Kotimaista kulttuurihistoriaa ei liian usein käsitellä teatterissa. Onhan nähty teiteilijoitten yksilötarinoita, mutta Kansallisteatterissa esitellään nyt laaja Krohnien suku ja perhe, joiden jäsenet ovat vaikuttaneet monella taiteen ja tutkimuksen alalla. Hanna Suutelan ja Tiina Puumalaisen näytelmä Kurjet keskittyy ennen muuta naisena elämisen ja kirjoittamisen kysymyksiin.

Ennakkoa edeltänyt paneelikeskustelu valaisi aineistin keruuta ja sen monihaaraisuutta. Kuultiin sukuselvityksiä muun muassa siitä, miten vasta valittu presidentti liittyy Krohneihin. Samalla alkoi hirvittää, miten näin lavea aineisto saadaan valetuksi eläväksi näyttämöesitykseksi.

Ei se ihan helposti onnistukaan. Ensimmäinen näytös alkoi vaivalloisesti, kun suuri määrä henkilöitä oli vilauksenomaisesti esiteltävä. Arkistotutkimusten pölyjä ei ollut kokonaan saatu repliikeistä pyyhityksi. Tavallaan luennoivia esityksiä on tässä teatterissa nähty, viimeksi mielenkiintoinen Ensimmäinen tasavalta, jossa Ester Ståhlbergin hahmo liittyy Krohnin kirjoittavien naisten sarjaan.

Mutta toisella puoliskolla huolet haihtuvat. Näytelmä tiivistyy ja keskittyy nimenomaan kolmen sisaren kirjalliseen työhön ja siinä sivussa ohuesti muun elämän ongelmiin. Harvoin on näin intensiivisesti näyttämöllä pohdittu kirjoittamista! – jopa koomisuuteen asti. Vahvimmin nousee esiin Aino Kallaksen ristiriita, hänen kiivas puolustuksensa läheisistä ihmisistä kirjoittamisensa oikeudesta – olkoon että se tuottaa kohteille tuskaa. Tämä koskettaa varmasti monia kirjoittamisen ammattilaisia. Katariina Kaitue (kuvassa vas.)tulkitsee Ainon uljaasti, vaikka vanhastaan melko tunnetuin piirtein.

Vähän osoitellusti tshehovilaisiksi esitellyistä sisarista Helmi Krohn (oik.) on hivenen oudompi, jäänyt hipsuvarpaitten ja nököhampaitten kuvaajaksi yleisön silmissä. Nyt nähdään henkistynyt, spiritualismista kiinnostunut, tinkimättä omaan suuntaansa kulkeva nainen – Kristiina Halttu jälleen elävänä ja herkistyneenä. Lauri Meri näkyy Hesarissa nostaneean kolmikon tuntemattomimman jäsenen Aune Krohnin (kesk.) ylimmäksi Pirjo Määtän tulkitsemana, hyvä niin, sympaattinen suoritus. Paula Siimes on mainion helakka Hilja Haahti ja sitten aivan toisenlainen äitityyppi Minna Krohn.

Muutamaa mieshahmoa ihmettelin, mutta heillehän onkin varattu statistisemmat roolit vahvojen naisten paisteessa. Tunnetusti ylitouhukas E. N. Setälä pölhöilee jokseenkin neuvottomana, kielioppiinsa keskittyneenä, ja Ilmari Krohn on yhtä pihalla ja naisten tohvelin alla hukkunutta avainta etsiessään. Roolit vaihtuvat tiuhaan varsinkin alkupuolella, Kaarle Krohn ehtii olla sekä elossa että kummitteleva vainaja, mikä sopii Krohnien spirituaaliseen ealämännäkemykseen. Isänsä Julius Krohn kuolee komeasti purjehdusmatkalla. Kaikkiaan opettavainen näytelmä, koululaisille tarpeellinen. Antaa aihetta miettiä myös kirjoittamisen ja yleensä luovan työn merkitystä – oliko se näillä henkilöillä osittain pakoa arkisen elämän paahteesta, johon he eivät kovin hyvin sopeutuneet?

x x x

Jos ovat Krohnin sisarukset tiukoilla sekä henkisesti että taloudellisesti (tosin Ainon diplomaattielämään on näytelmässä vain ohuita viitauksia), monin verroin raskaamman elämän raataa läpi Sally Salmisen romaanin Katrina nimihenkilö, pohjalaistyttö, joka joutuu huijattuna naimisiin Ahvenanmaalle karuun kalliomökkiin. Romaani ilmestyi vuonna 1936, jolloin se voitti Holger Schildt -kustantamon julistaman romaanikilpailun. Se on eräänlainen salainen klassikko, käännetty useille kielille, mutta tunnetaan kohtuuttoman heikosti kotimassa, ainakan suomenkielisellä puolella. Kuvassa Salminen koneensa äärellä.

Kertasin romaania Lilla Teaternin esitystä varten ja yllätyin sean voimasta. Se pitää sisällään yksinkertaista, konstailematonta, mutta juuri niillä ominaisuuksillaan vaikuttavaa, paikoin äärimmäisen liikuttavaa kerrontaa. Kova saaristolaiselämä on nyt suosiossa, kun Myrskyluodon Maija kerää samaan aikaan täysiä katsomoita eokuvateattereissa. Jotakin erityistä on näissä kallioissa ja myllertävässä meressä, joista sitkeitten asukkaitten on leipänsä kiskottava.

Niin hurmaavan laulullinen kevytversio kuin Lillanin esitys onkin, valitettavasti se antaa vain hyvin pinnallisen ja viitteellisen kuvan Salmisen väkevästä romaanista. Kekseliäs teatterileikki väläyttelee ohuita kohtauksia ja litteitä henkilöfiguureja, jotka kirjassa ovat oikeaa lihaa, verta ja merituulia. Jos haluaa  päästä selville, mistä tämän ylvään pohjalaisnaisen elämänkohtalossa todella on kysymys, on ehdottomasti luettava tai kuunneltava kirja, jommalla kummalla kotimaisella. Minä ainakin liikutuin ihan kyyneliin Katrinan ja Johanin sorronalaisen perheen traagisista takaiskuista ja harvoista onnenhetkistä, niin parkkiintunut lukija kuin luulenkin olevani.

Esityksen pelastaa kuiteniin aivan valloittava Katrina, Emma Klingenberg, eloisasti näyttelevä ja kauniisti laulava saaristolaisvaimo. Emmaa (kuvassa toinen oikealta) säestää naismuusikoiden tertsetti, joka tarpeen tullen näyttelee, temppuilee ja vehkeilee erilaisilla esineillä, mutta eivät ne korvaa raavaita nahkapintaisia kapteeneja ja renkipoikia! Mutta Emman takia kannatta käydä Lillalnin viihtyisässä salongissa, hänen loppupuolen melankoliset laulunsa  kertovat aidosta ja syvästä tunteesta.

16.2.2024