Luulin ensin, että aprillipäivää oli aikaistettu. Luin parhaillaan Matti Kuuselan mainiota muistelmakirjaa Journalisti, kun kuulin uutisista, että toimittajan juttuja oli poistettu Aamulehden verkkosivuilta. Mitä ihmettä? Oliko tämä totta vai pilaa? Emmekö enää eläkään suvaitsevaisessa, moniarvoisessa ja sanavapaudestaan ylpeässä Suomessa?
Minulla on olavipaavolaismainen taipumus osua paikalle, kun jotain skandaalinomaista kärisee. Seurasin syksyllä Rovaniemellä Lauri Törhösen väitöstilaisuutta. Olin jonon jatkona menossa Vanhan valtaukseen aikoinani, näin Käpykolossa kuinka Mikko Niskasen sauna paloi ja olin käräjäoikeudessa todistamassa Rauni Mollbergin avioero-oikeudenkäynnissä. Puhumattakaan joistain omista viimeaikaisista selkkauksistani. Ja nyt päälle päätteeksi tulee tämä Matti Kuuselan kummallinen tapaus.
Olen lukenut Kuuselan hurjista matkoista maailman kriisipesäkkeisiin tukka pystyssä. Miten vaatimattomia ovat omat matkani ja seikkailuni näiden rinnalla. Kuinka kylmää päätä vaaditaan mieheltä, joka lähtee omasta halustaan kuvaajineen paikkoihin, joissa tietää olevansa hengenvaarassa. Sitä paitsi tämmöiset kaukomatkat ovat äärimmäisen epämukavia, vaativat kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja teräksisiä hermoja.
Aamulehden lukijakunta on saanut näistä kaikista nauttia. Kuuselan jutuissa on se erikoisuus, että kirjoittaessaan vakavista ja traagisista tapahtumista hänen riveiltään tai niiden väleistä pilkahtelee aina inhimillisen surumielinen huumorin kajastus. Ei niin pahaa paikkaa, etteikö Matti huomaisi tilanteen koomisia piirteitä. Silti hän osaa liikuttaa itseään ja lukijoitaan sydänjuuriin saakka vaikkapa niillä yhdeksän afganistanilaisen maahanmuuttajatytön kirjeillä, jotka hän Sampolasta salapostina kuljettaa määränpäähän heidän kotimaansa koulun rehtorille.
Kuuselan rajattomasti ihailevat henkilöjutut Tampereen varttuneista kulttuuridaameista – Eeva-Liisa Mannerista, Kirsi Kunnaksesta, Eila Roineesta – ovat syystä klassikoita. Runoilijoista kirjoittaessaan hän ylittää surutta naiivin innostuksen rajapuomit. Mannerin keksittyyn kohtaamiseen hän myöntää lisäilleensä lyyrisiä repliikkejä, jotta juttu paremmin sykähdyttäisi. Uzbekistanilaisen liikenneympyrän reunalla hän heittäytyy fabuloivaksi novellistiksi, jotta pääsisimme paremmin kurkistamaan sikäläisten ihmisten tajuntaan. Siis aitoja ja tunnustettuja kaunokirjallisia vapauksia.
Näistä ja muista poikkeamista Aamulehden johto on nyt hermostunut ja päättänyt nöyryyttää tähtitoimittajaansa taannehtivalla rangaistuksella. Olisivatko he edes huomanneet lisäilyjä, ellei toimittaja olisi itse niitä osviisannut? Me Kuuuselan juttujen uskolliset lukijat olemme aina tajunneet hänen epäsovinnaiset tyylikeinonsa ja nauttineet niiistä. Ei ole tullut mieleenkään höristää korvia, että ovatko nämä nyt edes tosia. Tai mitä journalistien eettiset säännöstöt nyt näistä tuumivat. Parhaat kirjoittajat loikkivat aina raja-aitojen yli.
Ihmeellisen kireitä aikoja elämme. Olen varma, että entiset vahvat päätoimittajat Matti Apunen ja Jouko Jokinen ovat antaneet omaperäiselle alaiselleen täyden tukensa ja olisivat nytkin häntä tukeneet, jos syytökset vapauksista olisivat tulleet heidän pöydälleen. Kuusela on itse puhunut feature-tyyppisistä jutuista, jotka kulkevat toden ja fiktion herkkää rajalinjaa – ja pyrkivät tavallista raporttia syvempään totuuteen, kuten hän huomauttaa. Kunnon päätoimittaja puolustaa parasta toimittajaansa eikä lähde ensimmäisenä nöyryyttämään tätä julkisilla anteeksipyynnöillä ja porttikielloilla. Mukana taitaa olla kostoa toimittajan kärkevistä kommenteista lehteään koskien.
Kyse on myös juttutyypeistä. Matti Pitkon pakinoissa on iät ja ajat sallittu keksittyjä satiirisia epätotuuksia, koska ne liikkuvat eri kategoriassa kuin toisen Matin laajat kuvailut. Pitko on voinut laukoa mitä hyvänsä nimeltä mainituista ministereistä ja Vepan baarin asiakkaista ilman että kukaan on perään haukkunut. En ole yhtään varma, että kiireiset lukijat aina erottavat pakinan muun tyypin jutuista. On nähty, että pakinoiden kohteet voivat loukkaantua aivan katsomatta siihen, missä kategoriassa heitä pilkataan.
No hyvä. Lopuksi vielä kiitos Matti Kuuselalle rehdin myönteisestä henkilökuvasta, jonka hän minusta kirjoittaa. Tämmöinen alkaa olla sen verran harvinaista, että lämmittää mieltäni. Komeaan kritiikkiinsä Komediateatterin näytelmästäni Päämäärä Tuntematon hän palaa pariinkin otteeseen ja tulee samalla paljastaneeksi mediassa rehottavia henkilöityviä ennakkoluuloja. Kuuselan nostama ”vuosituhannen näytelmä” meni teatterissa viitisen vuotta, mutta Teatterikesän ohjelmiston valitsijat eivät käyneet koskaan sitä edes katsomassa, ei myöskään Hesari.
Jos nyt todella käy niin, että Kuusela ei voi enää kirjoittaa Aamulehteen, minunkin on luovuttava verkkotilauksestani. Mitä siellä enää voi olla? Ei yksi Sihto kesää tee. Lähes kaikki hyvät kulttuuritoimittajat on aikaa sitten siivottu sivuun. Lehti ei seuraa enää edes kotimaista kaunokirjallisuutta, eipä kyllä tietoakaan, ja kopioi tv- ja elokuvajutut Hesarista. Pitkokin on painunut Facebookiin, täällähän me veteraanit vielä keikutaan. Ei ihme, että paperilehden ja pian verkkolehdenkin lukijat kaikkovat nopeasykkeisiin tiedotuksiin, joissa ei tarvitse pelätä henkevän featuren monitasoista piiloviestintää. Sat sapienti.
23.3.2024