Panu Rajala

Riikka Purran kommentista tuli vaalien lentävin lause. Sitä tullaan toistamaan vielä niin kauan kuin kulttuurista yleensä keskustellaan. Niin lähdin minäkin tutkiskelemaan, mitä luksusta olen parin kuluneen viikon aikana saanut nauttia.

Kesken pitkäjänteisen kirjoitustyön (luksusta sekin) lähdin räntäsateessa talsimaan Suomalaiselle Klubille, missä Sauli Tiilikainen ja Juha Kandolin antoivat runollis-muiikillisen matinean iltapäivän ratoksi. Aarno Cronvall tietysti juonsi. Mitä nautinnollisin irtautuminen päivän harmaudesta. Saulin ääni ja eläytyminen esityksiin oli ehdottomasti luksusta, Kandolinin lausunta pikemmin arjen vankkaa ruisleipää. Henkeni sai ravintoa.

Paluumatkalla poikkesin Galleria Duettoon katselemaan Inari Krohnin uutta taidetta, jota en päässyt juhlistamaan avajaisiin, koska olin maalla hiihtämässä (luksusta, jos latu luistaa). Ilahduin taiteilijan uudistumisesta. Mukana on edelleen värikylläistä maisemailoittelua, mutta mukaan on tullut uutta syvämietteisyyttä, raamatullista aihepiiriä yhdistettynä avariin vuorinäkymiin. Jänniä olivat myös grafiikan lehdet alkuperäisinä ja väritettyinä. Luksusta silmälle. Talsin kotiin selvästi virkistyneenä.

Sitten tullaan varsinaiseen taidepläjäykseen. Oopperahan nyt on ylintä ylellisyyttä, mitä yhteiskunnan tukema laitos meille voi tarjoilla. Päätin kestää viisituntisen istunnon ja laittauduin ystäväni houkuttelemana katsomaan ja kuuntelemaan Richard Wagnerin Siegfriedin Kansallisoopperaan. Sieltä sitä tulvi, mahtavaa musiikkia mielestäni loistavasti soitettuna Hannu Linnun johdolla. Solistit olivat valioluokkaa, Wagner-laulantahan tarvitsee ihan oman kestotyyppinsä, kuten olen kuullut sanottavan. Todella kestäviä laulajia kuultiin, joista Tommi Hakala oli vaikuttavin Vaeltajan hahmossa.

Mutta mitä hittoa. Miksi ihmeessä lavastus oli alussa peräisin autohajottamosta ja koheni kyllä valaistuksin ja elävin tulipyörin satumaisiin sävyihin myöhemmissä näytöksissä. Vielä hullummin oli käynyt laulajien, jotka puvustaja oli pukenut säälittäviin resupekkarytkyihin. Ilmeisesti myyttisestä sankarihahmosta Siegriedistä oli näin haluttu riisua kaikki sankaruus, kun hän siinä rönttypaidassaan ja polvihousuissaan tepasteli ja muka takomaansa miekkaa voittoisasti helskytteli. Luksusta musiikki ja laulu, mutta rähjäluokkaa lavastus ja puvustus.

Ylellistä on myös aivan arkinen ele: voit poimia hyllystäsi kirjan, joka on jäänyt lukematta tai kannattaa lukea uudelleen. Näin urakoin loppuun Haruki Murakamin lähes 900-sivuisen Vieterilintukronikan, jossa pähkäiltävää ja mystisiä arvoituksia riittää, myös karmeaa sadismia maailmansodan ajoilta. Hirvittää mitä edelleen nousee esiin, kun Ukrainan sodan rikoksia aletaan selvittää, jos niin pitkälle koskaan päästään. Mutta luin ja kestin, osin kammottavan käänteistä luksusta.

Parastaikaa on menossa Antti Hurskaisen pienempi romaani Suntio, jonka uskonnollis-filosofiset keskustelut keikailevat älyllisinä kiepsahduksina. Aihepiiri, kirkollinen elämä sisältä kuvattuna, on kiintoisa. Enempää en osaa vielä sanoa, kun kirja on kesken.

Myös televisio tarjoaa kirjallis-älyllisiä elämyksiä elokuvankin muodossa: sellainen oli äsken nähty Godardin filmatisointi Moravian romaanista Keskipäivän aave. Olen kerran pitänyt luentosarjan Moravia tuotannosta, joten katsoi leffan silmä kovana. Se oli tiheänään kirjallisia viittauksia, mutta vähemmän elokuvallista liikettä. Odysseus-elokuvan filmauspaikka oli upea. Brigitte Bardota katseli ihan ilokseen, muistuivat siinä mieleen nuoruuden elämykset. Hän edusti elokuvan elävää luksusta.

Kevään kirjallisuuden kirkkain tähti on ehdottomasti Kiira Korpi, taitoluistelija ja elämänmieterunoilija. Toteutuu tuttu juttu: kun kirjaa oikein hartiavoimin kriitikko ruskoi Hesarissa, se lähtee lentoon ja nousee kohta myyntlistojen kärkeen. Tuntuu melkein kuin taustalla olisi markkinointiosaston tietoinen suunnitelma. Julkkikset kehuvat kirjaa kilvan ennen kuin ovat ehtineen edes vilkaista sitä. Näin luistelee eräänlainen luksustuote piruettimaiseen pistevoittoon kriitikostaan.

Voimme siis olla vakuuttuneita siitä, että kulttuuri on ehdottomasti elämää kohottava alue eikä mikään ”välttämätön osa arkea”, kuten on lennottomasti tolkutettu. Eläköön elinvoimainen luksus! Jos Riikka Purra lausumansa ansiosta purjehtii vaalivoittoon, en pahastu enkä pelkää: silloin vasta leikkausten uhatessa kiivas kulttuurikeskustelu valloilleen riehahtaakin. Ja sehän on aina elämän merkki. Ahdistettu taide on monesti antanut parastaan.

25.3. 2023

Eläköön, nyt olemme taas ylimpiä ystäviä Turkin kanssa! Moninkertaisena Istanbulin kävijänä riemuni on rajaton. Turkkiin voi taas matkustaa tuntematta pistoja sydänalassaan. On otettava uusi painos Valkoliljojen maasta! Liittolaisia on lupa ja vähän velvollisuuskin kannattaa.

Ehkä vanhaan heimoveljeen Unkariinkin suhteemme vähitellen kohentuvat. Magyaarit olivat hyvinkin lähellä sydäntämme ennen kuin Orban alkoi siellä kukkoilla. Itäiset valtiaat ovat nyt saaneet näyttää mahtiaan. Sándor Petöfi uudelleen arvoonsa! Kun Sillanpää sai 1939 Nobelin, unkarilaiset kirjailijat kirjoittivat runoja Siljan kunniaksi.

Tyynnyttävää oli katsella meidän valtionjohtajamme terävää ja täsmällistä esiintymistä aamulla tv:ssä. Sauli Niinistön diplomaattinen sukkulointi on ollut paitsi näyttävää myös tehokasta. Totta kai asioita valmistellaan isommalla joukolla, mutta presidentin johtoasema on kiistaton ilman ulkoisia valtiaan elkeitä. Miten meillä taas on näin hyvä herraonni.

Kuuntelin perjantaina Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa Kai Ekholm puhui kiintoisia sensuurista. Vauhdikkaasta jutusta tarttui korvaan joitakin suurpiirteisiä haksahduksia. Joskus vanhat myytit ovat hyvin sitkeitä. Valistuneet herrat toistivat taas väärän käsityksen siitä, että Mika Waltari olisi 1930-luvulla vastustanut ulkomaisen kaunokirjallisuuden suomentamista! Jopa minä olen kumonut tämän aikoja sitten Waltarin elämäkerrassa Unio mystica.

Ironia on tunnetusti vaikea tyylilaji ja kääntyy toisinaan tarkoitustaan vastaan. Waltari kirjoitti Suomalaiseen Suomeen (2/1933) hauskan pakinan Tyhjiä tynnyreitä eli kolinaa ammattikirjailijan aivokopassa. Hän moitti vanhoillisia kustantajia haluttomuudesta välittää meille modernia eurooppalaista kirjallisuutta suomen kielellä. Mutta onnettomuudeksi hän käytti pakinaan sopivaa käänteistä tyyliä.

Hän totesi, että uusi eurooppalainen kirjallisuus oli a) epäsiveellistä b) myrkyllistä (so. älykästä, repivää ja hajottava) ja c) yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää. Tällaisen levittäminen ”kehittymättömän lukijakunnan käsiin” ei vastannut kirjoittajan mielestä tarkoitustaan, koska se saattoi herättää joko kiivasta vastustusta tai kannatusta. Sitä paitsi kiinnostuneet saattoivat lukea uusinta kirjallisuutta ruotsin tai englannin kielellä.

Jos nyt vähänkin Waltarin kansainvälisesti suuntautumista tunsi, tämä ei voinut olla muuta kuin leikkaavaa ironiaa. Hän tuskaili kansallista umpiotamme ja eteni itse pian kauas kansainvälisille markkinoille. Hän kirjoitti gradunsa Paul Morandista, jolta ei ollut käännetty yhtään teosta. Tulenkantajista hän avasi konkreettisesti ensimmäisenä ikkunoita Eurooppaan. Hän myös esitteli kirja-arvosteluissaan ulkoimaista kärkeä aina kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

Ikävä kyllä ironia käsitetään usein väärin, niin tässäkin tapauksessa. Joku tosikkomainen Waltarin vastustaja otti pakinan kirjaimellisesti ja alkoi levittää tietoa tästä ”mielipiteestä”. Niinpä se oli säilynyt hyvin hengissä kahden älykön radiokeskustelussakin vielä 90 vuotta julkaisemisensa jälkeen!

Tarkennettakoon samalla pari muuta väittämää. Ekholm sanoi Pentti Haanpään joutuneet ”poseen” konikapinasta eli Tulenkantajassa julkaisemistaan Pulamiesten puheista. Tosiasiassa Haanpää sai sakot ja kieltäytyi maksamasta niitä. Hänen kustantajansa Erkki Vala järjesti keräyksen, jonka tuloilla sakot maksettiin.

Toinen oudompi Ekholmin väite koski ”ennakkosensuuria”, jonka kynsiin olisivat joutuneet Juhani Aho ja Ilmari Kianto. Ei kai sentään. Kirjoitin molempien elämäkerrat, mutta en koskaan törmännyt tällaiseen. Siihen aikaan oli Venäjän keisarivallan harjoittamaa sensuuria, mutta en ole kuullut sen ulottuneen kaunokirjallisuuteen. Ahon romaani Yksin (1890) aiheutti jopa valtiopäiväkyselyn, mutta ei sitä sensuroitu. Kiannon romaanin Elämän ja kuoleman kentät julkaisemistra lykättiin Otavalla 10 vuotta, mutta ei senkään verisiä kuvauksia vuoden 1918 taristeluista sensuroitu. Ahon ja Kiannon hyvinkin leikkaavat lehtikirjoitukset saivat ilmestyä melko vapaasti.

No puhellessa sattuu eikä kaikkea voi muistaa niin tarkalleen. Ei sitäkään, että Yrjö Leinon muistelmat yritti julkaista Tammi eikä Otava. Pääasia keskustelussa oli kuitenkin vanhemman kirjallisuuden ajankohtaiset sensuuriyritykset, jotka on mielestäni torjuttava päättävämmin kuin Ruben ja Kai esittivät. Totta kai erilaista sensuuria on aina esiintynyt, mutta enpä hevin muista tällaista taannehtivaa, uudemman ajan moraaliskäsityksistä johtuvaa. Paitsi tietysti on ollut poliittisia päätöksiä tuomita tai hävittää kokonaisia teoksia. Venäjällä ollaan tässäkin suhteessa meitä huomattavasti pitemmällä. Uusia kirjarovioita emme tosiaan kaipaa, emmehän?

18.3. 2023

Vanhoina Kekkosen aikoina isäni murahti: ”Kaikki tärkeät päätökset maassa tehdään kännissä.” Pitkät lounaat ja saunomiset olivat maan tapa.  Olisiko parempia päätöksiä syntynyt siististi ministeriöiden sisähuoneissa?

Mannerheim nautti tunnetut ryyppynsä ja lounasjuomansa Hotelli Kalevassa Mikkelissä ja johti taas iltapäivällä sotaa Päämajassa. Marskin ryypystä on tullut jäljitelty legenda. Juhani Suomi on kirjassaan jopa arvellut, että Mannerheimilla oli alkoholia veressään ympäri vuorokauden. Olisiko jatkosota mennyt paremmin, jos hän olisi tyytynyt vichy-veteen?

Winston Churchill johti Englannin taistelua Saksaa vastaan kylpyammeesta viskipullo käden ulottuvilla. Sikaari sauhusi aina. Raitis kasvissyöjä HItler hävisi sodan.

Meillä kyseltiin 50-luvulla, luuleeko joku, että Paasikiven punainen nenä johtuu reippaasta ulkoilusta. Olisipa ukko karjahtanut pahan kerran, jos joku toimittaja olisi tullut kyselemään hänen alkoholin käytöstään.

Otetaan nyt vielä K. A. Fagerholmin klassinen lausahdus: ”Liika on liikaa, mutta kyllä kohtuus on ehdottomasti liian vähän.”

Nämä kuuluvat vanhaan maailmaan, jota nyt säälitellään. Viimeksi eilen Radio Ykkösen kulttuuristudiossa päiviteltiin, että ministeri Lintilä ei ole huomannut aikakauden muuttuneen. Hän on kuulemma jäänyt vanhan kulttuurin vangiksi. Mutta onko tämä uusi hurskastelevien moralistien aika jotenkin parempi kuin reipas entinen?

Mika Lintilää on pilkattu siitäkin, että hän on hankkinut itselleen runsaan viinavaraston pahan päivän varalle. Entisinä aikoina ministereille tuli aina kiire tilata täydet ministeriviinat ennen hallituksen kaatumista. Sitä pidettiin itsestään selvänä etuna. Kulttuuriministeri Jouko Tyyri oli aikanaan alivuokralaiseni, saita kohtuuden mies, mutta niin vain hankki hänkin  viinalaatikot, joista oli hyvä vieraitaan kestitä.

Varmaan oli paljon ylilyöntejä ja Ahti Karjalaisen kaltaisia tuhon kierteitä. Alkoholismi on aina paha asia, samoin rattijuoppous ja perheväkivalta. Niitä pitää hoitaa ja vastustaa. Mutta tolkutonta on syyttää ministeriä pelkästä viinan hajusta, jos hänen ei osoiteta tehneen mitään virheitä viranhoidossa. Totta kai Lintilän taustalla väijyy taistelu Vaasan vaalipiirin viimeisestä edustajanpaikasta. Media on helppo naruttaa mukaan kilpailijoiden huhukampanjaan.

Ja vaikuttaako kohtuullinen alkoholin nauttiminen asioiden hoitoon välttämättä kielteisesti? Jospa hyväntuulinen ministeri tekee joustavampia päätöksiä eikä vaivaudu turhaan rähinöintiin. Entiseen aikaan kaikki tiesivät, että Paasikiven puheille kannatti mennä vasta tämän nauttiman lounaan, kahvin ja konjakin sekä sikaarin jälkeen.

Kerran olin lounaalla Pariisissa asuvan Mirja Bolgárin kanssa. Hän puolusti ranskalaisten vapaata viinikulttuuria sillä, että autoilijakin ajaa joustavammin ja sovinnollisemmin parin lasillisen jälkeen. Muulloin hän tempoilee ja raivostuu pienestäkin rikkeestä. Mutta varmaan Ranskassakin nipottavat moralistit ovat jo pääsemässä niskan päälle.

Joten jatkettakoon ”humalaisten” ministerien ja muiden poliitikkojen jahtaamista lonkeropurkkien ja kuvaviestien tarkkuudella.  Näin saadaan kuiviin vaalikeskusteluihin ainakin vähän väriä ja kosteutusta.

11.3. 2023

Tiedettiin Matti Klingen kunnon heikentyneen, mutta yllättävän nopeasti hänen voimansa loppuivat. Vielä tammikuussa kustantaja tutki mahdollisuutta julkaista hänen päiväkirjansa 23. osa, mutta sitä ei sitten julkaistu. Klinge ei jaksanut enää tilittää suhdettaan vaikeaan asiaan, Vladimir Putinin aloittamaan sotaan Ukrainan liittämiseksi takaisin äiti-Venäjään. Toinen vaikea asia hänelle oli varmasti Suomen ja Ruotsin päätös liittyä Natoon. Takaiskut saattoivat jouduttaa hänen hiipumistaan.

Emme saa ilmeisesti koskaan tietää hänen viimeistä tilintekoaan näistä kysymyksistä. Se olisi varmasti kulkenut kaukana siitä yksimielisestä valtavirrasta, joka Suomessa nyt vallitsee. Hän lausahti viime sanoinaan syksyllä Hesarissa, että sotaa Ukrainassa on ”tarkasteltava tasapuolisesti”. Yhden jyrkän toisinajattelijain me olisimme hyvin ansainneet ja kestäneet.

Matti oli minulle vähän kuin vaativa isoveli. Olimme saman koulun kasvatteja, latinan linjan käyneitä ja kumpikin promootioidemme ultimusmaistereita. Toisinaan Matti kutsui meidät kotiinsa Ullankadulle iltateelle tai viskille ja pohti suhdettaan ajan tapahtumiin. Näissä yllätyin kerran siitä, kuinka raskaasti Matti otti sen, että häntä ”ei arvostettu Suomessa”. Miten niin ei arvostettu? Hänhän sai huomiota, arvonimiä ja kunniamerkkejä – mitä puuttui?

Hänestä ei tullut yliopistonsa rehtoria eikä kansleria, ei edes akateemikkoa. Viimeksi mainittu arvonimi olisi hänelle kieltämättä hyvin sopinut. Hän sai tyytyä olemaan ”pelkkä” professori. Mutta asemaansa hän muuten pullisti rinta kaarella, kuten hänen kuusiosaisista muistelmistaan voi lukea. Se on hänen monumenttinsa, muistopatsasta ei tarvita.

Klinge oli osakuntansa kuraattorina puuhaamassa Helsinkiin Mika Waltarin muistomerkkiä. Waltaria hän luki ja tutkikin, mutta ei saanut kootuksi hänestä aikomaansa kirjaa. Se oli sinänsä vahinko, vaikka olimme Waltarista eräissä kohdin eri mieltä. Näitä olen selvitellyt Waltari-seuran vuosikirjassa Illusioni joitakin vuosia sitten. Joskus Matti vilautti ajatustaan myös luokkatoveriaan Pentti Saarikoskea käsittelevästä kirjasta. Suurin suunnitelma, Euroopan kulttuurihistoria, jäi sekin haaveeksi, aika loppui.

Matti Klingen rekisteri oli epätavallisen lavea. Hän ei todellakaan ollut mikään historian fakkiprofessori, vaan ulotti mielenkiintonsa muun muassa kaunokirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen. Oli itsekin, kuten arvioidaan, keskitasoa parempi sunnuntaimaalari, piti useita näyttelyitä. Hänen kotonaan lojui kymmeniä tauluja lattialla seiniä vasten, osa myös ripustettuina. Hyllyt pursuivat kirjoja. ”Enemmän tulee sisään kuin menee ulos”, hän tuskaili. Minua huvitti hänen päiväkirjansa lause: ”Olen taas antanut itselleni luvan lukea yhtä ja toista.” Sitten seurasi jonkun ranskankielisen historiateoksen referointia.

Tulee taas tyhjempi olo, kun ei ole enää Matti Klingeä seuraamassa, valvomassa ja kommentoimassa. Hän oli kova huomauttelemaan minunkin kirjojen puutteista, mutta jo se, että hän julkisesti käsitteli kirjaa, oli tunnustus. Kuin sattumalta tulen juuri tänään omien muistelmieni tarkastusluennassa kohtaan, missä Matti soittaa sen jälkeen kun olen lähettänyt hänelle Runeberg-kirjani. Mitä hän sanoi, on luettavissa mainitusta elämäkerrasta ja tulevista muistelmistani. Niitä ei Matti ole enää ikävä kyllä kritisoimassa. En arvannut, että häntä tulisi suorastaan ikävä – niin itsekylläinen, arrogantti ja ylimielinenkin hän osasi olla. Mutta siinä oli aina oma hauska ironinen pilkkeensä. Anarkisti kravatti kaulassa, kuten hän itse sanoi. Veljellisen ystävällinen hän oli aina tavatessamme. Tietämyksessään primus inter pares. Eipä tule enää toista hänen kaltaistaan.

6.3. 2023

Olen pitkästä aikaa hiihtänyt maalla. Parasta on kun lenkin jälkeen voi istahtaa, juoda kuumaa ja katsella kun toiset hiihtävät.  Eilen sitten repesi riemu valloilleen. Komea perinteitten mukainen viesti se oli, mutta kannattaa muistaa, että Norja voitti melkein minuutilla ja 11. kerran peräkkäin. Tasoero on vielä toivoton.

Hiihtoloma on myös työloma, luen edelleen silmä kovana tulevan kirjani käsikirjoitusta ja yritän korjata kupruja. Yllättävän vaivalloista hommaa. Alan jo epäillä, etten osaa enää edes oikeinkirjoitusta. Mutta sitten tulee taas luistavia jaksoja, mieli kohenee.

Väliin on luettava toisten kirjoja. Kaksi vahvaa ohjaajan muotokuvaa olen selvittänyt. Annina Holmberg on kirjoittanut isästään Kallesta elämäkerran Riivattu ja siunattu (Siltala 2022) ja tutkija Niko Jutila Rauni Mollbergista myös elämäkerran Molle (WSOY 2023). Kun olen molempien ohjaajien kanssa työskennellyt ja kumpaankin tutustunut, oli tietysti mielenkiintoista lukea, mitä tytär ja tutkija ovat heistä uutta irti saaneet. Väkeviä persoonia kieltämättä kumpikin.

Annina on välttänyt sen sudenkuopan, että alkaisi kovasti puolustamaan isäänsä. Hän säilyttää yleensä ulkoisen ja objektiivisen asenteen, vaikka sukeltaa välillä tunnevaltaisiin tilityksiin. Näiden välillä on hyvä tasapaino. Tytär ihailee isäänsä, mutta ei välttämättä ihannoi, vaan sanoo tarpeen tullen myös suorat sanat. Liian läheinen henkilökohtaisuus ei häiritse ohjaajan henkilökuvan rakentumista.

En ole lukenut Anninan kirjaa äidistään Ritvasta, siinä kuulemma oli enemmän tunnepitoista hyvästijättöä. Kallen sairaus ja kuolema on kuvattu kyllä sekin varsin perusteellisesti. Pakosta tällaisiin kirjoihin tulee surutyön tuntua.

Eira Mollberg on julkaissut parikin kirjaa isästään, ja niissä tunteet ja arvostukset heittelevät toisinaan hyvinkin ristiriitaisesti. Valaisevia nekin ovat, vaikka eivät yhtä objektiivisia kuin Anninan kirja Kallesta. Suurilla ohjaajilla on kirjallisesti lahjakkaat tyttäret, joilla on oivallusta taiteen ehdoista.

Silti on hyvin paikallaan, että kokonaan ulkopuolinen tutkija on tarttunut Mollen töihin ja elämäntarinaan.  Tehtävä ei ole ollut helppo. Niko Jutila on pitänyt pään kylmänä ja avannut nyt kaikki ovet Mollen melko saatanalliseen persoonaan. Harvoin saa lukea näin häikäilemätöntä kuvausta akateemikoksi nimetystä taiteilijasta.  Jutilan kuvaus on nimenomaan hyvässä mielessä häikäilemätön, koska hän ei ole väistellyt ikäviä asioita ja on samalla dokumentoinut surkeatkin jutut huolellisesti. Kerrassaan kunnollista työtä.

Tekijä näkyy haastatelleen minua elokuussa 2021, mutta en muista siitä mitään.  Marja oli kuollut keväällä, ja koko kesä on pyyhkiytynyt mielestäni. Olen silti puhunut näköjään ihan asiaa, ja Jutila on kirjannut muistoni pätevästi. Se herättää luottamusta hänen muuhunkin lähteiden käyttöönsä. Käsillä on vankka 500-sivuinen opus erään taiteilijan komeasta noususta, työtovereitaan piinaavista ohjausmetodeista, suoranaisesta sadismista, kunnianhimon repimistä ihmissuhteista ja surkeasta loppulaskusta. Hulluus ja lahjakkuus lyövät kättä välillä onnistuneesti.

Alkusyitä on etsittävä Mollen kasvutaustasta, vanhemmista, yhteiskuntaluokasta ja jatkuvasti piinaavasta alemmuudentunteesta, joka heitti menestyksen tullen toiseen äärilaitaan. Voi kai sanoa sovinnaisesti, että Raunin pää ei kestänyt onnistumista, johon hän kaikin voimin ja kyseenalaisin menetelmin oli pyrkinyt. Häntä ajoivat eteenpäin sosiaalisen nousun ja kuuluisuuden tavoittelu, rahan ahneus ja vimmattu tarve alistaa toisia, varsinkin heikompia. Ei hän näissä suhteissa mikään yksinäinen ilmiö ole taiteen historiassa.

Kalle Holmbergin lähtökohta oli toisenlainen. Hänen lähtöperheessään oli korkeampi kulttuuripohja, vaikka Kallekin radikaalistuessaan kävi sotaa hallitsevaa isäänsä vastaan. Molle taisteli paitsi isäänsä myös appiukkoaan vastaan. Äitiin molemmilla oli ehjemmät suhteet. Molemmilla oli kovat näyttämisen poltteet ja niissä molemmat onnistuivat, vaikka kokivat myös fiaskoja ja vastoinkäymisiä.

Kaksi piirrettä yhdistää heitä erityisesti. Kummankin oli vaikea kestää kritiikkiä. Kielteinen arvostelu johti heidät lapsellisiin mielenosoituksiin ja pahimmillaan sairauteen. Yllätyin todella, kuinka raskaasti Kalle otti viimeisen ohjauksensa Tulitikkuja lainaamassa TTT:ssä saaman kritiikin. Muistan hyvin kuinka vaikeasti hänen ohjausnäkemyksensä silloin katsojille avautui. Tuntui että taiteellinen peräseinä oli tullut vastaan, ja se kai reaktion selittääkin. Molle taas ei oman kokemukseni mukaan kestänyt puoltakaan poikkipuolista sanaa, siinä suhteessa hän oli patologinen tapaus. Kaikkein ylistetyimmät ovat usein kaikkein herkimpiä, heitä ei saisi hipaistakaan.

Toinen yhdistävä piirre ohjaajien työtavoissa oli pitkillä monologeilla ohjaaminen. Olen kuunnellut kumpaakin tuntikausia ja tajunnut, että heidän tarkoituksenaan ei ollutkaan analyyttinen tulkinta käsiteltävästä teoksesta, vaan hengen kohotus, tunnetilan nosto ja työtoverien suggeroiminen heidän omille aaltopituuksilleen. Ei kannattanut yrittää ottaa selvää mitä he tahtoivat sanoa, vaan kuunnella mikä oli päivän henkinen viritys.

Paljon muutakin voisi elämäkerroista poimia. Ajatellaan nyt vaikka näiden hyvin maskuliinisten ohjaajien suhdetta seksuaalisuuteen. Hirvittää mitä siitä puolesta vielä esiin nostetaan. Ainakin Mollen yltiöseksuaalinen mielenvire oli tapa purkaa työn tuottamia paineita. Tämän piirteen demonisuuteen ei mikään ulkoa tullut kampanja olisi tehonnut. Hyvä kun Molle pääsi livistämään ennen Me too -tuomioita. Hänen työnsä olisi pysähtynyt niihin.

Palaan näihin ja muihin seikkoihin tulevissa muistelmissani, odottakaas vaan. Vaikka Annina ja Jutila tekevät hyvää työtä, paljon olisi vielä kerrottavaa. Myös omasta kohdastani.

Nyt Tauno auraa ikkunani alla jo kylätietä ja heittää kohteliaasti minun pihastani pahimmat lumet sivuun. Tänäänkin on hiihdettävä ja katseltava naisten hiihtoa, josko sieltäkin vielä uusia ilonaiheita irtoaisi.

4.3. 2023

Herkistynyt olo aamulla. Oli lähdettävä saattamaan hyvää ystävää viimeiselle matkalle. Sellainen tietää aina myös omien vaiheiden kertaamista. Kuinka olen ottanut lähimmäiseni huomioon? Carita oli niin lämmin ja lempeä ihminen, että häneltä sain myötätuntoa aina enemmän kuin itse pystyin antamaan.

Onhan vaikea sokkeloida Espoon kaupungin kaduilla. Ilman navigaattorin täsmällisiä ohjeita emme olisi löytäneet koko siunauskappelia. Ainolla on hyvä kärsivällisyys, pääsimme ajoissa perille, mutta parkkeerasimme väärälle plaanille. Onneksi Vesa ja Jane tekivät saman liikkeen, ja heidän kanssaan harhailtuamme löysimme viimein kappelin. Pappi rauhoitti ovella, että ei hätää, vielä minuutti alkamisaikaan.

Ei ole montaa vuotta siitä, kun hyvästelimme samassa paikassa Caritan puolison Matin. Molemmat perheystävät ovat poissa keskuudestamme. Matti oli paras amerikkalaisen elokuvan ja film noirin tuntija maassamme. Hänen kirjastonsa ja arkistonsa oli valtava. Sain noukkia joitain mieleisinä kirjoja Caritan luvalla. Nyt Antti on roudannut loputkin Kaviin ja hyviin koteihin ne arvatenkin pääsivät. Niin mureni eräs elämäntyö, mutta Matin teokset pysyvät.

Kun Matti ja Carita kävivät Hämeenkyrössä ja poikkesimme kesäteatteriin, esittelin tutuille Matin vauhdikkaasti kaikkine ansioineen ja lisäsin – ja tässä on Carita. Tämä huvitti Caritaa. Hän sanoi, että juuri niin, hän halusikin olla pelkkä Carita, vahva ja itsenäinen nainen. Kuinka paljon hän oli tukena Matin tutkimuksille, voidaan vain aavistaa. Samalla hän hoiteli monia   ammattimaisia ja harrastuspohjaisia tehtäviä. Välillä puolisot olivat erossa, ja silloinkin Carita piti tiiviin yhteyden mieheensä. Ollapa tällaisia vaimoja, minulla ei ole enää yhtäkään.

Mieleen jäi vielä Heidin (Heijun, Glorian) koskettava puhe muistotilaisuudessa. Hän hoiti äitiään loppuaikoina suurenmoisesti. Ollapa kaikilla sellainen tytär. Myös Konginkankaan ystävät muistelivat. Siellä Caritan mökillä monina kesinä iloittiin. Nekin enää muistoja, mutta kultareunaisia.

Kiirehdin Espoon perukoilta Siltalan kustantamoon, missä näin tulevan kirjani kansikuvaluonnoksia ensi kerran. Kovasti innostaa viimeitelemään kirjaa, kun saa jo lupaavan havainnon siitä, miltä se tulee näyttämään. Sisältöä täytyy sparrata vähintään kannen lupaamalle tasolle. Tuomiani kuvia käytiin muutenkin läpi, suurin osa niistä näytti läpäisevän Touko Siltalan ja Tuula Mäkiän kriittisen seulan.

Vielä sama puku päällä kelpasi illalla oopperaankin.  Olin oikein odottanut uutta kohtaamista Dmitri Shostakovitshin oopperan Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethin kanssa. Näin sen viimeksi oopperassa kuusi vuotta sitten ja vaikutuin suuresti. Nikolai Leskovin pienoisromaanin olen lukenut ja kuuntelimme myös Juhani Koiviston valaisevan esittelyn ennen esitystä. Kaikki osatekijät tukivat alkavaa nautintoa.

Paitsi että oopperahan on hiton synkkä ja loppua kohti yhä traagisempi. Mutta musiikki on dramaattista ja suurenmoista, säestää joka kohdaltaan ja suorastaan johdattaa tapahtumia. Sikäli kuin ymmärsin John Storgårdsin johtama orkesteri oli aivan huippuvireessä ja sen tosiaan soinnista kuuli. Mutta mitä se torvisoittokunta siellä hiippaili aina välillä näyttämöllä? Se oli kuin jostain kansankarvevaalista. Juhani taisi selittää, että se kuuluu norjalaiseen kansanperinteeseen. Vasket antoivat tietysti omaa jylhää räminäänsä orkesterin sekaan.

Kas kun venäläisen oopperan ohjaaja Ole Anders Tandberg on sovittanut sen jotensakin norjalaiseen malliin. Ollaan kalastajasaarella eikä maalaisessa kihlakunnassa, vaikka vankijono lähtee lopussa aron halki Siperiaan. Hybridimalli sekoittaa tapahtumia, mutta ehkä se tuo jotain karua kiinteyttä, mene tiedä. Kalaraadoilla ainakin mätkittiin niin ahkerasti, että seksuaalinen symboliikka tuli enemmän kuin selväksi. Olikohan tähän sovitukseen tullut enemmän karkeutta ja selkokieltä kuin aiemmin näkemässäni versiossa?

Upeasti kuitenkin lauloivat ja soittivat eikä kannata takertua yksityiskohtiin. Pääsolistit vetelivät korvia huumaavasti, niin sopraano Svetlana Sozdateleva kuin tenori Alexey Kosarev, lienevät maailmantähtiä kumpikin. Pappi Koit Soasepp oli muhkea. Suomalaiset laulajat eivät tässä paljon juhlineet, mutta hauska oli nähdä ja kuulla Esa Ruuttusta vankijoukon kärjessä. Ja eikö ole hyvä, että mikään venäläisyyden boikotointi ei ulottunut tähän hienoon esitykseen. Viimeisiä viedään, eikä tämä enää palaa ohjelmistoon.

17.2. 2023

Kun maailmassa tapahtuu karmeita asioita, omat vaikeudet kutistuvat pieniksi. Ei niistä kannattaisi puhuakaan.  Mistä ei voi puhua, siitä pitää vaieta. Silti puhumme kaikesta koko ajan, lakkaamatta. Ja valitamme niin turhista, että hävettää.

Kun esimerkiksi jouduin tulostimen hankinnan takia hyppäämään Gigantissa kuusi kertaa, se on täysin merkityksetön harmi. Ensin vanha uskollinen laite lakkasi palvelemasta, hankin uuden. Sitten uusikin teki lakon ja vein korjattavaksi. Vietiin tehtaalle, ei voitu korjata. Sain viikon odotuksen jälkeen taas uuden, mutta erilaisen. Sen langattomaan asentamiseen vaadittiin lopulta toisen kerroksen Kinnusen asiantuntevaa apua. Saatiin toimimaan tunnin aherruksen jälkeen. Onko tosiaan tarkoitus, että meidän kaikkien on hankittava alempi it-alan tutkinto ennen kuin pärjäämme arkisissa tilanteissa, jotka ennen hoituivat aivan helposti?

Mutta kuten sanottu, suorastaan nolottaa edes mainita tällaisia pikkuharmeja. Miten olisi, jos talo romahtaisi ja koti hajoaisi alta. Kaipaisinko ensimmäiseksi toimivaa tulostinta? Silti Gigantti voisi palvella vähän paremmin pulaan joutunutta, jos tätä nyt voi edes pulaksi sanoa. Esimerkiksi tarjoamalla tilapäisen laitteen korjauksen ajaksi.

Katastrofien suhteita mietin myös katsoessani Kaupunginteatterin uutta näytelmää Ei kertonut katuvansa. Sen pohjana olevaa Tommi Kinnusen romaania en ole lukenut. Miten huonosti seuraan muutenkin uudempaa kirjallisuutta. Mutta näytelmäsovituksesta saa ainakin jonkun käsityksen teoksesta. Siinä kuvataan yhtä inhimillistä kärsimysnäytelmää, yhteistoimintaan ryhtyneiden naiset paluuta Norjasta Suomen Lappiin, kun Saksa on antautunut ja sota päättymässä. Hirveää rehaamista sekin oli, mutta sittenkin lievää koettelemista, kun vertaa nyt käynnissä olevaan sotaan ja näihin maanjäristyksiin.

Aina joskus on irvailtu siitä, kuinka esi-isämme tekivät todella tyhmän valinnan, kun matkasivat tänne kylmälle pimeälle kolkolle niemimaalle ja jäivät tänne asumaan. Oliko kovin tyhmää sittenkään? Maanjäristyksiä on verraten vähän, ja uudesta sodastakin olemme toistaiseksi turvassa. Onkohan tämä kolkko niemi tällä hetkellä maailman idyllisimpiä lintukotoja. Ja kohta puhkeaa kesä kaikkine ihanuuksineen. Kunhan ensin vaaleista päästään ja Natoon kuivin jaloin selvitään.

Susanna Airaksisen sovittama ja ohjaama näytelmä tarjoaa sodan jaloista palaaville naisille kiitollisia rooleja. Yllättävän vähällä he kuitenkin nähdyn perusteella pääsevät, ketään ei edes raiskata, mikä kuuluisi ajankohdan esitystraditioon. Tietysti on pirullista kävellä satoja kilometrejä, eivätkä kaikki selviäkään. Mutta näytelmässä kohdataan myös hyviä ihmisiä, jotka ihme ja kumma ovat miehiä! Edes saksalainen upseeri ei ole mikään paholainen. Näissä suhteissa harvinainen sotakuvaus tai sodanjälkeinen selviytymistarina. Samaa aihetta on käsitelty ennenkin, mieleen palaa Timo K. Mukan romaani Laulu Sipirjan lapsista (1966). Lapin sota itsessään on nyttemmin noussut muotiaiheeksi.

Yhdessä suhteessa näytelmäsovitus jää kumman vajaaksi. Keskushenkilö Irene lähtee yhtäkkiä miehensä luota saksalaisen Klausin matkaan, eikä tätä kuvata edes erityisen hurmaavaksi. Oma mies on tietysti tylsähkö urkujen soittaja, mutta sanottavia ristiriitoja ei avioliitossa kuvata. Perusteleekohan romaani lähdön vähän syvemmin? Samoin Irenen paluu törmää kummalliseen paniikkipakoon, kun kiltti mies olisi jopa valmis ottamaan naisen takaisin. Tämä ryhtyy mieluummin irtolaiseksi. Aukolliset motiivit ovat harmillisia, varsinkin kun Ireneä esittävä Heidi Herala on nyt näyttämötaiteensa kypsällä huipulla ja tuntuisi pystyvän vaikka mihin. Komea Everstinna on vielä hyvässä muistissa. Lisää suuria ja perusteltuja rooleja Heidille!

Muutkin naiset täyttävät osansa annetuissa vähän kapeissa raameissaan. Hyvä esitys vaikka ei kovin kouraiseva. Nyt vain alkaa olla niin, että ympärillä ruhjova todellisuus vie voiton kaikista draamallisista yrityksistä. Maailma on julmempi näyttämö kuin minkään esityksen estradi.

10.2. 2023

Suomessa voi katsella maailman parasta oopperaa ja ulvoa parhaille jääkiekko-otteluille. Onnellisin kansa on maailman huipulla niin lavataiteessa kuin joukkueurheilussa.

Todistukseksi voi katsella vaikka Kansallisoopperan uutta Turandot –tulkintaa. Tuskin missään Puccinin vanhaa teosta tämän paremmin voidaan esittää.

Tosin oopperan entinen dramaturgi Juhani Koivisto tunnusti väliajalla, että vuosituhannen alussa tällä lavalla nähtiin myös aika kulahtanut Turandot. No nyt se sitten kajahtaa kaikessa mahdissaan sitäkin komeammin.

Kun seuraa loisteliaissa lavasteissa melko jäykästi liikkuvaa esitystä, kannattaa muistaa, että vanhasta Kiinasta nouseva myytti noudattaa omia perinteitään. Sitä on vaikea lähteä kovin raisusti modernisoimaan. Ohjaaja Sofia Adrian Jupither lukeutuu näköjään tradition kannattajiin. Uljas musiikki ja häikäisevä visuaalisuus saavat tilaa.

Kiinassa toistaminen kuuluu tiemmä teatteritaiteen tukipilareihin. Esitys, joka toistaa entistä parhaimmistoa, on onnistunut. Meillä uudistaminen on taiteen a ja o. Vanhat tulkinnat on käännettävä mieluiten ylösalaisin. Tätä eroa nyt nähtävä Turandot omalla tavallaan todistaa.

Laulajat ovat ihmeellisiä, varsinkin Miina-Liisa Värelä nimiosassa. (Sehän muistetaan taannoin Anita Välkin yhtenä loistoroolina.) Kauniisti kajauttelee myös tenori Leonardo Caimi Calafin osassa. Sitkeästi hän ulkoisesti pidättelee rakastuneita tunteitaan. Entinen Calafi Mika Pohjonen on nyt hoviherra Pang, kumppaneinaan Ping ja Pong. Hupaisia tyyppejä haaveilemassa paremmasta tulevaisuudesta. Hannu Lintu johtaa kiinalaisvaikutteista musiikkia varmoin ottein. Kuoro kunnostautuu. Mitä puuttuu, tuskin mitään. Ei muuta kuin nauttimaan.

Kun ooppera on tällainen vähän vakavampi taidemuoto, Dmitri Shostakovitsh on varmasti nauttinut riehaantuessaan vaihteeksi säveltämään musiikkikomediaa. Sellainen ei totisesti kuulunut hänen arsenaaliinsa. Moskva, Tsherjomushki eli Lempeä lähiössä kuvasi 1950-luvun neuvosto-oloja, asuntopulaa ja byrokratiaa, ihmeen iloisen satiirin keinoin. Stalin oli kuollut ja teos pääsi näyttämölle Hrushtshevin suojasään suojeluksessa. Siitä tuli suuri menestys. Sitten se päättäväisesti unohdettiin.

Opera Box on tehnyt kulttuuriteon saattaessaan tämän viiltävän hilpeilyn viimein meidänkin nähtäville ja kuultaville. Aleksanterin teatteri on paras mahdollinen areena juuri tälle teokselle. Miljöö ja esitys puhuttelevat toisiaan. Innostunut amatöörijoukko eläytyy täysin rinnoin moskovalaisten kommelluksiin. Harvoin on asuntopulaa ja byrokratiaa sivallettu näin hyväntuuliseen tyyliin. Esitystä kasvatellaan railakkain joukkokohtauksin varsin riemukkaasti ohjaajan Ville Saukkosen ja kapellimestarin Joonas Rannilan johdolla.

Kasvatellaan nimenomaan, sillä ainoana miinuksena voi todeta, että kolme ja puoli tuntia on sentään liikaa. Viimeinen puolituntinen pois! Alun riemukas viritys, joka vastustamatta tempaa mukaansa, uhkaa loppua kohti latistua loputtomiin kertauksiin. Muutaman ylimääräisen yrityksen jälkeen päästään sentään kohtuulliseen loppunousuun. Vaikutelma on kaikesta huolimatta positiivinen. Helsingin hauskimpia esityksiä, jota tuskin olisi voitu suomettumisen vuosina missään tuoda esiin. Parempi edes myöhään.

Keskiössä on kolme pariskuntaa, jotka moninaisin törmäyksin etsivät kattoa päänsä päälle. Pääparina Ville Salonen ja Olga Heikkilä selviävät notkeasti museon uumenista uuden elämän alkuun. Hauskin tyyppi Reetta Ristimäki rehevänä edustusvaimona. Kun juuri näimme hänet Kapsäkissä Hella Wuolijoen toisentyyppisessä osassa, on todettava että näyttelijällä riittää arsenaalia ja heittäytymiskykyä. Tuoretta ja railakasta väkeä riittää muutenkin lavan täydeltä.

Katsomosta valui naulakolle hymyileviä ihmisiä. Poistuimme Shostakovitshin kaarevia johtosäveliä hyräillen ulos pikkupakkaseen. Aleksanterin teatterissa kannattaa aina käydä, jo itse miljöönkin vuoksi. Kiitos elämyksestä.

28.1. 2023

Paltaniemi, Huovis-savotta, kesä 1979. Jouko Tyyri heittää pöytäseurueessa Veikko Huoviselle syötin. Hänellä olisi hyvä aihe Lyhyeksi erikoiseksi ja vaikka pitemmäksikin: Bertolt Brecht ja naiset. Tyyri kertoi anekdootteja, kuinka Brecht pelasi yhtaikaa kolmen naisen kanssa ollessaan Suomessa maanpaossa 1941. Koko seurue oli Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckissä, missä Brechtillä oli mukanaan vaimonsa, laulaja Helene Weigel ja kaksi rakastajatarta, sihteeri Margarete Steffinin ja näyttelijä Ruth Berlau.

Kolmikon tunteet kiristyivät siinä määrin, että Berlaun oli muutettava telttaan nukkumaan, missä Brecht kävi häntä tapailemassa. Muiden kanssa hän jatkoi yhteiselämää kuten ennenkin. Hella Wuolijoki ylimmäisenä emäntänä yritti huolehtia kaikkien viihtyisyydestä.

Juttu huvitti silmin nähden Huovista ja hän pyysi Tyyriä toimittamaan aineistoa. Jotain varmasti syntyisi, ehkä jotain sen kaltaista kuin Naiset on kultia -kokoelman (1996) hilpeät tarinat. Ei kuitenkaan kuulunut Huovisen juttua Brechtin naisista. Tuskin häntä hirvitti Brechtin kultinomainen asema sen ajan älymystön keskuudessa, päinvastoin juuri sitä hän olisi halukkaasti ravistellut. Ehkä Tyyri ei toimittanut lupaamaansa aineistoa, ehkä juttu lopahti muuten vain.

Nyt sitten 43 vuotta myöhemmin Sirpa Kähkönen on tarttunut aiheeseen. Näytelmää Brechtiä joka naiselle esitetään Helsingissä Kapsäkki-teatterissa. Teatterin nimi tuntuu hyvin sopivan Brechtin pakolaiselämän kuvaukseen. Ohjaaja on enemmänkin elokuvan puolella toiminut Taru Mäkelä. Hauskaa syntyy, mutta ei niin hauskaa kuin odottaisi. Naisasioilla ei sovi liikaa revitellä. Naisten riippuvuus neron elkeistä tulee kyllä selväksi. Näytelmä kääntyykin tragediaksi. Millaisella satiirikon veitsellä Huovinen olisikaan aiheeseen tarttunut?

On toki valopilkkuja. Johannes Korpijaakko esittää Brechtiä erinomaisesti, sopivan röyhkeästi, neroudestaan tietoisena, alistaen kaikki avustajansa palvelemaan omia tarkoituksiaan. Hyvä ja häikäilemätön kuvaus, joka olisi tehnyt terää Brecht-buumin parhaina aikoina 1970-luvulla. Korpijaakon muistan aina loistavana Nummisuutarin Eskona Kajaanin Kaupunginteatterissa kauan sitten.

Naishahmotkin on Kapsäkissä sopivasti valittu, Petriikka Pohjanheimon Helenissä on vähän jopa esikuvan näköä ja laulunääntä. Hassua on sen sijaan, että hänet pannaan tekemään Väinö Tannerista kummallista hiippailijaa, jonka täytyy peittää hatulla ja päätä painamalla liiallinen samankaltaisuus. Muutenkin arkista realistia Tanneria kohdellaan näytelmässä huonosti. Ei hänen totisesti tarvinnut ketään säikkyä saati väistellä.

Hivenen outoja ovat myös suomalaiset vasemmistoälyköt Elvi Sinervo ja Elmer Diktonius. Edellisestä, tunnetusta kaunottaresta ja tulipunaisesta kommunistista, on tehty hailea ulkoilupukuversio ja jälkimmäisestä retevä rantajätkä, jossa ei pilkahdakaan suomenruotsalaista radikaalia runoilijaa. Kaksoisroolit ilmeisesti vaativat toisen hahmon karkeaa karrikointia. Reetta Ristimäki onnistuu huomattavasti paremmin viroa hauskasti murtavana Hella Wuolijokena: kerrankin Hellasta elävä ja todentuntuinen tulkinta, liian vähäiseksi vain jää. Marlebäckissä olisi ollut enemmänkin kerrottavaa, vaikkapa Brechtin työskentely yhdessä Hellan kanssa.

Lupaavasti alkava näytelmä laskee jälkipuoliskolla, lauletaan etäisesti aiheeseen liittyviä lauluja, rakenteessa on vähän hätäisen käväisyteatterin tuntua. Brechtin teräviä poliittisia mielipiteitä olisi kaivannut joukkoon edes näytteeksi juttua ryydittämään. Nyt hän keskittyy kovin vain naiskatraansa komenteluun. Hauska kuitenkin oli nähdä, että Tyyrin takavuosina heittämä idea on kantanut näinkin myöhään kohtuullista satoa.

Hellan ja Brechtin kiistaan Iso-Heikkilän isännästä kontra Puntilasta viitataan vain ohuesti rivien välissä, sehän oli vasta tulossa. Siinä seuraava draaman alkujuuri, jota itsekin kasvattelin vuosia sitten Eino Salmelaista kuvaavassa näytelmässäni Mestarin iltapäivä, joka palkittiin parikymmentä vuotta sitten hämäläisessä kirjoituskilpailussa ja esitettiin Porissa ja Ikaalisissa. Pitäisiköhän kaivaa uudelleen esiin. Olisikohan joku taho kiinnostunut?

27.1. 2023

Olisin vipittömästi toivonut menestystä Markku Pölösen elokuvalle Hamsterit. Mikäs sen mukavampaa kuin Veikko Huovisen hyväntahtoinen tervehdys keskelle sodan ja pulan ja uhkien maailmaa. Huovinen kirjoitti kirjansa 1957 sodan jälkeisissä tunnelmissa, kohta kun hänen edellisenä vuonna ilmestyneen Rauhanpiippunsa synnyttämä väittely pasifismista oli laantumassa. Veikko halusi valaa öljyä laineille, kirjoittaa taas jotain viihdyttävää, turvaa tuovaa ja hauskaa,  Siinä hän onnistui.

Uusi elokuva Hamstereista tuntui tulevan juuri oikeaan aikaan. Taas alkoi olla tarvetta hamstrata elintarpeita kovan talven varalle. Kovina aikoina tarvitaan lämmintä elämänuskoa. Pölönen on  lisäksi kokenut Huovisen tuntija. Elokuva Koirankynnenleikkaajasta (2004) on vielä hyvässä muistissa. Harvoin on suomalaista metsätyötä kuvattu yhtä todentuntuisesti kuin siinä. Ehkä Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia ylittää sen, samoin hänen Päätalo-filmatisointinsa.

Menin hersyvin odotuksin katsomaan Hamstereita. Iltapäivän näytännössä oli alun toistakymmentä katsojaa. Katsoimme elokuvan hiljaisuuden vallitessa. Itse naurahdin yhdessä kohdin, pikkutytön jollekin repliikille. Mistä kiikasti? Olihan Huovisen kieli hyvin tallessa näyttelijöillä, muhevasti puhelivat. Huolellisesti oli kirja tutkittu ja pysytty sille uskollisina. Miksi elokuva ei sitten sytyttänyt eikä herättänyt odotettua hyvän mielen hyrinää, sitä ”toiveikasta talvimieltä”?

Joskus käy niin, että hyvin pohjustettu ja harkiten toteutettu elokuva ei vain lähde elämään. Siinä on jotakin ikään kuin liian valmisteltua. Sitä lähdetään tekemään liian tosissaan. Peter Franzén esittää virtuoosimaisin pikku elkein Hamsteria, mutta vaikuttaa liian kummajaiselta, vakka virkaheitto piirtäjä onkin. Jaakko Ohtonen Rurikin osassa on kumman totinen olmi, ikään kuin ei saisi sanaa suustaan. Naisen osa on tyynnytellä innostuvia miehiä, sen Vilma Kinnunen Telluna kyllä hallitsee. Enpä ole nähnyt maalaisisännän hakkaavan halkoja rusetti kaulassa, mutta senkin Mika Nuojua leppoisasti toteuttaa.  Suurta huolta on pantu lavastukseen, jolla on luotu vähän kolkkoa pikkutarkkaa retrokuvaa köyhemmän ajan Suomesta.

Mutta vaikka varastot ovat pullollaan ja ainekset ensiluokkaisia, jotakin aitoa elämänhehkua puuttuu. Vaatimattomasti tehty aiempi versio, Pauli Virtasen ohjaus MTV-teatterissa  (1982), toi päähenkilöt luontevammin ja verevämmin talven tuiskua kohtaamaan. Pentti Siimes ja Aapo Vilhunen puhuivat mutkikkaat lauseet suoriksi niin että niihin uskoi. Uusi Pölösen versio hidastelee ja takkuaa osin tahallaan. Kyllä vähän harmittaa. Tästä olisi voinut tulla vuoden jymypaukku. Ei tipu edes yhtään Jussia, kun ei ole näemmä ehdokkuuksiakaan. Naiset valtaavat estradit. Karvas osanottoni.

Kävin uteliaisuuttani katsomassa viime hetkillä, kuinka rock-henkinen nuoriso nyt käsittää Shakespearen draaman Hamlet Kansallisteatterissamme. Se käsittää sen juuri niin kuin sopi olettaa: lavashowna kaikkine tarvittavine elementteineen. bändeineen, valoineen, temppuineen, perukkeineen ja sekalaisine pukuineen. Kärjessä tietysti solisti, itse prinssi Hamlet, joka lämmitti ja kosiskeli yleisöä kokeneen artistin tavoin. Sen taidon Olavi Uusivirta hallitsi, hänen Hamletinsa on meidän aikamme poptähti, idoli ja itsetuhoinen uhri.

Erotin kyllä vanhan Williamin tekstiäkin paikka paikoin Matti Rossin suomennoksena, välillä vähän muotoiltuna ja nykytyylisenä. Parhaita paloja oli alkuteoksesta poimittu ikään kuin sirotellen kuuluville, ja kuuluisaa pääkallomonologia toisteltiin useaan otteessaan eri palasina. Tärkeä ja ajankohtainen transseksuaalinen teema toteutui, kun itse monologin vetäisi Hamletin sijasta Ofelia, paljon alkuperäistä hahmoaan kovempi mimmi. Häntä esittävä Fanni Noroila näkyy käsiohjelmassa valittavankin, että klassikkonäytelmissä ei ole tilaa juuri muille kuin valkoisille miehille ja heidän tarinoilleen. Mihin unohtuikaan Othello?

Pääasia kuitenkin, että sukupuolinen tasa-arvo on niin hyvin kuin mahdollista hinattu kuntoon. Tämä on yhtä hyvin Ofelian tarina kuin Hamletin, enemmänkin kuningattaren kuvaus kuin kuninkaan. Pahiten esitys lysähtää keskivaiheilla, kun toverukset Guildenstern ja Rosencrantz saapuvat esittämään teatterispektaakkeliaan, josta ei meinaa loppua tulla. Shakespearen idea siitä, että näytelmä kavaltaa murhatyön ja sen tekijän katoaa yleiseen melskeeseen. Mukaan kiskaistaan lainauksia ja parodioita Loirista, Turkasta ja ties kenestä.  Esimerkki siitä, kuinka tv-viihde voi tehokkaasti vaurioittaa teatterin armoitettua arsenaalia.

Mutta loppuun päästään miltei Shakespearen askelmerkin: kaikki kuolevat. Mutta miksi, jää vähän avoimeksi. Hamletin isän haamu Matti Uusivirta on vaikuttava hahmo, mutta hänen sotahistoriastaan ei kunnolla kerrota, vaikka siinä olisi tietty ajankohtaisuus. Hamletin koston motiivi tulee kyllä muuten selväksi.  Laertes hurjistuu kovin yhtäkkiä miekkasankariksi, ja koko myrkkysekamelska on kyllä muuten suoraan Sir Williamin sulkakynästä, ei siinä mitään. Kovin erilainen tämä Hamlet on kuin aiemmat näkemäni, energisyydessään ja villissä oikullisuudessaan jopa edukseen erilainen. Aika muuttuu ja näytelmät sen mukana. Entä me katsojat? Yhdestä Kansallisteatteria on onniteltava: se kokoaa pop- ja rock-henkisin keinoin salin täyteen nuorta yleisöä.  Ehkä he tulevat teatteriin toisenkin kerran.

26.1. 2023