Panu Rajala

Pitkästä aikaa väitöstilaisuudessa. Paikkana sama pieni juhlasali, missä itse väittelin 36 vuotta sitten. Nyt Ville Eerola väitteli siellä Eson eli Eteläsuomalaisen Osakunnan helsinkiläisestä identiteetistä. Vahvasti se oli stadilaisten hallitsema osakunta alkaen vuodesta 1919 aina vuoteen 1969 ja varmaan sen jälkeenkin. Oliko se vain puoliksi suomalainen, väittelijä kysyy otsikossaan ja taisi kallistua kieltävään vastaukseen.

Kuuluin minäkin Esoon, mutta en ollut koskaan aktiivinen osakuntalainen. Kävin kirjallisuuskerhon kokouksissa ja muistan mainiosti, kuinka Mika Waltari vieraili siellä vuoden 1968 tienoilla. Ilkka-Christian Björklund julisti puheenvuorossaan tulisesti, kuinka nuoren polven on luotava parempi maailma ja siten myös Sinuhen pessimistinen elämännäkemys alkoi hänen mielestään olla voitettu kanta. Waltari hymyili ymmärtäväisesti kuin Kaptah eikä halunnut väittää vastaan.

Toisen kerran Pentti Saarikoski rymisteli sisään tuoreen puolisonsa Tuula-Liinan kanssa, molemmat huomattavassa nousukiidossa niin maineen kuin nautittujen virvokkeiden puolesta. Keskusteluista en muista mitään. Ei ollut Saarikoskikaan mikään osakunta-akiivi, vaikka sen helsinkiläiseen heimokuntaan kuuluikin.

Ville Eerola tuntee osakunnan sisältä päin sen lehden entisenä toimittajana. Eso ei nyt vietä mitään korkeasuhdannetta, ja kauhistuin kun luin, että perinteikäs Ylioppilaslehtikin on joutunut vaikeuksiin. Aaltoliike käy joskus aallon pohjassa.

Eso oli vahva toimija jo ennen sotia, jolloin Ylioppilaslehden toimittajina olivat mm. Urho Kekkonen ja Lauri Aho, aktiivisia avustajia Martti Haavio, Matti Kuusi ja Vilho Helanen. AKS:n merkitys tulee Eerolan kirjassa tietysti esiin, ja vähemmän tunettuja nimiä vilahti näkyviin kuten Yrjö Vuorjoki. Waltarin nimi esiintyy usein, vaikka hän ei ollut mikään osakunta-aktvisti koskaan. Hänen symbolinen merkityksensä oli sitä vastoin suuri, viimeistään se näkyi hänen muistomerkkihankkeessaan, jota Eso ajoi.

Silloin osakunnan kärkihahmona heilui Matti Klinge, joka suorastaan viittoi Eson aatteellista ja toiminnallista linjaa. Kun kolkuttelin kakkoseksi muuttuvalla kolmosella yliopistolle, tuntui haikealta, että Klinge ei enää noussut Eteläsataman kohdalla ratikkaan. Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa tähänkin väitöskeskusteluun, etupäässä myönteistä uskoisin.

Ymärrän senkin Eerolan esittämän seikan, että uusmaalaiset tunsivat osakunnan itselleen vieraaksi, niin voimallisesti stadilaiset ja varsinkin norssit siellä vaikuttivat. Miksi juuri norssit? Eeroila viittaili yleiseen verkostoitumiseen, kaverit toivat kavereita. Maalaiset yrittivät perustaa sinne oman sektionsa, joka ei kuitenkaan menestynyt. Sisäpiirien hommaahan osakunnat usein olivat, käytöstapoja ja keskustelutaitoa koulivat. Mitähän niissä nykyisin tapahtuu, uusi ylioppilastalokin on remontissa.

Ville Eerola on kirjoittanut pari romaania, yhden nuoresta Waltarista ja toisen Tove Janssonista. Hän on tieteellis-taiteellinen kyky,  josta vielä kuullaan. Sitä paitsi hän on Waltari-seuran johtokunnan jäsen. Seura juhlii ensi vuonna 25-vuotista taivaltaan, omalla tavallaan se jatkaa Eson perinnettä kirjallisena keskustelu- ja kohtauspaikkana.

Väitöstilaisuudessa kiinnitti huomiota uusi käytäntö verrattuna omiin aikoihini. Kustos Laura Kolbe esitteli ansiokkaasti paitsi itsensä myös vastaväittäjän dosentti Heikki Roiko-Jokelan. Ennen näitä ei mainittu edes nimeltä, vaan he toimivat vain tehtävänimikkeinä. Väittelykin on muuttunut leppoisaksi keskusteluksi, jossa opponentti osoitti vain pieniä puutteita Eerolan työssä, mm. kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden vähyyden ja henkilöhakemiston puuttumisen, johon väittelijä vastasi yksikantaan: ”Kaikkea ei voi saada.”

Hyväksytyksi tuli Villen työ ilman muita mutinoita, ja nyt on Waltari-seurassa yksi tohtori lisää. Juhlasalissa oli kannatusjoukkona penkkirivillinen seuran aktivisteja, ylimääräisiä puheenvuorojakin kuultiin useampia. Lähdetään siis viettämään juhlavuotta purjeet pullistuen.

17.11.2024

Kiinnostus Mika Waltaria kohtaan ottaa taas uutta nousua, kun Sinuhe egyptiläisen ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Tuskin kukaan arvasi epävarmuuden syksynä 1945, että paksusta lääkäriromaanista tulee näin kestävä klassikko ja maailmanlaajuinen käännösmenestys.

Ex-ministeri Pekka Haavisto vieraili eilen Waltari-seurassa ja arveli kevyemmän tuotannon ja ehkä myös sotapropagandan rasittaneen vielä sotien jälkeen kirjailijan mainetta. Sinuhe ei saanut valtionpalkintoa, vaan hävisi kirjallisuuslautakunnan äänestyksissä kuudelle muulle romaanille! Lautakunnan jäsen Raoul Palmgren myönsi junailleensa Sinuhen ulos palkintokisasta. Syynä hänen arvionsa mukaan teoksen staattinen konservatiivisuus.

Nyt saatoimme keskustelussa todeta, että romaani on pystynyt vastaamaan aikojen muutoksiin ja säilyttänyt paikkansa lukijain suosikkina meillä ja muualla kaikki kahdeksan vuosikymmentä. Edelleen sen näkemys ideologioiden vaarallisuudesta ja ihmisen muuttumattomuudesta tuntuu pätevältä ja jopa polttavan ajankohtaiselta.

Haaviston Waltari-elämyksiä olivat lisäksi nuoruuden muistot, interreilaukset ja punaisten lyhtyjen hehkuttamat intohimot. Petri Petterssonin tulkitsema ”Nuoruus” sai edelleen kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiissään. Myös Neljässä päivänlaskussa kuvattu kärpässieniuute oli herättänyt aikanaan Haaviston uteliaisuuden, ja hän taisi tunnustaa kokeilleensakin sitä tosin vailla erityisen psykedelisiä visioita.

Keskustelu lainehti myös Johannes Angelokseen, jota ex-suurlähettiläs Heikki Talvitie luonnehti jälleen yya-romaaniksi. Eräänlaisena peilikuvana se näin voidaan nähdä, jos Suomi (tai koko länsimaailma) pannaan Konstantinopolin paikalle, joka tekee yya-asopimusen heikon Venetsian kanssa ja häviää lopulta valloitussodan Muhammedin ottomaanien valtakunnalle, joka yleensä on nähty Neuvostoliiton allegoriana. Ei siis ihan yksi yhteen -tulkinta. Talvitie kertoi lainanneensa romaanin aikoinaan Juri Derjabinille, joka palautti sen paljon myöhemmin – kannettomana. Ahkerasti sitä oli Tehtaankadulla kierrätetty suomea osaavien keskuudessa.

Waltari-seuralla on ollut tänä syksynä erinomaisia tilaisuuksia, viimeksi Minna Silverin kertoessa arkelogisista Sinuhe-tutkimuksistaan ja sitä ennen Helena Petäistön valottaessa omaa ja Mikan suhdetta Pariisiin. Väkeä Töölön kirjastossa on aina riittänyt salin täydeltä.

Tänään huomasimme huvittuen, että Pekka Haavisto oli vielä eilen illan suussa valmis ryhtymään Helsingin pormestariksi, mutta perui aikeen heti tänä aamuna. Kypsyikö peruutus Waltari-keskustelumme aikana? Odottaako Pekkaa jokin kansainvälinen tehtävä vai haluaako hän vain jatkaa vapaata intellektuaalista elämää äänikirjoja kuunnellen?

13.11.2024

Olen käynyt teatterissa ja kertonut julkisessa keskustelussa näkemykseni esityksestä. Siitäpä kuulemma metakka on noussut. En ole ymmärtänyt yhtyä yleiseen hymistelevään ihasteluun, vaan rohjennut esittää joitakin kriittisiä ajatuksia. Tämähän on tietysti aivan törkeää ja vähintäin sopimatonta.

Kysymyksessä on Avoimissa Ovissa nähty näytelmä Aila Meriluodon elämästä, miehistä, ihan vähän runoistakin. Kun esityksen jälkeen avattiin yleisön kanssa mahdollisuus keskusteluun, kuvittelin että se on avoin kuten teatterin nimi viittoilee. Nyt on käynyt ilmi, että olen rikkonut jotakin pyhää sääntöä ja joutunut oikopäätä somen jalkapuuhun.

Mitä kummaa olen siis sanonut? Kerroin pohjaksi taustani, pitkän suhteeni Ailaan (vuodesta 1971) sekä kirjoittamani elämäkerran hänestä, joka on tähän saakka ainoa kohteesta julkaistu: Lasinkirkas, hullunrohkea (2010). Tämä oli tietysti itsekeskeistä ja pöyhistelevää. Elämäkertani on osittain esityksen lähteenä, vaikka sitä ei missään mainita.

Totesin että Ella Pyhällön tulkitsema Aila on kieltämättä ponteva, hyökkäilevä, jopa julistava – mutta ei vastannut mielikuvaani kikattelevasta, ironisesta, melko salamielisen pidättyvästä Meriluodosta. Eihän sen tietenkään tarvitsekaan vastata! Näyttämöllä tehdään toisenlaista henkilökuvaa teatterin keinoin. Kätketytkin ajatukset saavat siinä miltei pateettisesti posottavaa kantavuutta. No tästä tekijät ovat vetäneet sen johtopäätöksen, että olen ”haukkunut” tulkintaa.

Toiseksi puhuin siitä, että esitys kuten monet muutkin kuvaukset Aila Meriluodosta painottaa hänen vahvaa naiseuttaan ja seksuaalista rohkeuttaan syöksyä moniin suhteisiin. Taidettiin mainita sekin, että ennen miehet saivat tehdä ja kirjoittaa mitä vain, mutta nyt vihdoin nainenkin voi elää eroottisesti vapaata elämää ja saa siitä osakseen ihailua.  Keskustelussa sanoin hiukan provosoivasti, että asetelma on jo kääntynyt päinvastaiseksi: miestä tuskin ihaillaan, jos hän kehuskelee monilla naissuhteillaan.

Kolmanneksi painavin erheeni oli, että puolustin V. A. Koskenniemen kunniaa ja luonnehdin hänen viettely-yritystään Ailan suhteen klassisen tyylikkääksi. Hirveä juttu! Olen itse kuullut tuon episodin Klaus Kurjessa suoraan Ailan suusta, ja hän kertoi sen  huvittuneesti, mutta ei mitenkään pilkallisesti saati syyttelevästi. Nyt tietysti vanha akateemikko on tuomittava nykyarvojen mukaisesti seksuaalisesta häirinnästä, vaikka Aila itse myönsi lähteneensä leikkiin mukaan eikä siinä hullummin käynytkään. Kyllä hän kauniisti puolensa piti. Onko siis suurikin synti puolustaa romanttista, herrasmiehen tavoin käyttäytynyttä  akateemikkoa, joka oli silmittömästi rakastunut runoilijalöytöönsä ja teki mittavan kriiitikontyön tämän menestyksen puolesta?

Oli miten oli, kyllähän näistä nyt yksi hölmö teatterikatsoja ansaitsee tulla kunnolla haukutuksi. Hän sattui olemaan lähes ainoa mies naisvaltaisessa salongissa, se jo sitoo pallon hänen nilkkaansa. Olisi vain pitänyt turpansa kiinni ja antanut naisten juhlia. Se vain ihmetyttää, että teatterissa käyty luvallinen keskustelu ja yksi mielipide piti ohjaajan Virpi Haataisen toimesta vuotaa Fbookiin kaikelle kansalle ällisteltäväksi.  Mutta näin saatiin erehtyneen katsojan lynkkaukseen mukaan joukko ulkopuolisia, jotka eivät tapauksesta, puheenvuorosta ja kaiketi esityksestäkään itse mitään tienneet.

Näinhän some tietysti toimii, mutta ns. kulttuurikeskusteluun toivoisi toki enemmän asiaa ja analyysia kuin vain henkilökohtaisia herjauksia. Täytyypä vastedes varoa teatterikeskusteluja tässä sananvapauden luvatussa maassa. Mielipiteensä saa vapaasti ilmaista, kunhan se on oikea ja vallitsevan valtavirran mukainen.

10.11.2024

Kaikki on jo sanottu Donald Trumpista, ja vielä riittää neljä vuotta puhuttavaa. Virkakautensa jälkeenkin hän pysyy taatusti tapetilla. Hän on jo nyt  historiallinen ilmiö, joka pursuilee yli aikansa laitojen.

Timo Soini lausui, että Trump teki komeimman come backin sitten Lasaruksen. Voiko tuohon enää mitään lisätä? Millä ihmeen voimilla hän sen teki? 901 vaalitilaisuutta vaatii kahdeksankymppiseltä yli-inhimillisiä ponnistuksia. Trumpilta kaikki näyttää sujuvan jotensakin vaivattomasti. Hän viihtyy parhaiten karjuvan kannattajajoukon edessä. Mitä muutakaan hän voisi tehdä? Lyödä palloa viheriöllä ja lueskella kartanossaan pörssinoteerauksia.

Trumpissa on jotain samaa alkuvoimaa kuin Pohjantähden Laurilan Anttoossa, joka uhosi: ”Mua syö luteet ja maailma vihaa, mutta minä painan vaan.”

Joten otetaan vaan vastaan seuraavat neljä vuotta, kun emme muutakaan voi. Synkkyyteen vaipuvia lähipiiriläisiä yritän lohduttaa: aina on toivon kipinä jossakin. Vaikka se tähti mustalla taivaalla, josta Kamala Harris tappion hetkellä kauniisti puhui. Trumpin tähti on tosin pomppiva Elon Musk, hänestäkin saamme kuulla tulevina vuosina kylliksi tai liikaa.

Laura ja Saska Saarikoski kuvasivat hyvin kahdeksan vuotta vanhassa kirjassaan Trumpin metodia: toista valhetta niin usein, että se muuttuu totuudeksi, jota pian kaikki toistelevat. Tällä taiteen lajilla hän on ihmeen hyvin pärjännyt. Kaikki näkevät hänen lävitseen ja silti uskovat häneen. Münchausenkaan ei pystynyt parempaan.

Ali Abbasin elokuvassa The Apprentice esiintyy Trumpin tärkein oppi-isä, asianajaja Roy Cohn, joka julistaa, että koskaan ei saa hävitä. Jos häviää, sitäkin on väitettävä voitoksi. Häikäilemättömyys kannattaa aina. EI mikään kohottava elämännäkemys. Mutta nyt Trump ei tarvitse mitään temppuja, voitto on niin vakuuttava. Selityksille saati valituksille ei jää tilaa. Sama Cohn esiintyy myös elokuvassa Angels in America, joka pyörii Kansallisteatterissa. Harvinaisen hyvä tilaisuus on nyt sukeltaa Trumpin sylttytehtaalle.

Puuttuu enää suuri romaani Donald Trumpista. Joitain on varmaan Amerikassa jo tehtykin, ja itse ilmiötä läpivalaistaan kaikilla taiteen, tiedon ja journalismin välineillä. Kun odotamme Amerikan luvattua kulta-aikaa, elämme kaiken aikaa jo kommentaattorien kulta-aikaa. Vielä on tuleva syventävien kirjailijoiden vuoro. Meillä on omasta takaa romaaneja Mannerheimista, Kekkosesta, Stalinista ja Putinista. Kirja Sanna Marinista on Finlandia-ehdokkaana, toinenkin kirja ilmestynyt samasta aiheesta ja kuunnelmasarja. Historiaa syvennetään myös fiktion keinoin.

Finlandia-ehdokkaista iloisin yllätys oli Sanna Nyqvistin Rannalla, kokoelma mainioita esseitä, jotka luin kesällä. Tammen kaksi ehdokaskirjaa ilahduttavat myös tytärtäni, joka näitä toimittaa. Toinen hieno ehdokas on Sofia Tawasti Suuri valhe vammaisuudesta.  Äskettäin oli Hesarissa kritiikkiä tietokirjojen toimittajista, mutta ainakin teosten parhaimmisto todistaa muusta. Ja totta kai uusia tietokirjojakin satelee pian Trumpin kaudesta.

Vielä Trumpin paluun takia toivonsa menetttäneille ja ahdingon alhoon vaipuneille: aina kannattaa muistaa se Mauno Koiviston viisas aforismi. Omalta osaltani  päätän uskoa, että kaikki tulee lopulta menemään kohtuullisen hyvin. Vahva ja härkämäinen Donald Trump voi lännen edusmiehenä saada kaiken muun ohessa aikaan joitakin ihan kelvollisia ja positiivisia päätöksiä. Hän voi parhaassa tapauksessa lopettaa muutaman sodan ja tuskin aloittaa uusia. Toivotaan ainakin.

7.11.2024

PS Yritän hiljalleen restauroida kaapattua Fb-tiliäni, jonka kuvat ja salasanan olen vaihtanut. Kaveriksi voi jo tulla riskittömästi.

Kauan sitten 1940-luvulla kansainvälinen tutkijaryhmä kävi läpi lukijoita hämmästyttäneen suomalaisen romaanin, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, eikä löytänyt siitä yhtäkään historiallista faktavirhettä.  Vuosia myöhemmin sveitsiläinen hyönteistutkija havatsi, että hiekkakirppu esiintyy romaanissa liian varhain. Sellaisten kuvataan tunkeutuneen aavikolla Horemhebin soturien sandaaleihin ja kiusanneen heitä kovasti. Tutkija totesi, että kirppu levisi etelämpää Afrikasta Egyptiin vasta parisataa vuotta romaanin tapahtumia myöhemmin.

Waltari lähetti tutkijalle pahoittelevan kirjeen, missä vakuutti ettei ”millään muotoa halunut romuttaa tämän asiaan erikoistuneen tiedemiehen arvokasta tutkimustyötä”, mutta katsoi myös, että etelämpää värvättyjen sotilaiden mukana kirppu on saattanut tulla maahan jo ennen varsinaista laajempaa levinneisyyttä¨.

Nyt on ilmestynyt jatkoa Sinuhen todenperäisyyttä tarkastelevien tutkimusten sarjaan. Lähi-idän ja Välimeren arkeologiaan perehtynyt dosentti Minna Silver on julkaissut vankan teoksen Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin (SKS), jossa romaani asettuu uusimman tieteellisen apparaatin ristivalotukseen. Eikä vieläkään löydy merkittäviä virheitä, korkeintaan joitain kirjailijan löytämiä innovaatioita, kuten babylonialaisten vuorikristallista hiomat linssit, joilla parannettiin näköä.  Silmälasit 1300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua!

Paljon muitakin yllättäviä ja tarkkoja yksityiskohtia löytyy tästä kirjasta, joka jäsentyy Waltarin romaanin kronologian mukaisesti, mikä tekee siitä helposti seurattavan ja suorastaan jännittävän – varsinkin, jos lukija tuntee alkuteoksen. Lisäansiona on runsas ja korkeatasoinen kuvitus. Paras mahdollinen johdatus romaanin 80-vuotisen syntyhistorian kynnyksellä, jota ensi vuonna juhlistetaan.

Tämä vähän varasti huomiotani kirjamessujen muilta löydöiltä, joita sentään loputtoman tuntuisesta kirjamerestä nousi. Tämän päivän Hesarissa Jussiu Ahlroth  valittaa filosofian puutetta messujen tarjonnassa, mutta minä kuuntelin mm. Tommi Melenderin ja Markku Envalin keskustelua esseekokoelmiensa pohjalta, ja kyllähän siinä filosofoitiin esseen lajista ja sen eri puolista. Valitettiin sitä, että vanha kunniakas genre on nyttemmin banalisoitu tarkoittamaan mitä hyvänsä lehtiartikkelia. Kansien välistä löytyvät oikeat esseet.

Poliittiset kirjat vetävät messuilla eniten huomiota, ja kummallisesti muuan Putin on edelleen kova nimi myös kirjamarkkinoilla. Arvelimme Markun kanssa, että tuskin vielä vähään aikaan ilmestyy romaania Putinista – ja kuinka väärässä olimmekaan. Nina Honkanen esitteli jo samana päivänä romaaniaan Rakkaani Vladimir (Into) niin  elävästi, että hankin kirjan kauniilla omistuksella. Aika uhkarohkeasti siinä edetään eri tasoilla, jotka toistaiseksi harottavat kaukana toisistaan, mutta uskon romaanin kiinteytyvän loppuaan kohden.

Kun Pirko Saisio kirjoittaa Josif Stalinista ja Lauri Nurmi Sanna Marinista, niin kyllä hyvinkin monitahoisesti näitä valtionjohtajia käsitellään. Jessikka Aro on kirjoittanut toisen kirjan Venäjän trolleista ja samalla tietysti Putinista. Kirjan esittelytilaisuus alkoi repäisevästi, kun yksi pontevasti vastaan potkinut tyyppi poistettiin kolmen järjestysmiehen toimesta yleisöstä. Hän oli valokuvannut esiintyjää! Johan on Aron asema hilkulla, jos julkisen tilaisuuden kuvaainen sitä horjuttaa niin, että kuvaaminen on jopa väkivalloin estettävä.

Väkeä oli messuilla aivan hitosti, melkein kuin turisteja Venetsiassa, mistä Donna Leon kertoi puistattavasti: 50 000 asukkaan kaupungissa 300 miljoonaa turistia vuodessa! Ymmärtää hyvin, että hän on lähtenyt kaupungista ja asuu rauhallisessa Sveitsissä, mutta jatkaa edelleen Guido Brunettin tutkimuksia. a. Charmikas vanha leidi keräsi tungosta ja jonoa kuin rock-tähti.

Ylipäänsä huhut kirjan kuolemasta tuntuivat liioitellulta, kun messujen ruuhkassa lauantaina yritin puikkelehtia eteenpäin. Tosin kirjan muoto on kovaa vauhtia muuttumassa sähköiseen suuntaan, ei voi mitään. Me kirjailijat vaadimme joukolla äänikirjoista edes kohtuullisen korvauksen, mutta saa nähdä kuinka käy, kun toiselta puolen alv iskee niskaan. Kapea on kirjailijoiden leipä, varsinkin tiedon puolella. Vaikka moni tekee työtä harrastuksesta ja rakkaudesta lajiin, hyvä edes niin.

Kirjamessut oli nyt kaikkien aikojen menestys yleisömäärien puolesta, ja myös esittelyt oli entistä jäntevämmin ryhmitelty aihepiireittäin. Tiloja on mahdollisuuksien mukaan väljennetty, mutta tuoleja on parhailla areenoilla aina liian vähän. Samoin naulakkoja on näköjään tuskastuttavan niukasti. Mutta nämä ovat pieniä kiusoja, palkinnot messuilta kertyvät kirjapinoina yöpöydälle. Siitä vain lukemaan.

27.10.2024

Ensin joutui Nordea palvelunestohyökkäyksen kohteeksi ja sitten minä. Tilini kaapattiin parempaan käyttöön eli huijausyrityksiin. Olen pahoillani ja pyydän anteeksi kaikilta hämmennyksiin joutuneilta ja mahdollisia menetyksiä kärsineiltä. Hyvät Ystävät, en se minä ollut vaan joku muu pirulainen.

Toisaalta ikävälläkin asialla on valoisat välähdyksensä. Monet kaukaiset kaverit, joihin ei ole ollut yhteyksiä vuosikausiin, saivat nyt aiheen kummastella häiriötä ja tarkistaa asiaa. Sain vastaanottaa kaikenlaisia kuulumisia. Syyllisyyteni oli joka tapauksessa tahatonta ja korkeintaan välillistä.

Pitäisi olla paremmin varautunut kaikkeen. Kyber-hyökkäyksistä on varoitettu vaikka kuinka monesti. En hallitsi digimaailmaa, vaan se hallitsee minua yhä tiukemmin. Tuntuu kuin olisin joidenkin nimettömien algoritmien sätkyläinen.

Jämerä päällikkö Jouko Jokinen jätti aamulla jäähyväisviestinsä Ylen asiaohjelmista. Virkansa puolesta hän joutui hurskastelemaan, että puoluekanta ei vaikuta toimittajien työhön. Totta kai se vaikuttaa, ei kai toimittaja voi irtautua mailmankuvastaan samalla hetkellä, kun studion lamppu syttyy. Myös Ylen väitetystä vihervasemmistolaisesta rasitteesta pyrittiin Ykkösaamun keskustelussa tarmokkaasti vapautumaan. Sanoisin ettei savua ilman tulta. Jokisen mukaan Ylen täytyykin olla ”hyvän puolella”, mitä se milloinkin onkaan.

Puolustihan Jouko  sentään vielä pientä anarkismia ja hervottomuutta jopa asiaohjelmissa. Tästä rohkeudesta häntä vastaan on hyökkäilty jopa Ylen hallintoneuvostossa. Tapasin aamulla täkäläisessä S-Marketissa Matti Pitkon, joka on viimeisiä kyseisten hyveiden harrastajia lehdistössämme. Vielä hän jaksaa villitä ystäviään Fbookissa. Viikolla puhelin Matti Kuuselan kanssa, joka oli toinen runollisen fabuloinnin mestari Aamulehdessä. Näin ovatkin nyt parhaat kirjoittaat lehdestä kaikonneet, enää piirtäjä Sihto ilahduttaa joskus palstallaan.

Kiekkoilija Janne Puhakan murhasta on kovasti uutisoitu, mistä sitä on paheksuttu. Ihmisten ei pitäisi kiinnostua vääristä asioita, varsinkaan sellaisesta, jolla ei ole ”merkitystä”. Tekopyhää höpinää suuurelta osin. Ihmiset haluavat tietoja juuri sellaisesta, mikä sattuu heitä kiinnostamaan, oli sillä merkitystä tai ei.

Ylen Kulttuuriykkönen osoitti eilen, kuinaka valistuneita ja harkitun välinpitämättömiä fiksut keskustelijat ovat. Keskustelijoita  ei voinut vähemmän kiinnostaa tämä Puhakan tapaus, tuskin olivat seuranneetkaan sitä. Joku ei ollut kuullutkaan Puhakasta. Ehkä kultturikeskustelun kuuluukin yliolkaisesti etääntyä sensaatioita himoavan rahvaan aivoituksista. Minä ainakin myönnän lukeneeni kaikki silmiin osuneet tiedonmurut ja haluan muodostaa käskityksen tästä traagisesta tapauksesta.

Ehkä hygienisessä torjunnassa on kysymys myös haluttomuudesta eläytyä toisten ihmisten maailmaan. Parempi pysytellä viileän etäisyyden päässä  tosielämästä. Siellä voi törmätä ikäviin ja kiusallisiin tapauksiin, joita toiset häikäilemättä tonkivat. Sitä tekee myös taide. Puhakan ja Nordmon konflikti on kuin tarjottimella ojennettu draama kirjailijoille ja elokuvaohjaajille. Joku siihen vielä tarttuu, ja sitten riittää taas paheksuttavaa.

Kun pysyttelee omassa kuplassaan, ei kohtaa hyökkäyksiä. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus loittonevat siedettävän kauas. On kyllä tragedioita, joista en kestä enää lisätietoja. Vanhoissakin on kyliksi kestämistä kuten Ukrainan ja Gazan tapahtumissa, mutta myös koulukiusaamiset ja perheväkivalta raastavat mieltä. Pentti Linkola sanoi joskus, että hän vihaa ihmiskuntaa ja toivoo sen enemmistölle tuhoa, mutta suree vilpittömästi läheisten ihmisten kohtaloita

Mikä tietoa lisää, se murhetta lisää. Voimme siis aina syyttä tiedonvälittäjiä, varsinkin silloin, kun he tuovat mielestämme kohtuuttoman paljon tietoa sellaisesta, josta emme välittäisi tietää yhtään mitään.

19.10.2024

Jälkihiki keskusteli jalkapallosta ja Rive Kanervan asemasta víiden tappion jälkeen. Alan olla Bubi Walleniuksen kanssa samalla linjalla: jalkapallo ei vain ole suomalaisten leipälaji. Pelit pelataan nykyisin lisäksi väärinä vuoden- ja kelloaikoina. Stadikalla sentään värjötteli täysi katsomo todistamassa, kuinka vanha jalkapallomaa Englanti vei pisteet suvereenisti kotiin.

Miten monet matsit olen ennen vanhalla Stadikalla jännännyt ja useimmiten kivalla säällä keväällä, kesällä tai alkusyksystä. No silloin ei Euroopan huipulle tähdättykään, leppoisat sarjamatsit ja maaottelut riittivät. En muista että valmentajista paljon siihen aikaan puhuttiinkaan. Kai siellä joku Tammisalo tai Viinioksa kentän laidalla huiteli. Tuliko potkuja, tuskin.

Valmentajan asema pallolajeissa on vielä julmempi kuin teatterinjohtajan. Jouko Turkka totesi aikanaan, että johtaja tulee teatteriin suurena pelastajana, kunnes huomataan, että se onkin suuri paska. Samantapainen kohtalo näyttää tulleen Kanervan osalle. Hienon uran päätteeksi häntä ollaan potkimassa pellolle. Hesari käy suoranaista kampanjaa hänen erottamisekseen. Mielestäni rumaa ja epäreilua. Kuka ulkomaan velho muka loihtisi näistä pelaajista sen kummemman kokonaisuuden?

Jalkapallosta kuten muustakin urheilusta on kadonnut henki sen jälkeen, kun raha on tullut niin hallitsevaksi tekijäksi. Jotenkin pelitkin otetaan nykyisin haudanvakavasti, analysoidaan taktisia kuvioita pikkupiirteittäin, kaikki on säänneltyä ja säännönmukaista. Tiedetään tarkalleen kuin pitää pelata. Parhaiten sen tietävät tv-kommentaattorit. Oikut, onnenosumat ja spontaanit sooloilut ovat käyneet harvinaisiksi. Ikään kuin pelaajilla ei olisi enää omaa tilaa, vaan he ovat koneiston ennalta ohjelmoituja palasia. Eipä ole enää Kai Pahlmanin kaltaisia boheemeja banaanin potkijoita.

Urheilusta puhuu ohimennen myös Jukka-Pekka Palo elämäkerrassaan, jonka on kirjoittanut Liisa Talvitie. Teatterinjohtajia ja ohjaajia hän kohtelee hienovaraisesti, vain Turkka oli vähällä saada turpiinsa. Sadistinen johtamistapa sallitiin taiteen kentillä paremmin kuin millään muulla alalla. Leif Segerstam käyttäytyi kuulemma törkeästi, mutta saa armon loistavana säveltaiteilijana. Häntä ei kai kukaan lähtenyt elinaikana syyttelemään. Myös Turkan ohjaukset saivat aikanaan kriitikot haltioitumaan.

Vanhempiaan Palo junior käsittelee suorasukaisesti, mutta pohjalla on oikeaa kunnioitusta. Miten monen taiteilijan kiintopisteenä oli aikanaan Mika ja Marjatta Waltarin koti. Siellä Tauno Palo ja Kirsti Ortolakin naitettiin, vaikka Ortola oli päätöksensä tehnyt jo koulutyttönä: tuon filmissä esiintyvän miehen minä nappaan. Romanssista ja raskaudesta tuli naisnäyttelijälle potkut Kansallisteatterista ja lähtö Tampereelle. Näin ei kai naista enää kohdeltaisi, vaan mistä tiedän mitä kulisseissa tapahtuu. Tauno Palon karisma näissä muistoissa vähän karisee, mutta ei se koskaan mihinkään katoa. Kuvassa on aina se viinapiru.

Nerokkaan ja ihaillun miehen kääntöpuoli tulee paljaana näkyviin myös Märta Tikkasen runoelmassa Århundradets kärlekssaga (1978). Lilla Teaternin uusi versio ei näytä luottaneen alkuperäisen tarinan voimaan, vaan on laimentanut sitä eräänlaiseksi teatterin leikkiharjoitukseksi. Käy ilmi, että näytelmän fiktiivinen ohjaaja on yhtä  kelvoton tyyppi kuin monologin kohdemies, hän on ryypännyt harjoitukset pommiin. Näyttelijäparka, sinänsä hellyttävä Minttu Mustakallio, joutuu selviytymään teams-konaktin avulla esityksen ongelmista. Hauska kaksitasoinen idea jää vain vajaaksi, kun katsoja ei tutustu sen paremmin tähän ohjaajaluuseriin ja näyttelijän ex-flammaan. Sanoma tulee kuitenkin selväksi: kaikki ne miehet on samanlaisia…

Taiteilijoitten moraaliin isketään Venäjällä vähän kovemmin kuin meillä liberaalissa lännessä. Nyt siellä joku järjestö ahdistelee taas rokkareita ja räppäreitä. Sensuuri kiristyy, taidetta pannaan ruotuun kuin vanhoina stalinistisina aikoina. Oli meilläkin ennen yritystä, taiteilijat itse pyrkivät järjestövoimin ojentamaan toisiaan oikeaan uskoon. Entiset taistolaiset muistelevat niitä aikoja lempeän ymmärtäväisesti, niin myös eri-ikäiset Jukka-Pekka Palo ja Aulikki Oksanen. Vieläkö on paljon taistelumuistoja reservissä vai jokohan kaikki ovat tavalla tai toisella puhdistautuneet.

Sensuurista on hentoisia merkkejä näilläkin palstoilla. Täysin asiallinen matkakirjoutukseni Romaniasta ja Tomiista on poistettu Facebookista, ties mistä syystä. Tämä oli toinen kerta lyhyessä ajassa. Nämä ovat tietysti aivan mariginaalisia oireita, mutta hyvä aina tiedostaa, että sinuakin valvotaan…

14.10.2024

Veikko Lavin mukaan jokainen ihminen on laulun arvoinen. Epäillä tuota hiukan sopii. Samalla voi miettiä, oliko varas, huijari ja kiristäjä Minna Craucher (Maria Lindell 1891-1932)  todella peräti laulunäytelmän arvoinen.

Ilmeisesti oli, koska näytelmä hänestä on tehty. Mitään kovin mainittavaa hän ei elämänsä aikana saavuttanut. Antisankari on monesti kiinnostanut yleisöä, mutta silloin hänessä pitäisi olla jotakin erityistä ja sovittavaa. Persoonallista säkenöintiä, huumoria, selviytymisen taitoa? Mitään näistä on vaikea tavoittaa Minna Craucherin totisesta henkilöstä. Lahjakkain hän oli valehtelijana,  teeskentelijänä ja pyrkyrinä. Köyhä hämeenkyröläistyttö kiipesi näillä avuilla korkealle, kunnes putosi. Mika Waltari ei ollut hänen uhreistaan ainoa, joka tunsi helpotusta Craucherin kuoltua.

Aino Pennasen, Eeva Konnun ja Riikka Oksasen antama kuvaus ei ainakaan pyri kiillottamaan Craucherin mainetta. Kielteistä naisenergiaa hänestä löytyi yllin kyllin. Hänestä ei saa millään unohdettua, esiin kohotettavaa naiskohtaloa, sillä hänestä on surullisia jälkiä useissa muistelmissa ja elämäkerroissa. Hänen metkunsa eivät ole edes kovin kiehtovia, koska ne järjestään epäonnistuivat. Hänen tempauksensa olivat banaaleja, mauttomia ja läpinäkyviä. Osa tehosi hetken  hänen aikalaisiinsa.

Tuoko Espoon Teatterin musikaali Minna Craucher jotakin uutta tähän makaaberiin henkilökuvaan? Ainakin se roiskii kosolti väriä sinänsä vähäpätöisiin tapahtumiin. Historian yksityisiä käänteitä liioitellaan suruttomsti. Minna oli Tulenkantajien mesenaatti jonkin aikaa, mutta hänen romanssiyritelmänsä päättyivät surkuhupaisasti. Olavi Paavolaista ilmeisesti kiehtoi raavas paheellisuus enemmän kuin eroottinen vetovoima. Lehtensä ilmoitustenhankkijana Craucher hankki enimmäkseen velkoja.

Esitys toistaa kliseitä synnillisistä runoilijoista heitä erityisesti yksilöimättä. Kliseet vaihtuvat väärennöksiksi, kun siirrytään Lapuan liikkeen aikoihin. Historia saa korneja korostuksia. Lapualaiset ovat mustatakkinen, aseita heulutteleva fascistisakki. Todellisuudessa kysymyksessä oli vahva talonpoikaisliike, joka varoi aseiden käyttöä. Talonpoikaismarssilla aseet kiellettiin jäseniltä seurausten pelossa. Liikkeen johtajasta Vihtori Kosolasta esitys tekee tietysti raivoavan mielipuolen. Oikeamman kuvan tarjoaa Jukka-Pekka Pietiäisen vuoden takainen kirja Vihtori Kosola, jossa miehestä syntynyttä myyttiä kriittisesti tarkistetaan. Sitä ei löydy esityksen sinänsä runsaasta taustamateriaalista. Teatteri vahvistaa Kosolan myyttiä sitä vastoin yli äyräiden.

Minnaa pidettiin jopa Kosolan rakastajattarena, mutta tämänkin arvelun Pietiäinen tyrmää.  Olkoon teatterilla oikeus mielikuvitukseen, kun se journalismin puolella on kielletty. Silti kun esitys päättyy päähenkilön unenomaiseen toivefantasiaan valtapyyteittensä toteutumisesta ja ”niskalaukauksista saunan takana”, saavutetaan jo eräänlainen kostonhaaveiden kliimaks, jonka vain luova taide voi meille tarjota. Lapuan liikkeen loppu oli huomattavasti vaimeampi tussahdus.   Sitä esityksessä ei kuvata.

Tietysti teatterilla on omat keinonsa ja tavoitteensa eikä niihin kuulu historiallinen totuus tai edes todenmukaisuus. On synnytettävä tunteita. Musiikki on reipasta, meno hulvatonta ja tapahtumien ääriviivat vähän sinne päin. Yksi asia tosissaan ihmetyttää. Miksi näissä esityksissä historian henkilöt halutaan nykyisin vieroittaa mahdollisimman kauas esikuvistaan? Olisiko mahdotonta pukea Olavi Paavolainen hänen tyylinsä mukaisesti eikä joksikin kirjavaksi markkinapelleksi? Voisiko Vihtori Kosola olla ulkoisesti maanläheinen talonpoika eikä riehuva rosvopäällikkö? Voisivatko runoilijat Elina Vaara, Katri Vala tai Uuno Kailas olla muutakin kuin ohuita nimeltä mainittuja marionetteja?

Esittävän taiteen valtavirtaus kammoaa meillä ”näköishahmoja”, mieluiten henkilöiden on oltava ainakin sukupuoleltaan vaihdokkaita. Kun tulin katsoneeksi telkkarista millintarkasti uunituoreeseen lähihistoriaan tähtäävää kuvausta Yorkin herttuan Andrew’n kujanjuoksusta Englannissa, syvä huokaus pääsi. Miksi fiktiivinen laatu ja historian heijastavuus käsitetään niin eri tavoin kahdessa eri kulttuurissa? Pelkästä resurssien erikokoisuudesta ei voi olla kysymys.

5.10.2024

Perjantaina sattui korvaan kulttuuriykkösen keskustelussa yllättävä väite. Puhuivat tietysti Eduskuntatalon pylväiden värjäyksestä, mikä hetkeksi piristi jylhän talon ulkoasua.(Emmi Korhonen/Lehtikuva)

Virpi Hämeen-Anttila ihmetteli, miksi ollaan niin pöyristyneitä demokratian vastaisesta hyökkäyksestä. Hänen mukaansa talon sisälläkin on paljon voimia, jotka eivät kunnioita demokratiaa tai toimi sen arvojen edellyttämällä tavalla.

Hetkinen. Keitähän nämä tahot nyt ovatkaan? Äkkiä tulee mieleen Vasemmistoliiton edustaja Anna Kontula, joka on tunnustanut, ettei enää usko demokratian keinoihin edistää oikeita asioita. Hän ei enää jatka eduskunnassa. Onko talossa muitakin vastaavia uskonsa menettäneitä?

No totta kai syyllisiä demokratian halvennukseen olisi etsittävä ensimmäiseksi persujen konnastosta. Mutta onko siellä joku vastustanut demokratiaa sinänsä? Jos ei aina äänestä edistyneistön toivomalla tavalla, ei se sinänsä tarkoita demokratian vastustamista saati sen halventamista. Ministeri Taviokin tekee päätöksiään toimivaltuuksiensa puitteissa. Aika tarkkaan talossa ymmärtääksei noudatetaan säädettyjä ja sovittuja pelisääntöjä.

Joskus oli toisin. Kansandustaja Eino Pekkala tempaistiin 1930 suoraan perustuslakivaliokunnan kokouksesta autoon ja kyydittiin Lapualle. Varapuhemies Väinö Hakkila otettiin kiinni kesämökkimatkalla ja istutetiin muurahaispesään. Näissä tapauksissa voi kieltämättä havaita eduskunnan ja demokratian vastaista mielialaa. Myöhempiä tapauksia on vähän, muistuu vain mieleen Veikko Vennamon uloskanto istunnosta jonkun viivytyskeskustelun aikana. Kukaan persuista ei ole toistaiseksi yltänyt samaan.

Aika harva on nyttemmin puheissaankaan vastustanut demokratiaa sisänsä. Historioitsijana Matti Klinge muistutti, että demokratia ei ole mikään itseisarvo. Tosin en muista hänen esitelleen muita vaikutuskeinoja. Vanhan valtaukseen ja ylioppilaiden suoraaan toimintaan hän suhtautui myönteisesti, vaikka kuului vastapuolen eliittiin. Demokratia on hidasta, harmaata ja ikävää, jos pitäisi äkkiä saada aikaan muutoksia. Sen mukaan meillä kuitenkin etupäässä mennään.

Elokapina synnyttää puhetta ja päivittelyä, mutta käytännön uudistukset antavat odottaa itseään. Pentti Linkola yllytti luonnonpuolustajia suoraan väkivaltaan, mutta pysyi itse usuttamistaan aikeista sivussa. Sitten on näitä oikeita suoran toiminnan miehiä kuten Putin, Netanjahu ja Donald Trump, joka järjesti näyttävän demokratian vastaisen performanssin Capitoliumilla neljä vuotta sitten. Jos hän ei voita marraskuun vaaleja, lisää samanlaista on luvassa.

Värjäreitä oli liikkeellä kesällä myös Elias Lönnrotin patsaalla. Töhrijät tahtoivat osoittaa, että Kalevalan kokoaja oli itse asiassa konnamainen kolonialisti, joka keräsi runot Kauko-Karjalan köyhälistön suusta ja keitti niistä sitten muka suomalaisen kansalliseepoksen. Syytökset tuskin muuttavat runoteoksen rakennetta tai sisältöä saati horjuttavat sen mainettakaan. Mutta tietysti töhrijät voivat koota rinnalle toisen ja aidommin karjalaisen eepoksen. Esitöitä on jo tehtykin.

Huomenna menen onnittelemaan 80 vuotta täyttävää tohtori Senni Timosta, vanhojen runojemme armoitettua asiantuntijaa. Senni tuntee tietysti nämä poikkipuoliset Karjala-aktivistit ja on heitä kuunnellut, mutta ei hänkään voi hyväksyä Lönnrotin häpäisyä. Radikaali intomieli ryöppyää usein  överiksi ja kääntyy toimillaan hyviäkin tarkoituksia vastaan.

Näin on siis saatu sutatuksi kaksi pyhää kansallista symbolia, Eduskuntatalo ja Elias Lönnrot. Mitä seuravaksi? Tuomiokirkkoa on jo heijastettu vaikka millä värivaloilla, että lisä ei ketään hätkähdyttäisi. Mutta Mannerheim on hevosensa selässä saanut olla aika hyvässä rauhassa, vaikka monella on häntäkin vastaan yhtä ja toista hampaan kolossa. Aikamme sotaisissa paineissa siinä olisi otollinen kohde, jos vain näkökulma keksittäisiin. Olihan Mannerheim taatusti epädemokraattinen soturi ja marsalkka, tosin lyhytaikainen presidenttikin, mutta ei mikään kansanvallan koriste. Ehkä jotkut jo lataavat värisuihkuttimia  käyttökuntoon. Vai olisiko pieni pommi hevosen alla vielä parempi huomion herättäjä? En silti suosittele.

28.9.2024

Heti matkalta palattuani alkoi tapahtua. Kohtasin Matti Klingen näköisen miehen Kansalliskirjastossa, kun Kai Ekholmin kokoama kirja julkistettiin. Dynaamisesti, osin pateettisesti, osin paradoksaalisesti kirjoitettu alku vetäisi mukaansa. Klinge kasvaa kokoaankin suuremmaksi, ja samalla hänen historiannäkemystään ja tutkimusmetodejaan arvostellaan ankarasti. Kiinnostavaa historianfilosofista, tapakulttuurista ja elämänkatsomuksellista aallokkoa!

Vaikuttavin artikkeli tähän saakka on Björn Wahlroosin totaalinen teilaus Klingen yksisilmäisestä, ranskalaisvoittoisesta historiantulkinnasta. Wahlroosin mukaan Klinge kohautti olkaansa paljon ranskalaista tärkeämmälle anglosaksisen parlamentarismin linjalle. On myös paljon arvostavia, kauniin kunnioittavia arvioita. Mutta aina Klinge tuntuu joltakin kulmalta ihmisiä hiertävän, niin omalla tavallaan ylivoimainen ja epäsuomalainen ilmestys hän kokonaisuudessaan oli. Wahlroos katsoo, ettei hän kuitenkaan yltänyt Kustaa Mauri Armfeltin merkitykseen poliittisesti, mitä asemaa hän ainakin ajoittain näyttää tavoitelleen.’

Näytteenä Klingen kyvystä reagoida nopeasti eri hengenaloja yhdistäviin ilmiöihin muistuu mieleeni pieni tapaus. F. E. Sillanpään juhlavuonna 1988 kerroin jossakin tilaisuudessa meneväni esitelmöimään aiheesta seuraavaksi Kuopioon. ”Mitä, Sillanpää Kuopiossa!”, Klinge hämmästyi. ”Sehän on kuin Ovidius Tomiissa.”

Tästä loikkaankin Hämeenkyröön, missä julkistettiin kovin toisenlainen teos: opetusneuvos Kauno Perkiömäen muistelmateos Kyröläistä kulttuuria härmäläisin maustein. Jos oli Klinge monialainen ja kaikkialle ehtivä vaikuttaja, paljon sai aikaan myös erittäin sinnikäs kansalaisopiston rehtori Perkiömäki omalla toimikentällään. Olimme perustamassa yhdessä Myllykolun Kesäteatteria ja Sillanpään Suven monia tapahtumia, esitelmiä, seminaareja, konsertteja ja taidenäyttelyitä sisältänyttä kulttuuriviikkoa. Paljossa muussakin Perkiömäki heilui Pirkanmaan savimultakulttuurin piirissä. Nyttemmin myytyä Heiskaa hän oli talkoilemassa pystyyn ja sen teatteria, kirkko-oopperoita ja kaikenlaista. Näilläkin oli konkreettinen merkityksensä siinä missä lukemattomilla rahastoilla, säätiöillä ja arvokkailla kuppikunnilla, joissa Klinge oli säätämässä tasavallan arvojärjestyksiä.

Kauno saavutti samalla 85 vuoden virstanpylvään, mitä kyröläisin ja vähän pohjalaisinkin (juhlija on kotoisin Härmästä) voimin juhlistimme. Väsymättömän aktivistin vahvin piirre on ollut kyky innostua aina uusista hankkeista, mikä ei todellakaan ole yleistä Kyrön sarvipäiden keskuudessa. Tuskin olisin minäkään paljon täällä päin harrastellut, ellei mustapartainen rehtori olisi minua kiskaissut Helsingistä teatterihommiin kesällä 1972. Sille tielle jäin hillumaan kohtuuttomankin pitkäksi aikaa.

Kun Kauno yritti perustaa myös Sillanpää-akatemiaa (mikä ei onnistunut), esitin nyt puolivakavissani, että perustetaan sen sijaan Kauno-akatemia ja vakiinnutetaan samalla Kaunon juhlaviikko (aiheina mm. kaunokirjallisuus, kaunopuheisuus, kaunokirjoitus, kaunoluistelu) aina näin syyskuussa. No monitoimija Katariina Pylsy näyttää heti ottaneen heiton tosissaan, saas nähdä.

Menneet vuosikymmenet liukuivat silmissäni myös, kun luin Helena Ruuskan kirjoittaman elämäkerran Aulikki Oksasesta. Eloisaa ja myötäelävää kuvausta helakan lemmenrunoilijan ja kumouslaulajan iloista ja suruista. Oksasta ei oikeastaan pitäisi koristaa millään epiteetillä tai märitelmällä, koska hän näyttää nistä herkästi loukkaantuvan. Olkoon hän siis taiteilija sui generis, nautittava on aina hänen sanallinen innoituksensa.

Hän tekee sen ihmetempun, että sekä tunnustaa edelleen aatteensa että vapautuu taistelevasta nuoruushurmastaan. Hän ikään kuin luiskahtaa runollisesti irti aatetovereitaan rasittavista tilitysvaateista. Pettymyksistä ja kommunismin romahduksista hän selvisi näköjään elämänhaluisen sujuvasti toisin kuin totisempi toveri  Seppo Toiviainen. Kuuntelin viikolla Ben Zyskowiczin ajatuksia Agricolan senioriluennolla, jolloin hän suhtautui aika skeptisesti entisten taistolaisten rehellisyyteen näissä tilinteoissa. Ei Oksanen yritäkään pohjaan saakka eikä moni muu, Lauri Hokkanen on tähän asti karskein entisyyden kalistelija.

Minua kiinnosti tietysti Mikko Niskasen henkilökuva entisen rakastettunsa muistamana. Kauniisti ja vahvasti miehen kuva piirtyy vailla joidenkin naisten jälkiräpättävää katkeruutta. Aulikilla ei ole tarvetta kaataa haikeaa pettymystään miehen niskaan. Harva kertoo asioista näin avoimesti ja syyttelemättä. Elämäkerrasta kasvaa myöhemmin miltei perheromaani iloineen ja suruineen.

Helena Ruuska kirjoittaa kuin yksi luotetuista perheenjäsenistä, ymmärtävästi eläytyen, suoraan ja hienovaraisesti, sopivasti tasapainoillen. Oksasen tuotantoakin hän esittelee varsin kattavasti, ei tietenkään erityisen porautuvasti tai arvottavasti, mutta silti niin kiinnostavasti, että moniin lukematta jääneisiin kirjoihin tekee mieli nyt tarttua. Näin elämäkerta täyttää tarkoituksensa.

22.9.2024