Ilmari Kiannon brändi ennen ja nyt 
Suomussalmen juhlaseminaarissa 4.5.2024 / Panu Rajala
Ilmari Kiannon kirjailijakuva ei syntynyt vain teosten kautta, vaan suureksi osaksi aikansa mediassa, sanomalehdissä, kirjeenvaihdossa, kuulopuheissa ja kansan vapaissa käsityksissä. Kuten monesti käy nykyisinkin. Jos puhutaan nykytermein brändäämisestä, niin Kianto oli siinä lajissa aikanaan ylivoimainen ja päihittää useimmat myöhemmätkin yrittäjät.
Ylioppilas Ilmari Calamnius, etuoikeutettu säätyläinen ja papin poika, aikoi kielten opettajaksi. Suomi ja venäjä olivat ne kielet, jotka varmimmin tarjosivat työpaikkoja ajan oppikouluissa. Calamnius opiskeli uutterasti, täydensi venäjän taitoaan Moskovassa parisen vuotta ja valmistui maisteriksi Helsingin yliopistosta – toisin kuin useimmat kirjalliset kollegansa. ” Niin Aleksis Kivi, Juhani Aho, Eino Leino ja F. E. Sillanpää jättivät lukunsa ja kantoivat kirjallisuushistoriassamme sinänsä kunniakasta titteliä: entinen ylioppilas.
Calamnius auskultoi Helsingin Normaalilyseossa ja tapasi tällöin silmästä silmään koulun opetusta tarkastavan kenraalikuvernööri Bobrikoffin. Venäjän opiskelu ei ollut suosittua sortovuosien aikaan, ja monet koululuokat boikotoivat opetusta. Mikä oli Calamniuksen motiivi? Hän muotoili sen taidokkaasti: ”Meillä venäjän kielen maistereilla oli juuri tarkoitus venäjän kielen avulla pelastaa isänmaa venäläistymisen vaarasta.” Ideana oli luoda vahva venäjää hallitseva oma virkamiehistö, joka voisi Pietarin tiellä menestyksellisesti puolustaa Suomen autonomian etuja.
Maisteri Calamnius irtautui pian tästä taktisesta myöntyväisyyssuuntauksesta. Kesken auskultoinnin keväällä 1899 hän kirjoitti runon ”Laulajan tervehdys”, jonka esitti julkisesti Ylioppilastalolla, kun laaja kansanrintama oli lähdössä Pietariin viemään keisarille vastalauseadressia sortotoimista. Se oli Calamniuksen poliittis-runollinen läpimurto ja herätti paljon huomiota. ”Sadat sarkatakkisista hihoista esiin pistävät kädet tervehtivät minua kyynelsilmin”, hän kuvaili. Tällainenhan nuorta miestä innosti. Hän päätti ryhtyä isänmaan runoilijaksi. Varmemmaksi vakuudeksi hän julkaisi runon Bobrikoffista:
Kas Perkele istuvi linnassaan
Ja käskyjä ympäri jakaa.
Hei mitalit on ryötällä rinnassaan,
Vaikk’ häntä sen heiluvi takaa.
Ei tämä tosin ollut ensimmäinen eikä toinenkaan uravalinta hänen kohdallaan, aluksi hänestä piti tulla upseeri. Rekryytti heilui jo Oulussa tarkk’ampujapataljoonassa ja kävi Krasnoje Selossakin sotaharjoituksissa, kunnes huomasi, että sotaväki ei sittenkään ollut häntä varten. Eniten Calamniusta kiehtoivat komeat univormut ja juhlavat paraatit, mutta ruudinsavu taistelukentällä ei tuntunut yhtä miellyttävältä. Intonsa sotilaalliseen pukeutumiseen ja eri maiden univormuihin hän säilytti miehuusikään saakka.
Siis ensin opettajaksi ja siinä sivussa runoilijaksi. Jälkimmäisen kutsumuksen tielle osui vain paha este: Eino Leino. Kaksi pohjoisen poikaa osui boksitovereiksi opintojensa alkuvaiheessa Helsingissä. Calamniusta, joka otti opinnot tosissaan, ärsytti Leinon boheemi ja suorastaan holtiton elämäntyyli. Tämä viihtyi yöt ravintoloissa ja nukkui päivät. Calamnius ihmetteli, missä välissä Leino kirjoitti. Hänen juttujaan oli tuon tuostakin Päivälehdessä ja runokokoelmia hän julkaisi kirja ja vuosi tahtiin ahkerammin kuin Calamnius, vaikka oli neljä vuotta nuorempi. Molemmat aloittivat 1896, Calamnius proosateoksella Väärällä uralla, joka kertoi hänen epäonnistuneesta sotilasurastaan. Sen jälkeen kumpikin julkaisi runokokoelmiaan tasatahtia, mutta Leino oli taidoissaan selvästi edellä ja niitti mainetta, joten epätasaista kilpailuasetelmaa ei voinut estää.
Väitetään että kateus on vahvasti kainuulainen luonteenpiirre. Calamnius-Kianto ainakin oli halki elämänsä tuon piirteen leimallinen kantaja, hänen oli vaikea kestää toisten menestystä. Niinpä hän kuusi isänmaallista ja luontoaiheista runokirjaa julkaistuaan päätti hylätä Poesian kutsumuksen ja jättää runouden karvain mielin Paltamon ihmelapsen Eino Leinon juhlatantereeksi.
Isänmaallisen luontorunoilijan oli brändättävä itsensä uudelleen. Hänestä tuli tuskaisten sieluntuntojensa suoramuotoinen tilittäjä. Siihen hän ryhtyi ensin kainosti salanimen suojassa. Nimimerkki Antero Avomieli näyttää jo suunnan, kirjoittajasta kehittyi yhä avomielisempi itsensä paljastaja. Luonto ja isänmaa väistyivät, pääaiheeksi nousi minä itse, rakkauden ja naisen kaipuu. Proosarunon kaltaiset lemmentarinat Nirvana ja Kärsimys esittelivät itsepeilauksen tyylin, joka sitten toistui nuoren Calamniuksen elämässä. Hän valitti valittamistaan epäonnisia rakastumisiaan ja naisettomuuttaan. Hänen monia teoksiaan tältä ajalta läpäisee huohottava itsetyydytys. Eikä mikään ihme, Kianto on myöhemmin myöntänyt, ettei hän päässyt naisen kanssa mihinkään yhteyteen ennen 30 ikävuottaan. Onhan se ollut kova koettelemus intohimoiselle nuorukaiselle.
Calamniuksen sukupuolisen toiminnan esteeksi nousivat kristillinen moraali ja ihanteellinen mielenlaatu sekä suorastaan sairaalloinen herkkyys, kuten hän itse määritteli. Hän asetti naiset tavoittamattoman korkealle jalustalle. Erityisesti tämä korostui hänen Moskovan vuosinaan 1901-1903. Siellähän hyöri lumoavia venakoita, jotka saivat hänen päänsä sekaisin. Muutama vakavampi ihastuksen kohde, joka ei kuitenkaan vastannut ylioppilaan odotuksiin, raastoi hänen mielensä hajalle. Kun hän vihdoin torniolaisen postiharjoittelijan Hildur Molnbergin kanssa rohkaistui ja pääsi asian ytimeen, hänen vapautuvasta hurmiostaan voimme lukea romaaneista Pyhä viha (1908) ja Avioliitto (1917) ja muistakin yhteyksistä. Raskasta menetystään, esikoispojan kuolemaa hän kuvaa teoksessa Pyhä rakkaus (1910), mutta palaa samalla omaan rakkausepopeaansa. Kianto oli tyypillinen versiokirjailija, joka käsitteli samoja aiheita yhä uudestaan eri näkökulmista.
Oli syntynyt biologian pakosta vahva juonne sekä elämään että kirjallisuuteen, ja sitä Kianto ahkerasti toisti ja brändäsi näin itseään päiväkirjoissaan ja muistelmissaan lopun ikäänsä. Kun nuoruus sujui suorastaan selibaatissa, hän alkuun päästyään otti vahingon moninkertaisesti takaisin. Kirjallinen yleisö sai seurata hänen pateettis-draamallisia vaiheitaan kolmessa avioliitossa ja muutamassa omantunnon liitossa halki vuosikymmenten, samoin hänen tragikoomisia seikkailujaan vaihtuvien sihteerikköjen narutettavana.
Hänen naissuhteisiinsa liittyi kuitenkin aluksi vakavampi aatteellinen linja: vapaauskoisuus ja kirkon vastaisuus, joita hän manifestoi siviilivihkimyksellään ensimmäisen vaimonsa Hildurin kanssa. Sitä varten pariskunnan oli matkustettava ensin Kööpenhaminaan ja sitten Helsingborgiin ennen kuin vihkimys onnistui heinäkuussa 1904. Kianto brändäsi itsensä Suomen ensimmäiseksi siviilissä vihityksi sulhaseksi, mutta todellisuudessa uskontokriittinen filosofi Rolf Lagerborg oli ehtinyt puolta vuotta ennen tehdä saman tempun Viipurin raastuvassa. Mutta Kiannon kapinallinen liitto muistettiin, koska hän siitä usein lukijoitaan muistutti.
Ei voi silti mitenkään kieltää Kiannon uraauurtavaa revittelyä kirkon vastaisessa toiminnassa. Hän kävi asiasta vakavia keskusteluja niin isänsä, kotoisten vaikuttajien kuin kreivi Leo Tolstoin kanssa ja kirjoitti lukuisia artikkeleita, kiistakirjoituksia ja aatteellisia selvityksiä kirkon taikamenoja vastustavasta kannastaan. Vuonna 1910 ilmestynyt pamfletin kaltainen teos Kapinoitsija kuvaa hänen yleistä aatteellis-yhteiskunnallista asennoitumistaan. Hän taisteli kirkkoa ja kaikkia vastaan, vastarinta sinänsä merkitsi hänelle elämän eliksiiriä, niin ajatuksellista kuin toiminnallista voimanlähdettä. Lutherin tavoin hän naulasi oman teesinsä ”Uskonpuhdistajan vuorisaarnaan”, jonka julkaisi kaiken kansan ällisteltäväksi. Vapaauskoisen Psalttari tuotti hänelle viimein jumalanpilkkasyytteen, muta Romanovien suvun hallituskauden 300-vuotisjuhla ja keisari Nikolain armahdus pelastivat hänet pälkähästä.
No eikö tällainen mies ryhdy politiikkaan? Mies jolla on taito kirjoittaa ja puhua sytyttävästi, jolla on korkeakoulututkinto, tietoa ja kielitaitoakin, mikä ei tuona aikana ollut ihan yleistä, vaikka oppineisto jo matkaili laajasti Euroopassa ja tietysti Venäjällä.
Kyllä, vasta valmistunut maisteri ryhtyi myös poliitikoksi. Hän kokeili porvarillista virkaa Kajaanin yhteiskoulun lehtorina 1904-1905 ja samaan aikaan hän heittäytyi nuorsuomalaisten puoluemieheksi ja agitaattoriksi. Aktiivista toimintaa kesti hänen kohdallaan puolisen vuotta. Sekaannuttuaan poliittiseen kahakkaan koulun oppilaiden ja rehtorin välillä hänen oli erottava lehtorin virastaan, mutta hän jatkoi politikointia Kajaanin Lehden toimittajana ja puhujana.
Ensimmäiset yleiset ja yhtäläiset eduskuntavaalit 1907 kiinnostivat takuulla Kiantoa. Maan puoluekenttä järjestäytyi uudelleen ja sähköistyi vaalien alla. Myös naiset saivat äänestää ketä halusivat. Suomi harppasi kerralla valtiollisessa kehityksessään Euroopan kärkeen. Uudessa Seelannissa naiset saivat kyllä äänestää, mutta vain miesehdokkaita. Olisi luullut, että nuorsuomalainen lehtimies ja virasta potkittu opettaja nyt viimeistään tempaistaan mukaan vaaliehdokkaaksi. Hän olisi voinut hyödyttää nuorsuomalaisten lisäksi Maalaisliittoa ja myös voimansa tunnossa agitoivia sosialidemokraatteja. Hänen kirkonvastaiset kirjansa oli pantu myönteisesti merkille sosialistien lehdissä. Mutta Kianto ei ryhtynyt mihinkään puolueeseen.
Asiaan saattoivat vaikuttaa perhe-elämässä ilmenneet vaikeudet, eihän heillä ollut vielä edes pysyvää asuinpaikkaakaan. Kiannot muuttivat vaalikohinoissa varmuuden vuoksi mahdollisimman kauas Helsingin liepeille Pitäjänmäelle. Sieltä kirjailija tarkkaili valppaasti vaalien kulkua. Sosialistien menestys (80 paikkaa) oli hänellekin yllätys. Toisaalta sosialistit eivät saaneet yhtään edustajaa läpi Kainuusta, Maalaisliitto hallitsi siellä maakuntaa. Muuten maa oli mullistuksessa. Kianto halusi perehtyä suuren muutoksen syihin. Mitä kaupungeissa ja maakunnissa oli tapahtunut?
Punainen viiva (1909) on eräs luomisen ihme. Se on polttava ajankohtaisromaani ja samalla kestävä klassikko. Kuinka ihmeessä se Kiannolta onnistui? Hän oli hajottanut voimiaan monelle taholle, heilunut kuin henkensä kaupalla aatteellisissa kiistoissa. Nyt hän rauhoittui ja vetäytyi. Vaalien jälkeen hän opiskeli tosissaan köyhän kansan elämää, kirjoitti kyselykirjeitä parille tiedonantajalle Kainuuseen, tutki ravinto-ja asuintilanteita kotimaakunnassaan. Hän oli poroajeluillaan ja patikkamatkoillaan poikkeillut köyhiin asumuksiin, joten jokin tuntuma hänellä oli kansan elämään, vaikka olikin etupäässä oleillut kotipappilassaan Suomussalmella. Silti oman professorini Annamari Sarajaksen heitto, että romaani on kirjoitettu pappilan kuistilla, on helppohintainen erehdys. Kianto otti tehtävänsä ankaran tosissaan ja tunsi todellista halua kuvata kansan kärsimyksiä kovina aikoina.
Totta kai Kianto katsoi kansaa etäältä, Pitäjänmäen esikaupunkialueelta saakka ja isänsä pappilan sinänsä humaanien näkökohtien ja omien retkiensä pohjalta, mutta olihan hänen eläytymiskykynsä ilmiömäinen. Hän oli julkaissut toistakymmentä teosta, mutta Punainen viiva oli ensimmäinen, joka ei kummunnut hänen omista kokemuksistaan. Tunnetaanhan tällaisia mutaatioprosesseja, joissa ihminen koko henkinen ilmasto äkisti muuttuu. Subjektiivisesta kiukuttelijasta, kiivaasta julistajasta ja notorisesta valittajasta tulikin objektiivinen realisti, säälimätön ja kylmä, mutta samalla pohjimmaltaan myötätuntoinen. Kirjailija käyttää kaikkia aikaisempia keinovarojaan, kun hän lähestyy Korpiloukon väkeä kuin ulkopuolinen reportteri, tarkkailee heidän elinolojaan ja toiveitaan, jotka agitaattori Puntarpään ”solisaliratti” on sytyttänyt heidän mielissään ilmiliekkiin. Hän huvittuu henkilöidensä alkeellisista kuvitelmista ja suistaa heidät lopulla moninkertaiseen murhenäytelmään. Yhteiskunnan suuri uudistuspyrkimys ei tarjoile mitään helpotusta korven asukkaille, vaan päinvastoin rouhaisee heitä kahta kovemmalla karhunkämmenellä.
Verrattuna Aleksis Kiven ilosteleviin tai Juhani Ahon historiallisen folkloristisiin kansankuvauksiin tässä mennään pohjaan saakka. Kianto todella näytti, mitä piilee korpien kätkössä. Seuraava saman linjan kuvaaja oli nuori Sillanpää, joka Hurskaassa kurjuudessa käänsi turpeen nurin ja näytti, mistä kaukaa vuoden 1918 sisällissodan punaiset joukkohautoihin tulivat. Eräs paradoksi on siinä, että kaksi johtavaa kansankuvaajaa erkaantuivat kansalaissodan tulkinnoissaan vastakkaisiin asemiin: kun Sillanpää ymmärsi läheisesti punaista sijaiskärsijää, Kianto taisteli ja runoili hurmahenkisesti valkoisen armeijan riveissä.
Tavoitettuaan omimman otteensa kirjailijana Kianto ei pitänyt kiirettä kansankuvauksen linjan jatkamisessa. Sen sijaan hän jatkoi uskonnon ja yhteiskunnan kritiikkiä esimerkiksi Metsäherran herjaajassa (1912), Turjanlinnan maanhankinta- ja rakennuskiistoista syntyneessä kirjassa, josta hän sai sakot käräjillä kunnianloukkauksesta. Hän kirjoitti matkakuvauksia, muistelmia, pohjoisen kulttuurikuvia, Vienan vapautustaistelun toistuvia ja epätoivoisia nostatuksia sekä monenlaisia tilapäistuotteita, kunnes 15 vuoden kuluttua palasi köyhälistökuvauksiin Ryysyrannan Joosepissa (1924).
Tavallaan Joosepin tarina jatkaa vähän lauhkeammassa tyylilajissa korpiloukkolaisten kärsimysnäytelmää. Joosepissa on neuvokkaan veijarin piirteitä, jotka erottavat hänet totisen yksiviivaisesta Topi Romppasesta ja hänen tuliluontoisemmasta vaimostaan Riikasta. Ryysyrannan Jooseppi on oikeastaan jännittävä koe siitä, voiko pohjatonta kurjuutta kuvata humoristisesti. Kianto selvisi vaistonsa varassa tästä nuoralla kävelystä , vaikka tutun miehen, viinatrokari Jooseppi Kyllösen, todellinen elämä ei tarjonnutkaan sellaista jylhän taiteellista muistomerkkiä kuin Romppasten kaikkien toiveiden romahdus luonnon ja yhteiskunnan armoilla.
Näin Kianto oli oikeastaan jo elämäntyönsä tehnyt kirjailija, viidenkymmenen vuoden iässä. Hän on kirjallisuudenhistoriassa edelleen kahden romaanin mies. Lopputuotanto oli lämmittelyä, lisää muistoja ja matkoja, lehtipakinoita, päiväkirjoja, kaikenlaisia päähänpälkähdyksiä. Kirjallisesti ei kovin merkittävää, mutta aina elävää, kieleltään räiskyvää, tosin turhan monisanaista ja tyhjääkin turinointia, mutta aina jollakin lailla kiinnostavasti kosketuksissa ympäröivään todelliseen maailmaan.
Mikä Kiantoa piti pystyssä pitkään vanhuuteen saakka, oli tuo mainittu, hänen itsekeskeinen ja kursailematon brändinsä, hänen värikäs maineensa, jota hän tehosti tempauksillaan ja esiintymisillään julkisessa mediassa. Hänestä tuli varhain oman itsensä kävelevä, saunova ja souteleva muistomerkki. Hän omaksui vapaat elämäntavat, jollaisia ei ollut tarjolla ympärillä eläville kansanihmisille ja vain aniharvoille pohatoille ja porvareille. Iki-Kiannosta tuli käsite, sinnikkäästi elämässä kiinni pysyttelevä kulttuurirekvisiitta, jota presidenttikin kävi kumartamassa tämän syntymäpäivillä. Kianto tuli aina toimeen merkkimiesten kanssa, vaikka riiteli virkavallan ja myös sen yhteisen kansan kanssa, jonka kuvauksilla oli niittänyt kirjallisen maineensa. Hänestä tuli persoonallisuus, jolle sallittiin kaikki: juopottelu ja sikarin polttelut, monet naissuhteet, naisten alistaminenkin, karskit sotaiset mielipiteet ja laajan lapsijoukkonsa laiminlyönnit. Vanha maine mahdollisti myös hänen neuvokkaan kerjuutoimintansa, hienommin sanottuna avustusten kärttämisen kaikilta alttiiksi antautuvilta tahoilta. Näillä hän osaltaan paikkasi surkean taloudenpitonsa ammottavia aukkoja.
Kianto on myös esimerkki siitä, kuinka raskaat henkilökohtaiset menetykset lopulta vain lisäävät taiteilijamaista tragiikan hehkua hänen vaiheillaan. Harkitsematon ja typerä sikarilaatikkotempaus talvisodan syttyessä tuotti erinäisten väärintulkintojen seurauksena kuritushuonetuomion, joka totisesti nöyryytti isänmaan laulajaa, mutta siitäkin hän selvisi marttyyrin raivolla – vaatien yhteiskunnalta täyttä hyvitystä kokemistaan kärsimyksistä. Hyvin kehittynyt vainoharhaisuus sai tapauksesta antoisaa lisäainesta. Kianto ei koskaan ollut itse syyllinen, kateellisten katalat kaunat ja juonet vain kamppasivat hänet. Kaksi kertaa palaneen Turjanlinnan jäänteet todistavat tänäkin päivänä, että suuren tappion raunioilla voi kohoilla runollisen muistorikkaita kukintoja, joita matkalaiset vieläkin uskollisesti käyvät tervehtimässä.
Kianto lopetteli uraansa kuvaavaa kyllä sanomalehdessä, Kalevan kolumnistina, jossa hän piti vanhana suorastaan omaa päiväkirjaa. Siellä julkaistiin hänen pienimmätkin rykäisynsä. Lehti uutisoi esimerkiksi keitä vieraita oli viimeksi käynyt Turjanlinnassa. Lähes sadan vuoden matkalle mahtui luvuton määrä lehtikirjoituksia, mielenpurkauksia, kiistakirjoituksia ja maksullisia ilmoituksia. Näillä Iki-Kianto haki paitsi sihteereitä palvelukseensa myös kustantajia kirjoilleen. Hänen vakituinen kustantajansa Otava ei kaikin ajoin kestänyt hankalan kirjailijan ylläpitoa, vaikka paljon uhrasikin. Kun hänen uusi käsikirjotuksensa oli kiertänyt kaikki suuret ja pienet kustantajat vailla tulosta, viimeinen keino oli anella julkaisijaa sanomalehdessä. Yleensä se onnistui, olihan hänellä maineensa. Tuotteet alkoivat jo olla sekulia.
Kiannon aikoina ei eroteltu erityisen tarkoin totuudellista journalismia väritetyistä uutisista, subjektiivisista mielipiteistä tai selvästi keksityistä seikkailuista, joilla Kianto viihdytti lukijoitaan. Hän oli joka suhteessa pitelemätön kirjoittaja niin teoksissaan kuin niiden ulkopuolella.
Iki-Kianto oli ennen kaikkea elävä tervaskanto, persoonallisuus, korpikirjailija, Moskovan maisteri, Rämsänrannan ruhtinas, Kainuun khaani, Suomussalmen sulttaani, Suomen kirjallisuuden väsymättömin itsensä brändääjä, joka todella onnistui osoittamaan, että kirjailija on paljon enemmän kuin vain teoksensa: hän on oman maailmansa ylipäällikkö, oman universuminsa ukko ylijumala, joka nosti itsensä sijaltaan suistamansa kristikunnan Jumalan paikalle. Lopulta hän nöyrtyi ja palasi kiltisti poikansa johdatuksella isiensä kirkon helmaan. Hänen monissa tärskyissä ja tuiskuissa kolhiutunut elämänsä ei näyttänyt päättyvän koskaan – eikä se toden totta ole vieläkään päättynyt, kuten nämä juhlapäivät vastaansanomattomalla tavalla meille todistavat.