Huvittavaa että Shakespeare on kirjoittanut näytelmän Twelfth night, joka ei nimestään huolimatta liity millään lailla loppiaiseen. Tai liittyy kai sikäli, että kuningatar Elisabethin tilaaman näytelmän ensiesitys oli loppiaisaattona. Sir William ei kai keksinyt muuta nimeä. Itse näytelmä on sekava lemmenkomedia tyypillisine väärinkäsityksineen ja vaihtuvine henkilöhahmoineen.
Meillä on tällä viikolla saatu kuunnella poliittisia ohjelmajulistuksia joka päivä niin kuin ei pakkasessa olisi muutenkin kestämistä. Paras puheenvuoro tuli heti uudenvuodenpäivänä väistyvältä presidentiltä. Nyt vain seurataan, kuka uusista ehdokkaista sujuvimmin hyppää Sauli Niinistön suuriin saappaisiin. Kaksi kandidaattia on saanut yksityiskäsittelynsä tv1:ssä ja kolmas on vuorossa tänä iltana.
Tenttejä seuratessa on alkanut vaivata kysymys, onko tämä moninkertainen ennakointi ja jälkiarviointi todella tarpeen. Toimittajat ja asiantuntijat muodostavat papiston, joka selittää kansalle, ”mitä se on”: mitä oraakkeli aikoo sanoa ja mitä on sanonut ja varsinkin mitä on tarkoittanut. Ikään kuin emme saisi suoraan ehdokkaan suusta ihan riittämiin selville hänen ajatussuuntansa ja aikomuksensa.
Ensin aamu-tv kertoo kampanjapäällikön suulla, mitä ehdokas illalla aikoo sanoa, sama toistetaan illalla toimittajien voimin ennen hänen oman puheenvuoronsa alkua, ja heti puheen jälkeen tarkastellaan, sanoiko hän nyt niin kuin oli oletettavissa. Haastattelun jälkeen sama rumba: mitä hän sanoi ja mitä jätti sanomatta. Ja seuraavana aamuna vielä neljäs kierros uusin asiantuntijoin, jotta asiat tulisivat varmasti juurta jaksain jauhetuiksi. Lisänä some ja lehdet ja kaikkien loputon löpinä.
Katsoja voisi hyvin jättää itse ehdokkaan puheenvuorot ja haastattelut kuulematta; niiden sisältö, painotukset, erheet ja oletukset tulevat niin moneen kertaan tämän polittisen papiston läpiseulaamina esiin. Jääkö katsojalle enää mitään mahdollisuutta ymmärtää jotakin ihan itse?
No Jutta Urpilainen oli iloinen ja valloittava. Juuri sellainen hän oli päästessäni kerran istumaan hänen pöytäkavaljeerikseen SDP:n päämajassa, jolloin juhlittiin 100-vuotiasta Mika Waltaria, jonka syntymäkoti sijaitsi juuri silloisen puoluetoimiston paikalla Saariniemenkadulla. Henkilökohtaiset muistumat valaisevat ehdokkaan olemusta enemmän kuin hänen huolella puleerattu puheenvuoronsa televisiossa. Kova kokemus Urpilaisella on kansainvälisissä kuvioissa, vaikka kotimaassa tuli taannoin takaiskuja. Osoitti hän sisunsa Kreikan velkatakuita EU:lta tingatessaan.Voisin varmaan elää ihan hyvin ja turvallisella mielellä tasavallassa, jossa Jutta istuisi presidenttinä. Mutta ei taida näillä näkymin istua.
Poliittinen esipapisto teroitti korvansa ja kyntensä, kun vuoroon tuli Jussi Halla-aho. Hänestäkin palaa mieleeni pieni tuoreempi muisto. Viime marraskuussa pimeimmän räntäkelin aikaan asioin Pursimiehenkadun Alepassa. Kun tulin ulos kasseineni, siinä kaupan edustalla parkkeerasi polkupyöräänsä ja irrotteli kypäräänsä tutun näköinen hahmo. Tämä märkä kaveri oli eduskunnan puhemies ja presidenttiehdokas J. Halla-aho. Ei turvamiestä tietenkään missään näkyvillä. Vain Suomessa hierarkian toiseksi korkein henkilö voi liikkua näin privaatisti ja huolettomasti. Olkoon se toistaiseksi meidän vahvuutemme.
Halla-ahon puhe ja tentti sujuivat kivikasvoisen vakuuttavasti, vain pientä ironiaa häivähti, kun puheeksi tuli jälleen hänen vanhat blogikirjoituksensa ja niistä saatu tuomio. Papisto paukutti vielä seuraavana aamuna pöytään tiukat ukaasit: jos Jussista tulee presidentti, nämä 16 vuotta vanhat kirjoitukset nousevat rasitteina kansainvälisen median kohteiksi. Niinköhän kävisi? Kommentaattorien on vaikea ymmärtää, että poliitikko voi muttaa käsityksiään. Waltarin mielestä surullisin muistopuhe kuuluu: ”Hän pysyi uskollisena nuoruutensa ihanteille.” Halla-ahon evoluutioon ei tietoisesti haluta uskoa, parempi takertua entiseen pelättimeen.
Puhemies oli tentissä kaltaisensa, totinen ja pätevän tuntuinen ja varoi kansaa jakavia provokaatioita, joita on muuten ammuskellut ilmoille viime aikoinakin. Olisiko Jussi mahdollinen presidentti? Hänen kannatuksensa on nousussa. Hän ei kavahtaisi Venäjän hybriditempauksia, vaan pysyisi tiukalla linjallaan. Maahanmuuttoa hän kammitsoisi ainakin kohtuullisesti. Hänellä näyttäisi olevan halua sekaantua jossakin määrin myös sisäpolitiikkaan. Kova naama, mutta ei mikään kansallinen mielialan kohottaja saati ilonpitäjä. Hänen kallonsa ja kampauksensa lähenevät Risto Rytin vastaavia. Kansa arvostaa surumielistä johtajaa, semmoinen oli Koivistokin. Eräs kokenut taustapeluri ennusti, että toiselle kierrokselle menevät Halla-aho ja joku muu, ”jolloin se joku muu voittaa”.
Illalla noudan tyttäreni bussilta ja tarkkailemme silmä kovana Mika Aaltolan esiintymistä. Aino on toimittanut Aaltolan kirjoja Tammella ja tuntee miehen. Kriittisiä aiomme olla, totta kai. Muodostamme eräänlaisen kotipapiston, jolta ei hevin irtipisteitä heru. Mutta voihan olla, että Mika yllättää, hänellä olisi siihen varaa ja nyt elämänsä tilaisuus. Illalla se nähdään.
5.1.2024