Panu Rajala

Ne olivat elämäni hauskimmat ja lämminhenkisimmät julkkarit. Komeampia on pidetty Kämpissä ja entisellä Södikalla ja Tiedekeskuksessa ja ties missä, mutta täällä Siltalan toimistossa oli jotensakin tiivis tunnelma. Koulu- ja opiskelukavereita oli paikalla sekä muistelmien teossa mukana kulkeneita auttajia. Oltiin vähän kuin luokkakokouksessa. Norssin klassikoita edustivat Jukkis Virta ja Klutsi Helkama! Koko joukko legendanoimaisen Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen veteraaneja oli paikalla aina Pekka Tarkkaa myöten.

Touko Siltala avasi tilaisuuden varmalla tyylillään ja kehui minut ”anteliaaksi muistelijaksi”, hm. No annettavaa onkin, ”mulla on muistoja liikaa”, olisin voinut laulaa. En silti haluaisi antaa niitä poiskaan. Minun sijastani tilaisuudessa lauloi Sauli Tiilikainen ”Muistojen bulevardin” ja lopuksi ”Oi niitä aikoja!” ja vielä äitini lempilaulun, Hangö-valssin! Puolisonsa Marja Sumari säesti haitarilla. Komeasti ja tunteella esittivät, tunnelma alkoi kohoilla.

Toinen sykähdyttävä numero oli ihanien naisten luenta- ja lausuntaesitys. Eeva-Liisa Haimelin luki romanttisen otteen kirjastani ja Tiia Louste lausui Aila Meriluodon runoja kokoelmasta Elämästä (1972). Kaikki liittyivät teemallisesti yhteen. Ja minäkin yritin puheessani valaista kirjan syntyä, taustaa, luonnetta, olemusta ja merkitystä, huh.

Kaikki on vielä niin tuoreessa muistissa, että vaikea saada etäisyyttä. Olen vähän kuin sumussa. Ehkä tämä oli eläytyvin kirjallinen matka urallani. Sen takia kaikki on vielä kuin utuverhon takana, en saa itselleni uskotelluksi, että se on nyt valmis eikä siihen voi puuttua enää mitenkään paitsi kertomalla lisää joissakin tilaisuuksissa. Pitää oikein välillä ottaa painava kirja käteensä, jotta vakuuttuisi, että se todella syntyi ja on olemassa.

Tässähän pitäisi olla kuvia tilaisuudesta ja tuolla puhelimessa joitain onkin, mutta oikutteleva koneeni kieltäytyy nyt niitä jakamasta ja tallentamasta, joten olkoot. Löydän niitä varmaan paremmin myöhemmin kuin nyt, kun sormetkin hapuilevat näppäimiä kuin outouttaan vasta opettelisivat. Ei paljon tarvita ennen kuin elämä luiskahtaa tilapäisesti pois sijoiltaan. Tässä vaiheessa ovat alan ihmiset yleensä tarvinneet alkoholia tai muita päihteitä avukseen, mutta meidän iässämme on jo pakko jarruttaa ja tyytyä hillitympään jäähdyttelyyn.

Matti Kuuselan uljas juttu torstain Aamulehdessä on kohottanut itsetuntoa ja lisännyt uskoa kirjaan. Samoin muutamat ehtivimmät palautteet ovat suorastaan häkellyttäneet positiivisuudellaan, varsinkin entisen yliopistollisen työtoverin Leena Kurjen juttu Facebookissa. Että näinkin voi kirjaa lukea! Olisiko mahdollista, että olisin sittenkin onnistunut?

Vielä on hillittävä ja painettava malttinappulaa. Hesari ei ole vielä sanaansa sanonut. Tuomas Enbuske soitti ja pyysi mukaansa podcastiin. Ennen hän asui nuorine perheineen tuolla rappumme alakerrassa. Kiva tietysti saada keskustella kirjan teemoista vanhan tuttavan kanssa. Kiitin eilen yhtä kallisarvoista avustajaa Hietalahden Pub Hemingwayssä, ja hän tarjosi pari lasillista Papa Ernestin väkevää sekoitusta  ”Kuolema iltapäivällä” sekä hampurilaisen, vaikka sen olisi pitänyt mennä toisinpäin. Ilta-aurinko hellitti pitkää hellettä, aika tuntui seisahtavan, onnellinen raukeus täytti mieleni.

Tuolla yllä pitäisi siis nyt olla tuoreita kuvia, mutta kun en saa enkä löydä. Kuvien käsittely on aina vaikeampaa kuin kirjoittaminen.Ehkä joku ystävällinen sielu vielä lähettää joitain otoksia, niin palataan muistoihin. Siihen saakka on tyydyttävä kannen toistamiseen ja kyllä sitä kelpaakin toistella. Odotellaan mitä vielä tuleman pitää…

12.8.2023

Kirjan julkistaminen lähestyy. Monet kollegat hihkuvat tässä tilanteessa riemusta, mutta itse jähmetyn hiljaiseen odotukseen. Mikähän rähinä tällä kerralla rävähtää? Södikan tiedottaja aikoinaan naureskeli, että aina sinun kirjojesi vaiheilla tulee jotakin kähinää. Johonkin hyökkäykseen hänen piti laittaa oikein yhtiön puolesta vastine.

Nyt on asialla Siltalan kustannusyhtiö, minne monet kulttuurialan veteraanit ovat kotiutuneet. Samalla yhtiö julkaisee uutta kärkipään kaunokirjallisuutta ja kovia tietokirjoja. Kokemukseni ovat tähän saakka olleet pelkästään positiivisia. Kiva on kutsua yhtiön tiloihin kirjanteossa avustaneita ja siihen osallisia ystäviäni.

Kaksi vuotta ahersin muistelmieni kimpussa, pöllytin arkistojani ja muistikuviani. Heräsi sekä innostavia että tuskallisia muistoja. Ehkä jokunen trauma kirposi jopa vapauttavasti koneen ruudulle. Kaikenlaista on tullut sekoiltua, jotain sentään kunnollistakin saavutettu. Kuinka rehellinen muistelija voi olla? Kaikkea ei tarvitse kertoa ja enimmät hölmöydet voi jättää pois. Sepitteitä en kuitenkaan tässä yhteydessä harrasta.

Voiko ylipäänsä kertoa omasta menneisyydestään kovin luotettavasti? Sitä olen välillä pysähtynyt miettimään. Totta kai aika muokkaa muistoja, samoin oma luonne sanelee valintoja. Tästä voin täräyttää suoraan, tuosta taas en mielelläni sano sanaakaan. Tyylilaji ratkaisee. Yleensä olen mieltynyt pehmeään ironiaan mieluummin kuin suoraan totuuksien toitotukseen.

Kansi on jo herättänyt joitain reaktioita, yllättyneitä, ihastuneita, jonkun tyrmistyneen. Mitä kuva tahtoo kertoa? Erään tulkitsijan mukaan syöksyn siinä pelottavasti kohden lukijaa, mutta onneksi on pallo välissä. Ehkä kyse on elämänasenteesta tai sitten vain torjuvasta pelitilanteesta. Heti ei tule huomanneeksi, että kuvassa saattaa piillä allegoria. Merkitys selvinnee kirjan 701 sivulta, jos on selvitäkseen.

Muuan viisas kommentaattori sanoi, että muistelmissa tärkeintä ei ole kirjoittajan oma persoona, vaan hänen kanssakulkijansa. On mahdollisuus kirjoittaa osuvia muotokuvia tuntemistaan, ehkä hyvinkin kiinnostavista tyypeistä. Tähän tunnustan ainakin osaksi pyrkineeni. Useat värikkäät toimijat ja taiteilijat ovat sivunneet elämääni ja vaikuttaneet siihen. Eri asia kuinka elävästi olen onnistunut luonnehdinnoissani.

Tietysti on ollut houkutus antaa takaisin saamistaan loukkauksista, kun nyt kerrankin areena on minun ja saan sanoa lopullisen sanani. Tätäkin olen halunnut vältellä. Muistelmiin ei saisi tulla jälkipeluun ja oikeassa olemisen myöhäistä kiivailua. Mutta voihan annatella vähän siihen suuntaan, jolloin lukija saa täydentää rivien välit ja tehdä omat päätelmänsä. Muistelmat voisivatkin parhaimmillaan olla simultaania keskustelua eri ihmisten kanssa. Taas on kysymys valinnoista ja tunteiden hallinnasta. Pysyikö pää kyllin kylmänä?

Kuluneella viikolla täällä harrastettiin konkreettista muistelua. Saimme vieraaksi johtaja Bäckmanin, jonka syntyjuuret juontavat Ylivakerin taloon. Kokoonnuimme meille, kohotimme muistomaljat – ja sitten Tauno johdatteli meitä ystävänsä Erkin eli Tapion kanssa tutuille reiteille kohti moisiota. Näillä main serkukset temmelsivät seitsemisen vuosikymmentä sitten ja keksivät jos mitä kepposia. Hauska niitä oli kuunnella.

Miten tuli mieleeni mainio saksalainen tv-sarja Heimat. Se osa missä kotikylästään Amerikkaan lähtenyt ja siellä vaurastunut herrasmies  palaa juurilleen, kuljeskelee pienessä kylässä ja muistelee menneitä. Jotakin samaa nostalgista levollisuutta oli tässäkin vierailussa, joka varmaankaan ei jää viimeiseksi. Aiemmin olemme kyläilleet Bäckmaneilla Porvooossa jo Elinan kanssa 80-luvulla ja nyttemmin uudelleen. Olemmekin perustaneet Kallioistenselän soutajien ryhmän, johon myös Taunon sisar Alisa ja Erkin puoliso Ulpu kuuluvat. Katsotaan mitä vielä keksimme.

Mutta ensin Helsinkiin ja rohkeasti kirjaa julkistamaan, tuli mitä tuli. Tänään jo serkkuni soitti varoituksen, että pääsit taas kerran lööppiin.  Näinkö mylly alkaa taas pyöriä. Ihanista ex-vaimoistani kai eniten iloa tai surua irti kiskotaan, vaikka olen töistänikin yrittänyt kertoa. Saanpa ainakin päätepisteen eli väliaseman tälle elämän taipaleelle, joka toivon mukaan vielä jatkuu ja tuottaa uusiakin aiheita.

5.8. 2023

Paljastavat kirjelöydöt avaavat uusia mahdollisuuksia politiikan tutkimukselle. Joskus ammoin puhuttiin kirjesalaisuudesta, mutta tämä jäänne on haudattu. Jos kirjeen kirjoittaja on kyllin merkittävässä asemassa ja hänellä on katkeroituneita tyttöystäviä, mikään viesti ei ole enää salainen.

Tutkimusta pitäisi vain tiivistää ja luoda sille metodi ja järjestelmä. Ei riitä, että joku yksityinen paljastaa jotakin noin vaan satunnaisista motiiveistaan lähtien. Tutkivan journalismin ja politiikan tutkimuksen pitäisi tehostaa työtapojaan. On varmasti kätköön jääviä lähteitä, jotka valottaisivat tärkeissä asemissa olevien toimijoiden pimeitä ajatuskulkuja lähimenneisyydestä tai kaukaisemmilta ajoilta. Jonkunlainen kansallinen totuuskomissio tarvittaisiin yksityisiä ja salaisia lähteitä avaamaan.

Julkaistut kirjekokoelmat on tietysti tarkoin valittu eivätkä ne paljasta kirjoittajan tai vastaanottajat kaikkia mielipiteitä. Sitten on varta vasten julkisuuteen kirjoitettuja kirjeenvaihtokirjoja, joissa keskustelijat antavat itsestään edullisen tai ainakin vilpittömän sympaattisen kuvan.  Radio ykkönen esittelee uudessa sarjassaan tavallisten ihmisten yksityisiä kirjeitä, mutta tuskin niissäkään tulee esiin mitään yhteiskunnallisesti pysäyttäviä saati hälyttäviä mielenilmaisuja. Niitä varten tarvitaan terästettyä ja pinnan alle tunkeutuvaa tutkimustyötä.

Historian tutkijoille arkistojen kaivelu on tuttua askaretta, mutta mitä lähemmäs tullaan tätä päivää, sitä niukemmiksi käyvät lähteet. Harva enää kirjoittaa kirjeitä, harva niitä säilytteleekään. Sähköpostia on ilma sakeanaan ja tekstiviestit vilisevät, mutta kuka pääsee niitten jäljille? Delete-nappula on kovin lähellä kaikkia asianosaisia. Hitonmoinen jäljitystyö odottaa varsinkin politiikan tutkivia dekkareita.

Valtalehti Hesarin ja ministeri Rydmanin käynnissä oleva ottelu on tästä hedelmällinen esimerkki. Lehti hävisi ensimmäisen erän, mutta ottaa nyt näyttävää revanssia. Oli tietysti sietämätöntä, että parilla aukeamalla mustamaalattu, nuoria tyttöjä ahdistellut kansanedustaja ponnahtaa puolen vuoden kuluttua ministeriksi. Toiseen erään tarvittiin jo entisen tyttöystävän paljastavaa apua. Kovan onnen ministeri on yksityisessä huulenheitossa paljastunut kaiken lisäksi hervottomaksi rasistiksi, mikä on melkein yhtä paha kuin ennen neuvostovastaisuus. Jokohan ministerin päivät on luettu, vaikka pääministeri ja puoluetoverit yrittävät antaa hampaat irvessä tukea. Wille on itse kova tappelupukari, mutta oppositio, rkp ja valtalehdistö eivät hevin hellitä,

Nämä ovat vähän liian polttavia aiheita pohdittaviksi näin heinäkuun lopulla, kun sateetkin hetkeksi hellittävät. Näin politiikan penkkiurheilijan kannalta eduskunnan lomakausi olisi ihan suotava rauhoitusaika, vaikka oikeusoppineetkin näyttävät turhautuvan, ellei panna heti täyttä rähinää päälle ja hälytetä edustajia lomalaitumilta puimaan vääräuskoisten ministerien luottamusta. Muuten asiat voivat haalistua ja patinoitua, ja sehän taas horjuttaisi valppaasti valvovaa demokratiaamme.

Aamulla rauhoitin mieltäni kuuntelemalla maisteri Lindgrenin esitelmää ihmelapsi Franz Schubertista. Musiikkitietäjien huolitellun matalaäänisestä puheesta maisterin kimakka ironia poikkeaa virkistävästi. Hänen verbaalinen kuvitteellis-interaktiivinen performanssinsa on harvinainen ilmiö radiossa. Hannu Taanila oli lajin yksinäinen edeltäjä. Kirjallisuuden tai teatterin saati muiden taiteiden puolella meillä ei ole ketään yhtä moniotteista peitsenkalistelijaa.

Taidekeskustelut ovat yleensä yksimielisten trendikkään edistyksellistä sananselitystä. Urheilutoimittajat ovat heti huomattavasti reippaampia. Jälkihiki edustaa osallistujien rautaista tietämystä ja usein haastavia urheilupolittisia kannanottoja. Sellaista lisää kulttuurikeskusteluihin! Poliittisista a-studioista en välittäisi puhuakaan, niissä tietää jo etukäteen kunkin puheenvuorot, vaikka toimittaja kuinka yrittäisi näitä hiostaa.

Eipä irtoa tästäkään jorinasta tämän enempää. Päätän yleis- ja kulttuuripoliittisen katsaukseni Hämeenkyrön kaurapellon lailtamalta tähän.

30.7. 2023

Harvinaisen sympaattinen tapahtuma. Voi mennä omia aikojaan vanhan kauppalan keskustaan vaahterain ja lehmusten alle ja istahtaa kuuntelemaan viisaita puheita eikä maksa mitään. Ajatukset kulkevat, aika unohtuu. Jokin oivallus voi säpsähdyttää vastaväitteisiin. Olisiko tosiaan noin kuin tuo tyyppi selittää?

Olen heti eri mieltä fenomenologi Juha Himangan kanssa siitä, että ihminen voi ajatella vain yhteydessä toisiin, eikä muka yksin. Syvimmät ajatukset, jos niitä on tullakseen, synnyttää nimenomaan yksinäisyys. Joskus hyvä dialogi terävöittää omia aavisteluja, mutta useimmiten muut ihmiset tuottavat turhaa hölinää. Kirkkaimmin ajattelen aamuöisin neljän viiden aikaan omassa sängyssäni.

Kuinka tämä elämä tulisi elää? Pitäviä vastauksia ei saada koskaan, mutta loputtomiin sitäkin voi pohdiskella. Jos vastauksia syntyy, ne tulevat liian myöhään, kun elämää on jo pisin siivu eletty. Tietysti voi levittää viisautta taannehtivasti jälkeen tuleville, jos he siitä mitään kostuvat. Samat virheet toistuvat, ehkä vielä pahemmat, ei voi mitään.

Paavo Haavikon näytelmässä Sulka päähenkilö päättää kirjoittaa muistiin kaikki omat erehdyksensä. Tällöin kukaan ei tee niitä uudelleen. Hän uskoi oivalluksellaan olevan valtava maailmanhistoriallinen vaikutus. Todellista kehitysoptimismia, joka tuskin kestää kriittistä tarkastelua.

Raamatun tulkinnat on toinen koskaan päättymätön tutkiskelun aihe. Tekstikriittisellä kuurnitsemisella voi käännellä eri jakeita tosiksi, vääriksi ja arveluttaviksi loputtomiin. Historiallinen konteksti, eri uskontojen pitkä perinne ja tämänhetkinen käyttötarve muuntelevat vanhoja totuuksia aina eri valaistuksiin. Raamatttu koostuu eriaikaisista ja -lähtöisistä kirjoista, eikä siihen ei voi vedota yhtenä totuutta julistavana möhkäleenä.

Tämähän on selvää, mutta aika paljon Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari saivat käännellyksi eri kulmia esiin teologis-filosofisessa kaksinpuhelussaan. Heidän tuore kirjansa Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia on kuulemma onnistunut herättämään jopa keskustelua ja vastaväitteitä. Selviltäkin tuntuvia tulkintojakin on aina tarve uudelleen horjuttaa. Puhujat pysyivät lestissään ja tarjoilivat melko säästeliäästi virikkeitä ajankohtaisiin seksuaalipoliittisiin väittelyihin. Satapäistä yleisö aiheet tuntuivat kiinnostaan kovasti, paljon heräsi kysyttävää.

Tässä vaiheessa tauko oli paikallaan. Onneksi Huusarit Minni ja Matti kutsuivat taloonsa punaviinille, kun Oma Tupakin oli yllättäen kiinni. Virkistyimme sen verran, että saatoimme keskittyä kuuntelemaan Timo Miettisen esitystä siitä, kuinka talous johtaa tietä rauhaan. Se olikin jäntevin kuulemani esitelmä, jota ei turhaan pilkottu yleisöä kalasteleviin vuorovaikutusyrityksiin. Mutta mitään lohtua saati valaisevaa  näkymää nykyiseen maailmanahdinkoon ei tämäkään istunto tuottanut. Toivoa ei silti kannata heittää.

Olisin vielä käynyt katsomassa Rahkolan taidenäyttelyitä, mutta senkin ovi oli kiinni. Pitäkää nyt ihmeessä hienot kulttuuritalonne auki silloin, kun ihmiset ovat aktiivisesti jalkeilla kulmakunnillanne. Hämeenkyrössä ei tällaisia taloja enää olekaan, kun Koskilinnakin myytiin yksityiselle apparaattien mainostajalle. Muistelimme puheiden lomassa Kaunon kanssa entisiä seminaarejamme, sellaisia kuin Elämän päämäärät, jollaisia ei aikoihin ole enää viritelty täällä naapuripitäjässä.

Aamulehtiä noutaessamme Tauno lausui selkeän käsityksensä puistofilosofiasta: turhaa huulten höpinää, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Kun hän kaataa puun mettässä, sillä on selvä tarkoitus ja hyödyllinen lopputulos. Puheet on vain turhaa haikailua, josta ei maailma muuksi muutu, vaan entinen meno jatkuu ja korkeintaan pahenee vuosi vuodelta. Mitä siihen voisi sanoa? Onhan ihmisen henkinen uteliaisuus sentään jotakin ja tiedon tutkiminen aina itsessään arvokasta, vaikkei se konkreettista tulosta tuottaisikaan. Mutta turhaan taisin Taunoa taivutella filosofisen maailmanselityksen ymmärtäjäksi. Ehkä hän onkin aniharvoja edelleen eläviä ja Diogeneen jo aikanaan etsimiä onnellisia ihmisiä.

23.7. 2023

Sisäpoliittisesti kiihkeänä ja suurvaltapoliittisesti korkeapaineisena viikkona Hämeenkyrössä keskityttiin kirjallisuuteen, maisemiin ja oopperaan.

Töllinmäessä julkistettiin Erkki Luumin matkailumainoshenkinen valokuvateos Taatan maisemista hyvin valittuine tekstinäytteineen. Kuultiin myös kalevalaisten naisten lausunnallinen kavalkadi naiskohtaloista sekä Pirkkalan pelimannien erinomaista soitantaa.

Sitten koitti odotettu Ihmiset suviyössä -oopperan ensi-ilta. On sinänsä erinomainen asia, että Myllykolu viisivuotisen alhon jälkeen ryhdistäytyy taas todelliseen yritykseen. Kiitos ja hatunnosto siitä Waltteri Torikalle joukkoineen.

Nyt täytyy vain pitää kieli keskellä suuta, kun tulosta jälkeenpäin mietiskelen, niin ristiriitaisia ajatuksia tulkinta herätti.

Oopperan katsojan kannalta on ehdottomasti etu, jos hän tuntee alkuteosta mahdollisimman vähän. Tällöin sovituksen suuret poikkeamat Sillanpään luomuksesta eivät pääse häiritsemään. Tosin voi olla myös vaikeaa pysyä uuden tulkinnan kärryillä.

Kun olen aiemmin sovittanut saman teoksen kahdesti ensin Pyynikin (1978) ja sitten tähän Myllykolun kesäteatteriin (1997) ja lisäksi analysoinut sen rakenteen ja henkilöt tarkkaan elämäkerrassani, olen onnettomassa asemassa. En voi välttyä kriittiseltä vertailulta.

On tietysti ihailtava nuoren sovitajan Elina Snickerin rohkeutta, kun hän on surkeilematta ravistellut herkän eepillisen sarjan paikoitellen suoraan sanoen ranttaliksi. Suurin osa libretosta irtautuu Sillanpään tekstistä sovittajan omiin keksintöihin.

Näin voi tietysti tehdä, mutta itse edustan kunnioittavampaa asennetta kirjailijan sanaan ja alkuteoksen henkeen. Ihmiset suviyössä (1934) on hienovireinen simultaanisti rakentuva teos, joka ei mielestäni kaipaa kovakouraista nykyaikaistamista, koska sen aikanaan hyvinkin moderni sommittelu sisältää jo itsessään aivan riittävän tämänpäiväisiä aineksia. Ne voi hyvin nostaa esiin sen omasta orgaanisesta rakenteesta.

Esityksessä on outoja oivalluksia. Kun tarkoitus näyttää olleen keskittyä syrjäytyneisiin ihmisiin maalaisyhteisössä, tulkinta menettää kontrastin jättämällä vakavaraisen Telirannan talon kokonaan hunningolle. Miten tuo vaivainen pöksä ylärinteessä voi edustaa vanhaa kypsää talolliskulttuuria? Telirannan emäntä ja tytär esiintyvät kuin muotiliikkeen asusteissa, ja naisväki heiluttelee maitotonkkia kuin kaupunkilaiset käsilaukkujaan. Pidettiinkö talossa lehmiäkin siis päärakennuksessa? Joku raiskausyrityskin muistuu äkkiä naisten mieleen ilman mitään selitystä tai motivaatiota

Kun esitys kuitenkin yrittää sijoittua 1930-luvun maaseudulle, olisi ohjaajan Riikka Oksasen ja tekijöiden ollut hyvä vähän tutustua sen aikaiseen tapakulttuuuriin.

Tietysti ooppera taidemuotona anastaa aina vapautensa, mutta voiko kirjan henkilötkin muuttaa  kokonaan toisiksi kuin alkuteoksessa? Telirannan vanha emäntä, suopea sivustakatsoja, muuntuu tässä syvällisiä monologeja laulavaksi kvasifilosofiksi! Voisiko Pohjantähden sovituksessa Koskelan Almalle tehdä saman tempun? Ehkä joku velä yrittää. Vanhoissa naisissa asuu viisaus, mutta aniharvoin se saa näin massiivisia ja luvalla sanoen ryppyotsaisen teennäisiä muotoja.

Esimerkkejä voisi jatkaa. Harri Hautala toteaa Aamulehdessä aivan oikein, että Sillanpään teos on tässä vain alkupiste, josta sovitus jatkaa omille teilleen. Tapa on yleistynyt, mutta vanhan liiton jääränä en voi siitä innostua. Miksi eivät sovittajat tee sitten alun alkaen omia teoksiaan? Tosin en pidä Snickeriä tämän perusteella vielä ihan Sillanpään veroisena taiteilijana.

Innokkaasti paranteleva intentio näkyy myös Nokian käsittelyssä. Hänen homouttaan on tietysti korostettu. Alkuteoksessa hienosti kuvattu puukotus hetkellisenä purkauksena saa sovituksessa perustelut ja pohjustukset ja oikean tukkilaistappelun actionleffan malliin. Sen jälkeen tapausta puidaan pitkään kuulusteluissa, joita ei ole alkuteoksessa ja jotka sovittaja on sepittänyt itse. Sillanpää on nimenomaan taittamisen mestari siinä missä sovitus sortuu selittelyyn ja pitkittämisiin.

Mettälän Jukan henkilöä on kasvateltu alkujaan punakapinan uhriksi. Tosin ohut viiite voi mennä katsojalta ohi. Mettälän Santrasta on tehty isäntään rakastaunut  romanttinen sankaritar, kun hän alkuteoksessa on ronskin laskelmallinen kauppanainen, joka luonnonavuillaan lyhentää torppansa velkaa. Ero on aika huomattava. Joku voisi puhua väärennöksestä.

Sat sapienti eli viisaalle kylliksi. Onhan esityksellä myös ansionsa. Paavo Korpijaakon musiikki soljuu ja vaihtelee, vaikka yhtään melodiaa ei jää mieleen. Paras on tuttu viisu Nokian virran vedestä, joka toistetaan turhanaikaisesti. Laulajat ovat erinomaisia kaikki, Ilkka Hämäläinen, Päivi Nisula ja Johannsa Rusanen vallankin sekä Waltteri itse sillanpääläisiä maisemia maalailevana taiteilijana, joka tepastelee olkihatussaan ja liivipuvussaan kuin ranskalainen symbolisti kylän mailla. Alussa ja lopussa kuultu suviyön kuvaus on jo sanoissaan niin täydellistä musiikkia, ettei se nuotteja kaipaisikaan.

Meitä oli kohtalaisen asiantunteva seurue koolla keskustelemassa oopperasta esityksen jälkeen yli puolenyön, ja hämmennys oli kyllä yleisin vaikutelma. Paljon heräsi kysymyksiä, joihin ei keksitty vastauksia. Mihin tähdättiin, missä oli ydin ja punainen lanka? Eräs esityksen solisti viestitti, ettei ymmärtänyt omasta roolistaankaan juuri mitään. No pitikö meidän katsojina siis ymmärtää enemmän?

Ehkä yleisön kannattaakin ottaa rennommin ja antautua vain tunnelmien vietäväksi ilman kiristäviä tulkintakysymyksiä. Ja ottaa joskus Sillanpään proosahelmi taas käteensä ja huomata, kuinka hienosti, kauniisti ja pelkistetysti se ihan itsessään toimii ilman mitään koristelevia lisäkoukeroita.

16.7. 2023

Viime joulun alla keskustelin Wille Rydmanin kanssa pitkän tovin. Tilaisuus oli pikkujoulu, ei mitenkään poliittinen. Hänet oli silloin leimattu Hesarin laajassa jutussa alaikäisten tyttöjen ahdistelijaksi ja heitetty ulos kokoomuksesta. Hänen poliittinen tunnelinsa tuntui olevan tukossa. Puolen vuoden kuluttua hän on  elinkeinoministeri.

Suomessa voi tehdä nopeita harppauksia. Willen revanssi hakee vertaistaan. Pääministerin kurkusta työnnettiin sisään mahdollisimman epämieluisa nimitys. Samalla Wille paistattelee huomion keskipisteenä. Tuskin osasi itsekään arvata näin näyttävää tvistiä urallaan. Hän on Norssin poikia, siksikin seuraan hänen vaiheitaan mielenkiinnolla. Mihin vielä ehtii.

Willen isoisän on huomattava säveltäjä ja isä oli tiedelehden toimittaja, taustalta löytyy lisäksi entinen pormestari ja presidenttiehdokas sekä kotiovelleen ammuttu sisäministeri. Melkoinen geeniperintö. Uusia käänteitä on taatusti miehen tiellä tulossa. Hän on edennyt laitaoikealle niin pitklle kuin voi ilman että alkaa ropista uusia syytteitä. Hän on älykäs ja tarmokas, mitä Paasikivi piti myös arveluttavana yhdistelmänä. Tosin tyhmä ja tarmokas oli hänestä vielä pahempi.

Jäämme siis seuraamaan mitä tuleman pitää. Poliittisesti turbulentti heinäkuu voi tuoda lisää yllätyksiä. En ole ainoa, joka kaipaa vanhoja rauhallisia kesäsesonkeja, jolloin poliitikot olivat lomalla ja istuivat laiturin nokassa. Lehdissä kerrottiin urheilusta ja hukkumisista ja musiikkitapahtumista. Ehkä jo ETY-kokouksesta 1975 alkoi muutos, joka huipentuu nyt Vilnan Naton kokouksessa ja presidentti Bidenin vierailussa.

Ukraina jatkaa epätoivoisia hyökkäysyrityksiään, Putin yrittää hallita hajoavaa maataan ja käy Turkissa juonittelumatkalla. Kesä elää maailmanpoliittista korkeapainetta. Mullistukset ulottuvat rauhalliseen Hämeenkyröön saakka. Rannassa tehdään maakauppoja, minut oikeuteen haastanut häiriöpesäke on poistunut Luojan kiitos, myös meidän saunamökin omistuspohjaa laajennetaan. Mutta Villa Viehätys pysyy ja samoin uskollinen savusauna Voipaan nokassa. Jotain pysyvää täytyy elämässä olla.

Sadepäivät antavat tilaisuuden sisätöihin. Voin järjestellä valloilleen ryöstäytynyttä arkistoani, jota osaksi hyödynsin muistelmia kirjoittaessani. Tulee vastaan kaikenlaista, jota en tullut maininneeksi ja hyvä niin. Kirja uhkasi muutenkin paisua liiaksi.

Tulee myös lueskelluksi. Minua virkisti jonkin verran käytännöllisen filosofin Timo Airaksisen opus Lukea, kirjoittaa, ymmärtää (Robustos 2023), joka alaotsikossaan ilmoittaa olevansa kirjallisuuden puolesta. Kirjoittaja selvittäää ensin sata sivua suhdettaan kieleen ja kirjallisuuteen ja alkaa sitten rusikoida pariakymmentä uutta, etupäässä kaunokirjallista teosta. Reipasta menoa. Muutamatkin kehutut kirjailijat saavat kuulla kunniansa. En tiennytkään, että meillä julkaistaan näin kehnoja romaaneja. Joukossa tosin jokunen ihan kelvollinenkin.

Saan osani Olavi Paavolaisen elämäkerrastani Tulisoihtu pimeään (2014). Kritiikki on tosin odottamaani lempeämpää, Airaksinen suuntaa tykistönsä etupäässä itseensä Paavolaiseen, josta hän tekee selvää jälkeä. Mies ei osannut kirjoittaa, tuotanto on surkean pieni. Hän esiintyi kirjallisena keikarina ja käänsi takkia aina tuulten mukaan. Minuun kohdistuu elämäkerturina moite siitä, että käsittelen näitä puolia liian arasti. Olisi pitänyt roiskaista ronskimmin. Otan osan kritiikistä vastaan. Mutta Airaksinen ei huomaa tai arvosta rivien välistä ironiaani, koska antaa itse tulla selkokielellä ja täydellä suorasuuntauksella.

Ehkä kirjallisuuskritiikki voisikin olla reippaampaa kuin se meillä nykyisin on. Airaksinen tahtoo näyttää vähän mallia, mutta suistuu myös summittaiseen ja affektiiviseen kirjoittamiseen. Eläkettä nauttivana filosofina hänellä on varaa huiskia ihan miten haluaa. Välillä hän näyttää kyllä taitonsa esimerkiksi Ransall Jarrellin vaikean runon analyysissään. Kaikkiaan epätasainen mutta hilpeän inspiroiva kirjoituskokoelma.

On jatkettava lukemista terästynein aistein. Muutaman rikoskirjan olen selvittänyt, ne on luettava loppuun vastoin Esa Saarisen ”välähdyksittäisen lukemisen” ohjetta. Mutta meillä ja maailmalla niitä tehtaillaan jo liikaa. Televisiossa brittiläinen poliisisarja The Bay (Paha paikka) on poikkeuksena mallikasta tekoa, luonteva ja liioittelematon, samalla taitavasti jännitteinen.

Ylitse kaiken meni silti eilisen sadeillan vanha kunnon elokuva A Taste of Honey (Hunajan maku 1961), jo kolmas Tony Richardsonin arkirealistinen kuvaus Nuoren vihan ja Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun jälkeen, niistä paras. Hurmaava elokuva, jossa hyvät ihmiset elävät karua elämää uskoaan menettämättä. Hellyttävää ja huvittavaa samalla kertaa. Kiitos Areenalle tästä hienosta leffakolmikosta yli kuuden vuosikymmenen takaa!

8.7. 2023

Vanhan kirjallisuuden päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää avasi jälleen napakasti päivät. Kirjojen ja lukemisen merkityksestä puhuttiin, kuinkas muuten. Päivien teemasta ”Jalo kilpa” kehiteltiin jos minkälaisia sovellutuksia. Teema jakoi ihmiset, joidenkin mielestä se on tärkeä kulttuurinkin kannustin, toisten mielestä mitään jaloa kilpaa ei urheilussa eikä millään alalla ole olemassakaan.

Yksi oivallus Vanhan kirjallisuuden päivillä oli välähdyksittäin lukeminen. Esa Saarinen siitä puhui paljonkin. Että kirjaa ei pidä lukea järjestyksessä kannesta kanteen, vaan etsiä sytykkeitä sieltä täältä. Tämähän ei päde kaikkiin kirjoihin eikä ainakaan tenttikirjoihin, kuten Esa tarkensi. Mutta jotain vapauttavaa tuossa ohjeessa on. Kirjan pitää avautua ja olla jatkuvasti avoin. Luettu kirja on suljettu kirja – vai onko? Totta kai se hyllyssäkin vaikuttaa kauan lukijaansa.

Samasta aiheesta jatkoi Jorma Uotinen, jolle kirja on lähinnä esteettinen kohde. Kirjan monikäyttöisyys korostui. Käytön laajentaminen voi lisätä arkailijoiden tarttumista kirjaan. Paksu opus pelottaa monia. Raskas teos voi pudota otsaan, kun sitä lukee illalla sängyssä. Kustantajat alkavat varmaan pian markkinoida välähdyksittäinen luettavia, ohuesti nielaistavia kirjoja.

Minulle tämä oli siunauksellista sikäli, että monet kirjat tuppaavat jäämään kesken. Olen siis luonnostani välähdyksittäinen lukija, kun monesti alku tuntuu jo antavan parastaan. Ei aina jaksa loppuun saakka, kun uudet kirjat odottavat.  Tämä ei päde luonnollisesti rikosromaaneihin, joita lajina joissain puheenvuoroissa vastustettiin. Niitä julkaistaan jo aivan liikaa.

Mitään elitististä henkeä näillä päivillä ei ole. Päinvastoin kaksikin puhujaa otti lämpimästi kantaa Kiira Korven runokokoelmaan ja piti sen suomaa elämystä yhtä arvokkaana kuin jonkun klassikon tarjoamaa. E. Saarinen ei tuntenut Korven runoja sen lähemmin, mutta puolusti niiden merkitystä nuorille lukijoille, jotka sitä kautta voivat tulle vietellyiksi muidenkin runokokoelmien äärelle.

Suurimman yleisön keräsi tietysti runoilija ja muistelmakirjailija Jenni Haukio. 1200 kuulijaa keräävässä saliin jäi viisi tyhjää paikkaa parvekkeen yläriville. Haukio puhuu kaunista ja siloista suomen kieltä. Muistelmiinsa en ole vielä perehtynyt, mutta mitään isompia paljastuksia on turha odottaa. On hienoa, että hyvällä kielellä ja kirjallisuudella on puolustajansa näin vaikutusvaltaisella paikalla.

Toiseksi eniten yleisöä sai Seela Sella, joka hurmasi iättömällä charmillaan ja tutuilla jutuillaan. Yhtä asiaa jäin ihmettelemään. Seela kertoi Kansallisteatteriin tulevasta näytelmästä, joka jatkaa hänen Hitler-tulkintansa laineilla. Hän tuntui kovasti katuvan sitä, että ei lähtenyt lähes 60 vuotta sitten Intimiteatterista, kun sinne tuli muuan Lina Heydrich. Miten niin tuli teatteriin?

Intimiteatterin johtaja, maineikas ja originelli teatterin uudistaja Mauno Manninen nai tämän korkean natsiupseerin lesken vuonna 1965. Naimisissa he olivat peräti neljä vuotta. Ehtikö Lina siinä ajassa jotenkin vaikuttaa miehensä teatteriin ja sen ohjelmistoon? Tuskinpa. Pitäisi oikein tarkistaa Pekka Lounelan kirjoittamasta Intimiteatterin historiasta. Mutta jo natsihenkisen ihmisen läsnäolo teatterin liepeillä ja ensi-illoissa ja mahdollisesti kutsuilla saattaa suomalaisessa näyttelijässä tuottaa yhtäkkiä näin jälkijättöisiä tunnontuskia! Siitä on nyt tulossa arvtenkin tuimasti tilittävä aatedraama. Natsimenneisyys kun heiluttelee jo hallitustakin. Aihe on muodissa, siihen kannattaa yhä uudestaan iskeä.

Päivillä  puhuivat siis filosofi, tanssitaiteilija, tohtori ja presidentin puoliso, jokunen tutkija ja toimittaja sekä näyttelijä. Millaista puhevaltaa ammattikirjailijat päivillä käyttivät? Virpi Hämeen-Anttilalla on aina kiintoisaa sanottavaa. Juha Hurme, enimmältä teatterimies, lampsi avajaisissa lavalle paljain jaloin ja kertoi satuttavan tarinan tolstoilaisista Isohiiden veljeksistä, joka ei tosin liittynyt mitenkään päivien teemaan. Tai kyllähän veljekset kilvoittelivat eettisesti aatteensa ja kohtalonsa kanssa. Jalo kilpa johti teloitukseen. Heistä ja Arvid Järnefeltistä Lounela on kirjoittanut näytelmässään ”Ken talonsa jättää”, joka meni Tampereen Teatterissa 1977.

Parasta päivillä ovat kirjalöydöt (Ovidius ja Vergilius solahtivat suomennoksina kassiin, jopa Veijo Meren tuntematon runokirja) ja varsinkin spontaanit kohtaamiset ihmisten kanssa. Missään ei tapaa niin paljon kirjojen tuntijoita kerralla. Tuntuu kuin olisimme yhtä suurta perhettä. Samantapaista voi varmaan kokea suviseuroissa ja puoluekokouksissa. Kirjapäivillä tullaan arkailematta puhelemaan ja esittämään näkemyksiä. Ja aivan kuten toimittaja Matti Kuusela totesi, näillä päivillä voi todella rauhassa tutustua kirjoihin toisin kuin kakofonisiksi  yltyvillä kirjamessuilla.

Vanhan kirjallisuuden festivaali Sastamalan Vammalassa onnistui taaskin, vaikka olosuhteet olivat entisiä hankalammat. Maineikkaan Valepan lentopalloareena Vexve (onkohan nimi joku lenpopallotermi) toimi hyvin, varsinkin kun tuolit olivat entisiä, mutta kirjamyynti kaukana toisessa talossa eikä poikkeileminen pöytien äärelle enää onnistunut kovin luontevasti. Toivotaan hartaasti, että tutun Sylvään koulun remontti valmistaa ensi kesään mennessä, jolloin päivät täyttää jo 40 vuotta.

2.7. 2023

Näytti siltä, ettei kokkoa taaskaan voi polttaa. Kun takana on yksi ikimuistoinen palokunnan ja poliisin vierailu rannoillamme, oli syytä pidättyä uusista kokeiluista. Siispä ei poltettu.

Mutta hei, tuollahan on Laitilan sillan poskessa entisen meijerin paikalla kyläkunnan yhteinen kokko, josta on ilmoituksiakin tien varressa. Jospa kerrankin mentäisiin sitä ihailemaan. Kun sitä julkisesti kuulutetaan ja edellisenä päivän satoi pitkää kastelevaa sadetta, kaipa siellä valvotuissa oloissa kunnon kokko roihahtaa.

Sinne souti toivorikas seurueemme, minä ja neljä naista. Kovin näytti hiljaiselta. Muutama perhekunta siellä seipparoi epätietoisen näköisenä, lisää väkeä valui tietä pitkin, muutama pärinäpoika pärisytti vehkeitään. Mutta ei mitään tietoa kokon sysyttämisestä. Kukahan siitä yleensä on vastuussa? Paikallista nuorisoseuraa epäiltiin.

Vähitellen väki poistui nenä nuupallaan. Ei tullut mitään kokkoa. Me pidimme omaa hauskaa rannalla, tanssimme ja nautimme valkoviiniä ja eväitämme. Sitten soutelimme takaisin. Oli jumalaisen kaunis ilta, ei retki mitenkään hukkaan mennyt. Olisikohan se kokko tuosta notkon aavalta nurmitantereelta minnekään levinnyt? Netistä ei löytynyt mitään tietoa kokkopäätöksestä. Joku kertoi myöhemmin, että ilmoitus oli muutamaa tuntia aiemmin poistettu tien varresta. Perikyröläistä tiedotuspolitiikkaa!

Saatoimme matkalla ja omalta rannaltamme tarkistaa, että yhtäkään kokkoa ei tosiaan missään päin tuikahtanut saati syttynyt. Hyvin on ohjeeton kielto mennyt perille. Vanhaa juhannusta ei enää vietetä. Juhannuspäivänä ei ollut kuulemma lipunnostoakaan enää Kurjenmäellä. Kaikki juhannustavat katoavat. Tekikö kukaan enää taikojakaan?

Me elämme nykyisin tarkkaan valvotussa yhteiskunnassa. Iso veli valvoo meitä, mutta samoin teemme lähimmillemme. Joka talossa alkaa olla valvontakamerat, parhaissa hälytyslaitteet. Näin vahdimme toinen toisiamme ja vartioimme reviiriämme. Käskyt ja kiellot ohjaavat elämäämme. Ennen riitti kiikari ikkunalaudalle, nyt kehittyvä tekniikka säätelee kommunikaatiotamme ja huolehtii tekosistamme. Fyysinen etäisyys on pidettävä yllä, mitään spontaania lähentymistä ei enää suvaita. George Orwell -vainaa hihkuu vahingoniloisena taivaaltaan: mitäs minä sanoin! Mitä ennustin? Kaikki on mennyt toteen korkojen kanssa. Kärvistelkää nyt siellä ison Digi-veljen tarkkailussa!

Olihan meillä sentään sosiaalisia keitaitakin juhannuksen mittaan. Soutelimme myös Törmälle, ja siellä tarjottiin maukas bouillabaisse-lounas lisäkkeineen. Haikeana lähenin entistä soutukohdettani. Täällä Marjan 24 vuotta sitten kohtasin, ja loppu on jo päättynyttä historiaa. Nyt hänen vanhempi tyttärensä pitää perheineen yllä perintöään.

Naapurissa Ylivakerilla vietettiin vanhimman tyttären Sannin rippijuhlaa, johon osallistuimme, ja kävimme oikein kirkossa. Jotain herkkää ja liikuttavaa siinä juhlassa aina on, muistelin omien lasteni vastaavia askelia. Perinteiset sukujuhlat harvinaistuvat, joten näistä tarjolla olevista on kiitollisena nautittava.

Lahjakas rippitytär esitteli taidenäyttelyään vanhassa kanalassa, josta on tehty viihtyisä kesämaja. Ihanteellinen ateljee se onkin, vaikka kuulemma kuuma näinä päivinä. Aikanani havittelin tyhjää kanalaa kirjoituspaikakseni, mutta se oli liian ahdas ja matala. Oi aikoja entisiä! Vielä löytyy lähiseuduilta palanen sitä Hämeenkyröä, jonne muutimme neljä vuosikymmentä sitten. Mutta paljon on muuttunut, yhteisöllisyys ohentunut, sääntely lisääntynyt ja luottamus ihmisten kesken kiristynyt.

Kuka muistaa enää Paanas-Kallea, joka saattoi löytyä pirtin penkiltä nukkumasta, kun talonväki heräili toimilleen. Ovet olivat taloissa auki ympäri vuorokauden paitsi jos mentiin etäämmäs: silloin pantiin luuta ovea vasten. Kulkumiehet, kyläboheemit  ja poikkeilijat on siivottu keskuudestamme. Nyt vain varkaita vaanimme, eikä niitäkään kuulu.

Kokkoa poltimme ennen joka juhannus oli sää mikä hyvänsä, mutta tuolla nyt rujot rojuröykkiöt rannoilla jouten rehottavat. Kuka niitäkin aikanaan polttelee? On kai odoteltava hämyisiä venetsialaisia tai peräti ensi pääsiäistä. Ehkä on luotava kokonaan uudet, turvalliset ja tarkoin valvotut juhannustavat.

27.6. 2023

Tapahtui aika paljon: kirja meni painoon, muutin maalle, Yhdysvaltain ulkoministeri vieraili Kiinassa, Suomi voitti Slovenian ja maahan syntyi hallitus. Vähemmästäkin elämöitäisiin. Kaikkea ympäröi hellittämättömän seisahtanut helle. Elämän autere hellii meitä.

Ehdin hyvästellä Helsingin. Kävin elokuvissa ja kesäteatterissa, istuin terasseilla, katselin uimarannalla loikoilevia nautiskelijoita ja kävelin hitaasti kaupungilla. Tottta on mitä Martti Häikiö lausahti kuin Laivurin kulmalla tapasimme: Helsinki on loistava kesäkaupunki.

Pääsin viimein tyttären lahjoittamalla lipulla Rööperin uuteen leffateatteriin Rivieraan, joka on aina täynnä, koska salit ovat pieniä ja ohjelmisto korkeatasoinen. Huomasin että ruokailu ja viinin lipitys ovat yhä tärkeämpiä elementtejä elokuvanautinnoissa. Vanhan kansan miehenä tyydyn pastillirasiaan ja keskityn pääasiaan.

Sain viimeisen paikan  Asteroid Cityyn, jota ystäväni ja talvellinen huonetoverini Antti Alanen suuresti suositteli. Huvittava juttu se olikin, riittävän parodinen science fiction, jota en lajina juurikaan harrasta. Naurahtelin muutaman kerran ja tajusin, että  varsinaiset leffafriikit saavat tästä Wes Andersonin kehitelmästä irti enemmänkin. Antin kanssa nautimme hyvän läksiäislounaan Maxillissa ja siirryimme tahoillemme, hän tietysti Sodankylän kuvajuhlille.

Toinen laji, jota luonnollisista syistä vähemmän seuraan, on lastenkulttuuri. Nyt jouduin senkin pariin, kun ystäväni houkutteli Suomenlinnaan katsomaan klassikkoa, F. H. Burnettin Salaista puutarhaa, Anna Krogeruken dramatisoimana ja Anne Rautiaisen ohjaamana. Herttainen ja lohdullinen juttu, joka lisää toivottavasti elämänuskoa ja toisista välittämistä. Pääosassa kunnostautui nuori Anna-Sofia Tuominen. Mielikuva puutarhasta saatiin syntymään vankkaan kivlinnaan. Merimatka Suomenlinnaan on sinänsä aina kiva kokemus.

Puutarhasta puheen ollen Eiran puistoa on kunnostettu koko kevään, kohta se alkaa kukoistaa. Hieno se on ollut aina, kaupungin kaunein, mihin vielä ylletään? Sepiksellä on koko ajan kovat futismatsit käynnissä. Engelin aukealta avautuu meren aava ulappa, vallitsee ajaton tunnelma, ei hienompaa asuinympäristöä olekaan kuin nämä puistot, uusklassiset ja jugendhenkiset korttelit.

Ja silti pakkasin laukkuni ja sovittauduin Citikkaan ja porhalsin kohti Pirkanmaata ja Hämeenkyrön viljavia maita. Täällä sitä taas ollaan. Lehtevää ja mehevää, peruna lykkää varsia ja tilliä tupsuttaa. Järven vesi lämpiää. Tauno kaataa muhkeita kuusenrunkoja rantatontin tuntumassa. On tehty kauppoja, jotka muun ohessa ratkaisevat menneen vuodet käräjät ja kähinät. Häiriötekijät poistuvat, rauha palaa rannoille. Suuri helpotus, ei voi kieltää.

Mikäs täällä taas ollessa. En silti malttanut pysyä paikallani, vaan retkeilin sellaiseen paikkaan kuin Juupajoelle, matkaa sata kilometriä. Hiljaisella paikkakunnalla oli kaksi nähtävyyttä: syvä rotko joen partaalla kohisevalle koskelle ja Walleniuksen Wapriikki, jossa esiteltiin eilen viimeistä päivää Aivi Gallénin retrospektiivistä maalausnäyttelyä. Runsas koloristinen kavalkadi Monet’n ja muiden esikuvien hengessä. Muutamat boheemit henkilökuvat virkistivät maisemien sarjaa.  Tunnen temperamenttisen taiteilijan, jota ikä ei paina. Mutta miksi näin syrjäisellä paikalla? Ehkä näyttely kiertää vielä muuallekin. Kahvila tarjosi hadutettua teetä ja maukkaita poropiirakoita.

Tällaisia tapahtumia ensi alkuun. Päiviä on täytettävä ilman huolia kirjaan tehtävistä muutoksista, koska niitä ei voi enää tehdä. Vapautuksen sijaan mielen valtaa tyhjyys ja merkillinen turvattomuuden tunne. Mitä kaikkea olen tullut tehneeksi? Enää ei auta murehtia, mutta kone jauhaa tyhjäkäynnillä ja kirjoittaa edelleenkin kirjaa, jonka kannet on jo suljettu.

Onneksi on tämä ihmeellisenä kukoistava luomakunta. Juhannsruusut ja alppiruust ovat puhjenneet, ja itse juhannustakin vietetään kerrankin oikeaan aikaan. Haen kohta vieraani bussipysäkiltä, tyttäret tuevat jonkun päivän päästä ja sitten aletaan. Oikein hyvää juhannusta itse kullekin, jos ei enää satuta kohtaamaan!

19.6. 2023

Kesäteatterikausi on avattu täysillä. Kun painelee Komediateatterin ensi-iltaan, tapaa tai ainakin näkee ”kaikki”. Se on tamperelaisen ja vähän muunkin teatteriväen alkukesäinen katselmus. Juttelin pitkästä aikaa jopa entisen professorikollegani Aarre Heinon kanssa, jolla oli tuoreita kokemuksia tekoälyn harhautuksista. Liisa Roine ja Seppo Mäki kuuluvat näiden tapausten virkeään vakiokalustoon. Oli puhetta Pinsiön paroonista, jonka tulin katsoneeksi uudelleen televisiosta – aitoa tamperelaisutta jos mikä.

Panu Raipian ohjaama farssi Yksi mies, kaksi pomoa perustuu venetsialaisen temppumestarin Carlo Goldonin 300 vuotta vanhaan komediaan. Sitä on brittiläisvoimin ja sitten kotoisin ottein kourittu ja saatu aikaan reippaasti rymistelevä kohellus, jonka sisältö ei päätä huimaa. Rytmi on railakas ja temppuja riittää. Mika Nuojuan showta katsellessa on ihailtava näyttelijän taipuisaa energiaa.  Samalla tulee miettineeksi, millainen tämä teos on alun perin ollut. Commedia dell’artesta on etäännytty kansalliskorosteiseen tyyppiremellykseen, jossa hillittömyydet pääsevät hilpeästi valloilleen.

Kylläpä muuttui draamallinen ilmanala, kun seuraavana iltana asteli Pyynikin ensi-iltaan. Siellä on tartuttu kesäteatterin vahvimpaan leipälajiin, Väinö Linnaan ja hänen romaaniinsa Täällä Pohjantähden alla. On kulunut 30 vuotta siitä, kun sovitin 1993 ensimmäisen osan nimellä Akseli ja Elina, ja Kalle Holmberg ohjasi. Silloisen esityksen veteraaneja näkyi nyt katsomossa Esko Roineesta, Sanna Saarijärvestä ja Kirsi-Kaisa Sinisalosta alkaen. Entisen apulaisohjaajan Heikki Vihisen kanssa elimme yläpenkillä muistojen kavalkadia.

Samalla seurasimme silmä kovana, kuinka nuori polvi Linnan ihmiset ja heidän kohtalonsa nyt tulkitsee. Joko käännetäään aivan uusiksi vanha historia, joko nyt löydetään jokin kätketty särmä kaikkien tuntemasta teoksesta? Ei sentään. Sisin on säilynyt, sanoma on entinen, mutta kerronnan keinot kovasti sutjakoituneet.

Sami Keski-Vähälän sovittama ja Antti Mikkolan ohjaama esitys tempaisee mukaan romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa ja päätteeksi vielä epilogin kolmannesta osasta.  Aikanamme teimme Kallen kanssa kaksi erillistä näytelmää, joista jälkimmäinen ulottui romaanin kolmannen osan loppuun, ja päälle heitettiin vielä uusinta Tuntematomasta sotilaasta.  Näin koko Koskeloiden tarina tuli kerrotuksi. Näinköhän tämäkin versio tulee vielä jatkumaan?

On heti sanottava, että vaikutelma uudesta Pohjantähdestä on tuore ja vahva. Alussa edetään melko kovaa vauhtia, ja lyhyet ytimekkäät katkelmat jouduttavat tuttua tarinaa. Tekijät luottavat selvästi siihen, että katsojat tuntevat ainakin pääosiltaan alkuteoksen. Näin voimme täydentää mielessämme nopeat viitteet Linnan laveampaan ihmiskuvaukseen. Kysymyshän on jo kansallisomaisuudesta, ja uusi päivitys käy hyvin historian kertauskurssista.

Mutta esityksellä on myös omat vahvat kipupisteensä, joihin riittävästi pysähdytään. Ilahduin siitä, että henkilöitä kuvataan aidosti alkuperäisen teoksen hengessä eikä pyritä väkinäiseen modernisointiin. Ei syyllistytä karrikointiin tai porvarien pilkkaan, kuten joskus on tapahtunut, vaan Salpakarit, Töyryt ja muut nähdään oikein ihmisinä aikansa valossa.

Esitys heittää hienosti lenkin edelliseen tulkintaan, kun Esa Latva-Äijö on muuttunut pojasta isäkseen. Entinen Akseli on nyt Jussi Koskela. Vahva tukiranka hän on tässä esityksessä, kun poikia on alkuun vhän vaikea erottaa toisistaan. Vähitellen Verneri Liljan Akseli terästyy kapinanjohtaaksi. Kiistaton aatteellinen keskushenkilö on silti Adolf Halme, Tom Lindholmin erinomainen tulkinta, entisen Heikki Nousiaisen veroinen.

Kertojana toimii alussa ja lopussa vääräleuka Otto Kivivuori. Aimo Räsänen on aivan oikea tyyppi Esko Roineen vanhaan rooliin. Vain Laurilan Anttoo on pantu riehumaan liikaa, ja Koskelan Alma on häivytetty kovin olemattomiin. Elinalla ja Elmalla, Ella Mettäsellä ja Henriikka Heiskasella, on omat aidot hetkensä. Paronin ja Leppäsen Preetin kaksoisrooli on hauska kesintö, Jukka Leisti niissä herkuttelee. Avustajina on käytetty nokialaisia voimia samaan tapaan kuin me aikoinamme hämeenkyröläisiä.

On ihailtava tekijöiden kevyesti liitävää dramaturgiaa, jossa pienin viittein ohitetaan suuria asioita. Ne toimivat ikään kuin muistutuksina, että tällaistakin tässä suuressa kertomuksessa on. Laurilan häätökohtauksessa on rähinää, mutta ei samaa tragiikan viiltoa kuin edellisessä esityksessä. Lavastus rakentuu kahden vahvan talon ja yhden mökin varaan samoin kuin taannoin Jotunin Tohvelisankarin rouvassa. Loput toteutetaan kekseliäästi maastossa miten milloinkin, jopa työväentalo, kapinasota ja kuolemanselli. Akselin paluu kotiin on sentään liian typistetysti kuvattu, ja lopun maanluovutus ja suuri sovintokohtaus tulevat äkkiä yllätyksenä. Päästään näin isänmaallisen jälleenrakennuksen tunnelmaan.

Antti Mikkola suoriutuu vaikeasta tehtävästä joka tapauksessa kaikella kunnialla. Hänen ohjausotteessaan ei ole Kalle Holmbergin juuriin menevää hurjuutta, mutta Mikkola leikkaa kohtauksia älykkäin oivalluksin. Ei hullumpi tämä uuden sukupolven kevennetty, iskuvoimaansa säästeliäästi mutta silti ja siksi tehokkasti käyttelevä Täällä Pohjantähden alla. Pyyynikin monia kokenut kesäteatteri on palannut jurilleen ja löytänyt taas alkuperäisen voimanlähteensä. Kunnioittavat onnittelut!

10.6.2023