Toisinaan on ihmetelty, miksi professori Aulis Aarnio jätti kansainvälisiin mittoihin kohonneen oikeustieteilijän uransa ja ryhtyi kaunokirjailijaksi. Minulla on tästä omakohtainen käsitykseni, joka vain vahvistui, kun kuuntelin lähes nelituntisen Aarnion muistoseminaarin tiistaina Porthaniassa, jonka pihaan oli leiriytynyt palestiinilaisia puolustava mielenosoitus.
Jukka Kekkosen vetämässä seminaarissa Auliksen ystävät ja oppilaat selvittelivät juurta jaksain niitä oikeusfilosofisia keskusteluja, joita ovat vuosikymmeniä sitten hänen kanssaan käyneet. Esitelmät olivat luvalla sanoen erittäin oppineita, spesifisiä, fakkiutuneita ja sisäänpäin omaan piiriin kääntyneitä. Kävi ilmi, että Aulis ja kuutisen muuta oikeusoppinutta elivät 1970-luvun alussa kiihkesti uudistavaa murroskautta ja pyrkivät voimallisesti ravistelemaan siihenastista oikeusteoriaa ja normien tulkintoja. Pelkkä lain kirjaimeen tuijottaminen ei enää oikeustapauksissa riittänyt, vaan tulevia tuomareita opetettiin ottamaan huomioon yhteiskunnallinen tilanne, konteksti, ja perustelemaan tuomionsa, mistä ei aiemmin kannettu paljonkaan huolta. Riitti että tuomarin nuija paukahti.
Tämähän oli ihan kiinnostavaa ja tuotti aikanaan paljon muutoksia oikeudelliseen ajatteluun ja käytäntöihin. Todettiin yksimielisesti, että Aulis Aarnio nimenomaan toi Suomen oikeusistuimiin perustelut. Taustalla oli poliittisia ja yleisiä demokratisoimiskehitystä edistäviä trendejä. Näihin ei kuitenkaan kovin konkreettisesti esitelmissä viitattu, vaan käsittelyt liitelivät tukevasti teorioiden ja kielipelien yläilmoissa. Silloisen juristikunnan innostus, kun he saivat muotoilla keskeisiä asioita uudella tavalla, tuli muisteluissa silti hyvin esiin. Auliksen poikamaisen naivistinen innostus oli näiden pohdintojen keskiössä.
Vähän tulin minäkin näitä vaiheita tuntemaan, kun vaimoni Elina opiskeli siihen aikaan oikeustiedettä ja kävi Demokraattisten lakimiesten tilaisuuksissa. Meillä Sepänkadulla vieraili näitä juridiikan tulevia tähtiä, joista Urpo Kangas pätevöityi sittemmin Aarnion oppilaana ja seuraajana siviilioikeuden professoriksi. Seminaarisssa hän pohjusti esitelmässään selväkielisesti noita 1970-luvun murrosvuosia. Edistyksellisiä juristeja vieraili myös Eino Leion Seurassa, ja muistan Lars D. Erikssonin puhuneen jonkin asian ”institutionalisoimisesta” ja ruotsinkielisenä päivitelleen suomen kielen pirullista vaikeutta. Lähestyvä vallankumous nojasi yhdeltä kulmaltaan demokraattisiin lakimiehiin, mutta rakennus jäi kuitenkin pystyttämättä.
Vähän vaikeaa oli vieläkin seurata oikeusopineiden teoreettisia ajatuskulkuja. Seminaari olikin ilmeisesti suunnattu asianosaisten pyhälle piirille, ja me maallikot saimme pysytellä kärryillä parhaamme mukaan. Tässä tullaan Aulis Aarnion oikeustieteellisen uran katkeamiseen. Kaarlo Tuori pahoitteli, että Aulis ei luonut enää uusia innovatiivisia ideoita 50 ikävuotensa jälkeen. Miksi kävi näin?
Minusta näyttää siltä, että Aulis sai tällöin tarpeekseen teoreettisista pohdinnoista. Aika syvällä niissä käytiin, ja hän oli innokkain keskustelija. Kun kuunteli noita jälkikaikuja nyt 2024, tuntu selvältä, että tämä vähän ilmaton akateeminen yhteisö ei enää Aulikselle riittänyt. Hän halusi vaihteeksi suoraa yhteyttä eläviin ihmisiin ja yhteiskuntaan. Hän palasi kotiseudelleen Kangasalle ja ryhtyi kirjoittamaan romaaneja ja näytelmiä, joihin kutoi aina jonkun oikeudellisen ongelman, joskus ratkaisunkin. Akateemisen yhteyden hän säilytti perustamalla Tampereen yliopiston alaisuuteen oman Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksensa.
Aarnion romaaneja ja näytelmiä käsiteltiin seminaarissa aika ohuesti, eikä niitä ajan kritiikeissäkään aikoinaan kovin syvälisesti analysoitu. Joku tutkija voisi niihin kunnolla tarttua. Kävin monesti kutsusta hänen Ramppiteatterinsa ensi-illoissa, jotka olivat juridis-kulttuurisia seurapiiritapahtumia. Ohjasinkin sinne kaksi Auliksen näytelmää. Minulle jäi käsitys, että ne olivat parhaimmillaan viittä vaille oikeita kunnon näytelmiä ja olisivat toimineet ammattiteatterissakin. Niitä ja hänen romaanejaan vaivasi tavallisesti tietty luennoiva tendenssi, mutta loppua kohden Aarnion ote vapautui ja varmistui. Väsynyt vaeltaja (2019) on hyvä taiteilijaromaani ja ajankuvaus, viimeinen romaaninsa Viiltävät muistot (2021) jo lujaa tekoa ja henkilökuviltaankin suorastaan riipaiseva, huomattavasti elävämpi kuin aiemmat. Se jää Auliksen komeaksi oikeudelliseksi pääteokseksi.
Ymmärsimme Auliksen kanssa hyvin toisiamme, koska minun kehitykseni oli osaksi samansuuntainen. Kyllästyin teoreettiseen kirjallisuustieteeseen, muutin maalle minäkin ja ryhdyin kirjoittamaan elämäkertoja ja näytelmiä. Kohtasimme sekä Hämeenkyrössä että Kangasalla ja pohdmme yhteisiä kysymyksiä. Loppumme teatteritoimijoina oli sekin samantapainen. Vuosikymmenten jälkeen idealistisen innokas yrityksemme torpattiin kotiseuduillamme ja hellitimme otteemme teattereistamme. Seuraus: sen paremmin Ramppiteatterissa kuin Myllykolun kesäteatterissakaan ei ole enää ohjelmistoa.
10.5.2024