Panu Rajala

Miltei ihme tapahtuikin: joulu entisöitiin Viehätyksessä miltei yhtä tunnelmalliseksi kuin ennen vanhaan. Erityisesti  Aino teki asian eteen suuren työn. Elämä jatkuu sittenkin katkoksen jälkeen.

Joulua juhlisti erityisesti sekin, että Ikaalisten perinteinen kulttuuritalo Oma Tupa täytti 100 vuotta ja sen kohotuksena pidettiin hienot juhlat. Sain kunnian pitää juhlapuheen, jonka yritän liittää tuonne alemmaksi. Oli suuri iloa saada nauttia juhla-ateria pöydässä yhdessä Matti ja Minni Huusarin lkanssa, jotka olivat tilaisuuden kiistaton sankaripari. Ilman heidän ponnistuksiaan ei olisi enää olemassa koko Omaa Tupaa, kuten jäljempänä käy selväksi. Historian siipi viuhahti.

Ohjelma oli kaikkiaan korkeatasoinen. Oli viralliset tervehdykset ja hienoja musiikkinumeroita, joita esittivät paikalliset Humanitas Plus-yhytye ja lauluyhtyue Usma. Paciusta, Merikantoa ja Kassu Halosta kuultiin, huippunumerona Antti Nissilän sävellys V. A. Koskenniemen sanoihin: ”Hymni kauneudelle”, tilauksena kantaesitys Oman Tuvan kunniaksi.

Matti Huusari kertoi omin sanoin Oman Tuvan dramaattisista viime vaiheista ja luki julki kansanedustaja Pekka Haavistolta saapuneen onnittelukirjeen. Juha Kotilainen intoutui improvisoituihin lauluesityksiin ateran aikana. Ikaalisten pelimannit soittivat ja lopuksi oli tietysti puolitoista tuntia tanssia!

Tässä juhlapuheeni, joka keräsi sekin kosolti kiitoksia.

Oma Tupa 100

Panu Rajala 27.12.2024 Ikaalisissa

”Oma tupa, oma lupa” on tuttu sananlasku, erityisesti varmaankin täällä Ikaalisissa. Sananlaskujen tutkija tulkitsee, että se ilmentää kansan itsenäisyyttä ja itsemäärämisoikeutta. Tuon nyt voi tulkita ilman tutkijaakin, eikö.

Muuan Frans Henrik Koskinen pani paremmaksi rakentaessaan asumustaan Sillanpään mäkitupaa Myllykoluun Hämeenkyrössä: ”Olkoon vaikka kolminurkkanen, kunhan on oma.” Hyvin satakuntalainen vakaumus, eikö.

Toisaalta yhteisöllisen rakentamisen ja omistamisen idea toteutuu tänään juhlittavan rakennuksen nimessä ja monivaiheisessa historiassa.

Usein on itse rakennettu talo vahvistanut oman yhteisön arvoa ja merkitystä, niin Pentinkulmalla Väinö Linnan romaanissa Täällä Pohjantähden alla, missä kansan nousu ja yhteishenki alkavat palokunnantalon rakentamisesta tai niin kuin viimeksi Pariisissa, missä kansa on veisannut, rukoillut ja koonnut voimia Notre Damen jälleenrakentamisen menestykseksi. Mittasuhteet voivat hiukan vaihdella, maantieteellistäkin etäisyyttä on, mutta perimmältään sama yhteinen henki on elähdyttänyt niin ikaalislaisia, pentinkulmalaisia kuin pariisilaisiakin.

Oman Tuvan rakentamista yllytti runsaat sata vuotta sitten, että työväentaloja nousi jo eri puolille pitäjää; yhteiskunta oli jakautumassa ja toisten oli ehdittävä kehitykseen mukaan ja pidettävä puolensa.

Tämän oivalsi myös Ikaalisten Maataloustuottajien Paikallisyhdistys viimeistään kevään 1917 maatalouslakkojen aikana. Tarvittiin kipeästi oma tila, missä yhdistys voi käsitellä päivänpolttavia kysymyksiä ja suunnitella omia toimia. Eikä kestänytkään kuin seitsemän vuotta, kun jo oma talo saatiin aikaan. Välissä selvitettiin sisällissotakin ja sen jälkeen taas jatkettiin suunnittelua, kokoustamista ja kaupantekoa.

Kesäluussa 1918, vielä hyvin aristavana aikana,  rakennustoimikunta ryhtyi tosi toimiin ja heinäkuussa perustettiin Ikaalisten Maataloustuottajien Asunto-osakeyhtiö Oma Tupa. Kuka nimen keksi, ei käy ilmi historiateoksesta, mutta kodikas ja leppoisa nimihän se on ja tähdentää tuota paikallista yhteisyyttä.  Osakepääoma oli 60 000 markkaa ja osakkeita laskettiin liikkeelle 600. Satasella pääsi uuden uljaan talon osakkaaksi. Talon valmistuessa yhdistyksellä oli velkaa 616 000 euroa, mikä on nyt kutistunut 70 000 euroon.

Talkoot ovat aivan alusta saakka olleet täällä kunniassaan ja myös välttämättömiä. Helmikuun talkoot 1919 tuottivat maan- ja metsänomistajilta hirsiä, piiruja, lankkuja, lautoja ja laatikoittain rautanauloja ynnä muuta. Palkkiona puun kantajille tarjottiin päivällinen Seurahuoneella. Moitteita tuli niille, jotka eivät talkoisiin osallistuneet, ja sama peli on arvatenkin jatkunut tälle vuosituhannelle saakka. Kerrotaanhan, että jotkut laiskemmat asukkaat vaihtoivat puolta tullessaan kadulla Matti Huusaria vastaan, koska arvasivat tämän taas patistavat heitä Oman Tuvan talkoisiin.

Aina nimittäin tarvitaan joku ratkaiseva henkilö, joka vie hanketta eteenpäin. Täällä sellaisia ovat olleet arkkitehdit, lähinnä kaksi arkkitehtiä. Nimismiehen ja muiden aktivistien ohella täällä oli aluksi voimatekijänä arkkitehti Bertel Strömmer, Tampereen Lyseoin poikia, Sillanpään Eemelin ja Lauri Pohjanpään luokkatoveri. Ryhtyessään piirtämään persoonallista Omaa Tupaa hän oli kolmikymppinen äskettäin valmistunut arkkitehti.  Samoihin aikoihin hän piirsi luokkatoverilleen Saavutus-nimisen huvilan Hämeenkyröön ja toimi sen jälkeen 35 vuotta Tampereen kaupunginarkkitehtina. Monia hänen luomuksiaan voimme ihailla edelleen, esimerkiksi aikanaan huippumodernia funkkistyylistä Hotelli Tammeria.

Kun Oma Tupaa täyttä päätä toteutettiin, maa oli ollut seitsemän vuotta itsenäinen, ja uusi toivorikkaus ja kansallishenki virisivät. Pariisin olympialaisissa Suomi sai 37 mitalia ja oli tilastossa maista kolmas. Paavo Nurmi ja Ville Ritolan voittivat yleensä kaikki pitkät juoksumatkat ja korjasivat maailmanennätyksiä. Yksin painista ropisi 16 mitalia. Hengen vainioillakin kunnostauduttiin, Sibeliuksen seitsemäs ja viimeiseksi jäänyt sinfonia kantaesitettiin Tukholmassa, Leevi Madetoja ooppera Pohjalaisia Artturi Järviluoman näytelmään puolestaan Kansallisoopperassa. Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi ilmestyi ja muistutti, että kaikilla kansalaisilla ei ollut aivan yhtä auvoisaa eloa.

Politiikan puolella kaikkien demokraattien kantaisä K. J. Ståhlberg ei suostunut toista kertaa presidenttiehdokkaaksi ja valituksi tuli musta hevonen, keskustaliberaali Lauri Relander. Häntä pidettiin heikkona presidenttinä, mutta hänen aikanaan maan umpiota kuitenkin tuuletettiin ja valtiovierailuja tehtiin  ensimmäisen kerran jopa Ruotsiin ja Baltian veljeskansojen pariin. Näistähän Relander sai tunnetun pilkkanimensä Reissu-Lasse.

Ikaalisissa ryhdyttiin sanmaan aikaan miettimään, mitä Omalla Tuvalla sitten  tehtäisiin, kun se viimein oli juhlallisesti vihitty käyttöön. Alussa näyttää vallinneen luonnollinen epävarmuus siitä, millä komeat tilat ja kasvaneet kustannukset saataisiin peittoon. Tarpeita alkoi etsimättä löytyä.

Oman Tuvan historiassa kiinnittää ennen muuta huomiota sen erittäin monipuoliset käyttäjät. Täällä toimivat heti alkuun maamieskoulu, manttaalikunta, kunnantoimisto, rakennuslautakunta, urakkahuutokauppoja pidettiin, käräjätupa palveli oikeudenjakajia, huoneita vuokrattiin majoitustiloiksi, ravintolaksi jne.

Poliittinen toiminta ulottui puolestaan yhteiskunnan laidalta toiselle; täällä perustettiin Lapuan liikkeen paikallisosasto ja pidettiin myös, sos.dem. kunnallisjärjestön vaalijuhla, puhujana itse Väinö Tanner. 1930-luvulla ennen sotia Suojeluskunta-järjestö otti talon suojelukseensa ja päämajakseen.

Juhlatalona tämä tietysti toimi alusta saakka ja myös viihdetalona. Moderni  tekniikka ja uusi viihdemuoto esittäytyi, kun täällä katsottiin ihmeellisiä eläviä kuvia, kunnes Seurahuone todettiin paremmin tarkoitukseen sopivaksi. Sen sijaan täällä tanssittiin ja pidettiin niin reippaita iltamia, joissa pahimmat riidat selvitettiin ammuskelemalla. Kieltolaki toi tänne sekä  pirtun myyjiä että ostajia, niin että viimein oli pako säätää iltamakielto. Talon rauhoittamiseksi sen yhteyteen liitettiin asiallinen kasvatuslaitos eli putka.

Sotavuosina viihdytystoiminta on arvossaan kotirintamalla, ja elokuvat palasivat Omalle Tuvalle. Ryhmyt ja Romppaiset ja muut sankarit rymistelivät valkokankaalla keventäen hetkeksi kansan taistelurasituksia. Alusta saakka näyteltiin myös elävää teatteria. Jo talon vihkiäisissä 1924 nähtiin Eero Alpin ”Hallin Janne”, aikanaan hyvin suosittu kiertuenäytelmä. Pöllön talon poika Eino Salmelainen aikoi papiksi, mutta joutuikin teatteriin, kuten hän muistelmissaan kirjoitti. Hän toimi ensin Aamulehden purevana teatterikriitikkona, kunnes hänet kutsuttiin Tampereen Teatterin johtajaksi sillä puheella, että näytä nyt kuinka oikeaa teatteria on tehtävä, kun sen niin hyvin tunnut siellä lehdessä aina tietävän.

Salmelainen joutui koville käytännön teatterinjohtajana, mutta meitä varmaan liikuttaa se, että hän ehti samalla solmia suhteet teatterinsa ja kotiseutunsa Oman Tuvan välille. Aluksi esitettiin vierailuna Agapetuksen hupailu ”Olenko minä tullut haaremiin”, vaikka kulisseista oli vielä huutava pula. Draamallinen romantiikka tuntui hiljalleen ohentuvan, sillä seuraava näytelmä oli ”Kaino rakastaja” ja sitä seurasi ”Kaikenlaisia vieraita”. Salmelainen ei näytä itse juurikaan täällä ohjanneen, hänen aikansa ja voimansa vei mm. TT:n suuryritys ”Peer Gynt”, jota hän komensi Sillanpäänkin puffaamaan Aamulehdessä ja takasi vastapalveluksena kirjailijan vekseleitä. Näin rakentui eräänlainen kulttuurisen yhteistyön ja avunannon sopimus akselilla Ikaalinen-Hämeenkyrö-Tampere – melko suotuisin tuloksin.

Joten Oma Tupa on ollut paitsi oppilaitos, kokoushuone, majatalo ja juhlatalo, ties mitä muuta – aina myös kulttuuritalo. Valistavien esitelmien, elokuvien ja näytelmien lisäksi kuvataide on myöhempinä aikoina tullut vahvasti mukaan tarjontaa ja siihen täällä on kohtalaisen tilavat huoneet. Ei enää tuntunut olevan huolen häivää. Mutta 1960-luvulla toiminta alkoi hiljalleen hiipua. Iltamat harvenivat, televisio kahlitsi ihmiset koteihin ja virastot vaativat uusia ajanmukaisempia tiloja. Kohtalo kouraisi raskaasti 1980-luvulla, jolloin vähitellen tyhjentynyt Oma Tupa päätettiin useaankin kertaan purkaa ja rakentaa tilalle nykyaikaisia liiketaloja. Näiltä osin talon historiaa lukee tukka pystyssä. Onkin suoranainen ihme, että Oma Tupa jaksoi 15-vuotisen tyhjän rappiovaiheensa jälkeen nousta siihen loistokuntoon, jossa se nykyisin meitä ja muita palvelee.

Eiköhän pieni tai isokin ähäkutti käväise nyt itse kunkin mielessä, kun ajattelette niitä tahoja, jotka olivat valmiit Oman Tuvan hävittämään. Naapurissa Hämeenkyrössä on yksityistetty viime vuosien aikana neljäkin yhteisöllistä kiinteistöä. Pitäkää te kiinni Omasta Tuvastanne – ja kyllähän te pidättekin.

Tässä salissa nimittäin useimmat tietävät kourainsa känsien ja kantapäittensä kautta, millaista työtä ja taistelua talon pelastaminen on vaatinut. Sanoin jo aluksi, että aina tarvitaan ratkaisijoita, ainakin yksi vahva johtohenkilö, joka murskaa  tahdollaan ja taidollaan kaikki esteet ja tempaisee muut mukaansa – lähinnä sen pienen ja tulisieluisen ydinryhmän, joka on jaksanut vuodesta toiseen istua ja neuvotella, suunnitella ja talkoilla ja tarpeen tullen tapellakin tavoitteen puolesta. Kun alussa oli arkkitehti Strömmer, tänään tuolla istuvat keskuudessamme ikinuori arkkitehti Matti Huusari ja hänen taiteilijamuusansa ja taisteluparinsa Minni Huusari. Strömmeriin verraten heidän yhteinen vapaaehtoinen työmääränsä tämän talon hyväksi on ollut tuhatkertainen. Vaikka mukana on ollut kymmeniä ja kenties satojakin urheita ja uskollisia, ilman Mattia ja Minniä ei olisi nykymuotoista Omaa Tupaa.

Kun talo on kohentunut ja löytänyt uomansa, on sen opetus- ja kulttuuritarjonta samalla huomattavasti rikastunut. IKATA ja Kulttuurikampus ovat vuorollaan käyneet jättämässä taloon jälkensä. Musiikkiopisto on täyttänyt murto-osan vapautuneista tiloista. Talon liepeillä on näytelty vahvoja klassikoita, Tsehovia ja Gogolia ja kotimaisia uutuuksia, kuten Matti Huusarin näytelmä Nils Osarasta. On nähty korkeatasoisia arkkitehtuurinäyttelyitä kahden virtuoosin,  Chiewitzin ja Huusarin tuotannosta sekä tietysti tämän talon suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvistä vaiheista. Taidenäyttelyiden huippua ovat edustaneet Felix Frangin 150-vuotisjuhlanäyttely, Ikaalisten tämänvuotinen juhlanäyttely sekä monet paikallisten ja jopa myllykoskelaisten taiteilijoiden näyttelyt.

Kun äkkiarvaamatta sain tämän kunniatehtävän puhua suuren saavutuksenne äärellä, huomasin omaksi yllätyksekseni, että minullakin – vaikka en ole koskaan Ikaalisissa asunut, korkeintaan nukkunut muutaman yön Tuomarintalon saunakamarissa – että minullakin ja perheelläni on ollut omat kosketuksemme Omaan Tupaan: isäni on Hämeenkyrön vt. nimismiehenä istunut täällä käräjiä jo 30-luvulla, puolisoni numero kaksi Katri Helena on konsertoinut täällä talon hyväksi – ja oma Eino Salmelaisesta kertova näytelmäni ”Mestarin iltapäivä” on sekin esitetty täällä – muista pienemmistä pippaloista nyt puhumatta, joihin olen saanut osallistua. Vaikka olen talkoillut, häpeä myöntää, täällä tasan yhden kerran, aina Oma Tupa on tämän myöhemmän kultakautensa ajan kuulunut taipaleeni jatkuviin poikkeamispisteisiin.

Kiitän siis omasta puolestani, että saan tänäkin iltana olla mukana tässä suomalaisen rakennustaidon ja suunnittelun, sitkeyden ja periksiantamattomuuden, syvällisen perinnetietoisuuden ja parhaiden kulttuuriarvojen voitollisessa satavuotisjuhlassa. Eläköön Oma Tupa yhtä ylväänä seuraavankin vuosisatansa!

On todella toivottava, että jouluna tapahtuisi ihme. Yksi olisi se, että huijarit laantuisivat ja lysähtäisivät kasaan ja jättäisivät joulun viettäjät rauhaan. Nytkin on koneellani sinnikäs huijausyritys käynnissä. Se alkaa siitä, että joku ”tuttu” pyytää puhelinnumeroa. Ikävä kyllä se ei nyt onnistu, olen sen verran tolkuissani. Olkaa muutkin varuillanne! Mielestäni meidän levollisten joulunnauttijoiden huijaaminen aattona on erittäin haveksittavaa ja raukkamaista. Shame on you!

Muuten täällä kodikkaassa Villa Viehätyksessä vallitsee rikkumaton rauha, niin myös ikkunasta avautuvan kyläkunnan mailla. Pellot ovat valkeita, tiet liukkaita  ja kuusen oksilta tippuu hiutaleita ja kimaltavia pisaroita. Naapurissa olen aamuvarhaisella käynyt tavan mukaan toivottamassa joulurauhaa. Kolmen naisen palveluskunta Aino johtajana on laitellut meidän talon parhaaseen joulukuntoon. On melkein kuin entiset ajat palaisivat, vaikka ne eivät koskaan palaa.

Ekumeeninen palvelus alkaa kohta ja sitten kajahtaa valtakunnallinen joulurauhan julistus, molemmat Suomen Turusta, missä poliisikin kuuluu olevan ansiokkaasti varuillaan. On kohta käsillä joulun hienoin momentti: kaikki alkaa olla niin hyvin kuin valmista, mutta joulukaan ei ole ihan vielä alkanut…

Toivotan kaikille ystäville ja muille kanssakulkijoille Oikein Rauhaisaa ja Onnellista Joulujuhlaa.

Nyt olen lukenut kaikki Mika Waltarin kirjeet ja runot, jotka Leena Ilmari on tallettanut. Melko huimaava kokemus. Olen osin tutustunut uudenlaiseen Waltariin, vaikka tunnen kirjeiden lähtötilanteet. Ei hän kai missään muualla ole näin avomielisesti kertonut itsestään ja elämästään. Samalla muistettava, että nämä olivat yksityisiä kirjeitä rakastetulle. Eräässä kohdin Mika kauhistelee mahdollisuutta, että joku ulkopuolinen saisi nämä lukea.

Ennen kaikkea hämmästyttää edelleen se rakkauden ja ihastumisen hyökylaine, joka kirjailijan koneesta vyöryy kohteelle. Kirjeissä on paljon toistoa ikään kuin kirjoittajan täytyisi yhä uudelleen vakuuttaa rakkauttaan ja samalla varmistaa ja toivoa, että toinen osapuoli edelleen rakastaa häntä. Kirjoittaja on kauhuissaan myös siitä, kuinka itsekkäästi hän toista osapuolta käyttää kirjeenvaihdossa hyväkseen. Hän tuntee itsensä ja soimaa itseään pohjia myöten. Hän ei mielestään tunne ketään toista niin alhaista ja raukkamaista, niin surkuteltavaa ja onnetonta ihmistä kuin itse väittää olevansa.

Tämä piirre ihmetyttää minua lukijana yhä uudelleen. Mikään uusi teos, ei Sinuhekaan, näytä tuottavan tekijälleen tyydytystä, vaan hän tunnustaa vihaavansa kirjojaan heti niiden valmistuttua. Kai hänen toistuviin ja pohjattomiin valituksiinsa on uskottava. Miksi hän ei saa mistään mielenrauhaa? Tätä taustaa vasten alkaa ymmärtää hänen hehkuvaa, miltei sokaisevaa rakastumistaan Helena Kankaaseen eli Leenaan. Hän löytää kohteen, jolle voi estottomasti purkaa kaikkea itsestään. Hän on hyvin tietoinen ja soimaa jatkuvasti itseään siitä, että käyttää naista paitsi kuohuvien tunteittensa vastaanottajana, myös alhaisimpien tunteittensa laskiämpärinä. Jälkimmäisiä on sentään vähemmän.

Harvoinpa tällaisia kirjeitä on ennen kirjoitettu. On myös huomattava, että muutamat rajut ja jopa väkivaltaiset kohdat kirjoittaja on itse tunnustanut rakastetulleen. Niitä ei kukaan sivullinen ole ollut paljastamassa. Sen vuoksi tuntuukin peräti kohtuuttomalta, että muutamat kohdat halutaan nyt tulkita raskauttavina todisteina kirjailijaa vastaan. Voi pyhä yksinkertaisuus!

Kuten vaikkapa se kohuttu runo ”Aamuyö, kello viisi”. Kun vastaanottajakin näkyy vähän hätkähtäneen runon väkevyyttä, Waltarin on täytynyt evästää lähetystään ja perustella sitä: ”Ja se mitä siinä runossa kirjoitan, on ohimennyttä elämää. Ellei se olisi ollut ohimennyttä, en olisi sitä voinut purkaa itsestäni. Liian katkeraa olisi ollut purkaa sitä itsestään. Helvetti, käsitä, että se oli runoa, rakas!”

Tänään monet eivät vieläkään käsitä runon olemusta ja merkitystä, vaan ottavat vapauden tulkita sen todisteena kirjailijan hirveästä pahanteosta: ”Haa, Mika Waltari olikin raiskaaja!” Tällä ihmeellisellä havainnolla on sitten kyllästetty media ja paperoitu maakuntalehtienkin otsikkosivut. Eikä leima koskaan poistu. Ihmiset uskovat yhden rajun runon perusteella tietävänsä, mikä mies se Waltari oli. Perheväkivaltaakin harrasti. Kun lukee kirjeissä puolison Marjatan otteista, ei yhtään ihmettele, että sävyisän Mikan hermo kerran petti. Hyvä kun ei kirjailijaa ruveta heti hysteerisinä canceloimaan,.

No näissä kirjeissä riittää paljon muuta tutkittavaa, eikä sen kiintoisimpia sivuja ole vielä hipaistukaan.  Mikä kuvaus sotien jälkeisen ajan kulttuuri- ja perhe-elämästä, taiteilijapiireistä, teattereista sekä erään kirjailijan sydämen merkillisistä seikkailuista se onkaan! Ja intohimosta, ennen kaikkea siitä. Miltei liiallisesta, lukijankin päälle hyökyvästä.

Tuolla hyvässä Hämeenkyrössä oli viikonloppuna paljon leppoisampaa ja kauheasti lunta, kun sinne Ainon kanssa myrskyn läpi ja sohjon seassa ponnistelimme. Aino piti F. E. Sillanpään Seuran joulukahveilla virkeän esityksen työstään kustannustoimittajana. Erityisesti hän kertoi Finlandia-palkinnon voittaneen, vammaisista kertovan tietokirjan syntyvaiheista. Mukavaahan oli pitkästä aikaa poiketa kahville vanhassa pappilassa, jossa sen viimeinen isäntä Hannu Lehtipuu kertoi koskettavasti muistoyöstä vaimonsa Aulikin arkun äärellä. Elinan kuolinpäivä oli eilen, sekin muistui mieleen ja kuristi vieläkin kurkkua.

Lohtua ja oivalluksia olen saanut netissä Eija-Riitta Korholan selityksistä Antti Nylénin sanoittamaan joulukalenteriin. Suositeltavaa ja valistavaa uskontulkintaa. Kohta ajelemme taas Kyröön ja panemme Villa Viehätyksen kolmen vuoden tauon jälkeen joulukuntoon. Sen verran on kulunut jo Marjankin kuolemasta. Kynttilät sytytän mieli hellänä kummallekin vaimolleni.

20.12.2024

Minusta Väinö Linna kavensi liikaa sotaa käyvien miesten ajatuksellista perspektiiviä.  En usko, että kaikille rivimiehille riitti vain konkreettisten tehtävien täyttäminen, vaikka sekin oli riittävän vaikeaa, paikoin ylivoimaista. Kyllä jokin kaukaisempi tavoite täytyy olla. Antti Rokka sen ilmaiseeksin: oma tila Kannaksella oli saatava takaisin. Jos tavoite pukeutui johtotason propagandaan, sitä piti tietysti vastustaa. Silti se kyti ja vaikutti pohjalla. Itsenäisyystahto oli niin isänmaallisilla fraaseilla kuorrutettu, että sitä ei voinut miesten tasolta ilmaista. Jos joku ilmaisi kuten Salo, heti se vaikutti koomiselta.

Tuntemattoman jatkoluenta oli yllättävän vaikuttava kokemus, vaikka sitä kuunteli vain ajoittain sieltä täältä. Siinä oli vieläkin jotain yhtenäisen kansakunnan kokemuspohjaa, jota on median retoriikassa yritetty tappaa ja kuopata vuosikymmenet. Kun aivan nuoret naiset, sodasta hyvin vähän tietävät, eläytyivät lukemaan ikäistensa miesten kovia kokemuksia, liikutus oli lähellä. Myös vanhemmalla kuten Seela Sellalla. Vielä voimme kohdata jotakin kaikkia koskettavaa.

Konekiväärikomppanian vaiheet tuli nyt käydyksi läpi harvinaisen perusteellisesti: ensin Eduskunnassa, sitten luentamaratonilla ja lopulta oli vielä kerrattava Edvin Laineen klassikko. Se on edelleen väkevä elokuva, jota tietysti täytyy mollata kuten kaikkia monumentteja. Se että näyttelijät ovat osin yli-ikäisiä ja teatraalisia, ei häiritse yhtään, koska heidän läsnäolonsa on niin vahva. Joka kuvassa on tosi kysymyksessä. Hartiavoimin myös juhlitaan.

Eniten minuun vaikutti nyt aamulla kuultu romaanin loppupuoli, jota en ole tullut aikoihin lukeneeksi. Jos oma lukukokemus siinä vaiheessa alkoi väsähtää, tappion ja pettymyksen jaksot tuntuivat nyt kuultuina yllättävän tuoreilta. Elokuvassa tämä puoli jää vähemmälle. Linnan kertoja ei sittenkään herpaantunut (kuten muistelin), vaan vie koneiston vääjäämättömään päätökseen saakka. Ihmeesti Linna on pitänyt kollektiivisen romaanin koossa ja silti nostanut yksilöitä hyvin elävinä esiin. Modernistit haukkuivat kirjaa aikanaan poikakirjaksi. Tehköön joku perässä.

Yksi karmea moka luennassa oli: joku veteli romaanin kertojankin osuudet savon murteelle. Kuulosti kamalalta, piti sulkea vastaanotin. Ei saisi mielistellä mitään kansanryhmää! Länsisuomalainen Linna oli hyvin tarkka murteita annostellessaan, ja nehän vielä tarkistettiin ennen kirjan painamista kielentutkijan Veikko Ruoppilan toimesta. Ja sitten 70 vuotta myöhemmin joku savolainen älypää alkaa omin lupinsa parannella teosta!

Linna oli päivän sana, olihan myös Linnan juhlat. Uusi värikkäämpi ja kevyempi ilme kerää kiitoksia. Minua ei vanha juhlavuuskaan häirinnyt. Yleinen viihteellistyminen ei sellaista enää suvaitse. Sirpa Kähkönen puolusti äsken telkkarissa viihdettä, koska se tuo lauhaa yhdessäolon tunnelmaa meille näinä kovina aikoina. Ehkä niin. Sotienkin aikana tuotettiin sinänsä vaatimatonta viihdettä rintamalle, ja monista silloisista esiintyjistä kasvoi alan kovia tekijöitä.

Sirpa Kähkönen puhui kymmenen lähetyksessä viisaasti ja vakavasti kuten aina. Hän on uransa huipulla, kysytty esiintyjä ja johtava kirjailija; tosin hänen palkittu äiti-muistelonsa ei tullut minua kovin lähelle. Tällaista puhenaista kulttuurielämä tänään tarvitsee. Hänessä on aineksia aikamme Minna Canthiksi. Hän sotii leikkauksia vastaan täsmällisemmin ja maltillisemmin, myös laajakatseisemmin kuin moni muu. Oskari Onninen varoitti tv:ssä torstaina summittaisesta huitelusta leikkauksia vastaan: alan pitäisi itsensä miettiä syvemmin tilannetta ja antaa esimerkkejä leikkausten painottamisesta yleisen torjunnan sijaan. Ehkä mahdoton tehtävä.

Jännitin jonkun verran, kestääkö Teemu Keskisarjan kantti: meneekö marssimaan vai luikahtaako käpykaartiin. Totta kai hän piti sanansa ja puhui Töölön torilla lehtien mukaan niin kiltisti, ettei kukaan voi pahentua. Suuri mediakohu, itsensä presidentin ja pääministerin nuhtelut sekä ennätysmäärä poliiseja ympäröivät pientä vaaratonta kansalaiskokoontumista. Myrsky vesilasissa laantui ennen kuin alkoikaan. Miettikööt kaikki nyt sitä kahdeksatta käskyä. Mitä Sirpa Kähkönen sanoikaan: viihdettä tarvitaan lauhduttamaan kireäksi pakkautuvaa aikaamme – myös poliittista mediaviihdettä.

7.12.2024

Herätin aamulla puhelimella Pekka Tarkan. Kunniakriitikko täyttää komeat 90 vuotta. Vaikutti hyväntuuliselta ja skarpilta kuten aina.  Kuinka juhlii? Väitti olevansa ”matkoilla” eli tekee kotona täyttä päätä Aaro Hellaakosken elämäkerran toista osaa. Kannustava, seuraamisen arvoinen esimerkki.

Suuri kirjallisuuspäivä jatkui Eduskunnassa. Siellä oli keskustelu Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, joka ilmestyi tasan 70 vuotta sitten. Eipä jäänyt silloin paljon markkinointiaikaa ennen joulua, mutta hyvin on aikojen saatossa ehditty ostamaan ja lukemaan romaania. Seitsemän vuosikymmentä menestystä on jatkunut, myynti tähän saakka noin 800 000. Nyt WSOY julkaisi juhlapainoksen liitteineen ja selityksineen, jota esitteli Anna-Riikka Carlson.

Juhlakeskustelun järjestivät Arkadia-seura ja WSOY ja sitä johtivat Jenni Haukio ja Marko Kilpi. Neljän hengen raati ruoti romaania: Antti Kaikkonen, Maria Laakso, Tuomas Kyrö ja nuorison edustajana Amelie Dosseh. Keskusteluun antoi ydinviisautta itse Väinö Linna videolta (heti kun se saatiin toimimaan). Katariina Kaitue luki tehoavan eleettömästi katkelmia romaanista. Niistä huomasi pitkästä aikaa, kuinka hyvä kuvaaja Linna on – yleensä muistetaan vain repäisevät repliikit.

Parhaiten jäivät keskustelusta mieleen Maria Laakson täsmälliset havainnot romaanin henkilöistä ja kerronnan rakentesta. Tuomas Kyrö muisteli lukukokemuksiaan ja puhui omasta sotaromaanistaan Aleksi. Puheenvuorot olivat aika yllätyksettömiä. Nuori Amelie piti romaanin maailmaa ja henkilöitä jokseenkin vieraina itselleen, mutta tunnusti ihailevansa näitä ikäisiään miehiä ja heidän rohkeuttaan. Ikäluokassaan hän ei silti tunnistanut erityisesti mitään isänmaallisuutta. Toisaalta Antti Kaikkonen painotti nuorten maanpuolustustahdon lujuutta ja jatkuvaa kasvusuuntaa.

Yllättävän vähän tuli esiin Ukrainan sodan vaikutus Tuntemattoman sotilaan nykylukemiseen. Sen sijaan hurskasteltiin totunnaiseen tapaan siitä, että sodassa ei ole voittajia, vaan kaikki häviävät. Joku vakuutti, että sodalla ei saada koskaan aikaan mitään hyvää. Juuri kun me olemme kolmatta vuotta kilvan julistaneet, että Ukrainan TÄYTYY voittaa sota Venäjää vastaan. Eikö silloin tavoitella juuri jotain merkittävää ja koko länsimaailmalle tärkeää voitollisen puolustusodan avulla. Moni kommentaattori on tähdentänyt, että Ukrainan tulevaisuus ratkaistaan taistelukentällä. Nyttemmin usko voittoon on tosin laimenemassa.

Menestyvällä sodalla voidaan saavuttaa vaikkapa maan riippumattomuus ja kunniallinen rauhansopimus. Vaikka meidän jatkosota päättyi usein toistettuun tappioon tai parhaassa tapauksessa torjuntavoittoon, silläkin  taattiin sentään maan itsenäisyyden säilyminen. Linna romaani ironisoi sotaintoilua ja päättyy karvaaseen pettymykseen, mutta tappiossakin on pieni lohtunsa ja lupsakkuutensa – oltiinhan ”aika velikultia”. Linna halusi usein toistettujen sanojensa mukaan viedä kunnian sodalta, mutta antaa sen sodan kestäneille miehille.

Huomattava osuus kunnian säilymisestä voidaan silti osoittaa jatkosodan ratkaiseville lopputaisteluille, Talille ja Ihantalalle. Näitä vaiheita Linna ei ollut itse enää kokemassa, vaan oli siirtynyt kouluttajaksi. Hän hyväksyi Edvin Laineen elokuvan lopun Finlandia-virityksen – patrioottinen päätös tappiosta huolimatta. Ei Suomen sittenkään hullummin käynyt. Oli vain ryhdyttävä kohtuullisesti matelemaan ja harjoittamaan ystävyyttä entisen vihollisen kanssa.

Tv:n Kulttuuricocktail jatkoi sotakeskustelua samana iltana. Jotkut Eduskunnassa kuullut näkemykset toistuivat, mutta merkillisyyksiäkin kuultiin. Niinkin vanhalta kalskahtava ajatus sieltä sinkosi Laura Gustafssonin suusta, että Tuntematon on vastuuton ja moraaliltaan aveluttava romaani, koska siinä ihannoidaan Antti Rokan kaltaista ”tappokonetta”. Ikään kuin koko sodan ideana ei olisi tappaa vihollisia. Nyt  on vielä tekeillä uusi elokuva tarkka-ampuja Simo Häyhästä – siinä vasta tehokas tappokone olikin. Ukrainaan toimitamme jatkuvasti lisää aseita, joiden tarkoitus on tappaa maksimimäärä vihollisia, nuoria venäläisiä poikia. Emme sitä juurikaan moralisoi, korkeintaan kauhistelemme ja säälimme naapurin surkeaa sotakonetta.

Gustafsson kaipasi romaaniin myös raiskauksia ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kaikkea mitä tiesi ei Linnakaan pannut kirjaansa. Seksiä haluaville voin suositella toimittamiani Linnan omia muistelmia Päivä on tehnyt kierroksensa (Siltala 2020), missä hän kertoo muun muassa erään itseään kaupanneen lotan karmeasta kohtalosta. Oli varmasti kirjan etu, ettei kuvaus tullut siihen mukaan.

Keskustelu Linnan romaanin sodanvastaisuudesta kävi kuumana puolesta ja vastaan 60-luvun loppuolella, kun Pyynikin pyörivä teatterisota jatkoi voittokulkuaan ja muuttui joidenkin mielestä liian hauskaksi. Ensi kesänä on uuden version vuoro. Jonkun verran on sentään edetty vanhoista juoksuhaudoista. Vaikka outoja houreita edelleen kuuluu, nyt sodasta puhutaan sentään realistisemmin ja kovat tosiasiat tunnustaen. Kuten Kyrö telkkarissa huokaisi: tuskin sodista päästään koskaan eroon, sillä ihminen ei muutu.

4.12. 2024

Finlandia-palkittujen osalta meillä iloittiin eniten tietovoittajien Sofia Tawastin ja Riikka Leinosen kirjasta Suuri valhe vammaisuudesta. Aino on sitä Tammessa toimittanut ja puhunut siitä pitkään. Ilmeisesti vaikea aihe on onnistuttu siinä kirjoittamaan laajempaakin yleisöä puhuttelevaan muotoon. Valitsijan Pekka Haaviston perustelut kertoivat, että hänkin kokeneena poliitikkona oli löytänyt kirjasta itselleen uusia ja yllättäviä seikkoja. Aihe ei ole kolhaissut minua kovin läheisesti, mutta tutustun kirjaan kunhan saan sen käsiini.

Pajtim Statovcin voittajaromaanista minua on sen sijaan suorastaan varoitettu: loistavasti kirjoitettu, mutta armottoman synkkä teos. ”Jos haluat lisää ahdistusta marraskuuhusi, niin lue pois”, sanoi huolehtiva ystävä. Toinen taas vakuutti, että kirja jotenkin vapauttaa katharsiksen tavoin ja auttaa näkemään maailman julmuuden edes hitusen toiveikkaana. Jää siis nähtäväksi.

Lastenkirjojen voittaja Skutsi on paitsi omapäinen kustannuspoliittinen sooloilu myös nuorten omaa kieltä soveltava kirja ainakin esittelyjen mukaan. Kirjassa kuulemma kiroillaan reippaasti. Tuskin se enää estää vanhempia sitä lahjaksi hankkimasta vai kuinka.  Kiroilu kyllä usein ilmentää sanavaraston köyhyyttä. Lapsista kasvaa tässä maailmassa kovanaamoja. Yksi 12-vuotias ampui koulutovereitaan ja toisille saman ikäisille tarjoillaan aikuisten sofistikoituja seksikäytäntöjä. On nuoresta pitäen opittava naimaan monipuolisesti. Onkohan opetus ihan viisasta?

Itse muistan mieluiten ihan itse etsineeni ja kokeilujen kautta (varsin myöhään) löytäneeni omat sukupuoliset tapani. Olisi varmaan tuntunut kovin tyrkyttelevältä, jos koulussa olisi jaettu asainomaisia opaskirjoja. Meillä poikakoulussa ainoa seksivalistus oli terveysoppitunti, jolloin tähdennettiin ohimennen tautien torjuntaa ja yleistä puhtautta. Jäimmekö jotain olennaista vaille? Jarruttiko kehitystämme tämä vaillinainen asentojen opetus?

Kun luokkatoverini Riku eräänä aamuna ryntäsi luokkaan ja ilmoitti, että nyt hän tuntee (käytännön kautta) naisen fysiologian ihmeet, herätti se mielessäni pientä kateutta ja kiinnostusta asiaan, mutta en mitään opasta siihen kaivannut. Tarkoitukseen riittivät hyvin Rööperin divarien Jallut ja Cocktailit. Vaatimattomana aikana pehmoporno oli hyvä opastaja. Ihan hyviä isiä meistä lienee tullut, vaikka opetukseen jäi ammottava aukko porkkanoiden, banaanien ynnä muiden seksielämää rikastuttavasta lisävälineiden merkityksestä. Keksimme niitä lisää itse kun aika koitti.

Aamuhartauteen kävelimme parijonossa juhlasaliin joka jumalan arkiaamu eikä sekään pimentänyt sielunmaisemaamme. Päinvastoin saimme hyviä tiedonsirpaleita koulukirjojen lisäksi kristikansojen historiasta. Jälkikäteen on uskonnottomien turha enää hakea korvauksia mahdollisista kärsimyksistään. Tietysti se oli pitkäveteistä seisomista ja jotkut pyörtyivät. Veisasimme vaisusti urkujen säestyksellä, sekin soipivaa äänenavausta.  Emme olleet kovin kranttuja eivätkä onneksi vanhempammekaan.

Viimeisinä aikoina Helsingin yliopiston kirjallisuuden laitoksella saatiin läpi tutkintovaatimuksiin aloite Raamatun kurssista asianomaisin opintoviikoin. Ilman Raamatun tuntemusta käsitys maailmankirjallisuudesta jää perin vajavaiseksi. En muista että kukaan olisi protestonut. Olen yrittänmyt lukea myöhemminkin Raamattua järjestelmällisesti läpi, mutta toistaiseksi jämähtänyt Mooseksen kirjoihin. Vielä se siitä lähtee, ja sen jälkeen siirryn Koraaniin.

Vanha koulukaveri Eero Huovinen kävi tuossa naapurikirkossa puhumassa seniorien tilaisuudessa mielivirsistään ja muisteli, kuinka oli nuorena pappina käynyt saarnaamassa vankilassa ja aloittanut puheensa ikimuistoisesti: ”Mukavaa kun teitä on täällä näin paljon.” Varmaan kovapintaiset gangsteritkin nielivät Eeron sanoman muina miehinä, välittämättä nostaa valituksia pakkosyötöstä vankilan johdolle.  Nyt olemme kaikki herkistyneet, tulleet arkanahkaisiksi ja helposti närkästyviksi milloin mistäkin. Kunnon kylvetys kristinuskon armahtavassa sanomassa voisi osaltaan helpottaa liian kireäpipoisten kantelijoiden elämää tässä ankarassa maailmassamme.

30.11.2024

Myrsky pauhaa, lunta putoaa, räntää vihmoo, pellit kolisee teillä, kaapelit katkeilee merellä, sähköt pimenee, ohjuksia lentelee lähitaivaalla. Muuten on mukavaa, kynttilä palaa, transistoriradio puhelee ja varmuusvarasto kasvaa kaapissa. Mikäs tässä pahempia kriisejä odotellessa. Kunhan vielä Huuhkajien peli lähtisi keväällä kulkemaan ja köpelösti potkitulle Markku Kanervalle löydettäisiin joku ihmevelho seuraajaksi.

On sentään kirjoja, telkkari toimii, mutta kohta ei nähdä edes lastenkirjailija Magdalena Haita kauniit killuttimet korvissa linnan juhlissa. Kunhan puoli miljoonaa persujen äänestäjää saadaan hiljennetyksi tai poistetuksi maasta, edistynyt woke-väki voi taas juhlia itsenäisyyttä.

Vielä pääsee liikkumaan kaupungille. Teatterista voisi etsiä virkistystä ennen kuin leikkaukset hiljentävät nekin. Mitä näyttää pääkaupungin suuri teatteri: Lapin sotaa! Mieli ei paljon kohene siitä, että Lempi-niminen nainen katoaa eikä häntä nähdä edes näyttämöllä. Lopussa ilmenee, että hänet on kaltattu kauhealla tavalla. Itse sota vaiheineen katoaa vihlovan lähisuhdetragedian taustalle. Ei tule paljon lohtua tästäkään.

Minna Rytisalon romaaniin perustuva Lempi on totta puhuen väliaikaan saakka tarkkaa ja luistavaa ihmiskuvausta ja putoaa raiteilta vasta loppupuolella. Ohenevat juonenpätkät kuljettavat tapauksia pikavauhtia ratkaisuihin. Romaanissa asiat varmaan perustellaan paremmin. Hyvät näyttelijät kannattelevat silti kohtaloitaan synkissä kehyksissä. Mutta tarvitsemmeko tällaista juuri nyt, kun vallitseva todellisuus ylittää karmeudessaan kaikki muistot ja kuvitelmat.

Pitäisikö vain pysytellä hyvän kotini mukavassa lukutuolissa. Paitsi että lisää kauhua tarjoilee Max Seeckin jännäri Merkitty, syksyn luetuin kirja. Vaatii huippuunsa viritettyä mielikuvitusta punoa näin pirullisen monisäikeinen juoni, jolla kehittää jäätävä rinki lukijan eli kuuntelijan persumuken alle. Tämä on eräänlaista älyllisen sadismin kilpavarustelua, jossa monet kansainvälisetkin esikuvat kalpenevat. Seuraan mielenkiinnolla mutta en mielelläni.

Huomattavasti lempeämmin kohtelee lukijaa dekkarikuningatar Outi Pakkanen uusimmassa kirjassaan Kylmä talo. Mitään rikostakaan ei tapahdu pitkän aikaan. Sitä tarkemmin tutustumme Lauttasaareen ja sen moninaisiin asunto-oloihin ja naapurusten ongelmiin. Minun teki heti mieli lähteä lenkille onnellisten saareen ja poiketa kirjassa kuvattuun kuppilaan. Pakkanen on aina elementissään Helsingin kuvaajana, ja lähelle sitä yltää nyt myös Seeck, jonka kirja liikuskelee täällä tutuilla Sepänpuiston kulmilla. Lisäksi lapsuuteni Katajanokka on paljon esillä. Paikalliskuvaajina molemmat tekijät antavat parastaan, vaikka  edustavat muuten äärimmäisiä laitoja ihmiskuvissaan.

Mutta nämähän ovat vain pakoa ajan suurista ongelmista. Eikä niitä ratko edes Nina Honkasen uskalias kurkotus romaanissaan Rakkaani, Vladimir. Siinä sivuhenkilöt anastavat paljon tilaa ja itse suuri judoka Vladimir Putin jää sittenkin aika tuntemattomaksi, mikä hän tietysti onkin. Kuka koskaan pystyy hänestä luonnekuvan tekemään? Ehkä kamppailen vielä hiukan pitkästyttävän kirjan loppuun, mutta toistaiseksi Helena Ruuskan pisteliäs arvio Hesarissa tuntuu ainakin paikoin osuvalta.

Ei siis vapauttavaa iloa näistäkään. Kiitos kuitenkin vangitsevista hetkistä. Ja yllättäen telkkarista näkemäni elokuva Huijarisaarnaaja (Elmar Gantry) vuodelta 1960 tuntuu iskevän parhaiten juuri nyt elettävään aikaan! Burt Lancasterin muhkeasti esittämä huijari ja kansanvillitsijä antaa komeasti taustaa Donald Trumpin vaalikampanjalle. Ikiaikaiset amerikkalaiset ilmiöt, uskonnon ja rahan, paheen ja moraalin yhteenliittymät saavat siinä edelleen kestävän, tuskin edes kovin karrikoidun kuvauksen. Vetävä elokuva piti hyvin neljättä tuntia valveilla.

Hämeenkyrössä olisi Kyrön Joulun julkaisutilaisus kirjoittajille, mutta kuka lähtisi näillä keleillä maantielle? Soitin serkulleni, joka oli kaatunut liukkailla ja makaa sairaalassa jalka kipsissä. Varoittava tapaus. Parasta tosiaan pysyä paksuseinäisen kerrostalon lämpimissä huoneissa. Näin marraskuun hujahtaa vaivattomasti loppuun ja joulun kilkkuvat melskeet odottavat.

23.11.2024

Pitkästä aikaa väitöstilaisuudessa. Paikkana sama pieni juhlasali, missä itse väittelin 36 vuotta sitten. Nyt Ville Eerola väitteli siellä Eson eli Eteläsuomalaisen Osakunnan helsinkiläisestä identiteetistä. Vahvasti se oli stadilaisten hallitsema osakunta alkaen vuodesta 1919 aina vuoteen 1969 ja varmaan sen jälkeenkin. Oliko se vain puoliksi suomalainen, väittelijä kysyy otsikossaan ja taisi kallistua kieltävään vastaukseen.

Kuuluin minäkin Esoon, mutta en ollut koskaan aktiivinen osakuntalainen. Kävin kirjallisuuskerhon kokouksissa ja muistan mainiosti, kuinka Mika Waltari vieraili siellä vuoden 1968 tienoilla. Ilkka-Christian Björklund julisti puheenvuorossaan tulisesti, kuinka nuoren polven on luotava parempi maailma ja siten myös Sinuhen pessimistinen elämännäkemys alkoi hänen mielestään olla voitettu kanta. Waltari hymyili ymmärtäväisesti kuin Kaptah eikä halunnut väittää vastaan.

Toisen kerran Pentti Saarikoski rymisteli sisään tuoreen puolisonsa Tuula-Liinan kanssa, molemmat huomattavassa nousukiidossa niin maineen kuin nautittujen virvokkeiden puolesta. Keskusteluista en muista mitään. Ei ollut Saarikoskikaan mikään osakunta-akiivi, vaikka sen helsinkiläiseen heimokuntaan kuuluikin.

Ville Eerola tuntee osakunnan sisältä päin sen lehden entisenä toimittajana. Eso ei nyt vietä mitään korkeasuhdannetta, ja kauhistuin kun luin, että perinteikäs Ylioppilaslehtikin on joutunut vaikeuksiin. Aaltoliike käy joskus aallon pohjassa.

Eso oli vahva toimija jo ennen sotia, jolloin Ylioppilaslehden toimittajina olivat mm. Urho Kekkonen ja Lauri Aho, aktiivisia avustajia Martti Haavio, Matti Kuusi ja Vilho Helanen. AKS:n merkitys tulee Eerolan kirjassa tietysti esiin, ja vähemmän tunettuja nimiä vilahti näkyviin kuten Yrjö Vuorjoki. Waltarin nimi esiintyy usein, vaikka hän ei ollut mikään osakunta-aktvisti koskaan. Hänen symbolinen merkityksensä oli sitä vastoin suuri, viimeistään se näkyi hänen muistomerkkihankkeessaan, jota Eso ajoi.

Silloin osakunnan kärkihahmona heilui Matti Klinge, joka suorastaan viittoi Eson aatteellista ja toiminnallista linjaa. Kun kolkuttelin kakkoseksi muuttuvalla kolmosella yliopistolle, tuntui haikealta, että Klinge ei enää noussut Eteläsataman kohdalla ratikkaan. Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa tähänkin väitöskeskusteluun, etupäässä myönteistä uskoisin.

Ymärrän senkin Eerolan esittämän seikan, että uusmaalaiset tunsivat osakunnan itselleen vieraaksi, niin voimallisesti stadilaiset ja varsinkin norssit siellä vaikuttivat. Miksi juuri norssit? Eeroila viittaili yleiseen verkostoitumiseen, kaverit toivat kavereita. Maalaiset yrittivät perustaa sinne oman sektionsa, joka ei kuitenkaan menestynyt. Sisäpiirien hommaahan osakunnat usein olivat, käytöstapoja ja keskustelutaitoa koulivat. Mitähän niissä nykyisin tapahtuu, uusi ylioppilastalokin on remontissa.

Ville Eerola on kirjoittanut pari romaania, yhden nuoresta Waltarista ja toisen Tove Janssonista. Hän on tieteellis-taiteellinen kyky,  josta vielä kuullaan. Sitä paitsi hän on Waltari-seuran johtokunnan jäsen. Seura juhlii ensi vuonna 25-vuotista taivaltaan, omalla tavallaan se jatkaa Eson perinnettä kirjallisena keskustelu- ja kohtauspaikkana.

Väitöstilaisuudessa kiinnitti huomiota uusi käytäntö verrattuna omiin aikoihini. Kustos Laura Kolbe esitteli ansiokkaasti paitsi itsensä myös vastaväittäjän dosentti Heikki Roiko-Jokelan. Ennen näitä ei mainittu edes nimeltä, vaan he toimivat vain tehtävänimikkeinä. Väittelykin on muuttunut leppoisaksi keskusteluksi, jossa opponentti osoitti vain pieniä puutteita Eerolan työssä, mm. kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden vähyyden ja henkilöhakemiston puuttumisen, johon väittelijä vastasi yksikantaan: ”Kaikkea ei voi saada.”

Hyväksytyksi tuli Villen työ ilman muita mutinoita, ja nyt on Waltari-seurassa yksi tohtori lisää. Juhlasalissa oli kannatusjoukkona penkkirivillinen seuran aktivisteja, ylimääräisiä puheenvuorojakin kuultiin useampia. Lähdetään siis viettämään juhlavuotta purjeet pullistuen.

17.11.2024

Kiinnostus Mika Waltaria kohtaan ottaa taas uutta nousua, kun Sinuhe egyptiläisen ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Tuskin kukaan arvasi epävarmuuden syksynä 1945, että paksusta lääkäriromaanista tulee näin kestävä klassikko ja maailmanlaajuinen käännösmenestys.

Ex-ministeri Pekka Haavisto vieraili eilen Waltari-seurassa ja arveli kevyemmän tuotannon ja ehkä myös sotapropagandan rasittaneen vielä sotien jälkeen kirjailijan mainetta. Sinuhe ei saanut valtionpalkintoa, vaan hävisi kirjallisuuslautakunnan äänestyksissä kuudelle muulle romaanille! Lautakunnan jäsen Raoul Palmgren myönsi junailleensa Sinuhen ulos palkintokisasta. Syynä hänen arvionsa mukaan teoksen staattinen konservatiivisuus.

Nyt saatoimme keskustelussa todeta, että romaani on pystynyt vastaamaan aikojen muutoksiin ja säilyttänyt paikkansa lukijain suosikkina meillä ja muualla kaikki kahdeksan vuosikymmentä. Edelleen sen näkemys ideologioiden vaarallisuudesta ja ihmisen muuttumattomuudesta tuntuu pätevältä ja jopa polttavan ajankohtaiselta.

Haaviston Waltari-elämyksiä olivat lisäksi nuoruuden muistot, interreilaukset ja punaisten lyhtyjen hehkuttamat intohimot. Petri Petterssonin tulkitsema ”Nuoruus” sai edelleen kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiissään. Myös Neljässä päivänlaskussa kuvattu kärpässieniuute oli herättänyt aikanaan Haaviston uteliaisuuden, ja hän taisi tunnustaa kokeilleensakin sitä tosin vailla erityisen psykedelisiä visioita.

Keskustelu lainehti myös Johannes Angelokseen, jota ex-suurlähettiläs Heikki Talvitie luonnehti jälleen yya-romaaniksi. Eräänlaisena peilikuvana se näin voidaan nähdä, jos Suomi (tai koko länsimaailma) pannaan Konstantinopolin paikalle, joka tekee yya-asopimusen heikon Venetsian kanssa ja häviää lopulta valloitussodan Muhammedin ottomaanien valtakunnalle, joka yleensä on nähty Neuvostoliiton allegoriana. Ei siis ihan yksi yhteen -tulkinta. Talvitie kertoi lainanneensa romaanin aikoinaan Juri Derjabinille, joka palautti sen paljon myöhemmin – kannettomana. Ahkerasti sitä oli Tehtaankadulla kierrätetty suomea osaavien keskuudessa.

Waltari-seuralla on ollut tänä syksynä erinomaisia tilaisuuksia, viimeksi Minna Silverin kertoessa arkelogisista Sinuhe-tutkimuksistaan ja sitä ennen Helena Petäistön valottaessa omaa ja Mikan suhdetta Pariisiin. Väkeä Töölön kirjastossa on aina riittänyt salin täydeltä.

Tänään huomasimme huvittuen, että Pekka Haavisto oli vielä eilen illan suussa valmis ryhtymään Helsingin pormestariksi, mutta perui aikeen heti tänä aamuna. Kypsyikö peruutus Waltari-keskustelumme aikana? Odottaako Pekkaa jokin kansainvälinen tehtävä vai haluaako hän vain jatkaa vapaata intellektuaalista elämää äänikirjoja kuunnellen?

13.11.2024