Panu Rajala

Tulin raitsikalla Eliten edustalta myöhään lauantai-iltana.  Vaunu täyttyi Lasipalatsin kohdalla vallattomista ylioppilaista. Kauniita iloisia nuoria. Pari sievää neitosta piti minulle ystävällisesti seuraa ja valitti melua. Kuinka selviän ruuhkasta pois pysäkilläni? Tilanne tuntui mahdottomalta. Kunnes komea nuorukainen kuulutti kovalla äänellä: ”Tehkää tietä herralle!” Nuorten hyökylaine halkeasi kuin valkoinen meri Mooseksen käskystä.

Kuka vielä väittää, että nuorisomme ei osaa käyttäytyä? Eivät nämä tuntuneet olevan edes humalassa, vaikka Kaivariin suunnistivat. Vasta uutisista kuulin, että poliisilla oli silti jonkin verran järjestyshuolia. Puisto oli jopa tyhjennetty. Ilmeisesti sekin sujui yhtä järjestyneesti kuin poistumiseni raitsikasta.

Näin viikonlopun tietämiin kaksi elokuvaa Pariisista. Sama näyttämö, mutta kaksi melko vastakkaista elämänkuvausta. Pieni kirjakauppa Pariisissa näyttää, että anarkistisia yllätyksiä voi sattua jopa vanhojen kirjojen kaupassa. Täytyypä viitata tutuille divarinpitäjille. Hilpeässä tarinassa on mustat juonteensa.

Elokuvan paras sanoma on lukemisen puolustus. Siinä villi nuori näyttelijätär syöksyy kauppaan, hänellä on muita intressejä, mutta hän on valmis myös lukemaan – mahdollisimman lyhyitä kirjoja. Semmoisia joita voi lukea loppuun metromatkalla. Arvokas kauppias tarjoaa hänelle muiden mukana Dostojevskin Valkeita öitä! Tarvitaan Antti Alasen tasoinen elokuvatietäjä ennen kuin vihje avaa yhteytensä. Katsokaa vaikka hänen Film Diarystaan.

Kirjakaupan kätkemät mustat juonteet eivät ole siinä niin syvät kuin elokuvassa Muistan sinut, Pariisi. Terroristit iskevät ravintolaan, asiakkaita ammutaan kasaan. Perustuu tositapahtumaan, kuten hyvin muistamme. Nainen poikkeaa pitämään sadetta ja selviää sattuman kaupalla verilöylystä. Lopun aikaa hän seuloo muististaan, mitä oikeastaan tapahtui. Iskusta selvinneillä on jopa oma Facebook-ryhmänsä, jssa avataan raskaita muistoja. Viihdoin nainen löytää kokin, joka piteli häntä kohtalon hetkillä kädestä.

Elokuvalla on eittämättömät ansionsa, mutta sen tinkimättömyys johtaa tiettyyn yksitasoisuuteen. Kokemus ei juuri liikahda sijoiltaan, etsintä on tiukkailmeisen monomaanista. Ei nyt ihan, mutta sinne päin. Antti arvioi elokuvan korkealle, mutta joutuu myöntämään, että kyseessä olisi mestariteos, jos siinä olisi enemmän enemmän elävyyttä ja vetovoimaa. Itse pitkästyin  aika tavalla, mutta varmasti elokuva puhuttelee todellisen terrorin kohteiksi joutuneita maita kuten Ranskaa.

Johtunee viileästä alkukesästä, että parhaat elämykset koostuvat nyt elokuvista. Suosittu Aftersun on samaan tapaan ulkoisesti niukka ja sisään kääntynyt kuin tuo Pariisin muistelusyöveri. Hauskaa sinänsä, että elokuva voidaan nykyaikana tehdä harmonisesta isä-tytär suhteesta, jossa ei paljon mitään tapahdu. Sitä hyytävämpää oli seurata Salaliittoa Kairossa. Tiedustelussa on samoja tavoitteita niin idässä kuin lännessä, menetelmät vain vaihtelevat. Muslimien sisäisistä jakolinjoista tiedämme aika vähän, uskonto reunustaa kaikkea toimintaa.

Teatterit ovat sulkeneet ovensa eikä kesäteatterikausi ole vielä kunnolla käynnistynyt. Television tuijotus vähenee, mutta lukemista riittää. Kirjoihin on palattava, riippukeinussa tai omenapuun alla ne ovat pian parhaita seuralaisia.  Alan vähitellen muuttaa majaani maalle ja vähentää samalla tätä tietokoneen rassaamista. Mitä kaikkea näkyy luonnossa ja oikeassa elämässä? Jotain voi vielä siitäkin selvitä.

5.6. 2023

Että näin jumalaiseen aamuun herätä saa, riittää jo elämän tarkoitukseksi. Omenapuu kukkii, laihot vihannoivat ja ruoho pihassa on syötävän vehreää. Aurinko kimmeltää, koko luomakunta pyrkii ihmislasta hyväilemään.

Sääliksi käy johtavia tunnollisia poliitikkojamme, jotka joutuvat kykkimään uljaimmat kevätpäivät Säätytalon pimennossa. Muistan kun ennen vanhaan samassa talossa pidettiin luentoja Rooman runoudesta. Silloin Säätytalo kolisi tyhjyyttään, yliopisto sitä armosta vuokrasi. Nyt ei äänestäjä pääse edes rappuja nousemaan ilman virallista proopuskaa.

Petteri Orpoa hiillostetaan kahdelta taholta. Pysyäkö uskollisena puolueen ryhdikkäille perinteille vai taipuako liberaaliin valtasuuntaan?  Täällä perussuomalaisten riuska rintama, tuolla ruotsalaisten hienostunut heimokunta. Taiteile nyt siinä välissä parhaasi mukaan ja yritä löytää kumpaakin tyydyttävää kompromissia.

RKP kokoontuu kohta ratkaisemaan isänmaan kohtaloita. Hufvudstadsbladetin kolumnissa annettiin äskettäin Orpolle osuvia ohjeita. Ihan ensimmäiseksi hänen tulee stailata imagonsa ajanmukaiseksi. Ehdottomasti uudet silmälasit, tukkaan enemmän vogueta ja mars räätäliin: puvun on istuttava mittojen mukaan. Kravattiako täytyy vaihdella, ei riitä ainainen haalea siniväri. Näissäkö piilee hallituskysymyksen avain?

Orpon vanha perusmiehen malli varmaan tyydyttäisi parhaiten kiistan toista osapuolta. Perussuomalaiset tuskin heltyisivät muodikkaasta pääministeristä. Riittää että Riikka Purra tehostaa sillä puolen sanomaansa kirkkaan värisillä asusteilla ja elovenatytön vehnänvaalealla kampauksellaan. Muut persut voivat rauhassa lämmitellä hänen säihkeessään.

Kun politiikot ovat yrittäneet ajanmukaista ulkoasuaan, tulos on usein ollut koominen. Muistatteko Johannes Virolaisen, kun hän rakastui Kyllikkiin? Hänen hiuksiinsa ilmaantui äkkiä hempeän punaista hennaväriä. Pian se poistuikin. Kalevi Sorsa kokeili muodikkaan ylileveää kravattia ja tarjosi Kari Suomalaiselle ikuisen karikatyyritunnisteen. Jäljet pelottavat. Pidetään Orpo vaan tavallisena Orpona.

Ennen ilvehdittiin, että RKP on kuin vanha huora, joka menee kaikkien kanssa. Nyt entinen aristokraattien puolue on ylpistynyt ja istuu temppelin harjalla vaikoimassa vuohia ja lampaita. Edustajilta menee koko ihana lauantai piloille ilmasto- ja maahanmuuttopohdinnoissa. Eikö vaaleja voisi siirtää entisille paikoille aikaisempaan kevääseen? Maaliskuun hileisinä päivinä tai huhtikuun vaihtuvissa säissä hallitusveuvottelut varmasti sujuisivat keveämmin kuin helisevillä toukohelteillä.

RKP:n eduskuntaryhmän lisäksi Cannesin filmijuhlien jury tekee nyt tärkeää ratkaisua. Saako Suomi viimein hyvityksen euroviisujen ja lätkäkisojen karvaille tappioille? Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet on ollut etuoikeutettujen kriitikoiden punnittavana, kun me tavalliset pullaiset näemme sen vasta syksyllä. Meille on jo kerrottu, että kyseessä on uusi mestariteos. Tosin se muistuttaa kuulemma kovasti Kaurismäen entisiä elokuvia. Hänen on tehtävä itsensä näköisiä elokuvia, koska sellaisia häneltä odotetaan. Tuttuus tuottaa turvallisuutta.

Mika Waltari totesi aikoinaan, että taiteilija voi toistaa itseään hienosti, jopa loistavasti, mutta ellei hän pysty uudistumaan, hän on taiteilijana kuollut. Siinä oli mukana varmaan tunnistettavaa itsekritiikkiä, mutta Kaurismäen kohdalla ei kukaan uskaltaisi tällaista lausahtaa. Entisen laadun toistaminen on hänellä ihailtavan mestaruuden merkki. Niinpä jäämme odottamaan, heltiääkö se kultainen palmu viimein kansakuntamme ilon ja ylpeyden aiheeksi.

27.5. 2023

Antti Majander käsittelee tietokirjojen ongelmia aamun Hesarissa. Hän on ilokseen saanut käsiinsä Immanuel Nobelia ja hänen poikiaan käsittelevän kirjan, jonka komeaa ulkoasua hän tyytyväisenä kuvailee. Ilmeisesti myös sisältö on painavaa tavaraa.

Tällaiset kirjat alkavat olla harvinaisia, Majander huomauttaa. Tämänkin julkaisemiseen on tarvittu tanakkaa sponsoritukea. Siltala on jälleen onnistunut. Tyydytykseni kasvaa, kun asialla on oma tämänhetkinen kustantajani.

Itse kamppailen oman kirjani käsikirjoituksen kanssa. Päätehtävänä on lyhentää sitä. Kuten Majander toteaa, 400-sivuinen tietokirja on jo mahdollisen ostajan ja lukijan ylärajoilla. Kauhukseni oma opukseni uhkasi kasvaa kaksinkertaisiin mittoihin. Siis suruttako puolet pois?

Ei sentään, mutta kustantajani kanssa käyttelemme kyllä armotta leikkuria. Olisihan komeaa julkaista varsinainen junkkari, mutta lukijat arkailevat liian paksua tietokirjaa. Ja onko muistelma edes tietokirja? Se taitaa pudota subjektiivisen elämänkuvauksen ja kertovan kaunokirjallisuuden välimaille.

Silti sitä on hoikennettava. Olen yleensä julkaissut ylipainoisia opuksia. Eräskin lukija valitti, että joutui leikkaamaan saksilla kirjani kahtia ennen kuin sitä pystyi sängyssä lukemaan. Olisihan kauheaa, jos painava kirja jysähtäisi otsaan kesken lukemisen. Leikkaaminen tuntuu silti brutaalilta.

Mutta ei hätää, selviämme kyllä ymmärtävisen kustantajani kanssa. Sääli on luopua joistakin rakkaista matkakuvauksista, mutta ei auta. Pääasioille on annettava tilaa. Eikö yksi kirjoittajakurssien ohjeista aina kuulu: Kill your Darlings? Miltei säännönmukaisesti lyhentäminen parantaa tekstiä.

Sama ohje koskisi mielestäni myös Helsingin Sanomien ylipitkiä artikkeleita. Ilokseni huomasin, että Pauliina Pnettilä puuttui asiaan viime Suomen Kuvalehdessä kolumnissaan ”Ilman lorotuksia, kiitos”. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että on usein liukuvalla katseella etsittävä, missä piilee jutun ydin. Joskus sitä ei löydykään, juttua on muuten vain lihoteltu kaikenlaisilla sivuhuomioilla.

Kun nuorempana yritti opetella pikalukemisen tekniikkaa, nyt lukunopeuden hidastuessa olisi opeteltava valikoivan poimintalukemisen taitoa. Parasta on silti mietteliäs ja syventyvän verkkaisesti nauttiva lukeminen. Kirjan parissa on myös lupa rauhassa asua.

Entä hallitusohjelma? Parantaako leikkaaminen sitäkin? Ainakin se kasvattaa aiheellisia pelkoja. Hitaasti etenevät siellä leukkaustalkoot. Ennen nämä kääräistiin äkkiä kokoon. Kekkonenko se vitsaili, että hallitusohjelman sopii olla kuin Napoleonin perustuslaki:  lyhyt ja epäselvä. Nyt tiedetään, että ohjelmaansa hallitus hirttäytyy seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Siksi joka pikku viilataan.

Näitä ajatellessani syvennyn jo pääasiassa pihalla toukotöihin. Perunaa on jo kylvettynä neljä pitkää vakoa, ja tyttären kanssa saimme aikaan pienen nätin ryytimaan. Vaatimatonkin puutarha tuottaa suurta iloa, ja marjapuskat ja omenapuut työntävät hedelmää omia aikojaan. Ensimmäinen raparperikiisseli on nautittu. Kaikki muu on edessä. Ah maanläheistä onnea.

Leikkaaminen tekee hyvää puille ja puskille, mutta niiden tuotteita ei onneksi tarvitse lyhentää kuten kirjoja tai niiden tukea. Varoituksena todettakoon, että omasta muistelmakirjastani tulee joka tapauksessa kohtalaisen vankka opus. Kunpa sen sisältö vastaisi ulkoisiin mittoihinsa!

20.5. 2023

Ihme juttu, täysin järkevät tahot villiintyivät vihreästä elämänilosta. En itse kappaleesta erityisesti välitä, mutta tätä ilmiötä ihastelen. Oli ihan hilkulla, ettei oltu taas torilla koko kansa.

Tosin tässä on paljon huoletonta yleistämistä. On myös somesuunnasta erottuvia yksilöitä. Postilenkkikaverini Tauno, vanhaisäntä, sanoo sulkeneensa aina uutiset ”kun taas alko tää koohotus”. Ei kestä kuunnella joutavaa loilotusta. Kehaisin häntä itsenäiseksi toisinajattelijaksi, mutta hän kielsi senkin: ”Minä olen oikeinajattelija.”

No minä nyt tunnustan katselleeni koko ruljanssin alusta loppuun. Alussa piti vain vilkaista välillä Saksa-lätkämatsin tilannetta. Niukka voitto sillä puolen kompensoi niukan tappion viisuissa. Vaikka harvinainen menestyshän Käärijän chachailu oli. Pidetäänköhän meitä nyt kansallisen itseilon kärkiedustajina? Minne ovat kadonneet mörkit suomalaiset?

Kansanluonteen kannalta osat itse asiassa vaihtuivat Ruotsin kanssa. Ennen nämä hannuhanhet edustivat hilpeätä osaamista ja kevytmielisyyttä, tällä kertaa sen sijaan traagisesti raahautuvaa erontuskaa. Synkkien viisujen Suomi sai puolestaan edustaa hullua heittäytymistä. Me saimme oikein luvan kanssa olla hetken vapaina huolista. Ja sitten Ruotsi meni ja voitti meidän vanhoilla aseillamme!

Miten ovatkaan tyylit muutenkin muuttuneet. Sitä tuli tässä eurohuumassa vertailleeksi. Kun vierailin itse paikan päällä Irlannissa 30 vuotta sitten, laulettiin vielä kauniita melodisia lauluja jokseenkin perusasennossa. Iso elävä orkesteri säesti, kapellimestari tuli arvokkaasti kunkin kotimaasta. Tässä kisassa Katri Helena selviytyi kunniakkaasti 17. sijalle esityksellään Tule luo. Ei tanssinut, ei pyörinyt, ei riehunut, asukin tyylikäs sininen mekko. Sanat stailattiin niin, ettei ollut yhtään tökkivää ä- tai ö-äännettä. Käärijä briljeerasi niillä jo nimessään.

Nyt jokaisen esityksen tulee olla visuaalis-liikunnallinen show kaikkine tehoräiskeineen. Ja Suomen vihreä poika punaisine liehtareineen keikkuu kärjen tuntumassa! Tätä en heti lakkaa ihmettelemästä. Mutta siellähän onkin sankka poppoo esitystä laatimassa ja kokonaisuutta suunnitelemassa. Kykyjä lainataan suruttomasti muista maista. Vielä joitain kansallisia piirteitä kavalkadissa silti erottuu.

Käärijän ansioksi on luettava sekin, että poika lauloi häpeilemättä suomen kielellä. Siitähän on aikojen alussa kiistelty. Ennen oli pakko laulaa omalla kielellä, sitten kielet vapautettiin, ja nyt saa laulaa omalla kielellä. Muistan silloin ennen vanhaan kuulleeni asiantuntijan lausuman, että Suomi menestyy vasta sitten, kun kipaleen saa laulaa englanniksi eikä tällä ugrilaisella kurkkumurteella. Nyt on kaikki variaatiot koettu, ja näin  hyvin taas suomeksi pärjätään.

Tätä Käärijän tekstiä on innostuttu myös ylitulkitsemaan. Siitä on löydetty yllättäviä syvällisyyksiä, kuten usein tapahtuu runoutta analysoitaessa. Hesari, joka muutenkin harrastaa innokkaasti pop-kulttuurin esittelyä, on siinä erototen kunnostautunut. Melko simppeli sanoma on rinnastunut parhaaseen lyriikkaan. Sekin voidaan lukea tekijöiden ihmetöiden joukkoon. Juomalaulua jalostava Käärijä siirtyyy kertaheitolla taiteen eliittiin.

No hyvä näin, ehdin yön valvottuani heti aamulla pyöräillä hautausmaalle ja katsastaa rakkaitteni hautoja. Omaa äitiäni kävin jo viikolla tervehtimässä Malmin hautausmaalla. Ovat he kaikki ruusunsa ansainneet ja enemmänkin. Kunpa olisin tajunnut heidän arvostaan enemmän jo heidän eläessään.

Taunon kanssa kuulimme eilen ensimmäisen kerran käen kukahduksia. Tänään käki pääsi jo radioon kukkumaan. Tämä on rikkainta lintuaikaa, entiseen aikaan Marja niitä tarkkaili kiikarillaan. Olisi jatkettavaa jaloa harrastusta. Päätän yrittää.

Äitien päivänä 2023

Ihminen tarvitsee sosiaalista elämää. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se tuntuu tosin pelottavalta. Kuinka solahdan taas joukkoon, vaikka kuinka tuttuun?

Eristyneisyys alkoi murtua jo maalla. Viime lauantaina osallistuin erikoisiin hautajaisiin, vaikka paikka oli tuttu. Erikoinen oli haudattavakin, pappimme ja ystävämme Ari Suutarla. Siunaus Hämeenkyrön kirkossa ja muistotilaisuus Nuuttilassa olivat päähenkilön näköiset. Hauskoja juttuja kuulimme Arin jälkeläisiltä ja ystäviltä hänen urhoollisen elämästään. Totesimme taas, että sokea näkee syvemmin kuin me näemme ja ymmärtää enemmän kuin me oivallamme.

Kun näimme koiran alttarilla, muistin Voitto Viron vakaumuksen, että hänen koiransa pääsee taivaaseen. Luultavasti Arilla oli sama usko, vaikka hän ei toisella puolella enää kai opaskoiraa tarvitsekaan. Istuin pappien ja teologien viisaassa pöydässä. Rovasti Hannu Lehtipuu, 92, kertoi kuinka oli saanut järkevän paperit ajokorttikokeessa.  Minua hän lohdutti todeten, että naisilta voi odottaa mitä tahansa.

Vapuksi ajoin tietysti Helsinkiin. En suinsurminkaan halunnut toistaa viime vapun erehdystä, jolloin kävelin ylipppilaslakki päässä suoraan rantanaapurin valvontakameraan. Siitä maksan vieläkin. Tauno kehotti varomaan edelleen kameroita, kaikenlaista hirveää voi jatkossakin paljastua.

Ullanlinnassa oli tavallista varttuneempaa ja fiksumpaa ohjelmaa, mikä kohotti meidän seniorien mielet. Taivas raikkaan pilvetön. Nautimme pitkästä aikaa lounasta Uunisaaressa hyvällä seurueella. Turkulaiset vieraamme tuntuivat nauttivan miljööstä. Alkoi tuntua siltä, että oikea vappu on palaamassa. Haikeina kohotimme maljamme Marjan muistolle, hän linturetkillään tämän paikan kekkkasikin.

Seuraava sakki oli koolla Pääesikunnassa. Maanpuolustuskurssimme 143 järjestää jatkuvasti uusia tapaamisia, ja nyt oli aihe tavallista painavampi. Kuulimme kuinka kansliapällikkö Esa Pulkkinen valisti, mitä kaikkea Nato meille ja hallinnollemme tuottaa ja mitä kaikkea se meiltä vaatii. Oltermannin Matti Alahuhdan johdolla tarkensimme lisää ajankohtaisia asioita. Tällaiset opetustilaisuudet syventävät sitä, mitä media on jo meille kertonut. Kuten Ullanlinnassa todettin, klassista maalausta ”Kullervon Natoon lähtö” katselemme nyt uusin velvoittunein silmin.

Paras tilaisuus oli silti eilen torstaina. Teimme luokkaretken Tuusulaan, me Norssin klassillinen ylioppilasluokka mallia 1963. Kuusikymmentä vuotta on siitä hurahtanut! Vielä meitä oli koolla puolentoista kymmentä virkeää veikkoa. Yllä valmistaudummea kirjoituksiin latinan piiskurin Tuomo Pekkasen johdolla, melkein kaikki kirjoittivat laudaturin.

Tarkastelimme kulttuurihistoriaa ja muistelimme omia kouluaikojamme. Juttelin veljille Ahosta, Pekka Halosesta, Eero Järnefeltistä ja jopa Sillanpäästä. Tuusulan taiteilijayhteisössäkin vaikutti kaksi vanhaa norssia, Jean Sibelius ja Eino Leino. Jotka tosin eivät oleet kovin sydämellisissä väleissä keskenään. Sibelius ei koskaan säveltänyt yhtään Leinon runoa.

Lounastimme Lottamuseossa eli entisessä Syvärannassa ja katselimme naisnäkökulmasta sodan ajan muistoja. Iltapäivä huipentui promoottorimme Jukkis Virran (vas.) Valkoisessa talossa, jota voi hyvin pitää Rantatien modernina taidegalleriana. Nautimme viiniä ja juustoa ja puhelimme. Alkoi tuntua siltä, että me elämme vielä ja saatamme, jos oikein villeiksi äidymme, kohdata uudelleen taas kolme vuoden kuluttua. Viisi veljeä on poistunut joukosta sitten viime näkemän, hiljaisen hetken vietimme.

Norssi on evästänyt meitä monilla kestävillä viisauksilla. Niinpä nytkin Harry ”Haba” Halén (kuvassa edessä keskellä) muistutti minua ystävällisesti roomalaisesta sananparresta: Bene vixit, qui bene latuit. Vapaasti suomentaen: Hyvin eli se, joka pysyi piilossa. Saatoin vain huokaista, että liian myöhään, hyvä veli, ei mahda enää mitään.

Vanhojen ja nykynorssien futismatsia katselin Sepiksellä siihen saakka, että nuoret meni 2-1 johtoon. Vauhdikasta peliä, mutta sitten alkoi kylmä hätistää ja luntakin ripotteli. Verestin muistoja, maalivahtina pelasin entisaikaan Johiksella. Jyki Malmio niitäkin aikoja muisteli Tuusulassa. Nyttemmin hävisin jo Lede Virranteelle rankkarikisan, ei ole enää entistä reaktioherkkyyttä.

Norssin päivänä 5.5. 2023

Maahan tunnusteltiin hallitusta, mutta minä luin tiiviisti kirjani vedoksia ja laadin kuvatekstejä. Kirjasta uhkaa paisua paksu, mikä ei ole uutta.  Korjauksiin menee aikaa. Pihatöitäkin pitäisi aloitella. Samalla pöydän kulmalla odotti uusi kirja, Katri Helena laulaja, kirjoittanut Elina Hirvonen.

Viimein siihen illalla tartuin. Sain viipyä pitkästä aikaa sängyssä entisen puolisoni kanssa, tosin vain muistojensa parissa  ja myös omieni. Samoja aikoja osin muistelemme, mutta hyvin eri tunnelmissa.

Kirja on kohteensa subjektiivisesti puhelema teos, mutta elämäkerraksi rakennettu. Kirjoittaja Elina Hirvonen näkyy sijoittaneen aina väleihin ajankuvan katsauksia. Niitä ei kovin läheisesti nivota laulajan elämyksiin. Juttu kulkee notkeasti, onhan se kokeneen kirjailijan tekoa.

Tietysti teroitin silmäni niihin vaiheisiin, jotka parhaiten tunnen, eli yhteisiin vuosiimme. On myönnettävä, että yllätyin niiltä osin muistelmien sävystä. Se tuntuu varsin kielteiseltä, jopa katkeran aggressiiviselta. Tällaista en muista ennen Katrilta koskaan kuulleeni. Jäin ihmeissäni miettimään, mikä häneen nyt on mennyt. Miksi hän haluaa julkaista tällaisen syyteryöpyn kaksikymmentä vuotta eromme jälkeen, jonka hyvässä sovussa yhdessä päätimme.

Varmaan hänellä on omat syynsä. Mutta jos muistelija onkin halunnut julkisesti mustamaalata entisen miehensä, hänen olisi mielestäni sopinut pysytellä paremmin edes tosiasioiden tuntumassa. Pari oireellista esimerkkiä.

Kertoja toteaa, että en ollut hänen isänsä hautajaisissa. Tosiasiassa olin ja kannoin arkkuakin. Mitäpä siitä enää, mutta kirja vilisee samanlaisia muistivirheitä ja ohituksia. Amerikan kiertueellamme Washingtonin suurlähetystössä pidettiin suuri Sinuhe-elokuvanäytös, jossa esitelmöin Mika Waltarista. En puhunut Silanpäästä kuten kirjassa huitaistaan. Katri sekoittaa toiseen tilaisuuteen Lontoossa. Faktojen tarkistus ei ole kuulunut tekijäparin hyveisiin.

Kirjani Lavatähti ja kirjamies (2013) , jonka Katri kertoo polttaneensa, olisi ollut hyväksi avuksi. Se ei näemmä kuulu muistelmien lähdeluetteloon. Lehtihaastattelut on katsottu pätevämmiksi lähteiksi. Lisää huomattavasti myönteisempää vertailuaineistoa tarjoan omissa muistemissani loppukesästä, jos nyt puolisoni sitäkään vaivautuu vilkaisemaan.

Kun palasimme euriviisuista Irlannista, luin todella lentokoneessa Saarikosken Dubliniin liittyvää Kirjettä vaimolleni ja otin kai tuplawhiskyn. Lyhyellä lennnolla tuskin ehdin tulla humalaan, kuten kirjassa väitetään. Jos luin siitä otteita vierustoverille, tein sen ystävällisessä viihdyttämistarkoituksessa. Hän sanoo tempaisseensa kirjan käsistäni, mikä kuvaa hänen luonnettaan ja suhdettammekin.

Nämähän ovat triviaaleja seikkoja, ja kirjassa on paljon samantasoista pikku niuhotusta. Yhteen kohtaan haluan kuitenkin kiinnittää vakavampaa huomiota. Näin jo kaupan lööpistä, että olen viettänyt hääyöni vieraan naisen kanssa! Siinä meinasivat ostokset jäädä tekemättä.

Mitä siis on tapahtunut? Hauskoissa häissämme Kutsumuksessa Petoman-orkesteri lopetti tanssimusiikin melko aikaisin, siinä kymmenen maissa. Väki alkoi purkautua kotimatkoille. Oliko niin, että lähdin saattamaan tarjoiluapulaista tavaroineen autolleen ja jatkoin vanhaan kotiini Viehätykseen tarkistamaan, että vanhempieni, tätini ja lasteni majoitukset olivat kunnossa. Saatoin siinä jonkin tovin viiivähtää, kertailimme kai häiden kulkua ja kohokohtia. Hyvin ehdin vielä takaisin Kutsumukseen hääyötämme viettämään.

Tämän pohjalta morsiameni on päässään kehittänyt traagisen itkutarinan, jonka halusi nyt lanseerata kaikelle kansalle. Koko maa paperoitiin lööpeillä tästä törkeästä petoksestani, joka muuttuu ihmisten mielissä todella tapahtuneeksi. Loppuikäni saan sitä kantaa. Senkin kyllä kestän. Tänne vaan syyparka, täällä on entistäkin.

Morsian kertoo suostuneensa alun alkaen häihin epäröiden ja hampaitaan kiristellen, onnea näytellen. Yllä olevan kuvan perusteella hän ansaitsisi näyttelemisestä vähintään pääosa-Oscarin.

Lohtuna voin kiittää sallimusta siitä, että sain sentään kohdata kaksi avaramielistä ja syvästi ymmärtävää vaimoa, jotka murheekseni erkanivat tästä elämästä kohtuuttoman aikaisin.

29.4. 2023

Ari Suutarlan lähtö vihlaisi kovasti. Sokea pappi kulki perheeni rinnalla kaksi vuosikymmentä, ja pitempäänkin hänet tunsin. Hämeenkyrön poika hän oli, serkkuni luokkatoveri jo 50-luvulla. Hän oli ensimmäinen sokea ylioppilas maassamme ja sai paljon huomiota osakseen. Siitä pitäen hän on virkansa ohessa toiminut aktiivisesti sokeiden ja vammaisten hyväksi eri järjestöissä ja perustanut Kalle Könkkölän kanssa Abilis-säätiön, joka auttoi kehitysmaiden vammaisia.

Hämeenkyrössä olen parhaiten tullut toimeen pappismiesten kanssa. Hannu Lehtipuu oli ensimmäinen perhepappimme, joka tunsi Elina Ylivakerin kauan ennen minua. Hannu vihki myös meidät Katri Helenan kanssa. Kun tämä liitto purkautui, Hannu totesi, että hän on vihkinyt Panun kaksi kertaa, mutta kolmatta kertaa ei enää vihi. Niinpä Ari astui hänen saappaisiinsa ja vihki meidät Marja Norhan kanssa.

Tällä pitäjällä on ollut merkillisen hyvä pappisonni alkaen 1800-luvun rovasti Forsmanista, jonka pojasta Yrjö Koskisesta tuli historiantutkimuksemme uranuurtaja ja fennomaaninen poliitikko, aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Forsmanin seuraajasta  J. H. Ilvosesta Sillanpääkin on kertonut meheviä tarinoita. Sitten oli apupappeja sellaisia kuin Hankala ja Kolari, joiden nimistä paljon vitsailtiin. Puhumattakaan myöhemmästä nuorispastorista Juhani Kalmanlehdosta. Nimi virkaa myöten.

Kaikki minun tuntemani kirkkoherrat ovat olleet enemmän tai vähemmän kirjallisia persoonallisuuksia, mikä tietysti kuuluu pitäjän ominaislaatuun. Lehtipuu kirjoitti nuortenkirjoja nimellä Hannu Lehtinen: Vettä sakeampaa ja Kersat eivät kursaile. Ari Suutarla ilahdutti ja suututti ihmisiä usein ytimekkäillä lehtikirjoituksillaan. Hän oli myös vannoutunut kirjojen keräilijä. Arvatenkin hän on aniharvoja, jolla on täydellinen kokoelma, 106 Mika Waltarin ensipainosta. Keräilynsä huipennuksena hän huusi Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien huutokaupasta Waltarin harvinaisuuden, muutaman sivun  mittaisen näytelmän Hankala kosinta 1900 eurolla.

Lehtipuun seuraaja Sakari Virtanen on ahmattimainen lukija, joka virkistää minua joskus kirjojen ja blogini kommenteilla. Hänen seuraajansa Erkki Malmberg kuskasi kerran Marjaa moottoripyöränsä pakkarilla kirjallisuuspiiristä kotiin. Ja nyt on kirkon ensimmäisenä pappina (niinkö pitää sanoa) tohtorismies, Jorma Pitkänen. Kovaa kaartia kaikkineen.

Ari oli ehdoton persoonallisuus, sinnikäs, siekailematon ja suorapuheinen. Minulle hän oli horjumaton tukimies. Hän kävi katsomassa kaikki Myllykolun näytelmät, toiset pariin kertaan.  Aina raikui perään kannustavaa kritiikkiä. Herkistyvänä kuulijana hän ”näki” näytelmistä enemmän kuin tavalliset katsojat. Kaikki kirjani hän luki, joskus murisi, useimmiten hyväksyi. Hänen moraaliinsa kuului suvaitsevainen laajakatseisuus, mutta aina myös kriittisyys. Monien matkojen järjestäjänä ja oppaana hän oli erinomaisen paneutunut ja taitava rajoituksistaan huolimatta. Hänen johdollaan kolusimme Roomat ja Maltat ja Jerusalemit ja aina opimme lisää. Viime töinään  hän siunasi matkakumppanini Lintu-Marjan kaksi vuotta sitten. Kumpaakin on nyt kova ikävä.

Ajattelen ihaillen eritoten Kirstiä, jolle Ari oli varmasti antoisa mutta myös vaativa ja ajoittain koetteleva elämäntoveri. Joustava, sitkeä ja rakastava puoliso on vanhenevalle omapäiselle miehen arvokkain lahja. Kuvassa Ari laulaa meille vappuna ja Kirsti säestää.

Viikolla on näkynyt joitain selostuksia toisen puolisoni Katrin julkaistusta elämäkerrasta. En halua níitä lehtijuttujen perusteella kommentoida ennen kuin olen tutustunut itse kirjaan.  Kun hän tuskin lähettää sitä minulle, ostan sen omalla rahallani Otavan kirjakaupasta. Kun itse lähetin hänelle pienen kirjani kymmenen vuotta sitten, hän kertoo polttaneensa sen avaamattomana betonirenkaassa. Toinen lähettämäni kirja Mika Waltarista palautui paketissa ehjänä ja avaamattomana. Tämän verran meillä on eroa suhteissamme toistemme hengentuotteisiin.

15.4. 2023

Pääsiäinen innosti paitsi ulkoilemaan myös lukemaan. Amos Ozin romaani Juudas (2014, suomeksi 2018) veti kerrassaan mukaansa. Juuri kun Israelin ja Palestiinan alueilla taas rähinöidään, kirja sai ajankohtaista terää ja merkitystä.

Ensimmäisen kerran Ozin romaania minulle kehui professori Amos Pasternak, joka veti Tampereen yliopistossa Taide ja taudit -seminaaria. Muistaakseni bileissä Maila Böhmin luona Pasternak painotti, että Oz ansaitsisi jo Nobel-palkinnon. Siitä pitäen olen odottanut tilaisuutta kirjan lukemiseen, ja nyt se ilokseni löytyikin omasta hyllystä – kuinka lie sinne kulkeutunut, kuitin mukaan turkulaisesta antikvariaatista.

Amos Oz laatii yksinkertaisen kuvion lukunsa heittäneestä opiskelijasta, joka ajautuu pientä palkkaa vastaan pitämään seuraa vanhalle oppineelle raajarikkoiselle miehelle. Samassa taloudessa asuu vanhuksen miniä, salamyhkäinen ja houkutteleva Atalja. Tämän aviomies ja siis vanhuksen poika on kuollut hirveällä tavalla arabeja vastaan käydyssä sodassa 1948. Julma tragedia varjostaa vaivihkaa kehittyvää eroottista juonenlankaa.

Romaanin pääaineksina ovat keskustelut ja pohdinnat juutalaisten ja arabien päättymättömistä ristiriidoista, joille ei näy loppua. Pohjimmaisena teemana kulkee kuitenkin päähenkilön Shmuel Ashin keskeneräinen tutkielma Jeesuksesta juutalaisten silmin. Polttavaa kysymystä lähestytään monelta kulmalta, mutta yksi havahdutti erityisesti.

Oz kehittelee päähenkilönsä avulla tulkintaa, jonka mukaan Juudas Iskariot yritti kaikkensa todistaakseen, että Jeesus oli todellakin Jumalan poika. Nimenomaan Juudas halusi, että Jeesus tuli Jerusalemiin ja antoi ristiinnaulita itsensä, jotta voisi ristiltä pelastautumalla todistaa kaikille jumaluutensa. Tosiasiassa Jeesus olisi itse vain halunnut jatkaa toimintaa Galilaeassa, parantaa ihmisiä, tehdä ihmetekoja ja julistaa sanomaansa.

Varta vasten Juudas sai ylipapit ja roomalaiset kiinnittämään huomionsa Jeesukseen todistamalla hänet vaaralliseksi kansankiihottajaksi. Muutenhan tällaisia saarnamiehiä ja kylähulluja vilisi roomalaisten jaloissa. Juuri Juudas järjesti niin, että Jeesus vangittiin, tuomittiin ja ristiinaulittiin. He sopivat, että tämä  laskeutuu Jumalan avulla ristiltä elävänä ja lyö kaikki ällikällä. Kun niin ei tapahdukaan, Juudas pettyy, romahtaa ja hirttäytyy. Jeesus ei ollutkaan Jumalan poika!

Joten Jeesus se tässä petturi olikin, petti itseensä asetetut suuret toiveet uudesta maailmanjärjestyksestä. Hän ei tuonutkaan rauhaa ja rakkautta maan päälle, vaan kuoli tavallisen rikollisen tavoin. Juudas ei enää ehtinyt kuulla tarinan myöhempiä vaiheita. Hän kuitenkin oli ensimmäinen ja vilpittömin kristitty, kun muut opetuslapset vasta hapuilivat tai kielsivät mestarinsa. Monet Jeesuksen vastahakoiset lausumat näyttävät tukevan Ozin tulkintaa: ”ota pois tämä malja” tai ”Jumalani Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Jeesuksen suuri show ei toteutunutkaan sillä tavoin kuin Juudas oli suunnitellut. Siihen tarvittiin myöhempiä toimia ja ihmeitä.

Siitä pitäen Juudas on väärämielisesti kantanut maailman suurimman petturin leimaa ja leimannut samalla kaikki juutalaiset. Hänet kuvataan aina vihattuna koukkunokkaisena konnana, pettureiden perikuvana. Ozin romaanin sivuhenkilö, aiemmin kuollut Shealtiel Arabanel yritti lähentyä arabeja ja kannatti sovinnossa jaettua valtiota, mutta niin sai hänkin eliniäkseen petturin leiman ja eli hylättynä erakkona loppuelämänsä. Tästä romaanin sanoma ponnahtaa keskelle tämänpäiväisiä ja uudelleen ajankohtaisia ristiriitoja. Sopu arabien ja juutalaisten välillä näyttää taas entistä mahdottomammalta, ja samalla kummankin osapuolen sisäiset kiistat syvenevät.

Näin romaani voi parhaimmillaan sohaista ajatuksia ja asetella sekä historialliset myytit että verekset väkivallan ilmentymät uudenlaiseen järjestykseen lukijan mielessä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja! Ikävä kyllä Jerusalemissa syntynyt Amos Oz ei ehtinyt eläessään saada ansaitsemaansa Nobel-palkintoa. Hän kuoli 79-vuotiaana 2018.

12.4. 2023

Pitkästä aikaa Taunon kanssa postilenkillä. Siinä on aikaa tarkastella aamun pikkupakkasta ja muistella yöllistä kuutamoa. Joutsenet huutelevat jo rannoilla, iso parvi hanhia lensi peltojen yli. Kesää kohti kaiken aikaa mennään.

”Sanna otti nokkiinsa, kun ei päässyt ykköseksi”, Tauno totesi. Siinä onkin melko ytimekäs poliittinen analyysi. Toimitttajien spekulaatiot eivät pysty lisäämään siihen mitään olennaista. Keskustan tilanne täällä päin murehduttaa. Naapurikylän poika Jouni Ovaska sai sentään paikkansa uusittua varsin vakuuttavasti.

Pohjois-Amerikan puolustusliittoon olemme toistaiseksi tyytyväisiä. Siinä nyt ollaan pontevina jäseninä. ”Kyllä täällä Vanajan kylässäkin on vähän turvallisempi olo”, Tauno myönsi. Mekin marssimme postilaatikolle tavallista ryhdikkäämmin.

Uutiset jauhavat politiikan tilanteita täysillä läpi pääsiäisen. Ennen pidettiin pientä rauhoitustaukoa. Koska käytäntö muuttui, kuka muistaa? Se oli silloin, kun Ceausescut teloitettiin Romaniassa joulupäivänä 1989. Eikä uutisissä tiedetty mitään, koska joulunpyhinä ei lähetetty uutisia! Kyllä tuli äkkiä muutos. Suomalaisia ei soivi pitää pimennossa päivääkään, oli mikä pyhä hyvänsä.

Onneksi on J. S. Bach, joka rauhoittaa passioillaan täysin kahtena iltana ajattelemaan vain ikuisia ajatuksia. Irrottautuminen on muutenkin henkilökohtainen kysymys, ei tarvitse olla koko ajan median saati sitten somen satimessa. Silti on mukavaa, että lehti kääntyy tänne maille niin kätevästi. Hesarissa on hyvä artikkeli keskustan tappion syistä maakylien tasolta tarkasteltuna.

Anna-Maja Henrikssonia en silti pidä tulevana pääministerinä, vaikka Junkkari sellaista konseptia syöttelee. Sorsakin kerran uhkaili Törngren-tyyppisellä hallituksella, kun asiat juuttuivat umpikujaan. Ei siitäkään pitkäikäistä tullut.

Taas sekosin päivänpolitiikkaan, vaikka tarkoitus oli nimenomaan ravistautua siitä irti. Pääsiäinen on parasta lukuaikaa. Pöydällä kilpailee kaksi kirjaa: Pirkko Saision Passio ja Amos Ozin Juudas. Jälkimmäinen lähtee liikkeelle luonnikkaammin, mutta Saision katkelmallisuus voi siitä vielä kiinteytyä. Nyt ei tule lehtiäkään pariin päivään, hienoa.

Tavoitteena on ottaa polkupyörä tallista, kun ei hiihto oikein enää suju. Jospa huristamme Ainon kanssa kirkolle pikkuasioille. Pitää vain varoa jäätiköitä. Tämä on uljasta aikaa, tämä vaihe keväästä. Kunpa osaisi nauttia jokaisen päivän jokaisesta hetkestä.

Ensi viikolla ne tulevat joka tapauksessa taas kertomaan, kuinka maata on hallittava. Eikä sotaa lähimailla lopeta mikään, ei sitä voi olla murehtimatta. Pääsäiäsen vapahdus ei ulotu Ukrainaan, vaikka kuinka toivoisimme.

Lankalauantaina 2023

Monet hankkeet loksahtavat pääteasemalle. Suomi pinnii kuin pinniikin Naton joukkoihin. Viimeistä vaalitaistelupäivää käydään. Pahimmat lakot on taltutettu. Pikkupakkaset jatkuvat, aurinko paistaa. Ja last but not least, minä pääsin kirjoitustyössäni jollen vielä maaliin niin ainakin väliasemalle. Siltalan katalogi kertoo, että paluuta ei enää ole.

Pitkällistä kirjoittamista seuraa syvä kyllästyminen ja väsymys. Samalla synkeä epäilys: tulikohan raapustettua totaalista roskaa? Tekstiä kelaa kuin jonkun vieraan kirjoittamaa. Olenko sanonut todella noin? Mitä kaikkea on jäänyt pois? Onko siellä sitäkään tai sitä? Ei hitto se on vielä katsottava uudestaan. Ja lopulta: olkoon ihan sellaisenaan, en muuta enää mitään! Onneksi varsinainen toimitustyö on vasta alussa. Ja kuvat ja kaikki!

Muuttamisesta puheenollen, olen todella ällistynyt siitä, että vanhoja klassikkoja on alettu sievistää nykysuuntauksia vastaaviksi. Näin toimitaan jo maailmalla, ja pian suuntaus leviää Suomessa, kuten aina käy. Työmaata tulee riittämään. Kirjailijoilla on paha taipumus välittää teoksisssaan oman aikansa käsityksiä ja ilmauksia. On syntynyt vahva vakaumus, että meidän aikamme on parempaa ja viisaampaa ja vanhempi kerronta on muutettava meidän moraalikäsitystemme mukaiseksi.

Yksi kirjallisuustieteen perusasia on kokonaan unohtunut. Kun kirjailijan, vaikkapa Agatha Christien, kirjassa kuvataan epäkunnioittavasti erirotuisia ihmisiä, ei niitä kirjailija itse useinkaan omalla äänellään tuomitse, vaan hänen keksitty henkilönsä. Eikö siis ole mahdollista enää lukea entisaikojen ihmisistä, joilla on ollut meidän mielestämme vääriä käsityksiä toisista ihmisistä? Onko taannehtiva loukkaantuminen aiheena alkavaan sensuuriaaltoon, jolle ei loppua näy, jos toimeen kunnolla tartutaan. Mitäs ne Shakespearen, Dostojevskin ja Kiven henkilöt oikein törisevätkään? Voiko Venetsian kauppias enää esiintyä millään areenalla ja saako Jukolan Jussi enää huudella hävytömyyksiä Rajamäen rykmentille? Varmasti herjauksia entisaikojen roduille, muukalaisille ja sukupuolille riittää.

En nyt pysty ajattelemaankaan, mitä tietoinen itsesensuuri vaikuttaa uuteen nyt syntyvään kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Varovaisia täytyy kaikkien olla, on ilmaistava asioita kieli keskellä suuta. Kuka enää uskaltaa revitellä sydämensä kyllyydestä? Nähtäväksi jää, kuinka kangistavaan suuntaan vielä mennään. Ihmiskuva ohenee, silostuu ja muuttuu esikuvallisen hyperkorrektiksi. Alkaa jo haukotuttaa.

Vaalikeskusteluissa on ollut vähän odotettua enemmän rätinää, ja sekin näyttää joitain hämmentävän. Ei saisi niin kauheasti sosotella ja riidellä. Silti tavat ovat siistiytyneet. Muistan minäkin vanhat turnajaiset, jolloin Vennamo keräsi ensimmäiset jytkynsä vuonna 1970. Kekkonen sai vaalituloksia seuratessaan sydänkohtauksen. Akateemiko Matti Kuusi kirjoitti, että tunsi vaaleista ”happaman kirpeää mielihyvää”, vaikka ei vennamolaisia äänestänytkään. Vaali oli hänelle todistus siitä, että kansa pystyi liikkumaan. Tuskin tulee enää niin yllättäviä vyörytyksiä. Kaikki ovat linnoittautuneet henki kurkussa täpäriin asemiinsa.

Kävelenpä minäkin huomenna tuonne Eiranrannan väistötiloihin piirtämään kallisarvoisen ääneni. Sittenpä nähdään! Olen muuten kuunnellut äänikirjana Juha Rautaheimon ja Sari Rainion rikosromaania Vanajat eivät vaikene, jossa liikutaan juuri kävelyreittini paikoilla, Engelinaukillla, Juhani Ahon patsaalla, Eiran puistossa ja Rehbinderintiellä. Leppoisaa vähän Waltarinhenkistä paikalliskuvausta. Vielä ei ole tullut vastaan kovin pahoja loukkauksia meidän aikamme helsinkiläisistä, vaikka yksi moraaliton nilviäinen taustalla jo likuskelee. Uskon että hänkin lopussa paljastuu kunnon stadilaiseksi.

1.4. 2023