Viisaat ihmiset ihmettelevät, miksi jotkut seuraavat Englannin kuninkaallisten vaiheita. Mitä merkitystä näiden etuoikeutettujen sekoiluilla on meille vakaan Pohjolan asukkaille? Heidän ainoa ansionsa on kuulema, että he vilkuttavat alamaisilleen parvekkeelta.
Viimeinen kohta on heti karkeaa vähättelyä. Jos vähänkin tutustuu kuninkaallisten viikko-ohjelmaan, ihmettelee kuinka he kaikki velvollisuutensa ehtivät suorittaa. Ei riitä, että menee määrättyyn aikaan oikeaan paikkaan, on myös pukeuduttava, huolehdittava viimeisen päälle edustavasta varustuksesta, oltava helkatin hyväntuulisen näköinen, keskusteltava ventovieraiden ja pönäköiden arvohenkilöiden kanssa fiksusti ja myös tiedettävä mitä laivaa milloinkin kastaa tai missä tehtaassa vierailee tai mitä rituaalia menee juhlistamaan. Kaikkeen he saavat koulutusta ja heillä on avustajansa, mutta silti on jatkuvasti perehdyttävä uusiin asioihin. Eikä saa mokata tai paiskautuu siitä paikasta mustiin otsikoihin.
En kadehdi kuninkaallisia enkä pärjäisi heidän housuissaan montakaan päivää. Uskon että symboliarvoa on raskasta kantaa, eikä se kovin moitteettomasti näytä monelta sujuvankaan. Kuningasperheen jäsen ei mokaa vain omaan laskuunsa, vaan koko kuningashuoneen ja laajemmin koko kansansa nimissä ja edessä. Hirvittävä homma, varsinkin tiukkojen sääntöjen säätelemässä systeemissä.
Se että todistamme aisan yli potkimista ja kapinaan nousuja, ei ole todellakaan yllättävää. Jopa viileiltä briteiltä näyttävät hermot joskus pettävän kalliissa kristallikaapissaan. Viimeksi prinssi Harry on Meghaninsa kanssa ottanut hatkat koko kuningashuoneesta ja lähtenyt tekemään isänmurhaa ja myös veljessurmaa. Uusi versio Kainin ja Abelin tarinasta.
Pilkallinen väite, että tämmöinen prinssi ei ole tehnyt elämässään muuta kuin vilkutellut ja patsastellut, on tietysti tarkoituksellisen väärämielinen. Harry on saanut kovan sotilaskoulutuksen ja kertomansa mukaan tappanut vihollisia, oliko se nyt 25 talebania. Ukrainan sodan jatkuessa vihollisten tappamista pidetään yhä oikeutetumpana, ja meiltä Suomesta johtava poliitikko ja intellektuelli kirjailija suosittelevat jopa vihollisen demonisointia ja karnevalisointia. Harry tyytyi vain ilmoitusluontoiseen toteamukseen saavutuksistaan.
Kyllähän meilläkin laskettiin tarkka-ampuja Simo Häyhän osumia: tulos oli kai 542 tapettua vihollista. Näitä on pidetty sankaritekoina mitä ne olivatkin. Prinssi Harry on hänen rinnallaan pikkutekijä, ja silti hänen kehaisuaan on moralisoitu. Myös Antti Rokka nakutti Tuntemattomassa konepistoolillaan kokonaisen vihollisosaston muonavahvuudesta. Rokan tulos oli kerta heitolla 52 vainajaa. Väinö Linna on maininnut, että Rokan esikuva Viljami Pylkäs ampui samassa tilanteessa todellisuudessa 43 vihollista. Hänen asetoverinsa kehuivat keränneensä taistelun jälkeen talteen 80 venäläistä kokardia.
Mutta ei Linnan romaanissa vihollista suinkaan demonisoitu eikä edes pilkattu, mitä nyt Vanhala naureskeli venäläisten tökerölle propagandalle, joka ei ole muuksi muuttunut. Viholliseen suhtauduttiin silti varsin rehdisti ja annettiin arvo koville sotureille. Nyttemmin on vasta paljasteltu joitain tilanteiden vaatimia raakuuksia vankeja kohtaan, mutta missäpä sodassa niiltä vältyttäisiin. Silmiemme edessä tv-lähetyksissä tapahtuu päivittäin paljon pahempia hirmutekoja. Saadaankohan sotarikoksia koskaan tuomituiksi, vaikka tutkinta-aineistoa kaiken aikaa kerätään.
Brittisarja The Crown kertoo sodasta vain taustakuvioina, mutta kuninkaallisten välien selvittely muistuttaa joskus lähitaistelua. Viides tuotantojakso sisältää viiltävän loistavia jaksoja. Kaikissa osissa on fokuksessa joku pitempi keskustelu, joka on yleensä kirjoitettu kaikkine alaäänineen häikäisevän tyylikkäästi ja ilmeisen asiantuntevasti. Charlesin ja Dianan viimeisen välienselvittelyn täytyy sarjassa olla puhtaasti fiktiivistä tekoa, silti se on hyvin uskottava. Tuollaiseen yltää todellinen dramaatikko Peter Morgan suurenmoisten näyttelijöiden avustuksella. Yhdyn siihen, että Dianaa esittävä Elizabeth Dewicki on ihmeellinen, parempi kuin alkuperäinen.
Niin, miksi siis seuraamme joutavien kuninkaallisten elämää? Mikä heissä kiehtoo? Ainakin he tarjoavat elävämpää ja värikkäämpää draamaa kuin meidän harmaja tasavaltamme vaalikeskusteluineen. Perusinhimillisistä intohimoista on usein kysymys, vaikka puitteet ovat sadunomaiset. Perheiden sisäisistä taisteluista on muutenkin monet draamat kirjoitettu.
Kyselivätköhän 1600-luvun älyköt, miksi heidän pitäisi seurata tylsien kuninkaallisten vaiheita jonkun William Shakespearen näytelmissä? Mitä mielenkiintoista oli muka Rikhard III:n verisissä vaiheissa puhumattakaan Henrik VIII:n loputtomista naisseikkailuista. Eikö joku Falstaff ollut lopulta vain koominen irstailija? Kaikkein hulluinta oli kuvata Tanskan kuninkaallisia, nehän olivat eri kansaakin. Ketä jaksoi kiinnostaa jonkun prinssi Hamletin neuroottinen epäröinti ja suhde mielenvikaiseen Ofeliaan? Tai hänen taistelunsa isää ja äitipuolta vastaan, how boring. Eihän tuollainen voi koskaan enää toistua?
Jos Williamilla oli mieli luoda pysyvä asema näytelmäkirjailijana, eikö hänen olisi kannattanut valita arvokkaampia aiheita kuin kuninkaallisten keskinäiset sekoilut. Olihan niitä tarjolla vaikka Cityn kauppahuoneissa. Näin varmaan tuumivat vanhan Englannin viisaat paneelikeskustelijat hovin liepeillä. Mutta kansa riensi katsomaan, kuinka hovissa juoniteltiin, ja näyttää rientävän edelleenkin.
15.1. 2023
