Kaikki yksittäiset vaalitentit on sitten selvitetty. Edelleen on ihailtava yhdeksää ehdokasta, kun pysyvät virkeinä ja mukana tässä pyörityksessä. Kokonaiskuva on jo muodostunut, ei muuta kuin uurnille.
Eilen Alexander Stubbia katsellessani en voinut kuin todeta, että hän on erittäin hyvä esiintyjä ja edustava ehdokas muutenkin. Hän oli kai ainoa, joka puhui ilman paperia ja vähän toista kotimaistakin. Paperiton puhuja saa paremman kontaktin katsojaan ja pystyy vakuuttamaan hänet. Vapaasti voi hyvin puhella puoli tuntia, mutta sanottavan tiivistäminen kolmeen minuuttiin kysyy harjoitusta ja taitoa.
Ringside-toimittajat eivät puuttuneet lainkaan puhetaidollisiin kysymyksiin, joissa Alex päihitti kaikki. Ei näistä moninkertaisista tulkeista muutenkaan mitään ratkaisevaa iloa ollut, keskimääräinen katsoja tajusi varmasti poliittiset sanomat muutenkin. Mutta tulivathan asiat kerratuiksi. Seuraavia kierroksia käydään, kun äänet on laskettu. Vaikka riittäähän vielä sitä ennenkin näitä samoja keskusteluja uudestaan ja uudestaan.
Ilahduin siitä, että Olli Rehn sai käsijarrun pois päältä ja pääsi vauhtiin ihan tässä loppumetreillä, mutta myöhäinen kiri tuskin tuo paikkaa toiselle kierrokselle. Jotain tuskaisaa puserrsta hänen esiintymisissään on, mutta varmasti olisi vakaa ja kokenut järkimies presidentiksi, ei siinä mitään. Pekka Haavistossa taas alkoi näkyä kangistumista ja uskon hiipumista viimeisillä kierroksilla, onhan hän ollut ehdokkaana jo rapiat 12 vuotta. Vieläkö ilmiölle löytyy potkua?
Kiinnostuneena seuraan Jussi Halla-ahon nousuvauhtia: ehtiikö heittäytyä maaliviivalle toisena? Nuoria näkyy innostavan hänen totinen töksäyttelynsä. Hän puhuu niin että nuoretkin ymmärtävät. Edelleen vaalien musta hevonen, aivan ohjastamaton ja arvaamaton, silti sisäisessä linjassaan johdonmukainen.
Miksi naiset eivät enää menesty? Tarja Halosta haukutaan vielä jälkikäteenkin. Lasikatto särkyi, mutta seuraajia ei näy. Silti kaikki kolme naisehdokasta esiintyivät hyvin pontevasti, pidin kaikista. Sääli että Jutta Urpilainen myöhästyi ja juuttui lähtökuoppiin, hurmaava presidentti hänestäkin olisi tullut. Sanna Marin kimaltelee muotikuvissa ja suunnittelee paluuta kotimaahan kun aika on kypsä. Voi mennä ne 12 vuotta ennen kuin Stubb väistyy.
Mika Aaltola sai jo kohtuuttoman epiteetin Ilta-Sanomissa: ”päivystävä heinäseiväs”. Näin nopeasti raikas tulokas voidaan pudottaa. Ja Hjallis Harkimosta tuli kuin tulikin vaalien koomikko, yksi aina joukossa tarvitaan. Hän on kiitollisin imitoitava, muut ovat siihen liian sileitä. En nyt puhuisi puolisoista, mutta Hjalliksen uusi sussu Jasmine Pajari taitaa nauttia osastaan melkein enemmän kuin räiskyvä Merja Rehn. Hienostunutta tyyliä on Antonio Floresissa ja Suzanne Innes-Stubbissa, johtunee kasvutaustoista.
Mutta kumpaa nyt etsimme, vahvaa presidenttiä vaiko heikompaa hoipertelijaa? Toimittajakunnan suurin pelko tuntuu kohdistuvan vahvaan johtajaan, jollaista kansa kaipaa. Heikossa johtajassa on tietysti se etu, että hänen ohitseen muut pääsevät sohlaamaan omia tavoitteitaan. Mutta onko demokraattinen mutapaini parempi kuin johtajan kirkas visio? Kunhan nyt ensin visionäärinen johtaja löytyy, ja löytyyhän se.
Nyt tämä kohina saisi jo hiipua, mutta mitä vielä: nythän se vasta huipentuu. On jännitettävä edessä olevat ratkaisut aina toisen kierroksen jälkeisiin selittelykierroksiin saakka, jotka ovat toimittajien ja vähän meidän katsojienkin juhla-aikaa. Ja kyllähän me kaikki kestetään. Ja sitten tiivistyy odotus siitä, käykö niin kuin Urho Kekkosen noustessa valtaan 1956: yleislakko alkaa samana päivänä, maaliskuun ensimmäisenä?
18.1.2024