Juha Siltasen kirjoittamassa ja ohjaamassa näytelmässä Vieras eli julmurin suviyö on kiintoisa aihe. Valtakunnan johtaja ja juutalaisten tuhoamisleirien yliarkkitehti Heinrich Himmler saapui Suomeen yllätysvierailulle heinä-elokuun vaihteessa 1942. Oliko se lomamatka, kuten on sanottu, vai oliko hänen salkussaan salainen suunnitelma, kuten myös on ounasteltu?
Vierailun isäntänä toimi lääkintäkenraalimajuri Eino Suolahti, tunnettu äärioikeistolainen aktivisti oman toimensa ohella. Suolahti kannatti Lapuan liikettä, oli perustamassa AKS:aa ja hänestä kaavailtiin Vihtori Kosolan seuraajaa, kun Vihtorin veto alkoi loppua. Suolahti oli Pentti Linkolan isosetä, suvun rakas Ona-setä, jota Pentti suuresti arvosti. Kun Petäyksen huvilan isäntä oli Himmlerin vierailun avainhenkilö, tuntuu merkilliseltä, että hän puuttuu kokonan Siltasen näytelmästä. Loppuivatko näyttelijät kesken?
Eino Suolahtea saa sijaistaa hänen poikansa Nenno eli Eino E. Suolahti, sittemmin tunnettu kulttuuripersoona. Tuntuu melko omituiselta, että Nennon, 27-vuotiaan luutnantin, homoseksuaalinen taipumus nousee näytelmässä nykytrendin mukaisesti korostettuun asemaan. Olisiko mahdollista, että väsyneellä Himmlerillä olisi tosiaan ollut harrastusta tutkia tätä puolta nuoressa isännässään saati usuttaa alaistaan saunassa suhteeseen tämän kanssa, olkoon että näin punottiin kömpelöä ansaa – mitähän tarkoitusta varten?
Särähtävin anakronismi rakennetaan tarjoilijasta, joka on Petäyksessä lainassa Helsingin Seurahoneelta. Olisiko näin kokenut ammattilainen joutunut jatkuvasti paniikkiin korkean saksalaisen vieraan edessä? Eikö hän ollut niihin tottunut jo vakituisessa työpaikassaan? Vielä vähemmän olisi ollut mahdollista, että tämä Elina Rintalan kuvaama salskea nainen noin vaan latelee yksityiskohtaiset tiedot juutalaisten tuhoamiskammioista Saksassa ja paiskaa ne päin Himmlerin naamaa. Varsinaiset tuhoamisleirit oli käynnistetty vain vuotta aiemmin, ja vuonna 1942 niistä tiesi Suomessa vain ohut johtoluokka. Tuskin se oli laverrellut niistä Seurahuoneella tarjoilijan kuullen. Täytyihän tämäkin asia tuoda esiin vaikkakin väärään aikaan ja väärästä suusta.
Mutta näytelmä on näytelmä, ja sen sopii tietysti ottaa vapauksia ladatakseen draamallisia vastakohtaisuuksia. Niitä näytelmässä kehittyy kuitenkin yllättävän vähän. Himmlerin salkunkin salaisuus jää pimentoon. Totta kai oli tarkoitus selvittää Suomen juutalaisten luovutus Saksaan, mutta pääministeri Risto Ryti lausui automatkalla Himmlerille, että meillä ei ole juutalaiskysymystä. Tähän ydinkohtaukseen vain viitataan näytelmässä, ja näin ratkaiseva dialogi menetetään. Lopulta vain ne kahdeksan luovutettiin, ja Mannerheim kunnioitti synagogaa vierailullaan sodan jälkeen.
Himmlerin matkasta tuli siis vesiperä, kirjaimellisestikin, sillä Linkolan antaman tiedon mukaan hän souteli tyhjää uistinta Vanajanselällä. Hänen tarkoituksensa oli ilmeisesti sittenkin vain levätä sodan rasituksista, ohuella verukkeella, sillä mitään neuvotteluja ei käyty Suomen edustajien kanssa. Siltanen tekee Himmleristä hihhulimaisen luontoromantikon, joka tutkii nenä maassa kasveja ja latelee poukkoilevia mielipiteitään luomakunnan ja ihmisheimon olemuksesta. Puhdasta Suomi-neitoa esittää hänen seurakseen määrätty Aino, Annuska Hannula. Himmler on vatsasairautensa vuoksi henkiläälärinsä Kerstenin armoilla, ja tätä kiitollista hahmoa näytelmä laventaa hartiavoimin. Suomalais-virolaisesta poppamiehestä kasvaa poeettis-maaginen hahmo, joka sormia napsauttamalla hallitsee sekä ihmiskehoa että jyrähteleviä luonnonvoimia.
Mainio näytelmä siis, joskin vajaasti kiinnittynyt historialliseen todellisuuteen, mutta niinhän näytelmät yleensä pruukaavat olla. Jännittävää olisikin nähdä näytelmä, joka uusinta tutkimusta hyödyntäen rakentaisi todennäköisen teorian tästäkin paljon arvailuja herättäneestä matkasta. Nyt Siltanen pääsee pälkähästä hukuttamalla keskeiset hahmonsa runollisesti fabuloivan fantasian suojakaapuun. Valtiollinen poliisi, joka voisi asiaa valaista, putoaa näytelmässä kotimaisten elokuvien ikivanhaan tolkuttomien pölkkypäiden perinteseen.
TT-Frenckellin illan pelastaa lähinnä kaksi tuoretta näyttelijätuttavuutta. Konsta Laakso on älyllisesti sykkivä, hermonpäillään ylireagoiva säikky Himmler. Tyyppi pysyy koossa, vaikka venyttää uskottavan ihmiskuvan rajoja. Näin hervottomasti tuskin tiukka natsijulmuri Suomen suviyössä töytäilisi. Lavastus, valonheittimet ja kuvailevat repliikit antavat suviyöstä kovin tumman kuvan, mutta loppukesäähän tässä eletään. Ja taivas tummenee myös sotarintamalla.
Näytelmän kiistaton päähenkilö on tuo salaperäinen lääkintöneuvos ja hieroja Felix Kersten, jota jykevän leikkimielisesti esittää Jarkko Tiainen. Mistä teatteriin vielä löytyykin näin robusti ja rehevä hahmo, jota tosin tyhjäkäytetään välillä penkkejä siirtelevänä vahtimestarina. Ehkä näyttelijän aika tuli pitkäksi kulisseissa. Olen joskus lukenut Kerstenistä kertovan kirjan (olikohan saksalainen), ja todellakin tässä näyttämöhahmo värittää osuvasti esikuvaansa ja ylittääkin kirjasta syntyvän mielikuvan.
Riitta Kylänpään elämäkerta Pentti Linkolasta (2017) antaa vierailusta melko vaisun kuvauksen. Terävämpi on Pentin oma artikkeli vanhasta sivistyssuvustaan ja sen yhteyksistä korkeakulttuuriseen Saksaan (Hiidenkivi 1/2001). Siitä käy ilmi, että Suolahdet suhtautuivat itse asiassa alentuvasti Hitleriin ja hänen koplaansa, koska nämä olivat pyrkyreitä ja tulivat alemmasta keskiluokasta eivätkä osanneet käyttäytyä. Tästäkin tarjoutuisi loistava jännite, jonka Siltasen näytelmä hukkaa, koska suvun arvoja hallitsevat vanhemmat Suolahdet eivät edes käväise näyttämöllä.
23.2.2024