Kun vilkaisen ikkunasta märkään härmäiseen Sepänpuistoon, eikö vain tule ikävä Japanin kukintoja, kesäistä hellettä  ja punertavia puistonäkymiä. Mutta tänne on nyt taas sopeuduttava ja mikäs tässä.

Sanon jo kolmannen kerran (Karin vanhaa piirrosta mukaellen): ”Ration herat, olisiko suuri vaiva palauttaa Radioykkösen kello kuuden aamu-uutiset?” Ne olivat ennen aamuelämäni lähtölaukaus. Siitä päivä käynnistyi. Nyt on siirryttävä radio Suomeen ja kuunneltava musiikkia, joka Claes Andersson -vainaan sanoin voi saattaa ihmisen itsemurhan partaalle – hän puhui radio Vegasta, mutta sama ongelma. Hyppiä kanavalta toiselle ei ole mahdoton liike, mutta jotenkin rasittava.

Mielialaa kohotti tv:n puolella uskollinen Jälkihiki, joka analysoi perusteellisesti seipään ja kiekon uudet maailmanennätykset sekä futsaalin vihlovan tappion Hollannille. Toivon että edes tämä pysyy ja pitää paikkansa eikä mikään ohjelmajohdon karttaharharjoitus heitä sitäkin jonnekin jorpakkoon. Näin tunnen taas olevani kotona.

Hesarin pääuutinen on Kaj Chydeniuksen kuolema ja muistosivut, joita on kulttuurissa peräti kolme. Saiko edes Toivo Kärki näin massiivista muistokirjoitusta, joistain klassisista säveltäjistä puhumattakaan? Kyllä Chyde maineensa ansaitsee, ei aiinä mitään, meidän sukupolveemme ja myöhempiinkin hän jätti vahvoja kuulokulkuja. Kuuntelin häntä ensimmäisen kerran kai vuoden 1964 vaiheilla Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa, missä paneloitiin populaari- ja korkeakulttuurin eroista. Chyde kannatti ehdotonta tasa-arvoa. Vakuudeksi hän ilmoitti, että Eila Pienimäen laulama ”Luona vanhan veräjän” on yhtä arvokas sävelteos kuin Sibeliuksen sinfonia. Arvo Salo pyysi häntä laulamaan näytteen, ja senhän Chyde komeasti kajautti. Matkaa Lapualaisoopperaan oli pari vuotta.

Harppaus 2020-luvun kynnykselle. Puumalassa oli suuret kulttuuripäivät, joissa esitelmöin jostain epäilemättä tärkeästä asiasta. Risteilimme laivalla, kävimme Marjan kanssa katsastamassa Tiian hienoa kesäpaikkaa ja tervehtimässä naapuriaan Esko Seppästä. Tutun näköinen partaveikko siivosi sieniä ison ämpärillisen.  Säveltäjä Chydenius se siinä pohti samalla suhdettaan säveltämiinsä runoihin, joita suuresti kunnioitti. Hän myönsi, että lauluja oli tullut tehdyksi huomattava määrä – mutta ovatko ne hyviä? Kysymys näytti askarruttavan häntä jopa tuskaisesti. Kohtasimme suuren taiteilijan vilpittömän itsekritiikkinsä äärellä.

Chydeniuksen juhlakonsertissa Finlandia-talossa kävimme myös, ja iskevästi tämä ketterä menninkäinen paukutti vielä flyygeliä ja komeasti kuorot ja solistit lauloivat. Nyt on tulossa uusia juhlamessuja, joissa ikätoverit voivat elää uudelleen toiveikasta nuoruuttaan. Ritsa eli Pentti Saaritsa kuuluu samaan polveen. Yhtä jalkaa lähtivät nämä poliittisen runon ja laulun mestarit.

Lähden kohta tapaamaan Esa Ruuttusta, joka valmistelee puolestaan lauluiltaa Ilmari Kiannon runoihin, säveltäjänä Risto Vähäsarja. Olen luvannut olla vähän apuna, kun Iki-Kiannon laajan elämäkerran väänsin kansiin kuusi vuotta sitten. Hänen syntymästään tulee kuluneeksi 150 vuotta, ja juhlat alkavat ensi kuussa. Kyllähän Kiantoa sopiikin juhlia, vaikka kriittisiä ääniä ei tule puuttumaan, niin särmikäs, kiivas ja osin edesvastuuton tyyppi on kysymyksessä. Aito anarkisti, tulinen tappelupukari ja samalla isänmaan mies henkeen je vereen. Katsotaanpa saadaanko hänen partahaivenistaan vielä joitain uusia tulkintoja irti.

22.4.2024