Panu Rajala

Ruotsi-matsissa huomattiin, että Suomessa sittenkin osataan vielä yleisurheilla. Hyviä suorituksia, jopa juoksuja voitettiin. Ihan ihmeellistä, melkein palasivat vanhat ajat 50-luvulta alkaen mieleen. Oli kai myöhemminkin hyviä maaotteluita, mutta viime vuosina ne nahistuivat. Nyt on taas meno päällä. Ehkä Suomen kannattaisikin tyytyä Ruotsin tasoiseen vastukseen ja jättää olympolaiset korkeudet oman onnensa varaan.

Mainio pitkien matkojen nouseva tähti on tämä Mustafe Muuse. Syntyykä rähinää rsismista, kun valkoihoista ruotsalaista ei hänen nurin tönimisestään kympillä diskattu? Vähemmän on enää näitä kähinöitä kuin ennen. Nathalie Blomqvistin ja Topi Raitasen menoa oli ilo katsella, samoin Kippari-Kallen Joonas Rinteen voitollista taistelua puolimaililla.

Onhan Suomen taso joissakin lajeisa edelleen maan raossa. Mahtoi ennatysmäinen maaottelujen konkari Matti Yrjölä murtaa mustoa haventa katsoessaan seuraajiensa kolmoishäviötä kuulantyönnösä. Taisi se surettaa myös  toista (kesä)kyröskoskelaista mörssäriä Jouko Jokista. No tätä kirjoiaessani toinen kilpailupäivä on vielä käymättä.

Enemmän jo ollaan huolissaan kulttuurin leikkauksista kuin urheilun tasosta. Arvokkaat akateemikotkin kierähtivät pankoltaan lausumaan painavan sanansa. Totta on toisaalta sekin, että taiteessa aina keksitään uusia juonia ja vastalääkkeitä uhkaavaan niukkuuteen. Hyvä esimerkki on Kari Hotakaisen uutuudelle kehitetty markkinaidea. Jostakin uusi taide odottamatta murtautuu läpi ja etsii ennen tallaamatomia reittejä – ellei muuten niin K-kaupan hyllyille.

Hotakaisen Helmi (Siltala) ei näy saavan kovin innostunutta kritiikkiä Hesarissa. Se kelpaa kuulemma arjen viihteeksi kesälomien jälkeen. Mikään kovin yllättävä taideteos tuskin kauppaketjun markkintuotteeksi sopisikaan. Hotakainen kirjoittaa varmaa Hotakaista, se riittää. Hän kertoo aamun haastattelussaan, kuinka menetti aihetta ja tyyliä muuttamalla taannoin 80 000 lukijaa. Useimmat eaivät saa tuota määrää lukijoita kokoon millään aiheella.

Olen lukenut kirjaa, joka ei varmasti löytäisi tietään ruokakaupan hyllyle. Vai mistä sitä koskaan tietää. Tarkoitan Terhi Törmälehdon romaania He ovat suolaa ja valoa (Otava). Aivan harvinaista lukea laadukkaasti ja sisäistyneesti kirjoitettua proosaa jopa Israelin sionismista ja todellisesta elämästä Jerusalemissa ja Tel Avivissa tulikuuman politiikan varjossa. Kaukana normaalit mustavalkoiset kiihkoasenteet ja rutiininomainen Israelin parjaaminen. Tekijä yhdistää uskonnollisen kokemuksen sen syntyjuuriin, paikkoihin, tuoksuihin, ruokaan, samaan arkiseen elämään mitä Hotakainenkin kuvaa, mutta todellisuus ja sen mittasuhteet ovat kuitenkin jyrkästi erilaisia.

Kaunokirjallisuuden voima onkin siinä, että lajin suojassa voidaan näin tulehtuneena ja kiristyneenä aikana saada julki ajatuksia, jotka muussa yhteydessä nostaisivat välittömän somemyrskyn. Romaanin henkilöitä ei voi vetää vastuuseen sanoistaan ja mielipiteistään, ei myöskään kirjan tekijää. Siinä vain nuolet näppejäsi, sinä woke-henkinen vimmastuja, et pääse käsiksi vaikka haluaisit.

En ole vielä Törmälehdon hillityn ja viisaan kirjan lopussa, voi siellä vielä uusia koukkuja tulla. Uskonnollisen ja eroottisen elämyksen yhdistäminen, eriuskoisten kohtaaminen, kaikkinainen hapuilu tuntuu hyvin tuoreelta, silmiä avaavalta. Kirja kerrotaan kahden suomalaisnaisen omakohtaisten elämysten kautta. Jotakin hyvin samantapaista on kokenut kertomansa mukaan ensimmäinen vaimoni aikanaan valokuvamallina New Yorkissa kohdatessaan juutalaisen miesystävän, joka parhaansa mukaan ravisti hänen kotolähtöistä teologista traumaansa. Luen kirjaa suurella mielenkiinnolla.

Ensi viikolla näkyy ilmestyvän Joel Elstelän uusi romaani Izak (WSOY), joka edellisen tavoin liikkuu saksalaisella maaperällä ja lähimenneisyydessä, hieman aikaisemmassa ajassa ja ensimmäisen maailmansodan varjossa. Kun vielä muistetaan Reidar Palmgrenin kova lataus Kekkosen vuosisadalta, tästä näyttäisi tulevan heti alkuun kova kirjasyksy. Tietokirjapuolellakin jysähtää, kohta meillä on käsillä kaksi kirjaa Matti Klingestä, joihin varmasti palaan kunhan saan ne käsiini.

Jopi Elstelästä tuli kas kummaa mieleeni hänen isoisänsä, jonka mainion komedian filmatisointi Omena putoaa (1952) uusittiin taas viikolla telkkarissa. Valentin Vaala on siihen koonnut suoranaisen perhegallerian Mika Waltarin parhaita ystäviä: pariskunta Tauno Palo ja Kirsti Ortola ovat rooleissa, samoin Mikan suojatti ja autonkuljettaja Tarmo Manni sekä kirjailijan silloinen rakastajatar Toini Vartiainen peräti pääroolissa. Kaiken lisäksi kirjailija itse tepastelee mäyräkoiraansa taluttaen elokuvan alussa ja lopussa. Näin familiäärin kombinaation kohdatessa ei voinut syntyä muuta kuin lämmin ja hauska huijarikomedia.

31.8.2024

Todella tuntui kuin olisin kohdannut Ilmari Iki-Kiannon omassa persoonassaan. Oopperalaulaja Esa Ruuttunen elollistaa hänet hätkähdyttävästi näköisenä, ja lisänä tulee vahva eläytyminen Ikin ristiriitaiseen hengenmaisemaan. Risto Vähäsarja on säveltänyt uusia lauluja osin tuttuihin runoihin. On siellä jokunen Vexi Salmenkin kirjoittama valitusvirsi korpikirjailijan yltiösubjektiiviseen tyyliin.

Näitä olemme muutamaan otteeseen harjoitelleet Helsingissä Töölön seuratuvalla kevään mittaan. Pyysivät minulta laulujen väleihin pieniä monologeja, minkä lisäksi kutsuivat ohjaamaan harjoituksia. Vaan ei niissä paljon ohjaamista ollut, Esa rakensi jokseenkin itse jykevän hahmonsa ja siihen liittyvät laulut ja  äänenpainot. Hänen muhkea baritoninsa on edelleen huippuvireessä, Risto säesti riuskasti pianolla ja valmista tuli.

Nyt tätä lauluiltaa otsikolla ”Ilmari Kianto herkästi ja hammasta purren” on esitetty yleisölle kahdesti, viikko sitten Vaalassa ja eilen Sotkamossa. Jälkimmäistä esitystä olin seuraamassa. Se oli kieltämättä väkevä kokemus, yleisöä oli suuri sali ääriään myöten täynnä, tunnelma kuten sanotan käsin kosketeltava. Iki-Kianto on sikäläisille maakunnallinen ikoni, ja Esa Ruuttusen tulkinta otettiin vastaan voi sanoa haltioituneesti pitkin seisovin aplodein.

Kirjoitin monologit kuvitteellisen Kiannon suuhun sopiviksi kaikkine mahtailuineen ja vainoharhoineen, mutta mukana on myös lyyrisen tunteellisia kohtauksia. Vilpittömästi panin Kiannon kertomaan matkoistaan, lapsistaan ja kolmesta vaimostaan sekä piika-Rakelista, joka tekaisin hänelle viimeisen lapsen Raija-Liisan. Tämä oli itse katsomassa esitystä, mikä tietysti tihensi tunnelmaa entisestään. Raija-Liisalla on riittänyt vientiä näissä juhlavuoden kuohuissa ja hyvin näyttää kestäneen ikävuosistaan huolimatta.

Risto Vähäsarjan sävellyket ovat iskeviä, välillä tunnelmoivia, kaikkiaan varsin vaihtelevia. Niissä on vain se vika, ettö ne soivat edelleen päässäni sitkeinä korvamatoina. Nälkämaan laulukin lauletaan uusiksi, ja voi olla, että se Riston sävelittämänä nousee kohta Merikannon jylhän teoksen kannoille, mutta eihän sitä tietenkään mikään korvaa, niin komea ja vakiintunut se on.

Tällaisia terveisiä kaukaa Kainuusta. Junalla kolkuttelin mennen tullen ja Esa oli Kajaanin asemalla vastassa, vei iltapalle huvilaansa ja suoraan mustaan savusaunaan. Vaikuttava elämys. Tuuli oli kova, ja kun menimme reippaasti uimaan, Nuasjärven voimakas aallokko lähti viemään minua loitommalle rannasta. Häkellyin sen verran, etten pystynyt kunnolla kauhomaan aaltoja vastaan. Esakin jo säikähti, mutta hänen avullaan selvisin sentään takaisin laiturille, eikä käynyt sen pahemmin.

Sain hyvän unen hiljaisessa aitassa. Esa lähti valmistautumaan, Aira emännöi ja laittoi aamiaisen ja lohisopan ja näin olimme parhaassa taiteen vastaanottovireessä. Tähän asti on tullut kiitoksia yleisöltä. Esityksiä jatketaan eri puolilla ja saattaa se valua vähitellen myös kohti etelää. Kannattaa pitää silmällä.

Sotkamon sivistysjohtaja Merja Ojalammi tarjosi vielä illallisen, joten ylöspito oli täydellistä. Merja osoittautui latinistiksi ja Ovidiuksen tuntijaksi, mikä erityisesti ilahdutti mieltäni. Korkean kvaliteetin sivistysjohtaja Sotkamossa, Huovis-Veikon tutuilla kantamailla!

Lähdimme kotimatkalle junalla Oulun kautta, sävelniekka Risto tuli samaa matkaa Vaalaan saakka. Muutamalla konjakkitilkalla nostatimme vielä mieltämme hienon päivän päätteeksi. Riittää tässä muistelemista.

Jotenkin haikeaa oli laskeutua kotitanhuville. Elokuun on lopullaan, taas yksi kesä mennyt. Huomenna täytän jälleen yhden lisävuoden, elämä tuntuu kiirehtivän, pakenevan käsistä. Mutta on kai tässä jokunen vuosi edessä päinkin ja vielä toiveita tulevasta, varsinkin kun selvisin hengissä uhkailevasta aallokosta. Varoitus sekin. Huomenna uusi päivä, tuokoon se uusia ideoita ja koitoksia.

26.8.2024

Siltala ja Teos avasivat elokuun auringossa syyskauden. Kustantajat yhtyvät ja etsivät leveämpiä hartioita. Lauttasaaren merimaisemassa näkyi joukko uusia kirjailijoita, mutta myös vanhoja tuttuja. Näiden kanssa oli hauska verestää muistoja ja ihmetellä Hesarin kulttuurin popparivoittoista nykylinjaa, kuten asiaan kuuluu. Kirjoista puhuttiin vähemmän, kaikenkarvaisista kuulumisista sitä enemmän.

Ensin joitain muistumia kesän lukemisista. Vähintään yksi dekkari pitää lukea, nyt se oli minulla loistava japanilainen Keigo Higashinon Uskollinen naapuri, kustantaja Punainen silakka! Rikostutkinnan kehittelyn ymmärrys vaatii fysiikan ja matematiikan perustietoja, jotka ovat kohdallani pahoin sammaloituneet, mutta seurasin silti tutkintaa tukka pystyssä. Rikos ja tekijät näytetään heti alussa lukijalle, joka saa sitten seurata poliisien vaivalloisia selvityksiä. Nerokas romaani pystyy jopa yllättämään lopussa täydellisesti, ainakin minut. Kokeilkaa!

Sitä paitsi japanilainen elämänmuoto kiehtoo erityisesti, kun keväinen matka on vielä hyvässä muistissa. Toinen jännä puolimystinen romaani on suureen suosioon noussut Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Vielä enemmän minuun vetosi Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, kaikessa pienuudessaan herkkä ja hellyttävä kuvaus. Olen sen jälkeen tarkkailut täälläkin S-Marketin tuttuja myyjiä kokonaan uusin silmin.

Pariisin olympialaisiin virittäydyin osaksi Camus´n, André Giden ja jopa vanhan kaverin komisario Maigret’n seurassa. Tempaisin yhden hänen tutkimuksensa  rivin päästä ja huomasin loppumerkinnästä lukeneeni sen viimeksi 2012 – enkä muistanut mitään. Hyviä kestokirjoja. Jalkapalloa tutkin Nick Hornbyn seurassa Englantia kovasti kannatten, aika pitkälle se EM-kisoissa ylsi. Siinä urheilukirjat olivatkin.

Tutkimuksen puolelta innostuin aika paljon Sanna Nyqvistin merellisistä esseistä Rannalla, mitä sopivin kesäkirja. Sen Strindberg-juttu aktivoi siinä määrin, että kaivoin hyllystä Hemsöläiset ja lukaisin uudelleen. Hyvin oli pitänyt kutinsa patinoitunut saaristolaiskuvaus. Siitä tehtiin sovitus Pyynikille 1975, mutta en tainnut sitä nähdä. Muistan kauhistelua siitä, kuinka pappi törmäili kaatokännissä, mutta kyllä se alkuteokseen perustui. Pehtori Carlsson on pohjoismaisen kansankuvauksen klassikkoluomus. Sannalle kunniaa siitä, että lukee vanhaa naisvihaajaa (?) ennakkoluulottomin silmin ja nostaa esiin raikkaita piirteitä Augustin aatoksista.

Ja sitten viimein syksyn alkulaukaus, ensimminen uutuus. Tartuin Reidar Palmgrenin romaaniin Veli jota minulla ei ollut uteliaana. Mitä Reidar on kehittänyt kiinnostavasta aiheesta, nuoresta Urho Kekkosesta hänen fiktiivisen henkiystävänsä ja minä-kertojan avulla? Tarina lähtee vapaussodan jälkiteloituksista ja päätyy Kekkosen valintaan presidentiksi 1956. Melkoisin harppauksin ja vähän ohkaisin juonenlangoin siinä välillä edetään, mutta erinomaisen jännittävästi. Reidar on kirjoittanut poliittis-biografisen trillerin, jonka luin aivan herpautumatta loppuun samana iltana.

Kekkosesta on kirjoitettu määrättömästi, mutta erityisesti hänen toiminnastaan 1920-luvulla Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa tekijä keksii lisäyksiä entiseen henkilöhistoriaan. Aikakausi ja tutkintatavat on uskottavasti esitetty, mutta voihan olla, että Kimmo Rentola löytäisi näistä virheitä ja epätarkkuuksia. Romaanikirjailijalla on omat vapautensa tietyissä rajoissa. Nuoren Urhon toimintaa EK:ssa on ennen kuvattu (esim. Ari Uino) hänen organisatorisista uudistuspyrkimyksistään käsin ja yhteyksistään rajantakaisiin kumousmiehiin, mutta hänen varsinainen kenttätyönsä on jäänyt vähälle huomiolle. Siitä Palmgren ottaa nyt mittaa fiktion keinoin. Kovaotteinen kuulustelija Urho epäilemättä oli, vaikka Uino painottaa hänen ymmärtäväistä asennettaan kuuusteltavia kohtaan, mikä johti jopa ystävyyssuhteisiin. Epäilemättä tällaisilla ”suhteilla” oli omat taktiset tarkoituksensa. Niiden luomisessa Urho olikin mestari, niin tutkimusten kuin romaaninkin mukaan.

Kun Kekkosen varhaisesta kehityksestä on yleensä annettu sisäsiisti ja myöhempään toimintaan tähtäävä tulkinta, Palmgren antaa sankaristaan raadollisen, itsekeskeisen, kylmäverisen ja tarpeen tullen petollisenkin kuvan. Pitkäkoipinen, kaljupäinen vitsailija nousee nopean älynsä ja sumeilemattoman toimintatapansa ansiosta yhä korkeammalle yhteiskunnassa toisin kuin varovainen, huolellinen ja kunniantuntoinen juristitoverinsa, joka seurailee hänen vaiheitaan sekä ihaillen että kriittisesti. Kertojahahmon esikuva lienee Kaarlo Hillilä, mutta tuskin hän kirjassa on itsensä kaltainen. Samoin EK:n päällikkö ja Kekkosen vastapeluri Esko Riekki saa Hallamaan hahmossa esikuvastaan poikkeavan tulkinnan. Ehkä todellinen tiedustelu-upseeri Reino Hallamaa onkin lähempänä kuvattua hahmoa.  Eräänlaisia henkilösekoitelmiahan nämä ovat.

Samankaltaisuudet tai vastaavuudet eivät olekaan romaanin kannalta olennnaisia, vaikkakin kiinnostavia. Romaanin tendenssi on kuvata Kekkosen kyynistä, laskelmoivaa kiipijähahmoa, johon kuluu myös uskollisuus ystävää kohtaan – tiettyyn rajaan saakka. Hyödyttikö Suomea sittenkin enemmän umpijuonittelun taitava Juudas-hahmo kuin mahdollinen rehti ja suoraryhtinen vaihtoehto, jota edustaa romaanin kertoja, epätoivoon ja raskaasen tappioon saakka. Onko parempi olla hurskas ja hyvä, tappiolle taipuva ihminen kuin pahuutensa tunnustava selviytyjä?

Kieltämättä romaanin loppuhuipentuma, jonka jätän kertomatta tulevia lukijoita säästäen, on varsin ohkaisen ja epäuskottavankin motiivin varassa kokoon kietaistu. Mutta hällä väliä, jännitysmomentti on silti tehokas. Ainahan poliitinen romaani oikaisee, valikoi ja sopivasti vääristelee, jotta lukijan mielenkiinto säilyy. Palmgren ei ole sepittäjänä pahimmasta päästä, kertojana hän on pirun taidokas ja hallitsee suvereenisti valitsemansa puolivalheellisen maailman.

Ainut mistä häntä voisi hiukan oikaista on Sylvi Uinon, myöhemmin rouva Kekkosen kuvaus. Säilyneen kirjeenvaihdon mukaan nuorten rakkaus oli aluksi jopa hellittelevän intohimoista eikä Urhon puolelta niin tunteettoman kylmää kuin romaani antaa ymmärtää. Kekkosen karskin valloittava naissankaruus pitänee varsinkin myöhempinä vuosina paikkansa, ja kuten sanottu, romaani noudattaa omia lakejaan. Jokin yhteys todellisuuteen on kuitenkin säilytettävä silloin, kun oikeat nimet ja tapahtumat mukana kulkevat.

Veli jota minulla ei ollut on hyvä ja terävänäköinen, pelkistävä ja keinonsa häikäilemättä valikoiva romaani, varmaankin Reidar Palmgrenin paras, vaikka en ole kaikkia lukenutkaan. Onnittelut kirjasyksyn komeasta avauksesta!

22.8.2024

Olipa täyteläinen perjantai-ilta. Ensin Šostakovitšin neljäs sinfonia Lontoon Promsilta ja heti perään tšekkielokuva Zátopek Teemalta. Molemmissa pohjalla sama teema, säveltäjän ja urheilijan huippusuoritukset synkän poliittisen varjon valvonnassa. Kaiken uhalla he selvisivät, maailma muistaa heidät, mutta myös heidän vainoojansa, jonka kaltaiset tekevät ikävä kyllä taas paluuta eri valtioissa.

Šostakovitšin musiikki on kuin jyrkkää, oikullista puhetta suoraan kuulijalle vailla sanoja. Sinfonia alkoi lataavalla hiljaisuudella ja päättyi samaan, nyt lauenneeseen hiljaisuuteen. Välissä oli älyllisen särmikkäitä sävyn vaihteluita, kuin suoraa sielunrippiä säveltäjän ahdingosta, jonka tunnemme vaikkapa hänen  suorasukaisista muistelmistaan. Solomon Volkovin toimitustyötä epäiltiin aikanaan väärennökseksi, mutta musiikki vahvistaa joka sanan todeksi: se kuin nuottiviivoille piirrettyä tunnustusta.

En ihmttele, että teos on sen Lontoossa johtaneen John Storgårdsin lempisinfonia. Minunkin tekisi mieli kuunnella se heti uudelleen. Ja lukea samalla muistelmien ydinkohtia 1930-luvun lopun stalinistisen puhdistuksen ajoilta. Stalin ei lopultakaan koskenut säveltäjään, vaan antoi tämän elää alituisessa pelossa. Ihme että tämä säilytti järkensä ja luomisvoimansa, josta sinfonia on väkevä näyte. Joskus pirtin radio on paras konserttisali, se sallii täyden keskittymisen. Promsissa on usein ollut hilpeä tunnelma ja yhteisriemu valloillaan, nyt oli hyytävän vakavaa.

Emil Zátopek oli tsekkien ja myös suomalaisten juhlima kansallissankari, joka Helsingin olympialaisissa teki sen, mihin Lasse Virenkään ei pystynyt: otti kotiin kaikki kolme pitkien matkojen kultamitalia. Paavo Nurmi oli Zátopekin esikuva eikä ihme, harjoitusolosuhteetkin olivat yhtä karut ja menetelmät omaperäisiä. Näitä kultamitaleita ei voitettu minkään olympiakomitean valmennusohjelmilla tai rahoituksilla. Nurmi juoksi itse kokoon rahansa amatöörisääntöjä kiertäen ja Zátopek oli armeijan leivissä, koska siellä oli aikaa ja tilaa harjoitella.

Molemmat olivat individualisteja, yksinäisiä susia, joita kaikkinainen määräily ärsytti. Nurmi juoksi isänmaata maailman tietoisuuteen ja keräsi Yhdysvalloissa sympatiaa ja dollareita, mutta ei ottanut vastaan poliittisia ohjeita eikä noudattanut mitään aatteellista ohjelmaa. Zátopekiä yritettiin värvätä vakoojaksi ja sosialistisen maan propagandistiksi, mutta hän irtautui osin lojaalisesti, kunnes hänen kävi kalpaten. Hän puolusti rohkeasti sorrettua juoksijatoveriaan Stanislav Jungwirthia. Poliittinen vahti oli aina hänen kannoillaan. Oma voitto oli kaikki kaikessa kummallekin suurjuoksijalle.

Keihään kultamitalisti Dana Zátopková läksytti näköjään miestään itsekkyydestä ja myös lapsihaaveittensa torjumisesta. Nurmi suostui lapsen tekoon, mutta ei ollut varmasti helppo aviomies hänkään. Paavon liitosta emme paljon tiedä, mutta Danan ja Emilin suhde valottui elokuvassa sekä suuren lämmön että ymmärrettävien ristiriitojen kautta. Kova tähtipari he olivat, maansa tarkkaan valvottuja esikuvia. Nainen tässäkin jäi vähän miehensä varjoon.

Aika ihmeellinen taru tuo liitto, alkaen samasta syntymäpäivästä. He elivätkin miltei tasapitkän 78-vuotisen elämän. Kumpikin voitti olympiakultaa Helsingissä samana päivänä. Heidän suudelmansa voittojen jälkeen stadionilla muistetaan. Ja kaiken lisäksi pikku Panu (6 v) oli paikalla stadikalla, mutta ei nähnyt suudelmaa, koska kiikari oli isällä ja tämä lainasi sitä vain äidille. Eikä pojan sopinut kaikkea aikuisten toimia nähdäkään. Sen sijaan Zátopekin punaisen paidan selkämyksen, kun hän maratonportista juoksi pohjoiskaarteeseen, muistan lopun ikäni. Maraton olikin elokuvassa ihmeen elävästi ja toden tuntuisesti kuvattu niin reitin maisemia kuin katsojien reaktioita myöten.

Oli hyvä, että elokuva keskittyi nimenomaan juoksuihin ja vähän keihäänheittoon, ja vain viitekehyksenä kulki urheilijoiden asema politrukkien silmätikkuina. Urheilujohtajista ei totisesti tullut kovin sympaattista kuvaa. Meillä ei kai koskaan ollut sentään tuommoisia pönttöpäitä johtajina. Jan Vapaavuorta roimitaan nyt olan takaa huonosta menestyksestä Pariisissa, mutta on hän nyt toista maata kuin nämä sosialisen vallan mahtailijat. Vaikka on kai niitä itetärkeitä johtajia ollut meilläkin, eipä slti.

Olin iloinen, että elokuva päättyi voiton tunnelmiin eikä jatkunut enää Zátopekin myöhemmin kohtaamiin vastoinkäymisiin ja nöyryytyksiin Tšekkoslovakian miehtiyksen jälkeen. Se olisi ollut liian surullista. Vähän esimakua annettiin, ei ollut helppoa olla poikkeusyksilö tasapäistävän systeemin puristuksessa, ei säveltäjänä eikä juoksijana. Aina muistamme Satupekan sankarina ja suurena Suomen ystävänä, ja elokuva lisäsi häneen kivasti leikkisiä, tuittupäisiä  ja tiukan oikeudentuntoisia luonteenpiirteitä. Kehyskertous seurasi hänen ystävyyttää toisen suurjuoksijan Ron Clarken kanssa. Millähän mielellä Zátopek seurasi sitten Lasse Virenin juoksuja 1970-luvulla, kai niitäkin on jotain kerrottu. Vai saiko hän lausua niistä mitään?

Syvällinen sinfonia, loistava urheiluelokuva, parasta sammuttelua Pariisin kisojen jälkeen. Kiitos ja kumarrus, Suomen Yle.

16.8. 2024

Suomalaiset noudattavat hienosti olympiakisojen alkuperäistä aatetta. Me osallistumme ja kilpailemme vailla voiton toiveita. Suomella oli jonkun tiedon mukaan suurin joukkue, joka ei saanut yhtään mitalia. Pistesijoja sen sijaan ropisi. Pitäisikö siis olla tyytyväinen?

Kansallisia tunnuksia on mahdotonta sivuuttaa. Loistava olympiyleisö Pariisissa osoitti aina raikuvaa suosiota omilleen, mutta kyllä muillekin. Mistä oli polkaistu tämä illasta toiseen Stade de Francella hurmioituva, kuuliainen, kunnioittava, seisaallaan suosiotaan osoittava urheilukansa? Ja aina täpötäysi katsomo. En muista moista nähneeni saati kokeneeni.

Kelpasi ihailla maailman valionuorison ihmeellisiä suorituksia monissa lajeissa. Uudet ja yllättävät kansallisuudet kiinnostivat. Nähtiin aitoja suuria tunteita, ei filmattuja tai käsikirjoitettuja. Autenttisuus on urheilun ylittämätön voima. Sota ja luonnontuhot tuottavat vielä aidompaa surua, mutta urheilu on vapaa tragedian painolastista. Murheet voi kisojen jälkeen unohtaa. Kaikki on perimmältään leikkiä tai pitäisi olla. Voittajan onni on ainutkertainen ja toistumaton.

Varmasti katsoin liikaa näitä ihmenäytöksiä. Jättikisat ovat armoton aikavaras. Samalla oli ihailtava jättimittaisia järjestelyjä, jotka näyttivät onnistuvan kautta linjan yli odotusten. Pieniä rikkeitä aina löytyy, mutta mene ja hallitse näin iso, rikas ja kaaokselle altis kokonaisuus. Huima suoritus ranskalaisilta. Järjestelykoneistolle erikoiskultamitali.

Yleisön jo mainitsin, sille toinen kultamitali. Se osasi paitsi innostua, myös totella kuulutuksia. Mitään pelättyjä häiriöitä ei näytä tapahtuneen, mikä on aika ihmeellistä. Lisäksi yleisö osoitti asiantuntemusta ja kohteliaisuutta kaikkia kilpailijoita kohtaan. Buuauksia ja vihellyksiä kuului vähän. Tuntui kuin olympialainen henki olisikin todellisuutta kaikesta kaupallisuudesta, korrputiosta ja kähminnöistä huolimatta. Politiikka oli saatu pysymään omassa pilttuussaan, vain taustalla väijymässä. Ei mielenosoituksia, ei pommeja, ei rasistisia heittoja, ei ylimääräisiä julistuksia. Dopingtapauksia toistaiseksi minimaalisesti. Mitä ihmettä. Voiko maailmassa vielä olla rehtiä kipailua?

Kolmannen kultamitalin ojennan suomalaisille selostajille ja toimittajille. Kun enimmäkseen seurasin yleisurheilua, on sanottava että Kimmo Porttila ja Johannes Oikarinen pitivät meidät erinomaisesti ajan tasalla, huomasivat paljon ja komentoivat osuvasti. Tuomas Raja taustoitti todella tietorikkaasti, eivätkä hänen toistonsa ja pappamaisen myötämieliset kommenttinsa paljon vaivanneet, ajan oloon niihin tottui. Hän ainakin valoi ymmärtämystä urheilijoiden heikkoihinkin hetkiin. Vankkaa ja paneutunutta toimintaa kaikilta, studiokin pysyi kuosissaan ja väläykset Pariisin katukuvista virkistivät. Lähetyksiä oli ylipursuava määrä, väkeä paikalla tarpeeksi. Kiitos näistä.

Mutta kaikki päättyy aikanaan, vaikka tuntui jo että nämä kisat eivät milloinkaan. Nyt on vielä käytävä alakerrassa vilkaisemassa naisten maratonia. Siellä pinnii yksi Suomen tyttökin muiden seassa. Jos nyt jotakin murehtisi niin sitä, että varsinkin miesten kestävyysjuoksu on niin matalalle romahtanut. Naiset saavat parhaansa mukaan jatkaa komeita perinteitä. Sinivalkoisia juoksijoita kaipaan taas kärkeen! Mutta minkä he näille eri maista rynnistäville luonnonlapsille mahtavat. Kun ei keihäänheittokaan enää pelastanut kisamenestystä! Pakistanista tulee ihmepaiskaaja ja pesee kaikki. Hyvät kansallisen tason tulokset eivät enää riitä yhtä pistesijaa kauemmas.

Siellä naiset painelivat keskellä Pariisin uljaita nähtävyyksiä kauniina elokuun sunnuntaina. Juhlava näky. Jarmo Lehtinen jakelee sopivia tietoiskuja reitin historiallisista kiinnekohdista. Rankan vallankumousta muistellaan mennen tullen. Muistan monia vaelluksiani noissa maisemissa, ensimmäisen kerran elokuussa 1965, siitä on jo 59 vuotta. Nuori opiskelija ihmetteli maailman taiteen metropolia. Nyt ne taivaltavat jo toista kertaa noita reittejä, naiset saavat kunnian päättää kisat. Camilla Richardson oli viiden kilometrin kohdalla sijalla 55. Hyvin tähdätty. Muuta en sano naisista sanaakaan, ettei tämän alustan tutkintotuomari taas hylkää suoritustani.

Paitsi että Ranskan Julien johti hienosti alussa, muta on nyt vaipunut alemmas. Yhdeksän naisen kärki, kolme kenialaista, kaksi etiopialaista, on siellä Hollannin Hassan ja Japanin Suzukikin. Camilla Richardsson on sijalla 67 ja kuuluu hiipuvan. Ruotsalainen Wikström meni ohi.  Loppuvaiheet alkavat. Ja hienosti huipentuvat. Kärki pysyy koossa, ratkaisut vasta loppukaarteissa, pientä tönimistäkin. Suosikkini Hassan voitti loppukirissä! Huimaa.

Olipa kaunis ja jäntevä juoksu. Iloinen yleisö reunusti koko matkan ajan, en koskaan ole nähnyt näin innostunutta tunnelmaa maratonilla.  Useimmat juoksijat tulevat maaliin hyväkuntoisina vilkutellen. Sieltä tulee myös Camilla Richardsson, juoksee joka tapauksessa urheasti loppuun. Sopivan vaimea sävytys Suomen kokonaismenestykseen. Ehkä vielä tulee meiltäkin juoksijoita, jotka taistelevat kärkijoukoissa – vai onko turha toivo? Maailman onnellisin kansa ei enää välitä urheilla turhan tosissaan, kunhan mukana ollaan ja hyvä edes niin.

Nyt on jäljellä enää palloilua ja päättäjäiset, joka arvatenkin pidetään vähän tavanomaisemmin ja vaisummin kuin häikäisevät avajaiset. Päättäjäisiin kuuluu melankolinen tunnelma, haikeat huiskutukset ja viesti seuraaviin kisoihin neljän vuoden kuluttua. Ranskalainen kulttuuri ja urheilu ovat näyttäneet voimansa ja  ylivertaisen taitonsa, jenkit saavat pistää todella parastaan, jos meinaavat Los Angelesissa päästä lähellekään tätä kansojen kohtaamisen huippuunsa virittynyttä täyttymystä.

11.8.2024

Tärkeintä ei ole voitto, vaan jalo karsinta. Me juhlimme suomalaisten harvoja finaalipaikkoja kuin mitaleja. Parempi niin, koska muita ilonaiheita ei juuri tule. Naisten esteiden alkuerissä Ilona Monosen ”huikean upea”  juoksu ja Suomen ennätys toivat niukan karsiutumisen loppukilpailusta. Tämä on perustasomme ja sillä hyvä. Tappiokin alkaa näyttää saavutukselta.

Suhtaumisessa moniin alisuorituksiin on suuria eroja. Ella Junnila oli karsiuduttuaan onnellinen saadessaan hypätä olympialaisissa. Judoka Martti Puumalainen sadatteli synkästi täpärää tappiotaan. Kyyneleitä nähdään enemmän kuin missään aiemmissa kisoissa, niin tappion kuin onnenkin kyyneleitä. Näissä kisoissa halaillaan enemmän kuin koskaan urheilukilpailuissa.

Muistan kuinka Luxemburgin Joseph Barthel pillahti itkuun palkintopallilla voitettuaan 1500 metrin juoksun  Helsingin olympialaisissa. Se sykähdytti, mutta jotkut pitivät sitä epäurheilijamaisena käytöksenä. Nyttemmin tunnekanavat ovat avautuneet. Urheilijoiden vaimot, vanhemmat ja valmentajat ottavat täyssylilliset suojattiensa menestyksistä tai tappioista. Suomesta jopa presidentti osallistui lohdutustalkoisiin.

Toivathan moukarinaiset vähän iloa eilisessä karsinnassa. En tosin koskaan uskonut, että naiset rupeavat heittämään moukaria saati nyrkkeilemään. Kun katselee näitä lekaa paiskovia jenttoja, ei voi enää puhua heikommasta sukupuolesta. Hyvä jos sukupuolet yleensä enää erottuvat, kuten nyrkkeilyn puolella tuskaillaan. En silti usko, että kaikki sukupuolet koskaan pannaan kilpailemaan samoissa sarjoissa, tasoeroja on liikaa kauniista tasa-arvoisuuden julistuksista huolimatta.

Parasta on keskittyä ihailemaan eri maiden huippujen loistosuorituksia ja suhtautua suomalaisten epäonnistumisiin lempeällä myötämielellä. Lähes kaikilla on takanaan ”vaikea kausi”, kuten Tuomas Raja muistaa aina mainita. Löytyisikö sieltä joku, jolla on takanaan hieno ehjä kausi ja kuntokin kisoissa huipussaan? Mutta kuten hyvin tiedetään, urheilija ei tervettä päivää näe.

Huimaa oli silti eilen illalla katsella miesten satasen finaalia. Kahdeksan huipputrimmattua lihaskimppua hermot niin pinnassa kuin olla ja voi. Mikä rintama, mikä juoksu. Kun voitto ratkaistaan sekunnin tuhannesosilla, kohtuullista olisi mielestäni jakaa kultamitali. Juha Mieto kärsi aikoinaan hiihtotappion sekunnin sadaosalla, ja sitäkin voitiin pitää kohtuuttomana jakolinjana.

Urheilun on kumminkin siitä reilua, että paremmuudet näkyvät tavalla tai toisella. Arvostelulajeissakin on pisteitä jakavat, toivon mukaan puolueettomat tuomaristot. Naisten telinevoimistelu sai taituroinneillaan katsojan haukkomaan henkeä. Sama pätee pöytätennikseen ja sulkapalloon: onko tuo enää taitoa vaiko taikatemppuilua? Kisoissa on mielestäni jo liikaa lajeja, kaikkea kiinnostavaa ei ehdi millään seurata.

Ensimmäiseinä tiputtaisin golfin, joka on hyvä herraskainen harrastus, mutta ei varsinaista urheilua. Toiseksi pohtisin kouluratsastusta, jossa hevonen pakotetaan lajilleen epäluonnolliseen sirosteluun. Purjehdustakin miettisin, siihen ei kaikilla ole varaa, kun urheilun tasa-arvoisuutta kuitenkin propagoidaan. Esimerkiksi pituushyppyä voivat kaikki harjoitella huomattavasti pienemmällä taloudellisella panostuksella.

Pitäisikö suomalaisten menestyksen kohentamiseksi lisätä kisaohjelmaan myös ralli ja muu autourheilu? Tosin Kalle Rovanperän metsäänajo ei juuri nyt herätä toiveita. Entä kilpasaunominen – no terveysriskit tiedetään ja on se muutenkin älytöntä. Suopalloa tai saappaan saati mummonheittoa ei kai kukaan ole vielä ehdottanut. Jälkihikiset uumoilivat telkkarissa äsken koko urheilusysteemin muutosta.  Jotakin tarttis tehdä. Ellei urheilussa tule menestystä, suomalaisten henkinen selkäranka katkeaa.

Joskus vanhat keinot ovat parempia kuin uusimmat. Mitä sanoi Paavo Nurmi haastattelussa: jos mies on kunnossa, juoksu on helppoa. Hän lisäsi, että nykysin nuoret eivät viitsi harjoitella niin kuin Ville Ritola ja hän ennen aikaan. Haastattelu tehtiin yli puoli vuosisataa sitten.

Kohta kansankunnan katseet kohdistuvat Wilma Murtoon ja Elina Lampelaan. He tavoittelevat seipäällä tärkeitä korkeuksia ja finaalipaikkoja. Kahden naisen varassa on nyt elokuisen maanantain elämänonni. Jokainen rimanylitys lisäisi uskoamme ja hyvittäisi samalla alkavien budjettieuvottelujen tuottamia kolhuja. Runsas viikko on loppujoukkueella vielä aikaa tuottaa lisää lääkitseviä ilonaiheita. Toivossa on aina hyvä elää.

5.8.2024