Vaikka monet elämämme mittarit osoittavat alaspäin, hiljaisen alakulon tunnelmissa voi myös viihtyä. Miten ehdokas Jussi Halla-aho sanoikaan: asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteivät ne voisi olla vielä huonommin. Pohjalta ei putoa korkealta, sieltä voi vain nousta.
Olin kyllä yllättynyt, että Lapin yliopiston tiedekuntaneuvosto hylkäsi lopulta Lauri Törhösen väitöskirjan. Se oli kuitenkin käynyt läpi kolme perusteellista akateemista tarkastusvaihetta, kuten professori Jukka Korpela Hesarissa (20.12.) osoitti. Tämän myllyn jälkeen koko proseduuri yhtäkkiä käännettiin päälaelleen. Ei voi välttyä ajatukselta, että harvinaisen laaja julkinen metakka vaikutti ratkaisevasti päätökseen.
Väittelijä teki itse oudon virheen omaksumalla valmiiksi ylimielisen ja työtään laiskasti vähättelevän asenteen väitöstilaisuudessa. Striimauksesta se välittyi laajemmalle yleisölle ja tarjosi Samuli Tiikkajalle oivallisen alustan kolumnilleen Hesarissa. Siitä lumipallo lähti vyörymään. Kirjan sisällöstä ei kukaan puhunut mitään, vaan kaikki huomio kiinnittyi sen aukolliseen ja sekasortoiseen kokoonpanoon. Siitäkään harvalla on omakohtaista havaintoa.
Vastaväittäjä Esa Saarinen puolusti väitöskirjaa nimenomaan sen sisällön kannalta. Ei hänkään nostanut siitä mitään kovin sävähdyttävää taiteellis-tieteellistä löytöä esiin. Ei hän ole elokuvan erityistuntija, eikä ohjaajista tai esitarkastajistakaan löytynyt yhtään elokuvan tutkijaa, joita maassa kai sentään on. Nyt Saarinean saa kantaa kohtuutonta häpeää lepsusta vastaväitöksestään. Toisaalta, minkä hän sille mahtoi, ettei väittelijä ollut kiinnostunut keskustelemaan hänen kanssaan. Ison osan häpeää otttaa kontolleen koko konkkaronkka, joka työn ohjaukseen ja tarkastukseen osallistui.
Tuossa historiallinen opus lojuu pöytäni kulmalla huolettoman huitaisevalla omistuksella varustettuna. Mitä sieltä siis löytyy? Sillä on koppavan kattava otsikko, kuten huomataan. Kunnianhimon puutteesta ei tehtävän asettelua anakaan voi syyttää. Mutta mitä siitä jää käteen?
Kirjan laajasti kaartelevat yleishavainnot ja teoreettiset snobismit kuvallisen ilmaisun olemuksesta jättävät lopulta jotensakin tyhjän olon. Miksi kaikki tämä vaivannäkö (354 sivua), kun selvä tavoite ei edes häämötä eikä tehtävän asettelu kunnolla täsmenny? Teksti paisuu ja haarautuu monipuolisesta omakohtaisiin kokemuksiin elokuvan parissa, mutta sinänsä kiinstavatkin havainnot pirstoutuvat ja punainen lanka katkeilee. On nähty niin luvuttomasti elokuvia ja luettu niistä niin paljon, että kaaos ei jäsenny jänteväksi tutkimukseksi. Miksi Lauri ei luottanut enemmän omaan taiteelliseen tekemiseensä ja rakentanut koko kirjaa omien elokuviensa varaan, niitä jälkikäteen analysoiden? Itsekritiikistä voisi syntyä kiintoisa taiteellinen reflektio ja läpivalaisu. Onhan yön aiheeksi ilmoitettu yksikantaan: ”Minä”.
Väitöstilaisuudessa puhuttiin jonkin verran ”klipeistä” ja niiden merkityksestä kokonaisuudessa. Vastaväittäjä tuntui arvostavan niitä, väittelijä itse väheksyvän omia löytöjään. Klipit ovat kirjassa irrallisia pikkutarinoita, joita ei erityisesti nivota muuhun tekstiin. Niistä löytyy kuitenkin kaikenlaista hauskaa ja myös ällistyttävää aineistoa. Esimerkiksi tällaista:
Sivun 61 klipissä käsitellään Kari Rahkamon, Raimo Ilaskiven ja Eeva-Riitta Siitosen asemaa Helsingin ylipormestareina, kaupunginorkesterin konserttia ja siellä tapahtunutta viulunkielen katkeamista, Rahkamon tyttären virtuositeettia taitoluistelijana, urheilun ja taiteen vertailua, jousiammuntaa ja curlingiä, keihäänheittoa ja mäkihyppyä, Matti Nykäsen ponnistustyyliä ja esimerkillistä hyppymoraalia, josta elokuvan tulisi kirjoittajan mukaan ottaa oppia. Lisäksi todetaan, että lavastaminen on keihäänheittoa ja kirjailijakin on keihäänheittäjä. Käydään aika tarkkaa taiteiden välistä rajaa:”Opperalaulaja on mäkihyppääjä mutta levylaulaja keihäänheittäjä.” Sen sijaan 0n semanttista keskustella, ”onko rakennustaide, jota kutsutaan arkkitehtuuriksi, mäkihyppy- vai keihäänheittotaidetta”. Lukija odottaa jännittyneenä, mihin tämä kehittely lopulta johtaa elokuvan tutkimuksen osalta. Aivan oikein:
”Elokuvaohjaaja on sekä mäkihyppääjä että keihäänheittäjä. Mäkihyppääjän ominaisuuksia tarvitaan kuvauksissa ja jälkitöissä, joiden aikana elokuva syntyy. Mutta jos ajattelee, kuten minä, että elokuva tulee valmiiksi katsojan mielessä elokuvan näkemistä seuraavan aamuna, elokuvaohjaaja onkin keihäänheittäjä.”’
Mikä oli siis todistettava. Paljon muutakin yllättävää oivallusta kirjasta löytyy. Ainakan se ei jätä kylmäksi. Näinkin välkehtivän moniaineksista voi taiteellinen tutkimustyö ovelimmillaan olla. Sääli että se on nyt valtakunnallisissa valoissa todettu tykkänään epäpäteväksi. Tieteellis-taiteellisen tutkimuksen rajat arvatenkin täsmennetään ja anarkistis-akateemisen hulluttelun pelikenttä kuristuu entistä ahtaammaksi.
Vuoden pimein päivä valkenee ryömivän hitaasti. Hyvä Tuomas joulun tuopi. Lähdenkin tästä ajelemaan kohti valkeampaa maisemaa. Tuokoon jo huominen myös jokusen minuutin lisää päivänvaloa arktiseen ahdistukseemme.
21.12.2023