Jukka Rislakin uusi teos Tiedustelu ja vakoilu (478 s) saa Kari Rentolan kritiikissä aamun Hesarissa aiheellisesti epiteetin opus magnum. Sitähän se on, pitkäaikaisen toimittajan ja tutkijan laaja nuotanveto tähänastisesta elämäntyöstä. Onhan Rislakki muutakin kirjoittanut kuin vakoilujuttuja, tutkinut Vorkutan vankileiriä ja ydinaseiden sijoitteluja kylmän sodan aikana, mutta tiedustelutietoihin nekin kirjat paljolti nojaavat. Totinen ja kylmäpäinen historian kellarikerrosten tonkija sai välillä niin idän kuin lännen toimijat varuilleen.
Kirjaa on hauska selailla ristiin rastiin, palasteleva rakenne suorastaan yllyttää siihen. Pitkäkantoisia juonenkaaria on vähän, lukija voi niitä itse tykönään muodostella. Monet tututkin tapaukset saavat yksityiskohdista uutta eloa. Näin vaikkapa Hella Wuolijoen vitaalit sekoilut, Kerttu Nuortevan tapaus ja Urho Kekkosen suorastaan yllättävä aktiivisuus tiedustelijana. Siihen liittyivät hänen ensimmäiset työpaikkansa. Voi sanoa, että Kekkonen oli historiamme tehokkain ja menestyksellisin tiedustelija. Oikeana vakoojanakin hän olisi ollut virtuoosi, mutta virkatoimet pitivät häntä aisoissa – samalla monet epäviralliset yhteydet tarjosivat verrattomia tietolähteitä, joista oli hyötyä nimenomaan viranhoidossa.
Rislakki pudottelee pokkana aikamoisia pommeja. Esimerkiksi että neukkujen paras vaikuttaja Viktor Vladimirov ehdotti Kekkoselle Sorsaa pääministeriksi 1972 ja Kekkonen suostui. Oliko tosiaan näin? Kun lähdeviitteet puuttuvat, on luotettava Rislakin lähteisiin ja päättelyyn. Tai että sama Vihtori kehotti Koivistoa jatkamaan pääministerinä 1981, kun tämä jo aikoi erota. Myöhemmin Koiviston päätöstä uhmata Kekkosta on pidetty parlamentaarisena urotekona, jota Virolainenkin tuki. Mutta Rislakki panee senkin siis vähän eri valaistukseen. Herrasmies Viktor V olisi lisäksi pysynyt neutraalina ja taustalla suorastaan auttanut Koivistoa vaalivoittoon 1982. Huomattavasti suoremmin Mihail Kotov ja muut neukut taktikoivat Kekkosen voittoon 1956.
Näinkö syvällä naapuri todellakin souteli Suomen politiikassa. Tulee vähitellen vaikutelma, että aina vuoteen 1991 kaikki merkittävät ratkaisut tulivat tai vähintään varmistettiin idästä päin. Vasta EU-päätöksen jälkeinen kehitys käänsi Suomen nykyisellle suunnalle, jossa ei enää naapurin mieltä paljon kuunnella, päinvastoin pottuillaan minkä keretään. Nyt kun nimittelemme Venäjän presidentinvaalia näytösluontoiseksi rituaaliksi (mikä se tietysti onkin), kuka muistaa että meillä oli omat vastaavat 1978. Silloinkin Vihtorin V:n sormet pelissä: hän painosti Kekkosta jatkamaan.
Suomalainen kulttuuriväki vilahtelee aika vähän Rislakin kirjassa. Aineksia varmaan olisi enempäänkin. Mainittu Hella W on tietysti näkyvin ja kuuluvin seikkailija sekä poliittisissa että liikesuhteissa niin lännessä kuin idässä. Hauskaa että hän vankilassa istuessaan tarjoili vakoojakollegaansa Zojaa vielä 1943 Väinö Tannerinlle yhteysnaiseksi, mutta tämä ”ei halunnut käyttää hametietä”. Toiselta puolen jopa nuoruutemme sankarin Esa Anttalan kaukopartiokirjoja CIA käytti propagandassaan.
Olavi Paavolaisella olisi ollut loistava asema kahden naisen välissä, vaimonsa Sirkka-Liisa Virtamon ja rakastajattarensa Hertta Kuusisen, saada aineistoa kummaltakin puolelta. Edellinen hankki lehtinaisena tietoja läntiseltä tiedustelupalvelulta, jälkimmäinen henkilösuhteillaan suoraan itäiseltä puolelta. Mutta ei vaan Paavolainen käyttänyt tilaisuuttaan, ei kirjoittanut suurta raporttia Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, vaikka sai siihen apurahan ja Sylvi Kekkonenkin häntä sihen yllytti. Paavolainen valitti, että ”ei enää puhu tälle ajalle”.
Mika Waltari istui 1940-luvulla Etsivän Keskuspoliitin tiloissa ja kokosi aineistoa kirjoihinsa Neuvostovakoilun varjossa ja Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Mutta vaikka pääsi kuumien lähteiden äärelle, ei hänkään kirjoittanut suurta vakoiluromaania. Tai hetkinen. Eikö lääkäri Sinuhe matkaillut juuri Egyptin tiedustelijana lähimaisssa 1300-luvulla ennen Kristusta? Johannes Angelosta voitiin aiheellisesti epäillä kaksoisagentiksi idän ja lännen välillä Konstantinopolissa 1453. Ja Mikael Hakim luovutti läntisiä tietojaan sulttaani Mehmed II:lle sen jälkeen, kun hänet oli kaapattu valloitettuun Istanbuliin. Vakoilua ja tiedustelua koko historian kulku? Nämä ovat omia tulkintojani, Waltari vain vilahtaa Rislakin kirjassa.
Jukka Rislakin tyyli on lakoninen ja totinen, satiirisia piikkejä voi etsiä rivien väleistä. Hän ei väritä eikä pohdiskele, hän latoo indikatiivilauseita tosiksi tietämistään asioista. Häneen on joko luottaminen tai sitten ei. Joitain lieviä varauksia sentään esiintyy. Pitkä kokemus näyttää varmistaneen hänen otteensa aiheesta, jonka hän läpikotaisin tuntee. Kaunokirjallisia kokeitakin hän on aiheista julkaissut. Tiedustelun ja vakoilun välinen raja on tunnetusti veteen piirretty.
Vakoilu on noussut ahkerasti käytetyksi aiheeksi, ja nykyisin liikutaan varmemmalla pohjalla kuin entisissä agenttiromaaneissa. Omaa kokemusainesta toi kirjohinsa alan uranuurtaja John Le Carré ja seuraajia on paljon. Televisio näyttää parastaikaa Kari Heskasen teräksisellä äänellää juointamaa vakoilun dokumenttisarjaa, jossa on yhtäläisyyksiä Rislakin kirjaan. Tapauksia valotetaan nyt monelta puolelta. Toisaalta eikö ole vähän haikeaa, että ahkera tutkimus karistaa vakoojen vaiheilta kaiken salamyhkäisen glorian?
Kari Tarkiaisen tuoreesta kirjasta Taikaa ilmassa löysin vielä yhden humanistin vakoojahommissa. Kirja kertoo henkevästi Viron historiasta, kulttuurista ja nykypäivästä. Siellä seikkailee kielentutkija ja estofiili Lauri Kettunen tiedustelutehtävissä Virossa talvisodan puhjettua 1939-1940. Hän yritti puolisalaisesti kartoittaa sotilaallisen yhteistyön mahdollisuuksia maittemme välillä, mutta sai kylmän vastaanoton. Viron johtajat Päts, Laidoner ja muut luottivat Neuvostoliiton hyvään neuvottelutahtoon ja kummastelivat Suomen ryhtymistä epätoivoiseen vastarintaan ylivoimaista puna-armeijaa vastaan. Historia sitten osoitti, kumpi puoli teki oikean ratkaisun. Kettusen matkasta saisi oivan pienoisromaanin.
Paljon muutakin kiintoisaa tietoa Tartossa asuva arkistonjohtaja emeritus tarjoilee nimenomaan sikäläisestä näkökulmasta, joka ei meillä sittenkään ole kovin tuttu. Antoisaa luettavaa rinnan Juhani Salokanteleen viime vuonna ilmestyneen Vastaanpanemisen kulttuurihistorian kanssa. Joskus tuntuu, että suomalaiset tutkailevat virolaista kulttuuria ja lähihistoriaa suorastaan innokkaammin kuin he itse. Molemmat kirjat houkuttelevat taas kesäisiin Viron matkoihin, saas nähdä.
17.3.2024