Menestymättömyyden selityksiä

Tärkeintä ei ole voitto, vaan jalo karsinta. Me juhlimme suomalaisten harvoja finaalipaikkoja kuin mitaleja. Parempi niin, koska muita ilonaiheita ei juuri tule. Naisten esteiden alkuerissä Ilona Monosen ”huikean upea”  juoksu ja Suomen ennätys toivat niukan karsiutumisen loppukilpailusta. Tämä on perustasomme ja sillä hyvä. Tappiokin alkaa näyttää saavutukselta.

Suhtaumisessa moniin alisuorituksiin on suuria eroja. Ella Junnila oli karsiuduttuaan onnellinen saadessaan hypätä olympialaisissa. Judoka Martti Puumalainen sadatteli synkästi täpärää tappiotaan. Kyyneleitä nähdään enemmän kuin missään aiemmissa kisoissa, niin tappion kuin onnenkin kyyneleitä. Näissä kisoissa halaillaan enemmän kuin koskaan urheilukilpailuissa.

Muistan kuinka Luxemburgin Joseph Barthel pillahti itkuun palkintopallilla voitettuaan 1500 metrin juoksun  Helsingin olympialaisissa. Se sykähdytti, mutta jotkut pitivät sitä epäurheilijamaisena käytöksenä. Nyttemmin tunnekanavat ovat avautuneet. Urheilijoiden vaimot, vanhemmat ja valmentajat ottavat täyssylilliset suojattiensa menestyksistä tai tappioista. Suomesta jopa presidentti osallistui lohdutustalkoisiin.

Toivathan moukarinaiset vähän iloa eilisessä karsinnassa. En tosin koskaan uskonut, että naiset rupeavat heittämään moukaria saati nyrkkeilemään. Kun katselee näitä lekaa paiskovia jenttoja, ei voi enää puhua heikommasta sukupuolesta. Hyvä jos sukupuolet yleensä enää erottuvat, kuten nyrkkeilyn puolella tuskaillaan. En silti usko, että kaikki sukupuolet koskaan pannaan kilpailemaan samoissa sarjoissa, tasoeroja on liikaa kauniista tasa-arvoisuuden julistuksista huolimatta.

Parasta on keskittyä ihailemaan eri maiden huippujen loistosuorituksia ja suhtautua suomalaisten epäonnistumisiin lempeällä myötämielellä. Lähes kaikilla on takanaan ”vaikea kausi”, kuten Tuomas Raja muistaa aina mainita. Löytyisikö sieltä joku, jolla on takanaan hieno ehjä kausi ja kuntokin kisoissa huipussaan? Mutta kuten hyvin tiedetään, urheilija ei tervettä päivää näe.

Huimaa oli silti eilen illalla katsella miesten satasen finaalia. Kahdeksan huipputrimmattua lihaskimppua hermot niin pinnassa kuin olla ja voi. Mikä rintama, mikä juoksu. Kun voitto ratkaistaan sekunnin tuhannesosilla, kohtuullista olisi mielestäni jakaa kultamitali. Juha Mieto kärsi aikoinaan hiihtotappion sekunnin sadaosalla, ja sitäkin voitiin pitää kohtuuttomana jakolinjana.

Urheilun on kumminkin siitä reilua, että paremmuudet näkyvät tavalla tai toisella. Arvostelulajeissakin on pisteitä jakavat, toivon mukaan puolueettomat tuomaristot. Naisten telinevoimistelu sai taituroinneillaan katsojan haukkomaan henkeä. Sama pätee pöytätennikseen ja sulkapalloon: onko tuo enää taitoa vaiko taikatemppuilua? Kisoissa on mielestäni jo liikaa lajeja, kaikkea kiinnostavaa ei ehdi millään seurata.

Ensimmäiseinä tiputtaisin golfin, joka on hyvä herraskainen harrastus, mutta ei varsinaista urheilua. Toiseksi pohtisin kouluratsastusta, jossa hevonen pakotetaan lajilleen epäluonnolliseen sirosteluun. Purjehdustakin miettisin, siihen ei kaikilla ole varaa, kun urheilun tasa-arvoisuutta kuitenkin propagoidaan. Esimerkiksi pituushyppyä voivat kaikki harjoitella huomattavasti pienemmällä taloudellisella panostuksella.

Pitäisikö suomalaisten menestyksen kohentamiseksi lisätä kisaohjelmaan myös ralli ja muu autourheilu? Tosin Kalle Rovanperän metsäänajo ei juuri nyt herätä toiveita. Entä kilpasaunominen – no terveysriskit tiedetään ja on se muutenkin älytöntä. Suopalloa tai saappaan saati mummonheittoa ei kai kukaan ole vielä ehdottanut. Jälkihikiset uumoilivat telkkarissa äsken koko urheilusysteemin muutosta.  Jotakin tarttis tehdä. Ellei urheilussa tule menestystä, suomalaisten henkinen selkäranka katkeaa.

Joskus vanhat keinot ovat parempia kuin uusimmat. Mitä sanoi Paavo Nurmi haastattelussa: jos mies on kunnossa, juoksu on helppoa. Hän lisäsi, että nykysin nuoret eivät viitsi harjoitella niin kuin Ville Ritola ja hän ennen aikaan. Haastattelu tehtiin yli puoli vuosisataa sitten.

Kohta kansankunnan katseet kohdistuvat Wilma Murtoon ja Elina Lampelaan. He tavoittelevat seipäällä tärkeitä korkeuksia ja finaalipaikkoja. Kahden naisen varassa on nyt elokuisen maanantain elämänonni. Jokainen rimanylitys lisäisi uskoamme ja hyvittäisi samalla alkavien budjettieuvottelujen tuottamia kolhuja. Runsas viikko on loppujoukkueella vielä aikaa tuottaa lisää lääkitseviä ilonaiheita. Toivossa on aina hyvä elää.

5.8.2024