Panu Rajala

Nyt on peruttava viimekertainen itsesääli. Päätimmekin muutaman ystävän kanssa ex tempore lähteä Ikaalisten kylpylän joulupöytään. Ensimmäisen kerran elämässäni kokeilin kaupallista valmisjoulua, eikä kokemus ollut hullumpi. Tarjoilu oli herkullista, ruokaa ja juomaa oli riittävästi. Savusauna kuului ohjelmaan, tosin siellä ”joku hullu” heitti niin tuliset löylyt, että lauteilta oli vaivihkaa lähdettävä. Eräs daami vilvoitteli viehkeästi lumihangesssa. Talon henkilökunta oli ystävällisellä joulutuulella, ilmapiiri kaikkiaan välitön ja niin lämmin kuin nyt tällaisessa laitoksessa voi olla.

Mutta onhan sanottava, että oikea joulu laskeutui keskuuteemme vasta, kun palattiin tapanina Viehätykseen ja tytär tuli valmistamaan perinteistä lipeäkalaa. Ah nautintoa taasen! Olin sen verran saattanut taloa joulukuntoon, että tunnelma oli melkein kuin entisinä aikoina. Joulukuusenkin olin hakenut Voipaannokasta – en tosin vailla kommelluksia. Lähdin laiskuuttani hakuun autolla ajattelematta sivutien kelitilannetta. Iljanteisen jäätikön päälle oli satanut viisi senttä kevyttä lunta. Ja sinnehän jäin pienen mäennyppylän taakse enkä päässyt millään ilveellä ylös. Liika yritys luisutti auton päinvastoin tien oheen umpihankeen.

Ei hätää, täällä on apu aina lähellä. Soitin naapuriin ja vartin päästä Tauno tuli traktorillaan nyppäisemään auton tien päälle. Kaiken lisäksi etupuskurin kierrettävä vetokoukku oli hukassa, mutta neuvokas isäntä keinot keksii. Kommentti: ”Et sää enää pärjää täällä maalla, parempi kun hissuttelet vaan siä bulevaardeilla.”

Täällä nyt kumminkin ollaan toistaiseksi ja nautitaan lumisesta hiljaisuudesta. Aito kunnon talvi kaikista ilmastohälytyksistä huolimatta! Ensi viikolla tulossa kuulemma niin roimat pakkaset, että Pentti Linkolakin viihtyisi. Mikäs täällä on maalämmössä tarjeta ja vähän koettaa hiihdelläkin.

Luin sata vuotta vanhaa julkaisua nimeltä Kyrön Joulu, jossa onkin tavallista kiintoisampia juttuja. Asko Mielonen selvittää amatöörihistorioitsija Eevi Nikolai Karhiston (s. 1890)  poskettomia tutkimuksia Kyrön menneisyydestä: 3400 sivua tekstiä vailla menestystä tai tieteellistä merkitystä. Ahkera mies aikoi kirjoittaa uuden, hieman laajennetun version Yrjö Koskisen klassikosta ”Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä” (1851). Karhiston Kyröön kuuluivat alkuaan Pohjanmaa, Kainuu ja Lappi sekä osia Norjan Ruijasta. Ei vähän mitään. Myös Tanskassa on tunnettu Gorin eli Kyrön suku, alkuaan Kyrön Pakkasten kuninkaita. Karhisto suhtautui hyvin kielteisesti Ruotsin vallan aikaan ja uskoi, että kyröläisyys on kristinuskoakin vanhempi asia.

Kun Karhisto huomasi, että joissain vanhoissa kartoissa on Suomesta käytetty nimitystä ”Ingia”, hän päätteli, että lähtökohta oli Inkulassa. Kun olen usein käynyt saunassa tai kahvilla Inkulassa Kauno Perkiömäen luona, enpä arvannut istuneeni historiallisen Ingulinnan eli Hornanlinnan peruskivillä. Kaikkea voi oppia. Karhisto on haastatellut puolisensataa kyröläistä aikalaistaan ja tallettanut huomionarvoista paikallistietoa 1900-luvun alusta. Hänen paperinsa lojuvat tiettävästi SKS:n arkiston uumenissa, missä niitä kannattaisi käydä pölyttelemässä.

Kyrön Joulussa tutkitaan myös arkkitehti Armas Lindgrenin vaiheita, joka oli täkäläisen kirkkoherra Hellsténin vävy. Erikoista kun juuri syksyllä ihailin hänen jugend-talojaan Skattalla. Totta kai esitellään myös sahtiperinnettä, jonka maistiaiset tällä kertaa hain Suomen mestarilta Tapio Viitalalta, ja hyvin maittoi. Vaatturi Kaarlo Uino on näköjään huolehtinut kyröskoskelaisten muotitietoisuudesta, ja oopperalaulaja Anssi Hirvosen kotitöllikin saa lehdessä arvoisensa esittelyn. Sakari Ilomäen laatimassa vuosikronikassa mainitaan jopa minun muistelmani. Runsaassa lehdessä riittää lukemista vielä pyhien mentyä.

Luin myös Rosebudilta löytämäni Mart Kivastikin signeraaman romaanin Barbarus (2021), joka kuvaa salaperäisen lääkärin ja runoilijan Johannes Vares-Barbaruksen yllättävää ryhtymystä miehittäjän käsikassaraksi ja Neuvosto-Viron pääministeriksi 1940. Eloisa, aukollinen, ekspressionistiseen tyyliin kirjoitettu kuvaus valaiseejännittävästi kahtiajakautuneen miehen ja hänen vaimonsa tragediaa. Kyseinen ajanjakso alkoi siinä määrin kiinnostaa, että oli kerrattava saman tien Jaan Krossin Paikallaanlento, jossa samoja vaiheita käsitellään vähän laajemmin. Joulumieltä ei juuri kummastakaan kirjasta löytynyt, moninkertaisesti kova on ollut Viron kohtalo.

On vain jatkettava lahjapinon ja vanhojen rästien selvittelyä, välipäivät ovat tunnetusti ihmisen parasta lukuaikaa. Vanhaa vuotta on vielä vaaksa jäljellä.

30.12.2023

Tuttu luminen näkymä työhuoneen ikkunan alla. Syvä hiljaisuus vallitsee. Täällä maalla nukun paremmin kuin missään, mistä johtunee. Herään ihmeen toimintatarmoisena, alan hilpeästi esittää omaa aamuteatteriani, jolla voisin saada aika hyvät pisteet stand up -areenoilla. Miten olenkin parhaimmillani, kun kukaan ei ole todistamassa. Voisin lampsia Taunon kanssa hakemaan lehteä, mutta naapuri on jäljistä päätellen painellut laatikolle jo aikaa sitten. Aattoaamuna uusi yritys. Lykin lumitöitä, eilen pyrytti koko päivän. Pimeää on vielä parisen tuntia.

Sitten päivä vie asiallisiin toimiinsa. Kiva on poiketa kauppoihin, siellä tapaa yllättävän monia tuttuja, vielä näitä on hengissä. Pari vankkaa tukipilaria on tosin  joulun alla kaatunut, Seppo Siuko ja Jussi Snellman. Molemmat vuosikymmeniä mukana näytelmä- ja muissa kulttuurihommissa. Seppo oli aikanaan FES-seuran vakaa puheenjohtaja ja Jussi heilui näyttämöllä ja soitti trumpettiaan päälle yhdeksänkymmenen ikään. Ilman tällaisia kavereita elämä tuntuu taas entistä yksinäisemmältä.

Kassajonossa tulee rivakka naisihminen tervehtimään ja esittäytymään: olemme kuulemma tavaneet joskus muutaman kerran siellä ja siellä. Hän ilmaisee ilonsa siitä, että olen pitkästä aikaa ilmaantunut näihin maisemiin. Tällaiset ovat päivän spontaaneja palkintoja. Tunnen sittenkin olevani kotonani, vaikka moni asia on mieltä karvastellut.  Paikallislehti arvioi muistelmistani, että niistä välittyy ”penseä suhde” Hämeenkyröön. Kun itse puolestani olen miettinyt juuri päinvastoin: penseä pitäjä on lannistanut pitkään valtoimena riehuneen kyröläisinnostukseni. Ehkä se on vielä restauroitavissa, entistä vähän maltillisemmaksi.

Nyt valmistelemaan vähäisiä jouluaikeita. Kun kaivan esiin vanhoja koristeita, iloiset muistot kumpuavat ja samalla mielen valtaa syvä alakuloisuus. Kaikki alkaa olla niin mennyttä. Noitakin ennen joukolla riemuiten ripusteltiin, nyt en keksi niille paikkaa. Eikö ole turha yrittää herätellä vanhoja tunnelmia. Ei sentään. Kaksi joulua Marjan kuoleman jälkeen vietin Helsingissä, nyt on taas yritystä lämmitellä täällä entisillä elämyksillä jos koota kohta uusiakin. Olen varannut itselleni yllätyksiä ja läheisiänikin saatan pyhien mittaan tavata. Herkimmän hetkeni kohtaan kohta haudalla, kun sytytän kynttilät kahden rakkaan puolisoni muistoksi.

Katsotaan mitä tästä tällä kerralla tulee. Toivotan kaikille ystäville, uskollisille lukijoille ja muuten mukaville kanssaihmisille OIKEIN HYVÄÄ JA TUNNELMALLISTA JOULUA.

23.12. 2023

Vaikka monet elämämme mittarit osoittavat alaspäin, hiljaisen alakulon tunnelmissa voi myös viihtyä. Miten ehdokas Jussi Halla-aho sanoikaan: asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteivät ne voisi olla vielä huonommin. Pohjalta ei putoa korkealta, sieltä voi vain  nousta.

Olin kyllä yllättynyt, että Lapin yliopiston tiedekuntaneuvosto hylkäsi lopulta Lauri Törhösen väitöskirjan. Se oli kuitenkin käynyt läpi kolme perusteellista akateemista tarkastusvaihetta, kuten professori Jukka Korpela Hesarissa (20.12.) osoitti. Tämän myllyn jälkeen koko proseduuri yhtäkkiä käännettiin päälaelleen. Ei voi välttyä ajatukselta, että harvinaisen laaja julkinen metakka vaikutti ratkaisevasti  päätökseen.

Väittelijä teki itse oudon virheen omaksumalla valmiiksi ylimielisen ja työtään laiskasti vähättelevän asenteen väitöstilaisuudessa. Striimauksesta se välittyi laajemmalle yleisölle ja tarjosi Samuli Tiikkajalle oivallisen alustan kolumnilleen Hesarissa. Siitä lumipallo lähti vyörymään. Kirjan sisällöstä ei kukaan puhunut mitään, vaan kaikki huomio kiinnittyi sen aukolliseen ja sekasortoiseen kokoonpanoon. Siitäkään harvalla on omakohtaista havaintoa.

Vastaväittäjä Esa Saarinen puolusti väitöskirjaa nimenomaan sen sisällön kannalta. Ei hänkään  nostanut siitä mitään kovin sävähdyttävää taiteellis-tieteellistä löytöä esiin. Ei hän ole elokuvan erityistuntija, eikä ohjaajista tai esitarkastajistakaan löytynyt yhtään elokuvan tutkijaa, joita maassa kai sentään on. Nyt Saarinean saa kantaa kohtuutonta häpeää lepsusta vastaväitöksestään. Toisaalta, minkä hän sille mahtoi, ettei väittelijä ollut kiinnostunut keskustelemaan hänen kanssaan. Ison osan häpeää otttaa kontolleen koko konkkaronkka, joka työn ohjaukseen ja tarkastukseen osallistui.

Tuossa historiallinen opus lojuu pöytäni kulmalla huolettoman huitaisevalla omistuksella varustettuna. Mitä sieltä siis löytyy? Sillä on koppavan kattava otsikko, kuten huomataan. Kunnianhimon puutteesta ei tehtävän asettelua anakaan voi syyttää. Mutta mitä siitä jää käteen?

Kirjan laajasti kaartelevat yleishavainnot ja teoreettiset snobismit kuvallisen ilmaisun olemuksesta jättävät lopulta jotensakin tyhjän olon. Miksi kaikki tämä vaivannäkö (354 sivua), kun selvä tavoite ei edes häämötä eikä tehtävän asettelu kunnolla täsmenny? Teksti paisuu ja haarautuu monipuolisesta omakohtaisiin kokemuksiin elokuvan parissa, mutta sinänsä kiinstavatkin havainnot pirstoutuvat ja punainen lanka katkeilee. On nähty niin luvuttomasti elokuvia ja luettu niistä niin paljon, että kaaos ei jäsenny jänteväksi tutkimukseksi. Miksi Lauri ei luottanut enemmän omaan taiteelliseen tekemiseensä ja rakentanut koko kirjaa omien elokuviensa varaan, niitä jälkikäteen analysoiden? Itsekritiikistä voisi syntyä kiintoisa taiteellinen reflektio ja läpivalaisu. Onhan yön aiheeksi ilmoitettu yksikantaan: ”Minä”.

Väitöstilaisuudessa puhuttiin jonkin verran ”klipeistä” ja niiden merkityksestä kokonaisuudessa. Vastaväittäjä tuntui arvostavan niitä, väittelijä itse väheksyvän omia löytöjään. Klipit ovat kirjassa irrallisia pikkutarinoita, joita ei erityisesti nivota muuhun tekstiin. Niistä löytyy kuitenkin kaikenlaista hauskaa ja myös ällistyttävää aineistoa. Esimerkiksi tällaista:

Sivun 61 klipissä käsitellään Kari Rahkamon, Raimo Ilaskiven ja Eeva-Riitta Siitosen asemaa Helsingin ylipormestareina, kaupunginorkesterin konserttia ja siellä tapahtunutta viulunkielen katkeamista, Rahkamon tyttären virtuositeettia taitoluistelijana, urheilun ja taiteen vertailua, jousiammuntaa ja curlingiä, keihäänheittoa ja mäkihyppyä, Matti Nykäsen ponnistustyyliä ja esimerkillistä hyppymoraalia, josta elokuvan tulisi kirjoittajan mukaan ottaa oppia. Lisäksi todetaan, että lavastaminen on keihäänheittoa ja kirjailijakin on keihäänheittäjä.  Käydään aika tarkkaa taiteiden välistä  rajaa:”Opperalaulaja on mäkihyppääjä mutta levylaulaja keihäänheittäjä.” Sen sijaan 0n semanttista keskustella, ”onko rakennustaide, jota kutsutaan arkkitehtuuriksi, mäkihyppy- vai keihäänheittotaidetta”.  Lukija odottaa jännittyneenä, mihin tämä kehittely lopulta johtaa elokuvan tutkimuksen osalta. Aivan oikein:

”Elokuvaohjaaja on sekä mäkihyppääjä että keihäänheittäjä. Mäkihyppääjän ominaisuuksia tarvitaan kuvauksissa ja jälkitöissä, joiden aikana elokuva syntyy. Mutta jos ajattelee, kuten minä, että elokuva tulee valmiiksi katsojan mielessä elokuvan näkemistä seuraavan aamuna, elokuvaohjaaja onkin keihäänheittäjä.”’

Mikä oli siis todistettava. Paljon muutakin yllättävää oivallusta kirjasta löytyy. Ainakan se ei jätä kylmäksi. Näinkin välkehtivän moniaineksista voi taiteellinen tutkimustyö ovelimmillaan olla. Sääli että se on nyt valtakunnallisissa valoissa todettu tykkänään epäpäteväksi. Tieteellis-taiteellisen tutkimuksen rajat arvatenkin täsmennetään ja anarkistis-akateemisen hulluttelun pelikenttä kuristuu entistä ahtaammaksi.

Vuoden pimein päivä valkenee ryömivän  hitaasti. Hyvä Tuomas joulun tuopi. Lähdenkin tästä ajelemaan kohti valkeampaa maisemaa. Tuokoon jo huominen myös jokusen minuutin lisää päivänvaloa arktiseen ahdistukseemme.

21.12.2023

Aamun Hesarissa Oula Silvennoinen arvioi Jukka-Pekka Pietiäisen kirjaa Vihtori Kosolasta, ”meidän Mussolinista”. Arvostelussa mainitaan tapaus talonpoikaismarssin päätöstilaisuudesta Senaatintorilla kesällä 1930. Vakiintuneen tiedon mukaan presidentti Relander olisi tarjonnut kokoontumisen jälkeen  omassa autossaan kyydin pois torilta pääpuhujalle Kosolalle. Kuten viimeksi jo kerroin, Pietiäinen kumoaa päättäväisesti tämän myytin. Presidentti kätteli Kosolaa, mutta hänen autoonsa nousi toinen, hieman Kosolaa muistuttava mies.

Tapaus ja siitä noussut kohu (vähän toisenlainen kuin nykyiset pintakohut) saattoi suistaa Relanderilta presidenttiehdokkuuden ja toisen kauden 1931. Maalaisliitossa ei pidetty siitä, että presidentti veljeili vomakeinoin pullistelevan kapinajohtajan kanssa. Lapualaiset syyllistyivät suoraan toimintaan ja laittomuuksiin, joita jotkut kansalaistottelemattomat piirit kaipaavat taas takaisin agendalleen.

Mutta kuka oli siis tuntemattomaksi jäänyt herrahenkilö, joka nousi presidentin autoon? Pietiäinen ei kirjassaan ole sitä selvittänyt eikä myöskään Silvennoinen arvostelussaan. Tarjoan historiantutkimukselle apuani. Esittelin arveluni Pietäiselle jo Tampereen kirjafestareilla, ja hän tuntuu hyväksyvän sen. Hän auktorisoinee asian piakkoin sivustollaan.

Joten paljastettakoon häikäilemättä: presidentin autoon nousi Senaatintorilla sama mies, joka oli autossa sinne tullutkin –  presidentin vartiokaartin päällikkö ja turvamies Johan Wilhelm Rajala, minun isoisäni. Kaljupäinen vanttera herra muistutti riiittävästi Kosolaa, jotta väärinkäsitys saattoi syntyä. Se on elänyt näihin päiviin saakka ja kumotaan vasta nyt. Olen antanut oheisen kuvan isoisästä Pietiäiselle ja hän on tutkinut suurennuslasilla marssista otetut arkistofilmit, joten tulkinta lepää ymmärtääkseni luotettavalla pohjalla.

Lisään vielä, että julkaisin parikymmentä vuotta sitten kolmiosaisen romaanin Rajalan Villen vaiheista Hämeenkyrön torpasta Helsinkiin ratsupoliisiksi, mutta en päässyt siinä vielä hänen uransa näitä kokemuksia sisältäviin vaiheisiin. Nyt saan uutta yllykettä romaanisarjan jatkoon, jos Luoja voimia suo. Rajala seurasi Relanderia tämän matkoille Ruotsiin, Viroon ja Latviaan. Hän palveli myös Ståhlbergia, Svinhufvudia ja Kalliota.

x x x

Eilen sain Kyröstä puhelinsoiton, joka muutti koko päivän sävyn. Vanha rovasti Hannu Lehtipuu kertoi terveisiä F. E. Sillanpään Seuran joulukahveilta. Siellä oli muistettu entistä puheenjohtajaa Seppo Siukoa, joka menehtyi vaikeaan sairauteen viikko sitten. Saatuani tiedon Vilja Pylsyltä soitin heti Leenalle ja otin lämpimästi osaa suruun. Aina heidät nähtiin kyröläisissä kulttuuritapahtumissa. Muistan Sepon vankkana ja turvallisena tukimiehenä, joka antoi reilusti tunnustusta jos myös kritiikkiä toimilleni seurassa. Nyt innoittuneet ajat ovat ohi, mutta muistot elävät.

Tämä ei kuitenkaan ollut Hannun soiton pääasia. Rovasti puhkesi vuolaasti ylistämään muistelmiani, jotka hän kertoi lukeneensa tarkoin, kaikki 701 sivua. En ole vielä kuullutkaan kirjasta näin seikkaperäistä ja kiitollista kommenttia. Tietysti Hannulla on kertomiini tapahtumiin pitkä omakohtainen kosketus. Hän vihki meidät Elinan kanssa, siunasi Elinan ja vihki minut sitten Katrin kanssa. Sen jälkeen hän totesi kuolemattomasti, että on vihkinyt Panun kaksi kertaa, mutta kolmatta kertaa ei enää vihi. Niinpä Ari Suutarla astui hänen saappaisiinsa Marjan vuorolla.

Toinen emeritusrsovsti Sakari Virtanen oli joulukahveilla kertoillut muistikuviaan Taatan joulusaarnoista. Hämeenkyrössä on aina ollut fiksuja kulttuuritahtoisia pappismiehiä aina 1800-luvun puolivälin rovasti Forsmanista, Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen isästä, alkaen.

Hannu Lehtipuu hämmästeli kirjani laajaa henkilögalleriaa, josta hän tunsi osan jopa opettajistani: niin Anna-Liisa Mäenpään kuin Matti J. Castrénin. Kyröläislähtöisiä yhteisiä tuttuja meillä oli tietysti vaikka kuinka. Hautausmaalla kulkiessani kohtaan toisinaan mietteliään rovastin, joka sanoo täällä tapaavansa paljon enemmän tuttuja kuin osuuskaupalla.

Myös Pentti Linkola oli kirjastani ponnahtanut esiin. Hannu oli tutustunut häneen ollessaan Kuhmoisissa pappina, olipa Pentti kerran poikennut hänen pappilaansa pyöräretkellä Pekka Tarkan kanssa. Hannu oli myös saanut kunniatehtävän siunata Pentin äidin Hietaniemen kappelissa. En viitsinyt kertoa nähneeni Linkolasta kertovan näytelmän Kansallisteatterissa, niin mitätön se mielestäni oli ja antoi vaisun kuvan päähenkilön hurjasta luonteesta. Väliajalla tapasin vahvan miehen, joka oli ollut soutamassa Linkolaa, ja hänen arvionsa esityksestä oli vielä kriittisempi.

Yksi seikka päivän puhelussa jäi erityisesti huvittamaan. Rovasti Hannu (93) kertoi käyneensä paikallisen näyttelijälegendan Hemi Tarkin (98) luona ja lukeneensa tälle valittuja otteita muistelmistani. Helmi oli kuulemma tuhahdellut joillekin kohdille, mutta Hannun mukaan kuitenkin uskollisena ystävänä halunnut pohjimmaltaan ymmärtää toilauksiani. Olisinpa saanut olla kärpäsenä Tarkin pirtin katossa, kun tämä historiallinen luenta kommentteineen tapahtui!

10.12. 2023

Olipa sosiaalinen viikko, parit pikkujoulut ja huippuna linnan juhlien seuranta.

Sauli Niinistön ja Jenni Haukion viimeisistä itsenäisyysjuhlista on kaikki jo näytetty ja kerrottu. Kuvatoisinnat tässä Ilta-Sanomista. Seremonia sujui varmalla rutiinilla kuten ennenkin, erityisesti keskityttiin veteraaneihin ja lottiin, viimeisiä tilaisuuksia nekin. Historian siivet suhahtivat.

On hauskaa ja vapauttavaa seurailla näitä penkkiurheilijana, viiden käynnin kokemuksella. Viimeksi olimme Marjan kanssa Niinistön kutsuilla linnassa 2015, sitä ennen Tarja Halosen aikana 2008. Katrin kanssa olimme vieraina kolme kertaa, aina eri presidentin kutsusta: Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen. Kekkosenkin aikana kävin linnassa, tosin promootioillallisella 1977, jolloin ultimusmaisterina esitin kirjoittamani heksametrirunon seppeleensitojan Salla Kekkosen kunniaksi. Hienoja muistoja.

Ensimmäisiltä Koivistojen isännöimiltä linnan juhliltamme onkin kulunut 30 vuotta. Se oli hyvin ikimuistettava, Katri oli kansikuvissa linnan kuningatar sinisessä mekossaan, joka kovasti muistutti tämänkertaista. Jotenkin ensimmäinen kerta on aina paras. Olimme vasta menneet kihloihin samana vuonna 1993 ja matkanneet euroviisuihin, kaikki riemu korkeimmillaan. Tosin tuolloin hyvin onnellinen kihlattu muistelee niitä aikoja nyt yllättävän kitkerästi, mutta ehkä hänellä on siihen omat syynsä.

Muistin muuten viime kolumnissa väärin: ensimmäisestä tapaamisestamme Palokassa ja Jyväskylässä tuli kuluneeksi nyt syksyllä jo 31 vuotta. Joka tapauksessa sitäkin muistelin messuretkelläni toissa viikolla. Tiivis ja tapahtumarikas on tämä loppusyksy.

Linnan juhlissa minua säväyttivät tällä kerralla muutamat näyttelijät, tyylikäs Kristiina Halttu ja riehakas Laura Birn sekä villien rilliensä takaa naureskellut Seela Sella. Tietysti myös Krista Kosonen, samoin seiväshyppääjä Vilma Murto näytti hurjalta. Poikkeavat asut ponnahtavat näkyviin, mokia ei enää osoitella. Hyvin kauniita naisia siellä oli pitkä rivi. Sanna Marinin upea keltainen jäi aluksi uutisten alle. Jatkoillaan hän on taas päässyt hampaisiin. Haastatteluista ei nyt jäänyt mitään erityistä aforismia mieleen, ei siinä hälinässä niitä kukaan synnytä. Veteraanien kahvipöytä, satavuotiaitten runot ja laulut veivät ansaistusti suurimman huomion. Liikuttava tilaisuus kaiken kaikkiaan.

Presidenttiehdokkaat näyttivät tietä eteenpäin. Hämeenkyrön entinen vt. kulttuurisihteeri Merja Rehn näytti yhtä räiskyvältä kuin silloin nuorena. Kyllä hän varmasti linnan rouvana nauttisi roolistaan. Olli olisi vakaa ja varma presidentti, siinä virassa sopiikin olla vähän harmaa ja vähäeleinen vai mitä. Mutta saattaa olla, että sanavalmis Alex Stubb porhaltaa oikealta ohi. Kerääkö Haavisto jo kolmannen hopeasijan kokoelmaansa? Vaalin musta hevonen tulee olemaan  analyyttinen ja arvaamaton Jussi Halla-aho, tuskin voittaa, mutta yllättää. Aaltola taitaa jäädä hyväksi statistiksi.

Voisiko jotakuta näistä jo kuvitella linnan tulevana isäntänä? Miltä silloin tuntuisi? Muutos voi olla hyvin kivuton, miltei huomaamaton, traditiot istuvat itsessään niin lujassa, että ne kuljettavat miestä enemmän kuin mies niitä. Ja kukaanhan ei halua linnan juhlia muuttaakaan.

Viimeksi kävin kustantajani Siltalan pikkujoulussa, missä oli tilaisuus kirjallisiin, luonto- ja design-aiheisiin keskusteluihin. Tämän juhlan ylimmäinen kuningatar oli Finlandia-palkittu Sirpa Kähkönen. Hän oli vasta palannut Porvoosta, missä hänet oli nimetty myös Runeberg-palkinnon ehdokkaaksi. Kaiken lisäksi Sirpa on kuulemma Savonia-palkinnon ehdokkaana. Parhaassa lykyssä hänestä voi tulla kolmoisvoittaja! Viimeksi Leena Krohn voitti 1992 sekä aikuisten että lasten kirjallisuuden Finlandian.

Kävin Touko Siltalan kanssa hyvän keskustelun omien muistelmieni odotettua vaisummasta menestyksestä. Selviä syitä ei voi osoittaa. Paksu akateemis- ja kirjallisvoittoinen opus ei ole suuren yleisön kirja, eivät ole muutkaan vastaavat. Ehkä varoin jo liikaa kärjekkäitä kuvauksia. Viimeksi olin romaanillani Intoilija Finladia-ehdokkaana 2015. Tässä välissä on ollut puolison kuolema, korona, sota ja kaikkea. Muistelma oli kuitenkin tarpeellinen henkinen kalunkirjoitus. Pääasia että se tuli tehdyksi. Takaiskut, joita kokosin viimeiseen lukuun, voivat tunnetusti olla parhaita yllykkeitä. Nyt on vain katsottava tulevaisuuteen, suunnitelmat jo hautuvat.

9.12. 2023

Tampereen kirjafestarit oli nyt vihonviimeinen messu, missä kävin. Tampere-talo on avara ja toisaalta sokkeloinen paikka, salit eivät löydy helpolla. On pitkiä välimatkoja, mutta kun oikea paikka löytyy, keskustelurauha tiivistyy paremmin kuin keskellä messuhälyä. Minut oli sijoitettu kolmannen kerroksen Maestroon, ja arvelin, ettei sinne moni jaksa kiipeillä, mutta ihmeesti riitti kuulijoita. Aamulehden entinen toimittaja Marja Aalto haastatteli. Kaikki puhuttajani ovat syksyn mittaan olleet päteviä, kirjan tuntevia.

Varasin sen verran aikaa, että ehdin kuulostella kollegoita. J-P Pietiäisen kanssa ratkoimme erästä historian arvoitusta. Kuka oli se Kosolan ”kaksoisolento”, jonka nähtiin nousevan presidentti Relanderin autoon lapualaismarssin päätöstilaisuuden jälkeen Senaatintorilla. Myyttinen tieto väittää, että se oli nimenomaan Kosola itse, mutta J-P on tämän kirjassaan määrätietoisesti kumonnut. Eräs tuntemattomaksi jäänyt vanttera kaljupäinen herra tuli ja lähti presidentin autossa. Kuka siis? Minulla on hyvä ehdokas, jonka esittelin valokuvien kanssa tutkijalle. On jopa sukua. Perästä kuullaan.

Kävin kuulemassa muutakin presidentillistä ohjelmaa. Jälleen presidenttiehdokkaat marssivat rivissä keskustelemaan – tällä kertaa ”elämänsä kirjasta”. Tämä oli rennompi ja eloisampi istunto kuin viimekertainen yliopiston juhlasalissa. Urpilainen puuttui taas joukosta, samoin Li Andersson. Jälkimmäinen esitteli jo elämänsä kirjan Hesarin esseessä, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Mika Aaltola tulkitsi lehdessä uusiksi Juhani Ahon Juhan sen verran mutkia oikoen, että juttu on herättänyt jälkikeskustelua. Ehkä Ahon tendenssi ei ollut niin ulkopoliittinen kuin Aaltola uumoilee.

Nyt Mika Waltari nousi keskustelun yhdistäväksi tekijäksi. Jussi Halla-aho sen aloitti valitsemalla mielikirjakseen Turms kuolemattoman. Hän sanoi, että olisi yhtä hyvin voinut valita tunnetumman Sinuhe egyptiläisen, niin samantyyppisiä nämä Waltarin historialliset romaanit ovat. Sari Essayah lisäsi kierroksia puhumalla alkukristittyjä kuvaavista Valtakunnan salaisuudesta ja Ihmiskunnan vihollisista. Hän oli hyvin selvillä myös Waltarin problemaattisesta naiskuvasta. Pekka Haavisto ilmoittauti hänkin Waltarin ihailijaksi. Mika Aaltola kertoi saaneensa jopa etunimensä Waltarin mukaan. Vain laidoilla istuvat Stubb ja Harkimo jäivät tämän keskustelupiirin ulkopuolelle.

Kiinnostavasti ehdokkaat pohtivat romaanin ja historiallisen totuuden suhteita. Waltari oli tunnettu tarkkuudestaan, vain siinä hietakirpun kohdalla hän haksahti, niin että sveitsiläisen hyönteistutkijan oli häntä oikaistava: kyseinen kirppu levisi Egyptiin vasta Ekhnatonia myöhäisempänä aikana pyhiinvaellusten mukana. Referoin näitä muistinvaraisesti kuten keskustelijatkin. Tämänkin otoksen pohjalta huomataan, että meillä on kirjallisesti kohtalaisen sivistyneitä ehdokkaita korkean virkaan. Perinteet velvoittavat Kekkosesta alkaen.

Vaalien teemaa liittyy myös Kari Häkämiehen ja Rosa Meriläisen yhdessä kirjoittama dekkari Presidentintekijän kuolema, jossa varsinaisen murhatapauksen taustalla vilahtelee neljä presidenttiehdokasta vaalien lähestyessä. Ajankohtaiseen saumaan kirja iskee. Valpas iltapäivälehden toimittaja yrittää siinä kaivaa ehdokkaiden taustoista kompromettoivia asioita. Viime kesänä kuumentunut poliittinen teema ei tässä enää iske tulta kuten ei todellisuudessakaan. Vaan kuka tietää mitä paljastuksia vielä tulee. Häkämiehellä on aina varma tuntuma päivänpolitiikkaan, muta en osaa sanoa, mitä lisää toinen kirjoittaja on hänen tuotantoonsa tuonut. Ainakin naisistuneen vammaisen päähenkilön. Minulle tuli vähän kunnon kotkalaispoliiseja Söderiä ja Jorosta ikävä.

Finlandia-voittaja Sirpa Kähkösellä oli tietysti loputon jono signeerauksen pyytäjiä. Luin vasta äskettäin hänen kirjansa 36 uurnaa, ja hyvin taidokkaasti rakennettu autofiktiivinen romaani se on. Sen tyylillinen tarkkuus muistuttaa siroa koruommelta, jossa jokainen pisto on kohdallaan. Kertojan äiti-suhde avautuu moniin suuntiin, mutta jää kaltaiselleni parkkiintuneelle mieslukijalle tietyn välimatkan päähän. Poliittisen lähihistorian taso siinä kyllä kiinnosti, osin tuttu Kähkösen aiemmista romaaneista. Hänen paras teoksensa on mielestäni Graniittimies (2014). Äidistään ovat muutamatkin viime aikoina kirjoittaneet, Anja Snellman ja Hannu Mäkelä tulevat mieleen. Ja voi voi, Sillanpäähän se vasta äite-vainaastaan kirjoittikin, tosin vain novelleissaan ja muistelmissaan.

Niin, oma muistelmani ei nyt päässyt tänä syksynä kunnolla esiin. Matti Kuusela arvioi käytävällä tavatessamme, että syynä on kielteinen ennakkoasenne, joka ei  vielä murtunut. Olen ollut niin monen parjauksen kohteena, imago on rasittunut. Osaltaan vaikutti Hesarin nihkeä arvostelu, vaikka Matti teki parhaansa Aamulehdessä. Mutta sitten tuleekin messuilla vastaan fiksu lukija, Tampereen yliopistosta tuttu historiantutkija, joka paneutuu kertomaan, mitkä kohdat tekivät häneen vaikutuksen kirjassa: varsinkin alun lapsuus  ja Helsinki-kuvaus sekä professori Sarajaksen pelottava hahmo, josta kertoi nähneensä jopa painajaisunia. Ehkä kirjan paksuus pelottaa monia. Ei auta, näillä mennään, ja tähyän jo uusiin tehtäviin, kuten Marja Aallon haastattelussa uhosin.

Muihin kauno- tai tietokirjoihin en ole vielä perehtynyt tämänkään vertaa. Onhan tulevina pyhinä aikaa, niin kuin ne nyt kohdallani suuresti arjesta eroaisivt. Juhlakautta kohden joka tapauksessa mennään.

4.12.2023

Siellä he istuivat taas kaikki kahdeksan rivissä yliopiston juhlasalissa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa. Yksi tosin puuttui, Jutta Urpilaista ei näkynyt. Ei häntä myöskään ilmoitettu estyneeksi. Eikö hän ole vieläkään aloittanut kampanjaansa?

Toiset keskustelivat Teija Tiilikaisen johdolla rutinoituneesti, asiantuntevasti ja varmoin näkemyksin erityisesti maailmantilanteeseen ja turvallisuuteen liityvistä kysymyksistä. Vähän heitä tulee surku: eivätkö he jo kyllästy kiertämän tilaisuuksia samassa kokoonpanossa? Varmasti he tietävät jo ennalta, mitä kukin tulee sanomaan mistäkin asiasta. Niinpä keskustelu oli etupäässä hartaan yksimielistä, vakaata ja vähän vaisua. Edes pientä erimielisyyttä särähti suhteistamme Kiinaan. Jussi Halla-aho haluaisi ottaa etäisyyttä Kiinan-riippuvuudesta, Olli Rehn taas kannatti läheisempää yhteistyötä.

Alex Stubb laukaisi kysymyksen kertomalla anekdootin USA:n varapresidentin Kamala Harrisin vierailusta johonkin (en muista mihin) Afrikan maahan. Harris laskeutui kiinalaisten tekemälle lentokentälle, matkasi pääkaupunkiin kiinalaisten valmistamaa tietä pitkin ja asui kiinalaisten rakentamassa hotellissa. Puheessaan hän varoitti kuulijoita: älkää tehkö yhteistyötä kiinalaisten kanssa!

Nämä olivat kuitenkin detaljeja parituntisessa keskustelussa. Useimmista asioista ehdokkaat olivat kutakuinkin yksimielisiä, kuin hyvin opetetut kilpaveikot.  Kaikki vastustivat Venäjää ja näkivät sen uhkana, kaikki halusivat pitää enenevästi huolta omasta puolustuksestamme, kaikki kannattivat itärajan väliakaista sulkemista. Stubb loisti luettelemalla ulkomuistista kaikkien aselajien numeraaliset vahvuutemme ja tunnistamalla yleisöstä puolustusvoimien entiset komentajat. Korpraali Stubb tuntee alemmuutta asepalvelusta suorittavan poikansa rinnalla, joka on ylennyt hänen ohitseen. Hän vetosi äänestämään itsestään ylipäällikön, jolloin ongelma poistuisi.

Olli Rehn muistutti ”kokemusasiantuntijoita” Haavistoa ja Stubbia siitä, että  nämä olivat Kataisen hallituksen ministereinä leikkaamassa puolustusvoimien määrärahoista oliko se nyt peräti 10%. Molemmat myönsivät sen virheeksi, jota on sittemmin korjailtu. Halla-aho oli puhujista voisiko sanoa syvämietteisin. Aivan kuten Marko Junkkari aamun Hesarissa toteaa: hän tuntuu todella miettivän, mitä mieltä hän esitetyistä kysymyksistä on. Saska Saarikosken eilinen kolumni jää historiaan: ensimmäisen kerran Halla-ahoa ylistettiin tässä lehdessä.

Minusta alkoi tuntua, että tässä mainitusta nelikosta kuka tahansa pystyisi hyvin hoitamaan presidentin virkaa. Ei heillä myöskään ole sanottavaa erimielisyyttä siitä, kuinka sitä tulisi hoitaa. Erinomaisesti he hallitsevat asiat. Aaltola ja Stubb vaikuttivat toimeliaimmilta, muut olisivat tilannetta seurallen enemmän puolustuskannalla. Li Andersson vaatisi enemmän tasa-arvoisuutta miesten ja naisten palvelusuhteisiin sekä uudenlaisia siviilipalvelustehtäviä naisille. Sari Essayah muisteli matkojaan Israeliin ja Intiaan ja yritti laajentaa keskustelua entistä globaalimmalle tasolle. Keskustelua säestivät sopivasti Palestiinaa puoltavien mielenosoittajien intohimoiset rääkäisyt ovien takaa.

Ehdokaat ovat niin monessa marinoituneet ja syvästi selvillä vaikeistakin kysymyksistä, että ei tule hätää valitaan kuka tahansa. Entinen kohtalokas vakavuus on poistumassa vaaleista. Toisten mielestä presidenttiä ei ylipäätään enää tarvittaisi, riittää kun pääministerille ja hallitukselle koottaisiin kaikki valta. Silloinko asiat hoituisivat sutjakkaasti? Näyttikö siltä viime kesänä? Nykin on hallituksen sisällä ollut vääntöä rajakysymyksestä. Presidentin asemaa horjuttaisivat mielellään ne, jotka uskovat, että aina saadaan kootuksi vahva ja määrätietoinen hallitus. Kuka senkin tässä kuohuvssa maailmassa takaisi.

Siitä tuli mieleeni aamuinen puolueiden kannatusgallup. Kun kahden johtavan puolueen kannatukseen revähtää äkkiä kolmen prosentin ero (plussat ja miinukset yhdessä) viimekertaisen nähden, Magman Majander arvioi sen johtuvat vain yleisestä maailmantilanteesta! Kokoonnutaan varman ja turvallisen äärelle. Puolueiden viimeaikaisella toiminnalla ei siis ole mitään väliä? On muka liian varhaista arvioida rajatilanteen merkitystä, joka on kuohunut kaksi viikkoa. Hallitus on HS:n kolumnistin mukaan hoitanut asiaa ”hapuillen”. Kansa ja miltei kaikki puolueet näyttävät sen sijaan antavan kovan tuen pääministeripuolueen päättäväiselle toiminnalle, jota laillisuuskysymykset ovat vähän viivyttäneet.

Yksimielisyyttä pidetään jokus heikkouden merkkinä. Parlamentarismissa kuuluu asiaan riidellä kovasti. Turvallisuuskysymyksessä yksimielisyys näyttää silti olevan aika kuranttia kamaa. Vakeassa rajakysymyksessä sellainen näyttää syntyneen pää- ja sisäministerin johdolla ja puolueiden kesken jopa ilman presidentin ohjausta. Jatko onkin kiinnostavaa seurattavaa. Kun presidentti on juuri vaihtumassa, vastuu eteen tulevista ratkaisuista siirtyy entistä painavammin hallituksen harteille. Yrittääkö veli venäläinen uutta läpimurtoa juuri tässä saumakohdassa?

Talvisodan syttymisen muistopäivänä 2023

Oli tarkoitus vain käydä asiallisesti Jyväskylän kirjamessuilla, kun kustantaja oli minut niille ilmoittanut. Vasta perillä huomasin, kuinka muistorikas tästä matkasta alkoi kehkeytyä.

Hoidin osuuteni Paviljongin messulavalla, ja Juha Roiha teki näppäriä kysymyksiä. Eturivissä istui vanha luokkakaveri Yrjö Quuvee Qvarnberg, joka on viime aikoina niittänyt mainetta ikäluokkansa triathlon-mestarina. Norssin Turnarien luoma perskunto on kantanut näin pitkälle. Quuvee otti kuvan (yllä). Kaikki meni siis mukavasti paitsi että yleisö ei suuremmin innostunut ostamaan muistelmiani. Ehkä kirjan paksuus ja arveluttava maineeni pelottavat.

Kirjailijoita oli paikalla viljalti, vaikka muutama oli peruuttanut. Jotenkin nämä messut vaikuttivat kodikkaan kokoisilta ja hengeltään isoja messuja lämpöisemmiltä. Tunnelma oli kohdallani aivan toinen kun kymmenen vuotta sitten, jolloin Keskisuomalainen haukkui messujen tervetuliaisiksi kirjani Lavatähti ja kirjamies pääkirjoituksessaan! Tällaiset kohokohdat painuvat mieleen.

Tapasin muutamia tuttuja kuten Katariina Romppaisen (jolla oli nimipäivä), Jukka-Pekka Pietäisen ja Kari Häkämiehen ja kävin heidän kanssaan kirjallisia keskusteluja taukotuvassa. Pirkko Mannola ja Göran Stubb viivähtivät paikalla, eivät vaalikiertueella, vaan Pirkko haastatteli muun muassa maalaislääkäri Kiminkistä. Sitten huomasin, että messujen varsinainen tähti (Jenni Haukion ohella) olikin Katri Helena, joka konsertoi illalla samassa Paviljongissa. Mitä jos menisinkin pitkästä aikaa ex-vaimoani kuuntelemaan, kun kerran olen tänne saakka tullut.

Majoituin Scandic-hitelliin Messusillan toiseen päähän ja huomasin, että siinä oli jotakin tuttua. Tämähän on sama hotelli (silloinen Cumulus), josta Katri nouti minut kerran iltayöstä maasturillaan öiselle ajelulle Jyväsjärven rannoille. Olin silloin käynyt ensivisiitillä hänen luonaan Palokassa. En mitenkään voinut aavistaa, mitä kaikkea tuosta ajelusta seuraisi. Kymmenen vuotta elettiin se jälkeen yhdessä. Havahduin huomaamaan, että kohtaamisesta oli kulunut jokseenkin päivälleen 30 vuotta! Ihmeellistä eikö totta.

Katrin konsertti oli taattua tavaraa, ei siinä mitään. Tuntui kuin aikamatka olisi pyörähtänyt vuosikymmeniä taaksepäin. Aivan samat laulut, samat eleet, samat välipuheet kuin silloin ennen. Ehkä joku uudempikin luomus joukossa, enimmäkseen hyvin tuttua ja turvallista. Esiintyjän viritys oli vähän verkkaisempi ja kauniisti sanoen kypsyneempi kuin parhaina päivinä 90-luvulla. Mutta ääni on tallella, ja alun lievän käheyden jälkeen se lämpeni loppua kohti aivan kirkkaaseen vetoon. Kyllä hän edelleen yleisönsä hallitsi, vaikka entinen haltioitunut tunnelma oli tietysti hiukan laimentunut. Kun kyseessä oli ilmoituksen mukaan hänen viimeinen juhlakonserttinsa kiertueen päätteeksi, olisin odottanut jotain loppukohotusta, mutta konsertti päättyi tavanomaisiin ylimääräisiin ilman kiitospuheita, kukkien ojennuksia tai totuttua standing ovationia. Tyynesti ja arvonsa tuntien tähti poistui. Nähdäänkö häntä enää koskaan konserttilavalla?

Kun hyvään alkuun oli päästy, sukelsin Jyväskylän yöhön ja nautin Helmessä elämäni parhaan auraburgerin parin oluen saattelemana. Pöytään rytkähti joukko reippaita nuoria miehiä, joiden kanssa syntyi juttua monenmoista. Kun he kuulivat millä asialla liikuin, he ryhtyivät kilvan muistelemaan minkä kirjan olivat viimeksi lukeneet. Yksi oli alkanut kuunnella Sinuhea, mutta jättänyt kesken, ei sytyttänyt. Toinen ei ollut lukenut koskaan mitään. Kolmas sanoi lukevansa parhaillaan semmoista kuin Rikos ja rangaistus. Onnittelin ja kannustin häntä: se on edelleen maailman paras dekkari. Kunnon kohteliaita poikia on Jyväskylässä.

Asuinhan tässä kylässä ensimmäistä kertaa jo ylioppilaskesänäni 1963, siitä kerron muistelmissani. Yksi näytelmäni nimeltä Pelastaja on esitetty Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Olen myöhemminkin muutamaan otteeseen vieraillut Jyväskylän Kesässä ja luennoinut yliopiston hienossa tiilisessä päärakennuksessa.  Kerran olin teatteritieteen väitöksessä vastaväittäjänä. Paljon muitakin kuin romanttisia muistoja liittyy tänne. Kiertelin aamulla ulkona pakkasessa ja yritin tunnistaa vanhoja paikkoja. Kaupunki on muuttunut, ilmeeltään modrnisoitunut, mutta keskeiset maamerkit puisto ja harju ovat tallella kuten myös klassiset rakennukset. Kirjastossa olen usein vieraillut, myös siinä Poikien kirjakerhossa, joista yksi vetäjä minua tällä muistuttikin.

Viivyin vielä siihen saakka, että kuuntelin Katrin ja haamukirjoittajansa Elina Hirvosen haastattelua messujen päälavalla. Juha Roiha heitäkin haastatteli, selvästi ihailusta lääpällään. Katri puhuu aina mukavasti ja laulahtikin välillä. Muistelmien sisältöä ei paljon kosketeltu, sitäkin enemmän kirjan tekovaiheita. Elävän kuvauksen isänsä ammattiyhdstystoiminnasta tehtaalla Katri irrotteli. Muistanpa tämän aidon persoonan, Veke Koistisen, jonka arkkua olin kantamassa toisin kuin Katri muistelmissaan väittää. On siellä muitakin (tietoisia) muistivirheitä ja aukkoja, ainahan niitä on muistelmissa.

Kävin vielä esiintyjien taukotuvassa ennen lähtöä. Kuinka ollakaan Katri oli juuri kauhomassa keittoa lautaselle. Tervehdimme lyhyesti ja lakonisesti. Kiitin häntä  muistikuvia herättäneistä esiintymisistä. Olisi ollut enemmänkin puhuttavaa ja muistelmissaan oikaistavaa, mutta en nyt ryhtynyt inttelemään, kun tähden vartiomies tarkkaili lähistöllä ja lounasseurana oli mainittu haamukirjoittaja. En tohtinut häiritä. Sitä paitsi hän on halunnut määrätietoisesti katkaista välit kauan sitten. Eikö sekin ole eräänlaista heikkoutta ja itsevarjelun liioittelua?

Olisin voinut kysyä, miksi hänen muistelmansa vaikenevat kokonaan meidän rakkaussuhteemme iloisista ja onnellisista kohokohdista ja keskittyvät vain parjaaviin pikkupiirteisiin liiton loppuvaiheissa. Kohokohdat olen tallentanut omiin muistelmiini. Olisin voinut kysyä myös, mihin Katri oli näiltä osin kadottanut paljon mainostamansa positiivisen ajatusmallin. En kuitenkaan kysynyt. Totesin vain etten nyt lahjoita hänelle omia muistelmianikaan, koska paksuutensa vuoksi tätä teosta olisi turhan vaivalloista polttaa sementtirenkaassa.

Kolkuttelin iltajunalla kotiin. Ravistin mieleeni hiipivää alakuloisuutta ja vakuutin itselleni, että elämän yksi tarkoitus on koota muistoja, tarkastella niitä ja arvioida uudelleen, olivat ne sitten onnellisia tai surumielisiä. Näitä  molempia vilahteli vilkkaasti mielessäni junan kiitäessä halki mustan pakkasillan kohti Helsinkiä. Tutkin tuimasti vaalien muistojani, ja kuten muuan runoilija aikanaan opasti, panin päällimmäisiksi paremmat.

27.11.2023

Osallistuin kahtena päivänä Suomen Tietokirjailijoitten 40-vuotisjuhlaan ja syyskokoukseen. Nyt olen perusteellisesti tietoinen alan kirjoittajien ahdingosta. Tulot ovat romahtaneet, mutta julkaisut pysyneet ennallaan. Paljon julkaistaan, mutta yhä vähemmän myydään. Apurahojen kohdalla vallitsee sama epäsuhta kaunokirjailijoihin nähden kuin 90-lvulla, jolloin Valtion kirjallisuustoimikunnassa yritimme tilannetta tasapainottaa. Ei syntynyt tuloksia eikä synny vieläkään, sama epäsuhta vallitsee.

En itse koe sitä kovin raskaasti, koska kuulun myös Kirjailijaliittoon ja toisinaan irrottelen kaunon puolella. Mutta jos pääleipä olisi kiinni kirjoista, tilanne olisi perin vakava kummankin genren kohdalla. Näistä seikoista kuulimme kymmeniä puheenvuoroja ja näimme lukuisia kalvoja. Komea juhlakirjakin julkaistiin monine artikkeleineen, palkintojakin jaettiin. Ala ja yhdistys ovat liikkeessä.

Ei siis ihme, että vanha toimitussihteerini Hiidenkiven alkuajoilta Elina Grundström lähti haastajana kovaan rynnistykseen yhdistyksen puheenjohtajan vaalissa. Hänellä oli selvät pasmat siitä, mitä tulisi tehdä, ja hyvin pontevasti hän niitä esitteli. Minut oli ohjelmoitu kannattamaan istuvaa puheenjohtajaa, mutta olin aivan vähällä livetä Elinan kannalle, niin vakuuttavasti hän esintyi. Kun vierustoveri uhkasi, että siinä tapauksessa emme ole enää puheväleissä, päätin pysyä ruodussa.

Leppoisa Timo Tossavainen säilyttikin sitten eleettömästi paikkansa, vaikka tiukoille meni. Hänen kannattajansa tyytyivät vetäytyvään puolustukseen. Tavallaan kiintoisaa, että yhdistyksessä oli kerrankin säpinää. Ehkä se enteilee jatkossa entistä rivakampia toimia tietokirjailijoitten aseman kohentamiseksi.

Iso ongelma on tietysti äänikirjojen kasvava markkinosuus, joka kaventaa kirjailijoiden tuloja, eivätkä kustantajatkaan kuuleman mukaan ole tilanteeseen täysin tyytyväisiä. Mutta siinä asiassa kirjailijayhdistyksen toimintamahdollisuudet ovat hyvin rajatut, koska se ei ole neuvottelujen osapuoli. Painostaa tietysti aina voidaan ja yrittää vaikuttaa eri elimiin kaikin keinon, ja sitä kovasti tehdäänkin. Mielenkiintoita seurata, mitä alkavalla toimikaudella tapahtuu.

Hauska oli tavata tuttuja pitkästä aikaa, kun lähes kaikki tiedonkylväjät olivat kerralla koolla. Kai Ekholm sauhusi aktiiviseen tapaansa ja houkutteli mukaan tulevaan kirjaansa. Markku Kivinen lausui ystävällisen arvion Sillanpää-elämäkerrastani. Siis sitäkin joku valistunut vielä lukee! Tietokirjat ovat pitkäikäisiä. Iikko Voipio oli lukenut muistelmani, ja hänellä oli siitä yhtä ja toista huomautettavaa. Ystävät Helena Ruuska ja Anna-Liisa Haavikko pitivät minua aisoissa itse kokouksen kiemuroissa.

Luovuin noin 4,5 tunnin kuluttua ja lähdin puutuneena kaupungille. Suuntasin Rosebud-kirjakauppaan, mutta en ostanut tietokirjaa, vaan Haruki Murakamin novellikokoelman Miehiä ilman naisia. Katsoin  viikolla televisiosta Ryusuke Hamaguchin ohjaaman elokuvan Drive my Car, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Halusin lukea alkuperäisen novellin, joka on elokuvan pohjana. Yllätyin kuinka niukka kertomus on verrattuna rönsyilevään elokuvaan. Varsinkin teatteriosuutta ja Vanja-enon harjoituksia ja esityksiä on elokuvaan roimasti kasvatettu. Myös päähenkilön suhde kuolleeseen vaimoonsa saa elokuvassa lisäulottuvuuksia, ja miehen päässä leimahtaa ratkiseva oivallus vuoristoon suuntautuvalla matkalla. Näitä on kyllä jo ituina sinänsä hienossa tiiviissä novellissa.

Teosta voi dramatisoitaessa hyvin laajentaa näinkin pitkälle, jos sen tekee taiten ja alkuteoksen hengessä, kuten Hamaguchi on tehnyt. Elokuva väittää saaneensa Murakamin noveista vain ”idean”, mutta onhan sinä enemmänkin, keskeiset kaksi henkilöhahmoa valmiiksi luonnosteltuna ja tärkeimmät ajatukseet alustavasti kehiteltyinä. Kaksi miestä ystävystyvät, kun kumpikin on rakastunut toisen kuolleeseen vaimoon. Tämä jännite saa novellissa paremman valaisun kuin elokuvassa,

Tietoa kaunokirjakin meistä ihmisistä antaa, joten jako kahteen leiriin on vähän teennäinen. Siihen viittaa myös yhdistyksen juhlajulkaisun nimi Tietokirjallisuuden lajit ja rajat. Siinä pyritään tarkastelemaan vähän laajemmin ja uudella tavalla kaikkinaisen kirjallisuuden rajattomia lajeja. Julkaisu on kattava avaus sinänsä, siinä pohditaan pohditaan muun ohessa myös bio- ja autofiktion sekä tiedon rajoja. Hommia riittää vielä analyyttisillä linjanvetäjillä. Käsikirja on tarpeen tutkijoille ja kriitikoille, mutta uskon tietokirjailijoiden noudattavan itsepäisesti omia suuntaviivojaan lajitelmista ja rajauksista piittaamatta.

20.11.2023

Viime viikolla iski flunssa, ei sentään korona, todistaa kotitesti. Silti painelin Poriin Eeva-Liisan eskorttina katsomaan näytelmää Sylvi – ensimmänen nainen. Meillä oli aiheeseen erityinen mielenkinto, kun Eeva-Liisa Haimelin näytteli tätiään kymmenen vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa kirjoittamassani näytelmässä Sylvi ja Anita. Se sai hyvän vastaanoton ja meni miltei sata kertaa Pienellä näyttämöllä. Miltä näytti nyt uusi Sylvi?

No ainakin erilaiselta. Minna Nurmelinin ohjaama esitys perustuu ”väljästi” Johanna Venhon kirjaan. En tunne alkuteosta, mutta Eeva-Liisalla oli siitä sangen positiivinen käsitys. Silti hän hämmästyi aika lailla näkemästämme esityksestä. Mervi Takatalon ruumiillistama Sylvi on railakas nykynainen, liikunnallinen taituri ja rohkea miehensä asioihin sekaantuja – kuinkahan kauas todellisesta henkilöstä tämä kuvitelma harppaa?

Nykyään kai täytyy tehdä teatteria voittopuolisesti enemmän fyysisen toiminnan kuin puhutun sanan kautta. Tällöin historiallinen todellisuus on yhdentekevää, varsinkin kun kellään ei voi olla siitä lopullista käsitystä. Historian henkilö on jokseenkin vapaata riistaa teatteritaiteilijoille, kirjassa on sentään vähän paremmin pysyttävä lähteiden tuntumassa. Tästä näkemästämme Sylvistä voi sanoa, että tällainen hänen esikuvansa ei ainakaan ollut, vaikka sisäiset tuntemukset olisivat kuvatun kaltaisia. Pikemmin tuntuu siltä, että Sylvi Kekkosen suuruus oli siinä, että hän ei päästänyt sovinnaisia tunteitaan vapaasti valloilleen.

Millaisia keskusteluja Urho ja Sylvi intiimisti kävivät, se voisi olla hyvinkin haastava draaman aihe. Uskon että siinä oli älyllisiä ja emotionaalisia tasoja enemmän kuin itsestään selviä äyskäisyjä. Joku vielä sellaisenkin näytelmän tekee, toivotaan. Kysymys ei varmasti ollut tavallisista taistelevista virtasista, vaan henkilöistä, joiden sisäisiäkin tuntemuksia sääteli kova ulkoinen paine ja selviämisen pakko. Tästäkin puserruksesta varmasti dramatiikkaa löytyisi, vaikka ei ihan sukupuoliroolien yleiskaavan mukaista.

Kiva oli kuitenkin pitkästä aikaa käydä Porissa ja näyttämöllä, jossa omakin näytelmäni Herra Untolasta eli Maiju Lassilasta kerran pyöri. Sitä hauskempaa oli tavata taas silloinen teatterin johtaja Risto Ojanen, joka on urakoinut teatterin kaksiosaisen massivisen historian. Sitä juhlistettiin teatterijuhlassa muutama vuosi sitten, silloin kuten nytkin isäntänä nykyinen johtaja Christian Lindroos. Pori on suomalaisen teatterin merkittävä alkupiste, sen kauniissa talossa kannattaa aina tilaisuuden tullen poiketa.

Kotiin päästyäni käväisin vielä vanhassa koulussani Norssissa, missä pidettiin historian ensimmäiset alumnien sitsit oikein juhlasalissa. Suuri yllätys sielläkin: nuori polvi oli vallannut juhlat melko täydelleen. Meitä veteraaneja oli yksi pitkä pöydällinen, luokkatovereita ei ketään. Kauniiden tyttöjen kohtaaminen vanhassa kunnon poikakoulussa on aina jotenkin järkyttävää. Mutta vauhtia riitti, lauluja ja yltäkylläistä tarjoilua, ei ikinä ollut minun aikoinani tämmöistä menoa avokkaassa juhlasalissa.

Nyt on vain paranneltava kuntoa.  Hyvää toipumisohjelmaa tarjosi varkain liikkeelle lähtenyt Francon jälkeen –sarjan 22. tuotantojakso. Olin vähällä pudota kärryiltä, mutta onneksi Jussi Niilekselä muistutti tärkeästä asiasta. Viimeksi näkemäni jaksot kokeillivat eri aikatasoja ja melko epäsovinnaista kerrontaa, mutta ilmeisesti katsojia alkoi pudota kyydistä, koska nyt on palattu perinteiseen kronologiseen kerrontaan ja hyvä nin. Alcantaran perhe pitää vallassaan ilman mitään temppuiluja ihan hyvin. Sarjassa on oma maaginen koheesionsa, joka ottaa mukaan ajankuvaa niin paljon, että katsominen käy lähihistorian kertauskurssista espanjalaisesta katsanokulmasta.

Samaan tarkoitukseen sopii kyllä Venhon kirja ja siitä tehty näytelmä Sylvistä. Lähihistoria on vilissyt silmissä myös Martti Ahtisaaren hautajaisten yhteydessä. Ehkä tämänkin presidentin ja rauhantekijän elämää kuvataan vielä vaimon näkökulmasta, ken tietää. Nimesihän hän piispa Eero Huovisen (vanha norssi) mukaan salaisuuksikseen Karjalan ja Eevan. Näin voi tulla aina uutta kulmaa esiin. Ahtisaaren hienosti hoidetut hautajaiset huipensivat jäähyväisten sarjan, jota viimeksi elettiin Aulis Aarnion ja Matti Klingen muistoilaisuuksissa. Kun viisaat ja paljon ajatelleet miehet poistuvat, jotakin heidän henkisestä voimakentästään jää keskuuteemme, ja sehän on sentään iso lohtu.

12.11.2023