Panu Rajala

Nyt olen lukenut kaikki Mika Waltarin kirjeet ja runot, jotka Leena Ilmari on tallettanut. Melko huimaava kokemus. Olen osin tutustunut uudenlaiseen Waltariin, vaikka tunnen kirjeiden lähtötilanteet. Ei hän kai missään muualla ole näin avomielisesti kertonut itsestään ja elämästään. Samalla muistettava, että nämä olivat yksityisiä kirjeitä rakastetulle. Eräässä kohdin Mika kauhistelee mahdollisuutta, että joku ulkopuolinen saisi nämä lukea.

Ennen kaikkea hämmästyttää edelleen se rakkauden ja ihastumisen hyökylaine, joka kirjailijan koneesta vyöryy kohteelle. Kirjeissä on paljon toistoa ikään kuin kirjoittajan täytyisi yhä uudelleen vakuuttaa rakkauttaan ja samalla varmistaa ja toivoa, että toinen osapuoli edelleen rakastaa häntä. Kirjoittaja on kauhuissaan myös siitä, kuinka itsekkäästi hän toista osapuolta käyttää kirjeenvaihdossa hyväkseen. Hän tuntee itsensä ja soimaa itseään pohjia myöten. Hän ei mielestään tunne ketään toista niin alhaista ja raukkamaista, niin surkuteltavaa ja onnetonta ihmistä kuin itse väittää olevansa.

Tämä piirre ihmetyttää minua lukijana yhä uudelleen. Mikään uusi teos, ei Sinuhekaan, näytä tuottavan tekijälleen tyydytystä, vaan hän tunnustaa vihaavansa kirjojaan heti niiden valmistuttua. Kai hänen toistuviin ja pohjattomiin valituksiinsa on uskottava. Miksi hän ei saa mistään mielenrauhaa? Tätä taustaa vasten alkaa ymmärtää hänen hehkuvaa, miltei sokaisevaa rakastumistaan Helena Kankaaseen eli Leenaan. Hän löytää kohteen, jolle voi estottomasti purkaa kaikkea itsestään. Hän on hyvin tietoinen ja soimaa jatkuvasti itseään siitä, että käyttää naista paitsi kuohuvien tunteittensa vastaanottajana, myös alhaisimpien tunteittensa laskiämpärinä. Jälkimmäisiä on sentään vähemmän.

Harvoinpa tällaisia kirjeitä on ennen kirjoitettu. On myös huomattava, että muutamat rajut ja jopa väkivaltaiset kohdat kirjoittaja on itse tunnustanut rakastetulleen. Niitä ei kukaan sivullinen ole ollut paljastamassa. Sen vuoksi tuntuukin peräti kohtuuttomalta, että muutamat kohdat halutaan nyt tulkita raskauttavina todisteina kirjailijaa vastaan. Voi pyhä yksinkertaisuus!

Kuten vaikkapa se kohuttu runo ”Aamuyö, kello viisi”. Kun vastaanottajakin näkyy vähän hätkähtäneen runon väkevyyttä, Waltarin on täytynyt evästää lähetystään ja perustella sitä: ”Ja se mitä siinä runossa kirjoitan, on ohimennyttä elämää. Ellei se olisi ollut ohimennyttä, en olisi sitä voinut purkaa itsestäni. Liian katkeraa olisi ollut purkaa sitä itsestään. Helvetti, käsitä, että se oli runoa, rakas!”

Tänään monet eivät vieläkään käsitä runon olemusta ja merkitystä, vaan ottavat vapauden tulkita sen todisteena kirjailijan hirveästä pahanteosta: ”Haa, Mika Waltari olikin raiskaaja!” Tällä ihmeellisellä havainnolla on sitten kyllästetty media ja paperoitu maakuntalehtienkin otsikkosivut. Eikä leima koskaan poistu. Ihmiset uskovat yhden rajun runon perusteella tietävänsä, mikä mies se Waltari oli. Perheväkivaltaakin harrasti. Kun lukee kirjeissä puolison Marjatan otteista, ei yhtään ihmettele, että sävyisän Mikan hermo kerran petti. Hyvä kun ei kirjailijaa ruveta heti hysteerisinä canceloimaan,.

No näissä kirjeissä riittää paljon muuta tutkittavaa, eikä sen kiintoisimpia sivuja ole vielä hipaistukaan.  Mikä kuvaus sotien jälkeisen ajan kulttuuri- ja perhe-elämästä, taiteilijapiireistä, teattereista sekä erään kirjailijan sydämen merkillisistä seikkailuista se onkaan! Ja intohimosta, ennen kaikkea siitä. Miltei liiallisesta, lukijankin päälle hyökyvästä.

Tuolla hyvässä Hämeenkyrössä oli viikonloppuna paljon leppoisampaa ja kauheasti lunta, kun sinne Ainon kanssa myrskyn läpi ja sohjon seassa ponnistelimme. Aino piti F. E. Sillanpään Seuran joulukahveilla virkeän esityksen työstään kustannustoimittajana. Erityisesti hän kertoi Finlandia-palkinnon voittaneen, vammaisista kertovan tietokirjan syntyvaiheista. Mukavaahan oli pitkästä aikaa poiketa kahville vanhassa pappilassa, jossa sen viimeinen isäntä Hannu Lehtipuu kertoi koskettavasti muistoyöstä vaimonsa Aulikin arkun äärellä. Elinan kuolinpäivä oli eilen, sekin muistui mieleen ja kuristi vieläkin kurkkua.

Lohtua ja oivalluksia olen saanut netissä Eija-Riitta Korholan selityksistä Antti Nylénin sanoittamaan joulukalenteriin. Suositeltavaa ja valistavaa uskontulkintaa. Kohta ajelemme taas Kyröön ja panemme Villa Viehätyksen kolmen vuoden tauon jälkeen joulukuntoon. Sen verran on kulunut jo Marjankin kuolemasta. Kynttilät sytytän mieli hellänä kummallekin vaimolleni.

20.12.2024

Minusta Väinö Linna kavensi liikaa sotaa käyvien miesten ajatuksellista perspektiiviä.  En usko, että kaikille rivimiehille riitti vain konkreettisten tehtävien täyttäminen, vaikka sekin oli riittävän vaikeaa, paikoin ylivoimaista. Kyllä jokin kaukaisempi tavoite täytyy olla. Antti Rokka sen ilmaiseeksin: oma tila Kannaksella oli saatava takaisin. Jos tavoite pukeutui johtotason propagandaan, sitä piti tietysti vastustaa. Silti se kyti ja vaikutti pohjalla. Itsenäisyystahto oli niin isänmaallisilla fraaseilla kuorrutettu, että sitä ei voinut miesten tasolta ilmaista. Jos joku ilmaisi kuten Salo, heti se vaikutti koomiselta.

Tuntemattoman jatkoluenta oli yllättävän vaikuttava kokemus, vaikka sitä kuunteli vain ajoittain sieltä täältä. Siinä oli vieläkin jotain yhtenäisen kansakunnan kokemuspohjaa, jota on median retoriikassa yritetty tappaa ja kuopata vuosikymmenet. Kun aivan nuoret naiset, sodasta hyvin vähän tietävät, eläytyivät lukemaan ikäistensa miesten kovia kokemuksia, liikutus oli lähellä. Myös vanhemmalla kuten Seela Sellalla. Vielä voimme kohdata jotakin kaikkia koskettavaa.

Konekiväärikomppanian vaiheet tuli nyt käydyksi läpi harvinaisen perusteellisesti: ensin Eduskunnassa, sitten luentamaratonilla ja lopulta oli vielä kerrattava Edvin Laineen klassikko. Se on edelleen väkevä elokuva, jota tietysti täytyy mollata kuten kaikkia monumentteja. Se että näyttelijät ovat osin yli-ikäisiä ja teatraalisia, ei häiritse yhtään, koska heidän läsnäolonsa on niin vahva. Joka kuvassa on tosi kysymyksessä. Hartiavoimin myös juhlitaan.

Eniten minuun vaikutti nyt aamulla kuultu romaanin loppupuoli, jota en ole tullut aikoihin lukeneeksi. Jos oma lukukokemus siinä vaiheessa alkoi väsähtää, tappion ja pettymyksen jaksot tuntuivat nyt kuultuina yllättävän tuoreilta. Elokuvassa tämä puoli jää vähemmälle. Linnan kertoja ei sittenkään herpaantunut (kuten muistelin), vaan vie koneiston vääjäämättömään päätökseen saakka. Ihmeesti Linna on pitänyt kollektiivisen romaanin koossa ja silti nostanut yksilöitä hyvin elävinä esiin. Modernistit haukkuivat kirjaa aikanaan poikakirjaksi. Tehköön joku perässä.

Yksi karmea moka luennassa oli: joku veteli romaanin kertojankin osuudet savon murteelle. Kuulosti kamalalta, piti sulkea vastaanotin. Ei saisi mielistellä mitään kansanryhmää! Länsisuomalainen Linna oli hyvin tarkka murteita annostellessaan, ja nehän vielä tarkistettiin ennen kirjan painamista kielentutkijan Veikko Ruoppilan toimesta. Ja sitten 70 vuotta myöhemmin joku savolainen älypää alkaa omin lupinsa parannella teosta!

Linna oli päivän sana, olihan myös Linnan juhlat. Uusi värikkäämpi ja kevyempi ilme kerää kiitoksia. Minua ei vanha juhlavuuskaan häirinnyt. Yleinen viihteellistyminen ei sellaista enää suvaitse. Sirpa Kähkönen puolusti äsken telkkarissa viihdettä, koska se tuo lauhaa yhdessäolon tunnelmaa meille näinä kovina aikoina. Ehkä niin. Sotienkin aikana tuotettiin sinänsä vaatimatonta viihdettä rintamalle, ja monista silloisista esiintyjistä kasvoi alan kovia tekijöitä.

Sirpa Kähkönen puhui kymmenen lähetyksessä viisaasti ja vakavasti kuten aina. Hän on uransa huipulla, kysytty esiintyjä ja johtava kirjailija; tosin hänen palkittu äiti-muistelonsa ei tullut minua kovin lähelle. Tällaista puhenaista kulttuurielämä tänään tarvitsee. Hänessä on aineksia aikamme Minna Canthiksi. Hän sotii leikkauksia vastaan täsmällisemmin ja maltillisemmin, myös laajakatseisemmin kuin moni muu. Oskari Onninen varoitti tv:ssä torstaina summittaisesta huitelusta leikkauksia vastaan: alan pitäisi itsensä miettiä syvemmin tilannetta ja antaa esimerkkejä leikkausten painottamisesta yleisen torjunnan sijaan. Ehkä mahdoton tehtävä.

Jännitin jonkun verran, kestääkö Teemu Keskisarjan kantti: meneekö marssimaan vai luikahtaako käpykaartiin. Totta kai hän piti sanansa ja puhui Töölön torilla lehtien mukaan niin kiltisti, ettei kukaan voi pahentua. Suuri mediakohu, itsensä presidentin ja pääministerin nuhtelut sekä ennätysmäärä poliiseja ympäröivät pientä vaaratonta kansalaiskokoontumista. Myrsky vesilasissa laantui ennen kuin alkoikaan. Miettikööt kaikki nyt sitä kahdeksatta käskyä. Mitä Sirpa Kähkönen sanoikaan: viihdettä tarvitaan lauhduttamaan kireäksi pakkautuvaa aikaamme – myös poliittista mediaviihdettä.

7.12.2024

Herätin aamulla puhelimella Pekka Tarkan. Kunniakriitikko täyttää komeat 90 vuotta. Vaikutti hyväntuuliselta ja skarpilta kuten aina.  Kuinka juhlii? Väitti olevansa ”matkoilla” eli tekee kotona täyttä päätä Aaro Hellaakosken elämäkerran toista osaa. Kannustava, seuraamisen arvoinen esimerkki.

Suuri kirjallisuuspäivä jatkui Eduskunnassa. Siellä oli keskustelu Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta, joka ilmestyi tasan 70 vuotta sitten. Eipä jäänyt silloin paljon markkinointiaikaa ennen joulua, mutta hyvin on aikojen saatossa ehditty ostamaan ja lukemaan romaania. Seitsemän vuosikymmentä menestystä on jatkunut, myynti tähän saakka noin 800 000. Nyt WSOY julkaisi juhlapainoksen liitteineen ja selityksineen, jota esitteli Anna-Riikka Carlson.

Juhlakeskustelun järjestivät Arkadia-seura ja WSOY ja sitä johtivat Jenni Haukio ja Marko Kilpi. Neljän hengen raati ruoti romaania: Antti Kaikkonen, Maria Laakso, Tuomas Kyrö ja nuorison edustajana Amelie Dosseh. Keskusteluun antoi ydinviisautta itse Väinö Linna videolta (heti kun se saatiin toimimaan). Katariina Kaitue luki tehoavan eleettömästi katkelmia romaanista. Niistä huomasi pitkästä aikaa, kuinka hyvä kuvaaja Linna on – yleensä muistetaan vain repäisevät repliikit.

Parhaiten jäivät keskustelusta mieleen Maria Laakson täsmälliset havainnot romaanin henkilöistä ja kerronnan rakentesta. Tuomas Kyrö muisteli lukukokemuksiaan ja puhui omasta sotaromaanistaan Aleksi. Puheenvuorot olivat aika yllätyksettömiä. Nuori Amelie piti romaanin maailmaa ja henkilöitä jokseenkin vieraina itselleen, mutta tunnusti ihailevansa näitä ikäisiään miehiä ja heidän rohkeuttaan. Ikäluokassaan hän ei silti tunnistanut erityisesti mitään isänmaallisuutta. Toisaalta Antti Kaikkonen painotti nuorten maanpuolustustahdon lujuutta ja jatkuvaa kasvusuuntaa.

Yllättävän vähän tuli esiin Ukrainan sodan vaikutus Tuntemattoman sotilaan nykylukemiseen. Sen sijaan hurskasteltiin totunnaiseen tapaan siitä, että sodassa ei ole voittajia, vaan kaikki häviävät. Joku vakuutti, että sodalla ei saada koskaan aikaan mitään hyvää. Juuri kun me olemme kolmatta vuotta kilvan julistaneet, että Ukrainan TÄYTYY voittaa sota Venäjää vastaan. Eikö silloin tavoitella juuri jotain merkittävää ja koko länsimaailmalle tärkeää voitollisen puolustusodan avulla. Moni kommentaattori on tähdentänyt, että Ukrainan tulevaisuus ratkaistaan taistelukentällä. Nyttemmin usko voittoon on tosin laimenemassa.

Menestyvällä sodalla voidaan saavuttaa vaikkapa maan riippumattomuus ja kunniallinen rauhansopimus. Vaikka meidän jatkosota päättyi usein toistettuun tappioon tai parhaassa tapauksessa torjuntavoittoon, silläkin  taattiin sentään maan itsenäisyyden säilyminen. Linna romaani ironisoi sotaintoilua ja päättyy karvaaseen pettymykseen, mutta tappiossakin on pieni lohtunsa ja lupsakkuutensa – oltiinhan ”aika velikultia”. Linna halusi usein toistettujen sanojensa mukaan viedä kunnian sodalta, mutta antaa sen sodan kestäneille miehille.

Huomattava osuus kunnian säilymisestä voidaan silti osoittaa jatkosodan ratkaiseville lopputaisteluille, Talille ja Ihantalalle. Näitä vaiheita Linna ei ollut itse enää kokemassa, vaan oli siirtynyt kouluttajaksi. Hän hyväksyi Edvin Laineen elokuvan lopun Finlandia-virityksen – patrioottinen päätös tappiosta huolimatta. Ei Suomen sittenkään hullummin käynyt. Oli vain ryhdyttävä kohtuullisesti matelemaan ja harjoittamaan ystävyyttä entisen vihollisen kanssa.

Tv:n Kulttuuricocktail jatkoi sotakeskustelua samana iltana. Jotkut Eduskunnassa kuullut näkemykset toistuivat, mutta merkillisyyksiäkin kuultiin. Niinkin vanhalta kalskahtava ajatus sieltä sinkosi Laura Gustafssonin suusta, että Tuntematon on vastuuton ja moraaliltaan aveluttava romaani, koska siinä ihannoidaan Antti Rokan kaltaista ”tappokonetta”. Ikään kuin koko sodan ideana ei olisi tappaa vihollisia. Nyt  on vielä tekeillä uusi elokuva tarkka-ampuja Simo Häyhästä – siinä vasta tehokas tappokone olikin. Ukrainaan toimitamme jatkuvasti lisää aseita, joiden tarkoitus on tappaa maksimimäärä vihollisia, nuoria venäläisiä poikia. Emme sitä juurikaan moralisoi, korkeintaan kauhistelemme ja säälimme naapurin surkeaa sotakonetta.

Gustafsson kaipasi romaaniin myös raiskauksia ja naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Kaikkea mitä tiesi ei Linnakaan pannut kirjaansa. Seksiä haluaville voin suositella toimittamiani Linnan omia muistelmia Päivä on tehnyt kierroksensa (Siltala 2020), missä hän kertoo muun muassa erään itseään kaupanneen lotan karmeasta kohtalosta. Oli varmasti kirjan etu, ettei kuvaus tullut siihen mukaan.

Keskustelu Linnan romaanin sodanvastaisuudesta kävi kuumana puolesta ja vastaan 60-luvun loppuolella, kun Pyynikin pyörivä teatterisota jatkoi voittokulkuaan ja muuttui joidenkin mielestä liian hauskaksi. Ensi kesänä on uuden version vuoro. Jonkun verran on sentään edetty vanhoista juoksuhaudoista. Vaikka outoja houreita edelleen kuuluu, nyt sodasta puhutaan sentään realistisemmin ja kovat tosiasiat tunnustaen. Kuten Kyrö telkkarissa huokaisi: tuskin sodista päästään koskaan eroon, sillä ihminen ei muutu.

4.12. 2024

Finlandia-palkittujen osalta meillä iloittiin eniten tietovoittajien Sofia Tawastin ja Riikka Leinosen kirjasta Suuri valhe vammaisuudesta. Aino on sitä Tammessa toimittanut ja puhunut siitä pitkään. Ilmeisesti vaikea aihe on onnistuttu siinä kirjoittamaan laajempaakin yleisöä puhuttelevaan muotoon. Valitsijan Pekka Haaviston perustelut kertoivat, että hänkin kokeneena poliitikkona oli löytänyt kirjasta itselleen uusia ja yllättäviä seikkoja. Aihe ei ole kolhaissut minua kovin läheisesti, mutta tutustun kirjaan kunhan saan sen käsiini.

Pajtim Statovcin voittajaromaanista minua on sen sijaan suorastaan varoitettu: loistavasti kirjoitettu, mutta armottoman synkkä teos. ”Jos haluat lisää ahdistusta marraskuuhusi, niin lue pois”, sanoi huolehtiva ystävä. Toinen taas vakuutti, että kirja jotenkin vapauttaa katharsiksen tavoin ja auttaa näkemään maailman julmuuden edes hitusen toiveikkaana. Jää siis nähtäväksi.

Lastenkirjojen voittaja Skutsi on paitsi omapäinen kustannuspoliittinen sooloilu myös nuorten omaa kieltä soveltava kirja ainakin esittelyjen mukaan. Kirjassa kuulemma kiroillaan reippaasti. Tuskin se enää estää vanhempia sitä lahjaksi hankkimasta vai kuinka.  Kiroilu kyllä usein ilmentää sanavaraston köyhyyttä. Lapsista kasvaa tässä maailmassa kovanaamoja. Yksi 12-vuotias ampui koulutovereitaan ja toisille saman ikäisille tarjoillaan aikuisten sofistikoituja seksikäytäntöjä. On nuoresta pitäen opittava naimaan monipuolisesti. Onkohan opetus ihan viisasta?

Itse muistan mieluiten ihan itse etsineeni ja kokeilujen kautta (varsin myöhään) löytäneeni omat sukupuoliset tapani. Olisi varmaan tuntunut kovin tyrkyttelevältä, jos koulussa olisi jaettu asainomaisia opaskirjoja. Meillä poikakoulussa ainoa seksivalistus oli terveysoppitunti, jolloin tähdennettiin ohimennen tautien torjuntaa ja yleistä puhtautta. Jäimmekö jotain olennaista vaille? Jarruttiko kehitystämme tämä vaillinainen asentojen opetus?

Kun luokkatoverini Riku eräänä aamuna ryntäsi luokkaan ja ilmoitti, että nyt hän tuntee (käytännön kautta) naisen fysiologian ihmeet, herätti se mielessäni pientä kateutta ja kiinnostusta asiaan, mutta en mitään opasta siihen kaivannut. Tarkoitukseen riittivät hyvin Rööperin divarien Jallut ja Cocktailit. Vaatimattomana aikana pehmoporno oli hyvä opastaja. Ihan hyviä isiä meistä lienee tullut, vaikka opetukseen jäi ammottava aukko porkkanoiden, banaanien ynnä muiden seksielämää rikastuttavasta lisävälineiden merkityksestä. Keksimme niitä lisää itse kun aika koitti.

Aamuhartauteen kävelimme parijonossa juhlasaliin joka jumalan arkiaamu eikä sekään pimentänyt sielunmaisemaamme. Päinvastoin saimme hyviä tiedonsirpaleita koulukirjojen lisäksi kristikansojen historiasta. Jälkikäteen on uskonnottomien turha enää hakea korvauksia mahdollisista kärsimyksistään. Tietysti se oli pitkäveteistä seisomista ja jotkut pyörtyivät. Veisasimme vaisusti urkujen säestyksellä, sekin soipivaa äänenavausta.  Emme olleet kovin kranttuja eivätkä onneksi vanhempammekaan.

Viimeisinä aikoina Helsingin yliopiston kirjallisuuden laitoksella saatiin läpi tutkintovaatimuksiin aloite Raamatun kurssista asianomaisin opintoviikoin. Ilman Raamatun tuntemusta käsitys maailmankirjallisuudesta jää perin vajavaiseksi. En muista että kukaan olisi protestonut. Olen yrittänmyt lukea myöhemminkin Raamattua järjestelmällisesti läpi, mutta toistaiseksi jämähtänyt Mooseksen kirjoihin. Vielä se siitä lähtee, ja sen jälkeen siirryn Koraaniin.

Vanha koulukaveri Eero Huovinen kävi tuossa naapurikirkossa puhumassa seniorien tilaisuudessa mielivirsistään ja muisteli, kuinka oli nuorena pappina käynyt saarnaamassa vankilassa ja aloittanut puheensa ikimuistoisesti: ”Mukavaa kun teitä on täällä näin paljon.” Varmaan kovapintaiset gangsteritkin nielivät Eeron sanoman muina miehinä, välittämättä nostaa valituksia pakkosyötöstä vankilan johdolle.  Nyt olemme kaikki herkistyneet, tulleet arkanahkaisiksi ja helposti närkästyviksi milloin mistäkin. Kunnon kylvetys kristinuskon armahtavassa sanomassa voisi osaltaan helpottaa liian kireäpipoisten kantelijoiden elämää tässä ankarassa maailmassamme.

30.11.2024

Myrsky pauhaa, lunta putoaa, räntää vihmoo, pellit kolisee teillä, kaapelit katkeilee merellä, sähköt pimenee, ohjuksia lentelee lähitaivaalla. Muuten on mukavaa, kynttilä palaa, transistoriradio puhelee ja varmuusvarasto kasvaa kaapissa. Mikäs tässä pahempia kriisejä odotellessa. Kunhan vielä Huuhkajien peli lähtisi keväällä kulkemaan ja köpelösti potkitulle Markku Kanervalle löydettäisiin joku ihmevelho seuraajaksi.

On sentään kirjoja, telkkari toimii, mutta kohta ei nähdä edes lastenkirjailija Magdalena Haita kauniit killuttimet korvissa linnan juhlissa. Kunhan puoli miljoonaa persujen äänestäjää saadaan hiljennetyksi tai poistetuksi maasta, edistynyt woke-väki voi taas juhlia itsenäisyyttä.

Vielä pääsee liikkumaan kaupungille. Teatterista voisi etsiä virkistystä ennen kuin leikkaukset hiljentävät nekin. Mitä näyttää pääkaupungin suuri teatteri: Lapin sotaa! Mieli ei paljon kohene siitä, että Lempi-niminen nainen katoaa eikä häntä nähdä edes näyttämöllä. Lopussa ilmenee, että hänet on kaltattu kauhealla tavalla. Itse sota vaiheineen katoaa vihlovan lähisuhdetragedian taustalle. Ei tule paljon lohtua tästäkään.

Minna Rytisalon romaaniin perustuva Lempi on totta puhuen väliaikaan saakka tarkkaa ja luistavaa ihmiskuvausta ja putoaa raiteilta vasta loppupuolella. Ohenevat juonenpätkät kuljettavat tapauksia pikavauhtia ratkaisuihin. Romaanissa asiat varmaan perustellaan paremmin. Hyvät näyttelijät kannattelevat silti kohtaloitaan synkissä kehyksissä. Mutta tarvitsemmeko tällaista juuri nyt, kun vallitseva todellisuus ylittää karmeudessaan kaikki muistot ja kuvitelmat.

Pitäisikö vain pysytellä hyvän kotini mukavassa lukutuolissa. Paitsi että lisää kauhua tarjoilee Max Seeckin jännäri Merkitty, syksyn luetuin kirja. Vaatii huippuunsa viritettyä mielikuvitusta punoa näin pirullisen monisäikeinen juoni, jolla kehittää jäätävä rinki lukijan eli kuuntelijan persumuken alle. Tämä on eräänlaista älyllisen sadismin kilpavarustelua, jossa monet kansainvälisetkin esikuvat kalpenevat. Seuraan mielenkiinnolla mutta en mielelläni.

Huomattavasti lempeämmin kohtelee lukijaa dekkarikuningatar Outi Pakkanen uusimmassa kirjassaan Kylmä talo. Mitään rikostakaan ei tapahdu pitkän aikaan. Sitä tarkemmin tutustumme Lauttasaareen ja sen moninaisiin asunto-oloihin ja naapurusten ongelmiin. Minun teki heti mieli lähteä lenkille onnellisten saareen ja poiketa kirjassa kuvattuun kuppilaan. Pakkanen on aina elementissään Helsingin kuvaajana, ja lähelle sitä yltää nyt myös Seeck, jonka kirja liikuskelee täällä tutuilla Sepänpuiston kulmilla. Lisäksi lapsuuteni Katajanokka on paljon esillä. Paikalliskuvaajina molemmat tekijät antavat parastaan, vaikka  edustavat muuten äärimmäisiä laitoja ihmiskuvissaan.

Mutta nämähän ovat vain pakoa ajan suurista ongelmista. Eikä niitä ratko edes Nina Honkasen uskalias kurkotus romaanissaan Rakkaani, Vladimir. Siinä sivuhenkilöt anastavat paljon tilaa ja itse suuri judoka Vladimir Putin jää sittenkin aika tuntemattomaksi, mikä hän tietysti onkin. Kuka koskaan pystyy hänestä luonnekuvan tekemään? Ehkä kamppailen vielä hiukan pitkästyttävän kirjan loppuun, mutta toistaiseksi Helena Ruuskan pisteliäs arvio Hesarissa tuntuu ainakin paikoin osuvalta.

Ei siis vapauttavaa iloa näistäkään. Kiitos kuitenkin vangitsevista hetkistä. Ja yllättäen telkkarista näkemäni elokuva Huijarisaarnaaja (Elmar Gantry) vuodelta 1960 tuntuu iskevän parhaiten juuri nyt elettävään aikaan! Burt Lancasterin muhkeasti esittämä huijari ja kansanvillitsijä antaa komeasti taustaa Donald Trumpin vaalikampanjalle. Ikiaikaiset amerikkalaiset ilmiöt, uskonnon ja rahan, paheen ja moraalin yhteenliittymät saavat siinä edelleen kestävän, tuskin edes kovin karrikoidun kuvauksen. Vetävä elokuva piti hyvin neljättä tuntia valveilla.

Hämeenkyrössä olisi Kyrön Joulun julkaisutilaisus kirjoittajille, mutta kuka lähtisi näillä keleillä maantielle? Soitin serkulleni, joka oli kaatunut liukkailla ja makaa sairaalassa jalka kipsissä. Varoittava tapaus. Parasta tosiaan pysyä paksuseinäisen kerrostalon lämpimissä huoneissa. Näin marraskuun hujahtaa vaivattomasti loppuun ja joulun kilkkuvat melskeet odottavat.

23.11.2024

Pitkästä aikaa väitöstilaisuudessa. Paikkana sama pieni juhlasali, missä itse väittelin 36 vuotta sitten. Nyt Ville Eerola väitteli siellä Eson eli Eteläsuomalaisen Osakunnan helsinkiläisestä identiteetistä. Vahvasti se oli stadilaisten hallitsema osakunta alkaen vuodesta 1919 aina vuoteen 1969 ja varmaan sen jälkeenkin. Oliko se vain puoliksi suomalainen, väittelijä kysyy otsikossaan ja taisi kallistua kieltävään vastaukseen.

Kuuluin minäkin Esoon, mutta en ollut koskaan aktiivinen osakuntalainen. Kävin kirjallisuuskerhon kokouksissa ja muistan mainiosti, kuinka Mika Waltari vieraili siellä vuoden 1968 tienoilla. Ilkka-Christian Björklund julisti puheenvuorossaan tulisesti, kuinka nuoren polven on luotava parempi maailma ja siten myös Sinuhen pessimistinen elämännäkemys alkoi hänen mielestään olla voitettu kanta. Waltari hymyili ymmärtäväisesti kuin Kaptah eikä halunnut väittää vastaan.

Toisen kerran Pentti Saarikoski rymisteli sisään tuoreen puolisonsa Tuula-Liinan kanssa, molemmat huomattavassa nousukiidossa niin maineen kuin nautittujen virvokkeiden puolesta. Keskusteluista en muista mitään. Ei ollut Saarikoskikaan mikään osakunta-akiivi, vaikka sen helsinkiläiseen heimokuntaan kuuluikin.

Ville Eerola tuntee osakunnan sisältä päin sen lehden entisenä toimittajana. Eso ei nyt vietä mitään korkeasuhdannetta, ja kauhistuin kun luin, että perinteikäs Ylioppilaslehtikin on joutunut vaikeuksiin. Aaltoliike käy joskus aallon pohjassa.

Eso oli vahva toimija jo ennen sotia, jolloin Ylioppilaslehden toimittajina olivat mm. Urho Kekkonen ja Lauri Aho, aktiivisia avustajia Martti Haavio, Matti Kuusi ja Vilho Helanen. AKS:n merkitys tulee Eerolan kirjassa tietysti esiin, ja vähemmän tunettuja nimiä vilahti näkyviin kuten Yrjö Vuorjoki. Waltarin nimi esiintyy usein, vaikka hän ei ollut mikään osakunta-aktvisti koskaan. Hänen symbolinen merkityksensä oli sitä vastoin suuri, viimeistään se näkyi hänen muistomerkkihankkeessaan, jota Eso ajoi.

Silloin osakunnan kärkihahmona heilui Matti Klinge, joka suorastaan viittoi Eson aatteellista ja toiminnallista linjaa. Kun kolkuttelin kakkoseksi muuttuvalla kolmosella yliopistolle, tuntui haikealta, että Klinge ei enää noussut Eteläsataman kohdalla ratikkaan. Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa tähänkin väitöskeskusteluun, etupäässä myönteistä uskoisin.

Ymärrän senkin Eerolan esittämän seikan, että uusmaalaiset tunsivat osakunnan itselleen vieraaksi, niin voimallisesti stadilaiset ja varsinkin norssit siellä vaikuttivat. Miksi juuri norssit? Eeroila viittaili yleiseen verkostoitumiseen, kaverit toivat kavereita. Maalaiset yrittivät perustaa sinne oman sektionsa, joka ei kuitenkaan menestynyt. Sisäpiirien hommaahan osakunnat usein olivat, käytöstapoja ja keskustelutaitoa koulivat. Mitähän niissä nykyisin tapahtuu, uusi ylioppilastalokin on remontissa.

Ville Eerola on kirjoittanut pari romaania, yhden nuoresta Waltarista ja toisen Tove Janssonista. Hän on tieteellis-taiteellinen kyky,  josta vielä kuullaan. Sitä paitsi hän on Waltari-seuran johtokunnan jäsen. Seura juhlii ensi vuonna 25-vuotista taivaltaan, omalla tavallaan se jatkaa Eson perinnettä kirjallisena keskustelu- ja kohtauspaikkana.

Väitöstilaisuudessa kiinnitti huomiota uusi käytäntö verrattuna omiin aikoihini. Kustos Laura Kolbe esitteli ansiokkaasti paitsi itsensä myös vastaväittäjän dosentti Heikki Roiko-Jokelan. Ennen näitä ei mainittu edes nimeltä, vaan he toimivat vain tehtävänimikkeinä. Väittelykin on muuttunut leppoisaksi keskusteluksi, jossa opponentti osoitti vain pieniä puutteita Eerolan työssä, mm. kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden vähyyden ja henkilöhakemiston puuttumisen, johon väittelijä vastasi yksikantaan: ”Kaikkea ei voi saada.”

Hyväksytyksi tuli Villen työ ilman muita mutinoita, ja nyt on Waltari-seurassa yksi tohtori lisää. Juhlasalissa oli kannatusjoukkona penkkirivillinen seuran aktivisteja, ylimääräisiä puheenvuorojakin kuultiin useampia. Lähdetään siis viettämään juhlavuotta purjeet pullistuen.

17.11.2024

Kiinnostus Mika Waltaria kohtaan ottaa taas uutta nousua, kun Sinuhe egyptiläisen ilmestymisestä tulee ensi vuonna kuluneeksi 80 vuotta. Tuskin kukaan arvasi epävarmuuden syksynä 1945, että paksusta lääkäriromaanista tulee näin kestävä klassikko ja maailmanlaajuinen käännösmenestys.

Ex-ministeri Pekka Haavisto vieraili eilen Waltari-seurassa ja arveli kevyemmän tuotannon ja ehkä myös sotapropagandan rasittaneen vielä sotien jälkeen kirjailijan mainetta. Sinuhe ei saanut valtionpalkintoa, vaan hävisi kirjallisuuslautakunnan äänestyksissä kuudelle muulle romaanille! Lautakunnan jäsen Raoul Palmgren myönsi junailleensa Sinuhen ulos palkintokisasta. Syynä hänen arvionsa mukaan teoksen staattinen konservatiivisuus.

Nyt saatoimme keskustelussa todeta, että romaani on pystynyt vastaamaan aikojen muutoksiin ja säilyttänyt paikkansa lukijain suosikkina meillä ja muualla kaikki kahdeksan vuosikymmentä. Edelleen sen näkemys ideologioiden vaarallisuudesta ja ihmisen muuttumattomuudesta tuntuu pätevältä ja jopa polttavan ajankohtaiselta.

Haaviston Waltari-elämyksiä olivat lisäksi nuoruuden muistot, interreilaukset ja punaisten lyhtyjen hehkuttamat intohimot. Petri Petterssonin tulkitsema ”Nuoruus” sai edelleen kylmät väreet kulkemaan hänen selkäpiissään. Myös Neljässä päivänlaskussa kuvattu kärpässieniuute oli herättänyt aikanaan Haaviston uteliaisuuden, ja hän taisi tunnustaa kokeilleensakin sitä tosin vailla erityisen psykedelisiä visioita.

Keskustelu lainehti myös Johannes Angelokseen, jota ex-suurlähettiläs Heikki Talvitie luonnehti jälleen yya-romaaniksi. Eräänlaisena peilikuvana se näin voidaan nähdä, jos Suomi (tai koko länsimaailma) pannaan Konstantinopolin paikalle, joka tekee yya-asopimusen heikon Venetsian kanssa ja häviää lopulta valloitussodan Muhammedin ottomaanien valtakunnalle, joka yleensä on nähty Neuvostoliiton allegoriana. Ei siis ihan yksi yhteen -tulkinta. Talvitie kertoi lainanneensa romaanin aikoinaan Juri Derjabinille, joka palautti sen paljon myöhemmin – kannettomana. Ahkerasti sitä oli Tehtaankadulla kierrätetty suomea osaavien keskuudessa.

Waltari-seuralla on ollut tänä syksynä erinomaisia tilaisuuksia, viimeksi Minna Silverin kertoessa arkelogisista Sinuhe-tutkimuksistaan ja sitä ennen Helena Petäistön valottaessa omaa ja Mikan suhdetta Pariisiin. Väkeä Töölön kirjastossa on aina riittänyt salin täydeltä.

Tänään huomasimme huvittuen, että Pekka Haavisto oli vielä eilen illan suussa valmis ryhtymään Helsingin pormestariksi, mutta perui aikeen heti tänä aamuna. Kypsyikö peruutus Waltari-keskustelumme aikana? Odottaako Pekkaa jokin kansainvälinen tehtävä vai haluaako hän vain jatkaa vapaata intellektuaalista elämää äänikirjoja kuunnellen?

13.11.2024

Olen käynyt teatterissa ja kertonut julkisessa keskustelussa näkemykseni esityksestä. Siitäpä kuulemma metakka on noussut. En ole ymmärtänyt yhtyä yleiseen hymistelevään ihasteluun, vaan rohjennut esittää joitakin kriittisiä ajatuksia. Tämähän on tietysti aivan törkeää ja vähintäin sopimatonta.

Kysymyksessä on Avoimissa Ovissa nähty näytelmä Aila Meriluodon elämästä, miehistä, ihan vähän runoistakin. Kun esityksen jälkeen avattiin yleisön kanssa mahdollisuus keskusteluun, kuvittelin että se on avoin kuten teatterin nimi viittoilee. Nyt on käynyt ilmi, että olen rikkonut jotakin pyhää sääntöä ja joutunut oikopäätä somen jalkapuuhun.

Mitä kummaa olen siis sanonut? Kerroin pohjaksi taustani, pitkän suhteeni Ailaan (vuodesta 1971) sekä kirjoittamani elämäkerran hänestä, joka on tähän saakka ainoa kohteesta julkaistu: Lasinkirkas, hullunrohkea (2010). Tämä oli tietysti itsekeskeistä ja pöyhistelevää. Elämäkertani on osittain esityksen lähteenä, vaikka sitä ei missään mainita.

Totesin että Ella Pyhällön tulkitsema Aila on kieltämättä ponteva, hyökkäilevä, jopa julistava – mutta ei vastannut mielikuvaani kikattelevasta, ironisesta, melko salamielisen pidättyvästä Meriluodosta. Eihän sen tietenkään tarvitsekaan vastata! Näyttämöllä tehdään toisenlaista henkilökuvaa teatterin keinoin. Kätketytkin ajatukset saavat siinä miltei pateettisesti posottavaa kantavuutta. No tästä tekijät ovat vetäneet sen johtopäätöksen, että olen ”haukkunut” tulkintaa.

Toiseksi puhuin siitä, että esitys kuten monet muutkin kuvaukset Aila Meriluodosta painottaa hänen vahvaa naiseuttaan ja seksuaalista rohkeuttaan syöksyä moniin suhteisiin. Taidettiin mainita sekin, että ennen miehet saivat tehdä ja kirjoittaa mitä vain, mutta nyt vihdoin nainenkin voi elää eroottisesti vapaata elämää ja saa siitä osakseen ihailua.  Keskustelussa sanoin hiukan provosoivasti, että asetelma on jo kääntynyt päinvastaiseksi: miestä tuskin ihaillaan, jos hän kehuskelee monilla naissuhteillaan.

Kolmanneksi painavin erheeni oli, että puolustin V. A. Koskenniemen kunniaa ja luonnehdin hänen viettely-yritystään Ailan suhteen klassisen tyylikkääksi. Hirveä juttu! Olen itse kuullut tuon episodin Klaus Kurjessa suoraan Ailan suusta, ja hän kertoi sen  huvittuneesti, mutta ei mitenkään pilkallisesti saati syyttelevästi. Nyt tietysti vanha akateemikko on tuomittava nykyarvojen mukaisesti seksuaalisesta häirinnästä, vaikka Aila itse myönsi lähteneensä leikkiin mukaan eikä siinä hullummin käynytkään. Kyllä hän kauniisti puolensa piti. Onko siis suurikin synti puolustaa romanttista, herrasmiehen tavoin käyttäytynyttä  akateemikkoa, joka oli silmittömästi rakastunut runoilijalöytöönsä ja teki mittavan kriiitikontyön tämän menestyksen puolesta?

Oli miten oli, kyllähän näistä nyt yksi hölmö teatterikatsoja ansaitsee tulla kunnolla haukutuksi. Hän sattui olemaan lähes ainoa mies naisvaltaisessa salongissa, se jo sitoo pallon hänen nilkkaansa. Olisi vain pitänyt turpansa kiinni ja antanut naisten juhlia. Se vain ihmetyttää, että teatterissa käyty luvallinen keskustelu ja yksi mielipide piti ohjaajan Virpi Haataisen toimesta vuotaa Fbookiin kaikelle kansalle ällisteltäväksi.  Mutta näin saatiin erehtyneen katsojan lynkkaukseen mukaan joukko ulkopuolisia, jotka eivät tapauksesta, puheenvuorosta ja kaiketi esityksestäkään itse mitään tienneet.

Näinhän some tietysti toimii, mutta ns. kulttuurikeskusteluun toivoisi toki enemmän asiaa ja analyysia kuin vain henkilökohtaisia herjauksia. Täytyypä vastedes varoa teatterikeskusteluja tässä sananvapauden luvatussa maassa. Mielipiteensä saa vapaasti ilmaista, kunhan se on oikea ja vallitsevan valtavirran mukainen.

10.11.2024

Kaikki on jo sanottu Donald Trumpista, ja vielä riittää neljä vuotta puhuttavaa. Virkakautensa jälkeenkin hän pysyy taatusti tapetilla. Hän on jo nyt  historiallinen ilmiö, joka pursuilee yli aikansa laitojen.

Timo Soini lausui, että Trump teki komeimman come backin sitten Lasaruksen. Voiko tuohon enää mitään lisätä? Millä ihmeen voimilla hän sen teki? 901 vaalitilaisuutta vaatii kahdeksankymppiseltä yli-inhimillisiä ponnistuksia. Trumpilta kaikki näyttää sujuvan jotensakin vaivattomasti. Hän viihtyy parhaiten karjuvan kannattajajoukon edessä. Mitä muutakaan hän voisi tehdä? Lyödä palloa viheriöllä ja lueskella kartanossaan pörssinoteerauksia.

Trumpissa on jotain samaa alkuvoimaa kuin Pohjantähden Laurilan Anttoossa, joka uhosi: ”Mua syö luteet ja maailma vihaa, mutta minä painan vaan.”

Joten otetaan vaan vastaan seuraavat neljä vuotta, kun emme muutakaan voi. Synkkyyteen vaipuvia lähipiiriläisiä yritän lohduttaa: aina on toivon kipinä jossakin. Vaikka se tähti mustalla taivaalla, josta Kamala Harris tappion hetkellä kauniisti puhui. Trumpin tähti on tosin pomppiva Elon Musk, hänestäkin saamme kuulla tulevina vuosina kylliksi tai liikaa.

Laura ja Saska Saarikoski kuvasivat hyvin kahdeksan vuotta vanhassa kirjassaan Trumpin metodia: toista valhetta niin usein, että se muuttuu totuudeksi, jota pian kaikki toistelevat. Tällä taiteen lajilla hän on ihmeen hyvin pärjännyt. Kaikki näkevät hänen lävitseen ja silti uskovat häneen. Münchausenkaan ei pystynyt parempaan.

Ali Abbasin elokuvassa The Apprentice esiintyy Trumpin tärkein oppi-isä, asianajaja Roy Cohn, joka julistaa, että koskaan ei saa hävitä. Jos häviää, sitäkin on väitettävä voitoksi. Häikäilemättömyys kannattaa aina. EI mikään kohottava elämännäkemys. Mutta nyt Trump ei tarvitse mitään temppuja, voitto on niin vakuuttava. Selityksille saati valituksille ei jää tilaa. Sama Cohn esiintyy myös elokuvassa Angels in America, joka pyörii Kansallisteatterissa. Harvinaisen hyvä tilaisuus on nyt sukeltaa Trumpin sylttytehtaalle.

Puuttuu enää suuri romaani Donald Trumpista. Joitain on varmaan Amerikassa jo tehtykin, ja itse ilmiötä läpivalaistaan kaikilla taiteen, tiedon ja journalismin välineillä. Kun odotamme Amerikan luvattua kulta-aikaa, elämme kaiken aikaa jo kommentaattorien kulta-aikaa. Vielä on tuleva syventävien kirjailijoiden vuoro. Meillä on omasta takaa romaaneja Mannerheimista, Kekkosesta, Stalinista ja Putinista. Kirja Sanna Marinista on Finlandia-ehdokkaana, toinenkin kirja ilmestynyt samasta aiheesta ja kuunnelmasarja. Historiaa syvennetään myös fiktion keinoin.

Finlandia-ehdokkaista iloisin yllätys oli Sanna Nyqvistin Rannalla, kokoelma mainioita esseitä, jotka luin kesällä. Tammen kaksi ehdokaskirjaa ilahduttavat myös tytärtäni, joka näitä toimittaa. Toinen hieno ehdokas on Sofia Tawasti Suuri valhe vammaisuudesta.  Äskettäin oli Hesarissa kritiikkiä tietokirjojen toimittajista, mutta ainakin teosten parhaimmisto todistaa muusta. Ja totta kai uusia tietokirjojakin satelee pian Trumpin kaudesta.

Vielä Trumpin paluun takia toivonsa menetttäneille ja ahdingon alhoon vaipuneille: aina kannattaa muistaa se Mauno Koiviston viisas aforismi. Omalta osaltani  päätän uskoa, että kaikki tulee lopulta menemään kohtuullisen hyvin. Vahva ja härkämäinen Donald Trump voi lännen edusmiehenä saada kaiken muun ohessa aikaan joitakin ihan kelvollisia ja positiivisia päätöksiä. Hän voi parhaassa tapauksessa lopettaa muutaman sodan ja tuskin aloittaa uusia. Toivotaan ainakin.

7.11.2024

PS Yritän hiljalleen restauroida kaapattua Fb-tiliäni, jonka kuvat ja salasanan olen vaihtanut. Kaveriksi voi jo tulla riskittömästi.