Panu Rajala

Näin Tampereella Steven Berkoffin mainion näytelmän Mulkoilijat. Siinä tavalliset ihmiset seurustelevat tavallisissa tilanteissa, mutta juju oli siinä, että he kohteliaan seurustelun ohessa lausuvat myös ne todelliset ajatuksensa, jotka yleensä jäävät sanomatta. Pintasivistys murenee, kun ihmiset sallivat itselleen vapauden täräytellä mitä sisimmässään tuntevat. Tällaista seurustelun kaksitasoisuutta on esiintynyt vaikkapa modernissa ranskalaisessa proosassa ja Woody Allenin elokuvissa, joita muuten ei ole Suomessa pitkään aikaan esitetty me too –kampanjan ansiosta!

Tekniikkaa voisi kokeilla alkavissa tiheissä vaalikeskusteluissa. Mitäpä jos ehdokkaat, nyt kun heitä on jäljellä enää kaksi, laukoisivat tarkoituksella ja luvan kanssa nekin mielipiteet ja arviot vastustajastaan, jotka he pakosta ovat pitäneet piilossa. Seuraisi tietysti hirveä meteli ja fiasko, mutta ilma voisi monin tavoin raikastua. Tämä ylikorrekti maa voisi näin raottaa esirippua, joka vartioi väsymättä vääriä mielipiteitä, joita ei rankaisematta saa ilmaista.

Vakavissani en voi tätä suositella, sillä seuraus olisi poliittinen itsemurha. Mutta hiton hauskaa olisi, jos nämä rutinoidut kilpailijat päästäisivätkin itsensä vapaalle ja mittelisivät kuin Berkoffin Mulkoilijat sisäisen tajuntansa kontrolloimattomilla alaäänillä. Niin ei kuitenkaan tapahdu. Nyt jo pienenpienikin erimielisyyden vivahde rekisteröidään mediassa yltyvän yhteenoton oireena.

Sitä paitsi: tarvitseeko yhteinen vaalikansa todella 11 uutta erää tähän vaalitaistoon? Raskaan sarjan maailmanmestaruusotteluissakaan ei keskimäärin tarvita niin monta erää. Tosin vaalikamppailussa ei tyrmäyksiin tähdätäkään, ei edes selkävoittoihin. Fiksut keskustelijat tietävät tarkoin, mihin saakka terävä mutta vaaraton koreografia voi toimia. Ehkä media tarvitsee näitä tenttejä katsojalukujen keräämiseksi ja toimittajien ottelukestävyyden ylläpitämiseksi. Ihan uusia avauksia tuskin enää näiltä peliliikkeiden taitureilta julkisuuteen tiristetään.

Palaan vielä Mulkoilijoiden puhemalliin. Sitä olisi ollut houkutus ajatuksen tasolla soveltaa vaikka eilen näkemääni SDP:n varapuheenjohtajan Nasima Razmyar haastatteluun, jossa hän kaarsi ja kiersi kaukaa Jutta Urpilaisen alhaisen äänimäärän syitä ja pidättyi kommentoimasta Sanna Marin poissaoloa valvojaisista. Mitä jos hän olisikin laukaissut julki jonkun todellisen syyn näihin? Ilmaissut avoimesti pettymyksensä entiseen pääministeriin, ehdokkaaseen, koko kampanjaan ja puolueensa kolmanteen mahalaskuun? Varmasti olisi vauhdittanut puolueen sisäistä pyykinpesua. Mutta näin ei politiikassa toimita, julkisivu pidetään eheänä ja raastavat itsetilitykset säästetään kabinetteihin.

Ei voi kuin toivottaa kestävyyttä karsinnan voittaneille kaksintaistelijoille. He luistelevat ohuella jäällä, pienikin risahdus tai horjahdus voi maksaa tuhansia ääniä. Säästääkseni hermojani äänestän taas hyvissä ajoin. Toisaalta voittaa kumpi tahansa, ei maalle sen hullummin käy. Mutta toinen on sittenkin parempi toista. Voisin kiteyttää kolmeen pointtiin omat perusteluni, mutta silloin jäljittelisin jo liikaa ehdokastani. Tuoreus voi olla etu. On kiintoisaa seurata, kuinka uusi luuta eli ennen tähän virkaan pyrkimätön ehdokas toimenkuvansa rakentaa. Edessä on paksuja maailmanpalojen savupatsaita, mutta jostakin aina pilkottaa pala sinitaivasta.

Miten sanoikaan entinen presidentti: ”Ellemme varmuudella tiedä, kuinka tulee käymään, olettakaamme että kaikki käy hyvin.” Tällä viisaudella toiselle kierrokselle.

30.1.2024

Vaalit tulevat jo niin uhkaavan lähelle, että oli tarpeen ottaa etäisyyttä. Sukelsin menneisyyteen, Ranskan vallankumouksen aikoihin ja espanjalaiseen tanssihurmokseen.

Napoleonista kertova elokuva näyttää hyvin havainnollisesti taas vallantäyteyden ja suuruudenhulluuden seuraukset. Sata vuotta palailtiin Euroopassa rauhallisempiin aikoihin, kunnes sama hulluus toistui vielä raivopäisemmin. Ei kai nyt vaan ole alkamassa kolmas diktaattorien juhlakausi?

Ridley Scottin suurelokuvassa parasta ovat ällistyttävän laveasti ja näyttävästi, jopa toden tuntuisesti toteutetut taistelukuvaukset. Nykytekniikka avaa arvaamattomia mahdollisuuksia juhlavan julmien joukkoteurastusten esittämiselle. Eihän ne mitään hauskaa katseltavaa sinänsä ole, sodan mielettömyyden manifestaatioina kylläkin paikallaan. Mihin kaikkeen todella vahva johtaja mielettömimmillään kykenee!

Heikointa elokuvassa ovat mielestäni henkilökuvat, vaikka Joaquin Phoenixissä on synkeän fanaattista Napoleonin näköä ja karismaa, melko yksi-ilmeistä kuitenkin. Tyyppiin tulee enemmän ilmettä ja eloa, kun hän kohtaa Joséphinen ja tämän petollisuuden. Ranskassa kuulemma paheksutaan tämän kohtalokkaan puolison luonnekuvaa elokuvassa. Minä puolestani paheksun englannin kieltä, kyllä hitto soikoon tällaisen elokuvan pitäisi puhua ranskaa.

Ranskan vallankumoukseen liittyy myös Francis Poulancin ooppera Karmeliittasisaret, joka perustuu Georges Bernanosin näytelmään. Molemmissa, niin tässä kuin Scottin elokuvassa giljotiini näyttelee omaa armotonta osaansa. Karmeliittaluostarin nunnien teloitus näytetään Kansallisoopperassa hienovaraisesti, Marie Antoinetten pään irrottaminen elokuvassa taas piinallisen pikkutarkasti. Olivier Pyn ohjaama requiemin kaltainen murhenäytelmä etenee hitaasti ja asetelmallisesti, mutta Hannu Linnun johtama musiikki on hivelevän kaunista ja jykevöityy tyrmäävissä kohtauksissa. Upeita laulajia kuin parhailla maailmannäyttämöillä. Historian synkkien lehtien ystäville antoisaa kuultavaa ja katsottavaa.

Vielä oli nähtävä Frederico Garcia Lorcan yhtä synkkään näytelmään perustuva nykytanssi Veren häät Pasilan studiossa, vaikka siinä nyt ei Lorcan runoudesta ollut jäljellä oikein häivääkään. En ole nykytanssin tuntija, mutta kaiketi tämä sinänsä hurmaavan flamencoyhtyeen säestyksellä tapahtunut kierittely ja sätkyttely edusti alan kotimaista huippua. Näitä oli suunnittelemassa kolmekin taiteilijaa, ääntä ja visuaalista ilmettä tekemässä vielä mutama. Mutta jos joku muistaa (ja moni muisti) Carlos Sauran elokuvaa aiheesta, niin kauas jäi tämä esitys sen hyytävästä tehosta. Sain keskustella kokeneiden kriitikoiden kanssa ensi-illassa; heidän näkemyksensä poikkesivat aika lailla Maria Säkön hurmioituneesta arvostelusta Hesarissa.

Kun olivat mielen pohjalla nämä värikylläiset ja veriset draamat, meidän presidentinvaaliemme viimeinen suuri keskustelu Ylellä näytti varsin sovinnolliselta kekkeriltä edelleen. Varsinkin naiset Li Andersson ja (vihdoin) Jutta Urpilainen ottivat kyllä entistä kiivaammin kantaa moniin kysymyksiin, mutta kunnon taistelua ei syntynyt, kiitos altavastaajien järkkymättömän tyyneyden. Kuka saisi Olli Rehnin tai Jussi Halla-ahon tai Pekka Haaviston tai Alexander Stubbin todella kiukustumaan mistään? Turha toivo. Sivistyneen rauhalliset vaalit, kuten Kreeta Karvala totesi jälkiviisaudessaan. Sellaiset sopivat meidän ilmanalaamme ja kansanluonteellemme. Hattu korkealle kaikille hienoille ehdokkaille, että tämän ruljanssin ovat kestäneet täysissä järjissään.

Silti on tiivistyvästi jännitettävä sunnuntain ääntenlaskentaa. Toistan edellisen sanomani: on siinä ja siinä, pystyykö Jussi H. heittäytymään maaliviivalla toiselle kierrokselle. Veikkaan että yllättää ja pystyy. Sitten vasta sähköä saadaan loppukierroksille, mutta Stubb tuntuu silti todennäköiseltä voittajalta. Eikä se olisi hullumpi ratkaisu ollenkaan, ainakin hänen puhetaitoaan kelpaisi kuusi vuotta kummasti kuunnella. Varsinaista päätösvaltaa hänellä tulisi olemaan (liian) vähän, eilisessä keskustelussa käsiteltyihin kysymyksiin ei juuri mitään paitsi arvoista saarnaamista hän voisi harjoittaa ja pelata taustapelejä. Verrataan vaikka Ranskaan, missä Macron puuttuu voimallisesti niin alkoholipolitiikkaan kuin maahanmuuttolain käsittelyyn muusta globaalista aloitteellisuudesta puhumattakaan. Tuskin maansa tappioksi.

Jäinen keli, yritän silti selvitä matkasta maalle. Aurinko nousee kattojen ylle, valo voittaa ja paras ehdokas toivottavasti vaalitkin.

26.1.2024

Kaikki yksittäiset vaalitentit on sitten selvitetty. Edelleen on ihailtava yhdeksää ehdokasta, kun pysyvät virkeinä ja mukana tässä pyörityksessä. Kokonaiskuva on jo muodostunut, ei muuta kuin uurnille.

Eilen Alexander Stubbia katsellessani en voinut kuin todeta, että hän on erittäin hyvä esiintyjä ja edustava ehdokas muutenkin. Hän oli kai ainoa, joka puhui ilman paperia ja vähän toista kotimaistakin. Paperiton puhuja saa paremman kontaktin katsojaan ja pystyy vakuuttamaan hänet. Vapaasti voi hyvin puhella puoli tuntia, mutta sanottavan tiivistäminen kolmeen minuuttiin kysyy harjoitusta ja taitoa.

Ringside-toimittajat eivät puuttuneet lainkaan puhetaidollisiin kysymyksiin, joissa Alex päihitti kaikki. Ei näistä moninkertaisista tulkeista muutenkaan mitään ratkaisevaa iloa ollut, keskimääräinen katsoja tajusi varmasti poliittiset sanomat muutenkin. Mutta tulivathan asiat kerratuiksi. Seuraavia kierroksia käydään, kun äänet on laskettu. Vaikka riittäähän vielä sitä ennenkin näitä samoja keskusteluja uudestaan ja uudestaan.

Ilahduin siitä, että Olli Rehn sai käsijarrun pois päältä ja pääsi vauhtiin ihan tässä loppumetreillä, mutta myöhäinen kiri tuskin tuo paikkaa toiselle kierrokselle. Jotain tuskaisaa puserrsta hänen esiintymisissään on, mutta varmasti olisi vakaa ja kokenut järkimies presidentiksi, ei siinä mitään. Pekka Haavistossa taas alkoi näkyä kangistumista ja uskon hiipumista viimeisillä kierroksilla, onhan hän ollut ehdokkaana jo rapiat 12 vuotta. Vieläkö ilmiölle löytyy potkua?

Kiinnostuneena seuraan Jussi Halla-ahon nousuvauhtia: ehtiikö heittäytyä maaliviivalle toisena? Nuoria näkyy innostavan hänen totinen töksäyttelynsä. Hän puhuu niin että nuoretkin ymmärtävät. Edelleen vaalien musta hevonen, aivan ohjastamaton ja arvaamaton, silti sisäisessä linjassaan johdonmukainen.

Miksi naiset eivät enää menesty? Tarja Halosta haukutaan vielä jälkikäteenkin. Lasikatto särkyi, mutta seuraajia ei näy. Silti kaikki kolme naisehdokasta esiintyivät hyvin pontevasti, pidin kaikista. Sääli että Jutta Urpilainen myöhästyi ja juuttui lähtökuoppiin, hurmaava presidentti hänestäkin olisi tullut. Sanna Marin kimaltelee muotikuvissa ja suunnittelee paluuta kotimaahan kun aika on kypsä. Voi mennä ne 12 vuotta ennen kuin Stubb väistyy.

Mika Aaltola sai jo kohtuuttoman epiteetin Ilta-Sanomissa: ”päivystävä heinäseiväs”. Näin nopeasti raikas tulokas voidaan pudottaa. Ja Hjallis Harkimosta tuli kuin tulikin vaalien koomikko, yksi aina joukossa tarvitaan. Hän on kiitollisin imitoitava, muut ovat siihen liian sileitä. En nyt puhuisi puolisoista, mutta Hjalliksen uusi sussu Jasmine Pajari taitaa nauttia osastaan melkein enemmän kuin räiskyvä Merja Rehn. Hienostunutta tyyliä on Antonio Floresissa ja Suzanne Innes-Stubbissa, johtunee kasvutaustoista.

Mutta kumpaa nyt etsimme, vahvaa presidenttiä vaiko heikompaa hoipertelijaa? Toimittajakunnan suurin pelko tuntuu kohdistuvan vahvaan johtajaan, jollaista kansa kaipaa. Heikossa johtajassa on tietysti se etu, että hänen ohitseen muut pääsevät sohlaamaan omia tavoitteitaan. Mutta onko demokraattinen mutapaini parempi kuin johtajan kirkas visio? Kunhan nyt ensin visionäärinen johtaja löytyy, ja löytyyhän se.

Nyt tämä kohina saisi jo hiipua, mutta mitä vielä: nythän se vasta huipentuu. On jännitettävä edessä olevat ratkaisut aina toisen kierroksen jälkeisiin selittelykierroksiin saakka, jotka ovat toimittajien ja vähän meidän katsojienkin juhla-aikaa. Ja kyllähän me kaikki kestetään. Ja sitten tiivistyy odotus siitä, käykö niin kuin Urho Kekkosen noustessa valtaan 1956: yleislakko alkaa samana päivänä, maaliskuun ensimmäisenä?

18.1.2024

Yle uudistuu. Sen huomasi arkiaamuisin virkku kuuntelija: kello kuudelta ei tule enää uutisia! Ei ainakaan Ylen ykköseltä, mistä aina kuului auringon nousu- ja laskuajat sekä nimipivät ja tärkeimmt uutiset. Nyt ne on lykätty aamutv:n alle. Eipä tule lauantaiaamunakaan kello seitemän uutisia. Millä valtuuksilla yhteiskunnan rahottama Yle katsoo voivansa sekoittaa uskollisen kuuntelijansa aamurytmin, kysyn vaan.

Tästä pitäisi tietysti soittaa Kansaradioon, mutta olkoon nyt vain tässä. Ehkä maassa on suurempiakin epäkohtia.

Pitäsi jo keskittyä presidentinvaaliin, mutta yllättävän vilkkaana avautunut juhlakausi joulun jälkeen (!) on anastanut päähuomion. Tuntuu että olen ollut ihmisjoukoissa ja maantien päällä pian parisen viikkoa.

Ensin Ylivakerin talonpoikaislähtöinen sukuklaani kokoontui 71-päisenä Kyröskoski-talossa. Sen elinvoimaisessa piirissä en ehtinyt paljon viipyilla, sillä samaan aikaan pidettiin Ikaalisissa Tuomarintalossa merkittävä kotikonsertti. Puuhahenkilöinä ja isäntinä tietysti Matti ja Minni Huusari, ketkäs muut. Rauno Nieminen ja japanilainen Yuki soittivat jouhikannelta, joka jo soittimena ansaitsee huomiota. Soitanta oli maagisen harrasta ja mukaansa imevää siinä määrin, että tempauduin minäkin pöytää kiertävään juhlavaan tanssiletkaan. Tunnelma kynttiläin valaisemassa salissa, punaisen auringon heittäessä viime säteitään sisään oli kuin konsanaan jossakin Volgan mutkan mahtikartanossa.

Vähän ehdin Helsingissä levähtää, kun jo kutsui Karkkila. Matkan aamupäivksi sattui vuoden pirullisin lumimyräkkä.  Pöllyävä lumi jäätyi ja takertui auton tuulilasiin niin, etten moneen aikaan nähnyt mitään eteeni. Edessä ajavan punaisten takavalojen mukaan onnistui pysymään tiellä ja suunnistamaan vaivoin perille. Melko varma jo olin, että tämä on viimeinen etappi maisella taipaleellani.

Mutta vaiva kannatti, sillä Karkkilan Työväentaloon kokoontui hirmuista säätä uhmaten yli 60-päinen miesvaltainen kirjallisuudesta kiinnostunut yleisö. Puhuin muistelmien kirjoittamisesta yleensä ja omistani erityisesti. Tuntui mukavalta verrytellä pitkästä aikaa esitelmävirettäni – vaikka olihan niitä kirjamessuja ja muita syksyn mittaan. Keskusteluakin syntyi aktiivisten kuulijain kanssa.

Keikan kruunasi bonus: lounaan jälkeen sain kyydin ja johdatuksen Aki Kaurismäen perustamaan kulttuurikeskukseen ja hänen oman elokuvateatterinsa Kino Laikan miljööseen. Karkkilalaisia hemmotellaa kuulemma harvinaisella elokuvatarjonnalla, jota ei muualla maassa ole nähtävillä. Akia itseään ei näkynyt, kaipa hän piilottelee jossakin kaikkia maailman Golden Globe-  ja Oscar -kohinoita.

Ja nyt tulen juuri Turusta, eikä ollut ajokeli paljonkaan parempi vaikka sentään siedettävä. Ihmeesti kuitenkin Artsin ja tyttäreni Ainon kanssa selvisimme Turun Suomalaiseen Yhteisouluun, missä oppilaitoksen äidinkielenlehtori Salla Pulkkinen vietti 50-vuotspäiviään – ja komeasti viettikin! Salissa oli jokseenkin sama määrä kuin näissä aiemmissa mainitsemissani tapahtumissa Sallan sukulaisia, ystäviä ja kollegoja. ”Elämäni biisi” piti meidän kaikkien valita, ja niistä kehittyi paljon ohjelmaa. Minun biisini oli ”Maailma on kaunis”, jonka kuulin ensimmäisen kerran Törmällä Marjan ja oppilaansa Veeran duettona kitaran säestyksellä esittämänä. Ikimuistoinen tuokio, joka osaltaan muutti elmäni suuntaa.

Muistin ja kiitin Sallaa neljännesvuosisadan kestäneestä lujasta ja lojaalista ystävyydestä, samoin koko perhettään. Hänen äitinsä ja puolisoni Marjan kuoleman jälkeen tuimme vastavuoroisesti toisiamme, mistä oli molemmille paljon apua. Juhla oli siitäkin muistettava, että kohtasin kerrankin kaikki omat lapseni yhdessä. Innokkaasti näyttivät tanssilattiallakin pomppivan.

Yövyimme Sallan enon Artsin kanssa juhlakalun luona Pulkkisilla. Vaikka juhlat venähtivät ja tarjoilu oli suurenmoista, lähdimme varsin virkeästi aamupäivällä kotimatkalle kohti Helsinkiä. Kaiken hillitömän rehaamisen ja juhlinnan jälkeen on nyt syytä rauhoittua ja keskittyä seuraamaan presidentinvaalin viimeisiä kierroksia.

14.1.2024

Huvittavaa että Shakespeare on kirjoittanut näytelmän Twelfth night, joka ei nimestään huolimatta liity millään lailla loppiaiseen. Tai liittyy kai sikäli, että kuningatar Elisabethin tilaaman näytelmän ensiesitys oli loppiaisaattona. Sir William ei kai keksinyt muuta nimeä. Itse näytelmä on sekava lemmenkomedia tyypillisine väärinkäsityksineen ja  vaihtuvine henkilöhahmoineen.

Meillä on tällä viikolla saatu kuunnella poliittisia ohjelmajulistuksia joka päivä niin kuin ei pakkasessa olisi muutenkin kestämistä. Paras puheenvuoro tuli heti uudenvuodenpäivänä väistyvältä presidentiltä. Nyt vain seurataan, kuka uusista ehdokkaista sujuvimmin hyppää Sauli Niinistön suuriin saappaisiin. Kaksi kandidaattia on saanut yksityiskäsittelynsä tv1:ssä ja kolmas on vuorossa tänä iltana.

Tenttejä seuratessa on alkanut vaivata kysymys, onko tämä moninkertainen ennakointi ja jälkiarviointi todella tarpeen. Toimittajat ja asiantuntijat muodostavat papiston, joka selittää kansalle, ”mitä se on”: mitä oraakkeli aikoo sanoa ja mitä on sanonut ja varsinkin mitä on tarkoittanut.  Ikään kuin emme saisi suoraan ehdokkaan suusta ihan riittämiin selville hänen ajatussuuntansa ja aikomuksensa.

Ensin aamu-tv kertoo kampanjapäällikön suulla, mitä ehdokas illalla aikoo sanoa, sama toistetaan illalla toimittajien voimin ennen hänen oman puheenvuoronsa alkua, ja heti puheen jälkeen tarkastellaan, sanoiko hän nyt niin kuin oli oletettavissa. Haastattelun jälkeen sama rumba: mitä hän sanoi ja mitä jätti sanomatta. Ja seuraavana aamuna vielä neljäs kierros uusin asiantuntijoin, jotta asiat tulisivat varmasti juurta jaksain jauhetuiksi. Lisänä some ja lehdet ja kaikkien loputon löpinä.

Katsoja voisi hyvin jättää itse ehdokkaan puheenvuorot ja haastattelut kuulematta; niiden sisältö, painotukset, erheet ja oletukset tulevat niin moneen kertaan tämän polittisen papiston läpiseulaamina esiin. Jääkö katsojalle enää mitään mahdollisuutta ymmärtää jotakin ihan itse?

No Jutta Urpilainen oli iloinen ja valloittava. Juuri sellainen hän oli päästessäni kerran istumaan hänen pöytäkavaljeerikseen SDP:n päämajassa, jolloin juhlittiin 100-vuotiasta Mika Waltaria, jonka syntymäkoti sijaitsi juuri silloisen puoluetoimiston paikalla Saariniemenkadulla. Henkilökohtaiset muistumat valaisevat ehdokkaan olemusta enemmän kuin hänen huolella puleerattu puheenvuoronsa televisiossa. Kova kokemus Urpilaisella on kansainvälisissä kuvioissa, vaikka kotimaassa tuli taannoin takaiskuja. Osoitti hän sisunsa Kreikan velkatakuita EU:lta tingatessaan.Voisin varmaan elää ihan hyvin ja turvallisella mielellä tasavallassa, jossa Jutta istuisi presidenttinä. Mutta ei taida näillä näkymin istua.

Poliittinen esipapisto teroitti korvansa ja kyntensä, kun vuoroon tuli Jussi Halla-aho. Hänestäkin palaa mieleeni pieni tuoreempi muisto. Viime marraskuussa pimeimmän räntäkelin aikaan asioin Pursimiehenkadun Alepassa. Kun tulin ulos kasseineni, siinä kaupan edustalla parkkeerasi polkupyöräänsä ja irrotteli kypäräänsä tutun näköinen hahmo. Tämä märkä kaveri oli eduskunnan puhemies ja presidenttiehdokas J. Halla-aho. Ei turvamiestä tietenkään missään näkyvillä. Vain Suomessa hierarkian toiseksi korkein henkilö voi liikkua näin privaatisti ja huolettomasti. Olkoon se toistaiseksi meidän vahvuutemme.

Halla-ahon puhe ja tentti sujuivat kivikasvoisen vakuuttavasti, vain pientä ironiaa häivähti, kun puheeksi tuli jälleen hänen vanhat blogikirjoituksensa ja niistä saatu tuomio. Papisto paukutti vielä seuraavana aamuna pöytään tiukat ukaasit: jos Jussista tulee presidentti, nämä 16 vuotta vanhat kirjoitukset nousevat rasitteina kansainvälisen median kohteiksi. Niinköhän kävisi? Kommentaattorien on vaikea ymmärtää, että poliitikko voi muttaa käsityksiään. Waltarin mielestä surullisin muistopuhe kuuluu: ”Hän pysyi uskollisena nuoruutensa ihanteille.” Halla-ahon evoluutioon ei tietoisesti haluta uskoa, parempi takertua entiseen pelättimeen.

Puhemies oli tentissä kaltaisensa, totinen ja pätevän tuntuinen ja varoi kansaa jakavia provokaatioita, joita on muuten ammuskellut ilmoille viime aikoinakin. Olisiko Jussi mahdollinen presidentti? Hänen kannatuksensa on nousussa. Hän ei kavahtaisi Venäjän hybriditempauksia, vaan pysyisi tiukalla linjallaan. Maahanmuuttoa hän kammitsoisi ainakin kohtuullisesti. Hänellä näyttäisi olevan halua sekaantua jossakin määrin myös sisäpolitiikkaan. Kova naama, mutta ei mikään kansallinen mielialan kohottaja saati ilonpitäjä. Hänen kallonsa ja kampauksensa lähenevät Risto Rytin vastaavia. Kansa arvostaa surumielistä johtajaa, semmoinen oli Koivistokin. Eräs kokenut taustapeluri ennusti, että toiselle kierrokselle menevät Halla-aho ja joku muu, ”jolloin se joku muu voittaa”.

Illalla noudan tyttäreni bussilta ja tarkkailemme silmä kovana Mika Aaltolan esiintymistä. Aino on toimittanut Aaltolan kirjoja Tammella ja tuntee miehen. Kriittisiä aiomme olla, totta kai. Muodostamme eräänlaisen kotipapiston, jolta ei hevin irtipisteitä heru. Mutta voihan olla, että Mika yllättää, hänellä olisi siihen varaa ja nyt elämänsä tilaisuus. Illalla se nähdään.

5.1.2024