Keihäs, Dingo ja karavaanarit

Europpa armahti vihdoin Suomea yhdellä pronssimitalilla. Italia saavutti 24 mitalia, niistä 11 kultaista. Onko makaronimaa näin huimaavasti Suomea parempi urheilussa? Jalkapallosta ei kannata puhuakaan. Eikö tässäkin olisi jonkun tutkimuksen paikka: mitä Italiassa on tehty eri lailla kuin meillä? Pariisin olympialaisissa 1924 ja monissa EM-kisoissa asetelma oli päinvastainen.

Sinänsä hienoa, että Helanderin hermo piti. Kaikki kolme suomalaista heittivät hyvin. Toiset vain ovat parempia, ei auta. Naisjuoksijat ilahduttivat, varsinkin Nina Chydenius juoksi kympin hyväntuulisen tyylikkäästi. Ehkä sieltä vielä repeää.

Olihan hauska seurata virtuoosien kuten Tamberin ja Duplantisin toimintaa. Todellisia taiteilijoita alallaan. Pieni pelleily kuuluu lisänä tähtikuvaan. Kyllähän Helanderkin sai kuumageelillä vähän vipinää muniin, mutta taisi olla tahatonta. Meillä Eeles Landströmissä oli taannoin komeaa tähtiainesta, mutta nykyisin yleisurheilijat ovat yksitotista porukkaa, sitä paitsi sairaita. Nyt kova henkinen valmennus kohti Pariisia!

Teatteritaiteilijoita tuli nähdyksi elävinäkin kuluneella viikolla. Kesäteatterien ensi-illat kuuluvat sesongin alkuun. Tampereen Komediateatteri tarjosi uusinnan takavuosien Dingo-ilmiöstä. Kun menee epäluuloisena katsomaan, voi toisinaan yllättyä myönteisesti. Otto Kanervan ohjaama ja yhdessä Kaisa Kuikkaniemen kanssa kirjoittama esitys tempaisi yleisön mukaan laulamaan tuttuja suosikkeja, ja nuori esittäjäkaarti ilahdutti aitoudellaan. Joel Mäkinen oli vauhdikas Neumannin roolissa, Eppu Salminen puuhakas monessa roolissa. Ihan kelpo nostalgiajuttu, mutta kaukana tietysti alkuperiäsestä hurmiosta, jota meidänkin perheessä kovasti koettiin, kun tyttäret olivat otollisessa iässä. Heidän äitinsäkin intoutui nuortumaan samassa tahdissa. Oi niitäkin aikoja…

Juhlatalon kesäareenalla tapaa aina suuren joukon tuttuja ja teatterilaisia. Seppo Mäki ja Liisa Roine sekä Tuija Vuolle kuuluvat ehdottomaan kantajengiin. Maila Böhmin asiantunteva seura antoi iloista pontta elämykselle. Kun paikkaa ei heti löytynyt, teimme reklaamikävelyn katsomon ympäri. Komediateatterin rento henki tarttuu helposti katsojaankin.

Pyynikillä on aina mukava käydä, niin paljon muistoja liittyy pyörivän katsomon areenaan aina kesästä 1962, jolloin ensimmäisen kerran nousin porrasaskelmat seuraanaan Tuntemattoman sotilaan jyrinää. Sittemmin sovitin ja apulaisohjasin ja johdinkin kesäteatterin hallitusta kymmenisen vuotta. Puolet vuosista 1990-luvulla kului Väinö Linnan henkilöiden ja Kalle Holmbergin sähköistävässä seurassa. Lisää näistä olen kirjoittanut muistelmissani.

No nyt olin toisen Pyynikin veteraanin Sina Kujansuun seurassa tarkistamassa, mitä tänä kesänä on saatu aikaan. Muistelimme sitä Laila Hirvisaaren juttua, oliko Maan kämmenellä, jonka sovitin ja Sina ohjasi joskus 2000-luvun kynnyksellä. Nyt oli kunnianarvoisessa teatterissa heittäydytty melko villin ja absurdin komiikan vietäväksi. Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan kirjoittama ja jälkimmäisen ohjaama Karavaanari – kaikkien kaveri iskee aika hauskaan aiheeseen, karavaanarien sisäpiiriin ja rituaaleihin, joissa parodisen kuoren alla taitaa olla hiven tottakin.

Aikoinaan Pyynikki tilasi Veikko Huoviselta näytelmän, jonka piti tapahtua leirintäalueella. Siinä oli varmaan samaa henkeä kuin tässä, mutta Olavi Veistäjä hylkäsi Huovisen tekstin eikä sitä koskaan esitetty. Huovisen huumori oli varmaan pehmeämpää ja ehkä vielä hajanaisempaa kuin Syrjän ja Suokkaan revittely, jossa karavaanarikaskujen lisäsi huvitellaan teatterin sisäpiirivitseillä. Näihin on sitten sommiteltu sekaan aika heiveröinen rikosjuoni.

Kun sellaiset virtuoosit kuin Lari Halme ja Aimo Räsänen olivat kärjessä, olisi suonut heitä vähän terävämmin käytetyn. Kyllä he nytkin vetivät sekalaisen porukan kohtalaiseen komediavireeseen. Kiroilua ei tarvitsisi niin löysästi viljellä repliikeissä, se menettää tehonsa. Ei kovin suuresti aivoja vaivaavaa teatteria, mutta varmaan rentouttavaa kesähupia sellaista kaipaaville. Harppaus viime kesän vakavan raikkaasta Pohjantähdestä on tosin huomattavan pitkä, alaspäin.

Pyynikki on silti ilahduttavasti säilyttänyt otteen yleisöstään. Ensi- illassa näkyi suuri joukko tamperelaisia merkkihahmoja uudesta kulttuurijohtaja Sampo Terhosta, komisario Koskisen isästä Seppo Jokisesta ja Raipe Helmisestä aina Eppu Normaalin ja Kummelin tyyppeihin saakka. Jospa tästä tulee pian toinen Komediateatteri, mitä en varsinaisesti toivo. Pyynikin kannattaa ainakin aika ajoin palata juurilleen, kansallisen järeälle peruslinjalleen.

13.6.2024