Panu Rajala

Nyt on peruttava viimekertainen itsesääli. Päätimmekin muutaman ystävän kanssa ex tempore lähteä Ikaalisten kylpylän joulupöytään. Ensimmäisen kerran elämässäni kokeilin kaupallista valmisjoulua, eikä kokemus ollut hullumpi. Tarjoilu oli herkullista, ruokaa ja juomaa oli riittävästi. Savusauna kuului ohjelmaan, tosin siellä ”joku hullu” heitti niin tuliset löylyt, että lauteilta oli vaivihkaa lähdettävä. Eräs daami vilvoitteli viehkeästi lumihangesssa. Talon henkilökunta oli ystävällisellä joulutuulella, ilmapiiri kaikkiaan välitön ja niin lämmin kuin nyt tällaisessa laitoksessa voi olla.

Mutta onhan sanottava, että oikea joulu laskeutui keskuuteemme vasta, kun palattiin tapanina Viehätykseen ja tytär tuli valmistamaan perinteistä lipeäkalaa. Ah nautintoa taasen! Olin sen verran saattanut taloa joulukuntoon, että tunnelma oli melkein kuin entisinä aikoina. Joulukuusenkin olin hakenut Voipaannokasta – en tosin vailla kommelluksia. Lähdin laiskuuttani hakuun autolla ajattelematta sivutien kelitilannetta. Iljanteisen jäätikön päälle oli satanut viisi senttä kevyttä lunta. Ja sinnehän jäin pienen mäennyppylän taakse enkä päässyt millään ilveellä ylös. Liika yritys luisutti auton päinvastoin tien oheen umpihankeen.

Ei hätää, täällä on apu aina lähellä. Soitin naapuriin ja vartin päästä Tauno tuli traktorillaan nyppäisemään auton tien päälle. Kaiken lisäksi etupuskurin kierrettävä vetokoukku oli hukassa, mutta neuvokas isäntä keinot keksii. Kommentti: ”Et sää enää pärjää täällä maalla, parempi kun hissuttelet vaan siä bulevaardeilla.”

Täällä nyt kumminkin ollaan toistaiseksi ja nautitaan lumisesta hiljaisuudesta. Aito kunnon talvi kaikista ilmastohälytyksistä huolimatta! Ensi viikolla tulossa kuulemma niin roimat pakkaset, että Pentti Linkolakin viihtyisi. Mikäs täällä on maalämmössä tarjeta ja vähän koettaa hiihdelläkin.

Luin sata vuotta vanhaa julkaisua nimeltä Kyrön Joulu, jossa onkin tavallista kiintoisampia juttuja. Asko Mielonen selvittää amatöörihistorioitsija Eevi Nikolai Karhiston (s. 1890)  poskettomia tutkimuksia Kyrön menneisyydestä: 3400 sivua tekstiä vailla menestystä tai tieteellistä merkitystä. Ahkera mies aikoi kirjoittaa uuden, hieman laajennetun version Yrjö Koskisen klassikosta ”Kertomus Hämeenkyrön pitäjästä” (1851). Karhiston Kyröön kuuluivat alkuaan Pohjanmaa, Kainuu ja Lappi sekä osia Norjan Ruijasta. Ei vähän mitään. Myös Tanskassa on tunnettu Gorin eli Kyrön suku, alkuaan Kyrön Pakkasten kuninkaita. Karhisto suhtautui hyvin kielteisesti Ruotsin vallan aikaan ja uskoi, että kyröläisyys on kristinuskoakin vanhempi asia.

Kun Karhisto huomasi, että joissain vanhoissa kartoissa on Suomesta käytetty nimitystä ”Ingia”, hän päätteli, että lähtökohta oli Inkulassa. Kun olen usein käynyt saunassa tai kahvilla Inkulassa Kauno Perkiömäen luona, enpä arvannut istuneeni historiallisen Ingulinnan eli Hornanlinnan peruskivillä. Kaikkea voi oppia. Karhisto on haastatellut puolisensataa kyröläistä aikalaistaan ja tallettanut huomionarvoista paikallistietoa 1900-luvun alusta. Hänen paperinsa lojuvat tiettävästi SKS:n arkiston uumenissa, missä niitä kannattaisi käydä pölyttelemässä.

Kyrön Joulussa tutkitaan myös arkkitehti Armas Lindgrenin vaiheita, joka oli täkäläisen kirkkoherra Hellsténin vävy. Erikoista kun juuri syksyllä ihailin hänen jugend-talojaan Skattalla. Totta kai esitellään myös sahtiperinnettä, jonka maistiaiset tällä kertaa hain Suomen mestarilta Tapio Viitalalta, ja hyvin maittoi. Vaatturi Kaarlo Uino on näköjään huolehtinut kyröskoskelaisten muotitietoisuudesta, ja oopperalaulaja Anssi Hirvosen kotitöllikin saa lehdessä arvoisensa esittelyn. Sakari Ilomäen laatimassa vuosikronikassa mainitaan jopa minun muistelmani. Runsaassa lehdessä riittää lukemista vielä pyhien mentyä.

Luin myös Rosebudilta löytämäni Mart Kivastikin signeraaman romaanin Barbarus (2021), joka kuvaa salaperäisen lääkärin ja runoilijan Johannes Vares-Barbaruksen yllättävää ryhtymystä miehittäjän käsikassaraksi ja Neuvosto-Viron pääministeriksi 1940. Eloisa, aukollinen, ekspressionistiseen tyyliin kirjoitettu kuvaus valaiseejännittävästi kahtiajakautuneen miehen ja hänen vaimonsa tragediaa. Kyseinen ajanjakso alkoi siinä määrin kiinnostaa, että oli kerrattava saman tien Jaan Krossin Paikallaanlento, jossa samoja vaiheita käsitellään vähän laajemmin. Joulumieltä ei juuri kummastakaan kirjasta löytynyt, moninkertaisesti kova on ollut Viron kohtalo.

On vain jatkettava lahjapinon ja vanhojen rästien selvittelyä, välipäivät ovat tunnetusti ihmisen parasta lukuaikaa. Vanhaa vuotta on vielä vaaksa jäljellä.

30.12.2023

Tuttu luminen näkymä työhuoneen ikkunan alla. Syvä hiljaisuus vallitsee. Täällä maalla nukun paremmin kuin missään, mistä johtunee. Herään ihmeen toimintatarmoisena, alan hilpeästi esittää omaa aamuteatteriani, jolla voisin saada aika hyvät pisteet stand up -areenoilla. Miten olenkin parhaimmillani, kun kukaan ei ole todistamassa. Voisin lampsia Taunon kanssa hakemaan lehteä, mutta naapuri on jäljistä päätellen painellut laatikolle jo aikaa sitten. Aattoaamuna uusi yritys. Lykin lumitöitä, eilen pyrytti koko päivän. Pimeää on vielä parisen tuntia.

Sitten päivä vie asiallisiin toimiinsa. Kiva on poiketa kauppoihin, siellä tapaa yllättävän monia tuttuja, vielä näitä on hengissä. Pari vankkaa tukipilaria on tosin  joulun alla kaatunut, Seppo Siuko ja Jussi Snellman. Molemmat vuosikymmeniä mukana näytelmä- ja muissa kulttuurihommissa. Seppo oli aikanaan FES-seuran vakaa puheenjohtaja ja Jussi heilui näyttämöllä ja soitti trumpettiaan päälle yhdeksänkymmenen ikään. Ilman tällaisia kavereita elämä tuntuu taas entistä yksinäisemmältä.

Kassajonossa tulee rivakka naisihminen tervehtimään ja esittäytymään: olemme kuulemma tavaneet joskus muutaman kerran siellä ja siellä. Hän ilmaisee ilonsa siitä, että olen pitkästä aikaa ilmaantunut näihin maisemiin. Tällaiset ovat päivän spontaaneja palkintoja. Tunnen sittenkin olevani kotonani, vaikka moni asia on mieltä karvastellut.  Paikallislehti arvioi muistelmistani, että niistä välittyy ”penseä suhde” Hämeenkyröön. Kun itse puolestani olen miettinyt juuri päinvastoin: penseä pitäjä on lannistanut pitkään valtoimena riehuneen kyröläisinnostukseni. Ehkä se on vielä restauroitavissa, entistä vähän maltillisemmaksi.

Nyt valmistelemaan vähäisiä jouluaikeita. Kun kaivan esiin vanhoja koristeita, iloiset muistot kumpuavat ja samalla mielen valtaa syvä alakuloisuus. Kaikki alkaa olla niin mennyttä. Noitakin ennen joukolla riemuiten ripusteltiin, nyt en keksi niille paikkaa. Eikö ole turha yrittää herätellä vanhoja tunnelmia. Ei sentään. Kaksi joulua Marjan kuoleman jälkeen vietin Helsingissä, nyt on taas yritystä lämmitellä täällä entisillä elämyksillä jos koota kohta uusiakin. Olen varannut itselleni yllätyksiä ja läheisiänikin saatan pyhien mittaan tavata. Herkimmän hetkeni kohtaan kohta haudalla, kun sytytän kynttilät kahden rakkaan puolisoni muistoksi.

Katsotaan mitä tästä tällä kerralla tulee. Toivotan kaikille ystäville, uskollisille lukijoille ja muuten mukaville kanssaihmisille OIKEIN HYVÄÄ JA TUNNELMALLISTA JOULUA.

23.12. 2023

Vaikka monet elämämme mittarit osoittavat alaspäin, hiljaisen alakulon tunnelmissa voi myös viihtyä. Miten ehdokas Jussi Halla-aho sanoikaan: asiat eivät ole koskaan niin huonosti, etteivät ne voisi olla vielä huonommin. Pohjalta ei putoa korkealta, sieltä voi vain  nousta.

Olin kyllä yllättynyt, että Lapin yliopiston tiedekuntaneuvosto hylkäsi lopulta Lauri Törhösen väitöskirjan. Se oli kuitenkin käynyt läpi kolme perusteellista akateemista tarkastusvaihetta, kuten professori Jukka Korpela Hesarissa (20.12.) osoitti. Tämän myllyn jälkeen koko proseduuri yhtäkkiä käännettiin päälaelleen. Ei voi välttyä ajatukselta, että harvinaisen laaja julkinen metakka vaikutti ratkaisevasti  päätökseen.

Väittelijä teki itse oudon virheen omaksumalla valmiiksi ylimielisen ja työtään laiskasti vähättelevän asenteen väitöstilaisuudessa. Striimauksesta se välittyi laajemmalle yleisölle ja tarjosi Samuli Tiikkajalle oivallisen alustan kolumnilleen Hesarissa. Siitä lumipallo lähti vyörymään. Kirjan sisällöstä ei kukaan puhunut mitään, vaan kaikki huomio kiinnittyi sen aukolliseen ja sekasortoiseen kokoonpanoon. Siitäkään harvalla on omakohtaista havaintoa.

Vastaväittäjä Esa Saarinen puolusti väitöskirjaa nimenomaan sen sisällön kannalta. Ei hänkään  nostanut siitä mitään kovin sävähdyttävää taiteellis-tieteellistä löytöä esiin. Ei hän ole elokuvan erityistuntija, eikä ohjaajista tai esitarkastajistakaan löytynyt yhtään elokuvan tutkijaa, joita maassa kai sentään on. Nyt Saarinean saa kantaa kohtuutonta häpeää lepsusta vastaväitöksestään. Toisaalta, minkä hän sille mahtoi, ettei väittelijä ollut kiinnostunut keskustelemaan hänen kanssaan. Ison osan häpeää otttaa kontolleen koko konkkaronkka, joka työn ohjaukseen ja tarkastukseen osallistui.

Tuossa historiallinen opus lojuu pöytäni kulmalla huolettoman huitaisevalla omistuksella varustettuna. Mitä sieltä siis löytyy? Sillä on koppavan kattava otsikko, kuten huomataan. Kunnianhimon puutteesta ei tehtävän asettelua anakaan voi syyttää. Mutta mitä siitä jää käteen?

Kirjan laajasti kaartelevat yleishavainnot ja teoreettiset snobismit kuvallisen ilmaisun olemuksesta jättävät lopulta jotensakin tyhjän olon. Miksi kaikki tämä vaivannäkö (354 sivua), kun selvä tavoite ei edes häämötä eikä tehtävän asettelu kunnolla täsmenny? Teksti paisuu ja haarautuu monipuolisesta omakohtaisiin kokemuksiin elokuvan parissa, mutta sinänsä kiinstavatkin havainnot pirstoutuvat ja punainen lanka katkeilee. On nähty niin luvuttomasti elokuvia ja luettu niistä niin paljon, että kaaos ei jäsenny jänteväksi tutkimukseksi. Miksi Lauri ei luottanut enemmän omaan taiteelliseen tekemiseensä ja rakentanut koko kirjaa omien elokuviensa varaan, niitä jälkikäteen analysoiden? Itsekritiikistä voisi syntyä kiintoisa taiteellinen reflektio ja läpivalaisu. Onhan yön aiheeksi ilmoitettu yksikantaan: ”Minä”.

Väitöstilaisuudessa puhuttiin jonkin verran ”klipeistä” ja niiden merkityksestä kokonaisuudessa. Vastaväittäjä tuntui arvostavan niitä, väittelijä itse väheksyvän omia löytöjään. Klipit ovat kirjassa irrallisia pikkutarinoita, joita ei erityisesti nivota muuhun tekstiin. Niistä löytyy kuitenkin kaikenlaista hauskaa ja myös ällistyttävää aineistoa. Esimerkiksi tällaista:

Sivun 61 klipissä käsitellään Kari Rahkamon, Raimo Ilaskiven ja Eeva-Riitta Siitosen asemaa Helsingin ylipormestareina, kaupunginorkesterin konserttia ja siellä tapahtunutta viulunkielen katkeamista, Rahkamon tyttären virtuositeettia taitoluistelijana, urheilun ja taiteen vertailua, jousiammuntaa ja curlingiä, keihäänheittoa ja mäkihyppyä, Matti Nykäsen ponnistustyyliä ja esimerkillistä hyppymoraalia, josta elokuvan tulisi kirjoittajan mukaan ottaa oppia. Lisäksi todetaan, että lavastaminen on keihäänheittoa ja kirjailijakin on keihäänheittäjä.  Käydään aika tarkkaa taiteiden välistä  rajaa:”Opperalaulaja on mäkihyppääjä mutta levylaulaja keihäänheittäjä.” Sen sijaan 0n semanttista keskustella, ”onko rakennustaide, jota kutsutaan arkkitehtuuriksi, mäkihyppy- vai keihäänheittotaidetta”.  Lukija odottaa jännittyneenä, mihin tämä kehittely lopulta johtaa elokuvan tutkimuksen osalta. Aivan oikein:

”Elokuvaohjaaja on sekä mäkihyppääjä että keihäänheittäjä. Mäkihyppääjän ominaisuuksia tarvitaan kuvauksissa ja jälkitöissä, joiden aikana elokuva syntyy. Mutta jos ajattelee, kuten minä, että elokuva tulee valmiiksi katsojan mielessä elokuvan näkemistä seuraavan aamuna, elokuvaohjaaja onkin keihäänheittäjä.”’

Mikä oli siis todistettava. Paljon muutakin yllättävää oivallusta kirjasta löytyy. Ainakan se ei jätä kylmäksi. Näinkin välkehtivän moniaineksista voi taiteellinen tutkimustyö ovelimmillaan olla. Sääli että se on nyt valtakunnallisissa valoissa todettu tykkänään epäpäteväksi. Tieteellis-taiteellisen tutkimuksen rajat arvatenkin täsmennetään ja anarkistis-akateemisen hulluttelun pelikenttä kuristuu entistä ahtaammaksi.

Vuoden pimein päivä valkenee ryömivän  hitaasti. Hyvä Tuomas joulun tuopi. Lähdenkin tästä ajelemaan kohti valkeampaa maisemaa. Tuokoon jo huominen myös jokusen minuutin lisää päivänvaloa arktiseen ahdistukseemme.

21.12.2023

Aamun Hesarissa Oula Silvennoinen arvioi Jukka-Pekka Pietiäisen kirjaa Vihtori Kosolasta, ”meidän Mussolinista”. Arvostelussa mainitaan tapaus talonpoikaismarssin päätöstilaisuudesta Senaatintorilla kesällä 1930. Vakiintuneen tiedon mukaan presidentti Relander olisi tarjonnut kokoontumisen jälkeen  omassa autossaan kyydin pois torilta pääpuhujalle Kosolalle. Kuten viimeksi jo kerroin, Pietiäinen kumoaa päättäväisesti tämän myytin. Presidentti kätteli Kosolaa, mutta hänen autoonsa nousi toinen, hieman Kosolaa muistuttava mies.

Tapaus ja siitä noussut kohu (vähän toisenlainen kuin nykyiset pintakohut) saattoi suistaa Relanderilta presidenttiehdokkuuden ja toisen kauden 1931. Maalaisliitossa ei pidetty siitä, että presidentti veljeili vomakeinoin pullistelevan kapinajohtajan kanssa. Lapualaiset syyllistyivät suoraan toimintaan ja laittomuuksiin, joita jotkut kansalaistottelemattomat piirit kaipaavat taas takaisin agendalleen.

Mutta kuka oli siis tuntemattomaksi jäänyt herrahenkilö, joka nousi presidentin autoon? Pietiäinen ei kirjassaan ole sitä selvittänyt eikä myöskään Silvennoinen arvostelussaan. Tarjoan historiantutkimukselle apuani. Esittelin arveluni Pietäiselle jo Tampereen kirjafestareilla, ja hän tuntuu hyväksyvän sen. Hän auktorisoinee asian piakkoin sivustollaan.

Joten paljastettakoon häikäilemättä: presidentin autoon nousi Senaatintorilla sama mies, joka oli autossa sinne tullutkin –  presidentin vartiokaartin päällikkö ja turvamies Johan Wilhelm Rajala, minun isoisäni. Kaljupäinen vanttera herra muistutti riiittävästi Kosolaa, jotta väärinkäsitys saattoi syntyä. Se on elänyt näihin päiviin saakka ja kumotaan vasta nyt. Olen antanut oheisen kuvan isoisästä Pietiäiselle ja hän on tutkinut suurennuslasilla marssista otetut arkistofilmit, joten tulkinta lepää ymmärtääkseni luotettavalla pohjalla.

Lisään vielä, että julkaisin parikymmentä vuotta sitten kolmiosaisen romaanin Rajalan Villen vaiheista Hämeenkyrön torpasta Helsinkiin ratsupoliisiksi, mutta en päässyt siinä vielä hänen uransa näitä kokemuksia sisältäviin vaiheisiin. Nyt saan uutta yllykettä romaanisarjan jatkoon, jos Luoja voimia suo. Rajala seurasi Relanderia tämän matkoille Ruotsiin, Viroon ja Latviaan. Hän palveli myös Ståhlbergia, Svinhufvudia ja Kalliota.

x x x

Eilen sain Kyröstä puhelinsoiton, joka muutti koko päivän sävyn. Vanha rovasti Hannu Lehtipuu kertoi terveisiä F. E. Sillanpään Seuran joulukahveilta. Siellä oli muistettu entistä puheenjohtajaa Seppo Siukoa, joka menehtyi vaikeaan sairauteen viikko sitten. Saatuani tiedon Vilja Pylsyltä soitin heti Leenalle ja otin lämpimästi osaa suruun. Aina heidät nähtiin kyröläisissä kulttuuritapahtumissa. Muistan Sepon vankkana ja turvallisena tukimiehenä, joka antoi reilusti tunnustusta jos myös kritiikkiä toimilleni seurassa. Nyt innoittuneet ajat ovat ohi, mutta muistot elävät.

Tämä ei kuitenkaan ollut Hannun soiton pääasia. Rovasti puhkesi vuolaasti ylistämään muistelmiani, jotka hän kertoi lukeneensa tarkoin, kaikki 701 sivua. En ole vielä kuullutkaan kirjasta näin seikkaperäistä ja kiitollista kommenttia. Tietysti Hannulla on kertomiini tapahtumiin pitkä omakohtainen kosketus. Hän vihki meidät Elinan kanssa, siunasi Elinan ja vihki minut sitten Katrin kanssa. Sen jälkeen hän totesi kuolemattomasti, että on vihkinyt Panun kaksi kertaa, mutta kolmatta kertaa ei enää vihi. Niinpä Ari Suutarla astui hänen saappaisiinsa Marjan vuorolla.

Toinen emeritusrsovsti Sakari Virtanen oli joulukahveilla kertoillut muistikuviaan Taatan joulusaarnoista. Hämeenkyrössä on aina ollut fiksuja kulttuuritahtoisia pappismiehiä aina 1800-luvun puolivälin rovasti Forsmanista, Yrjö Sakari Yrjö-Koskisen isästä, alkaen.

Hannu Lehtipuu hämmästeli kirjani laajaa henkilögalleriaa, josta hän tunsi osan jopa opettajistani: niin Anna-Liisa Mäenpään kuin Matti J. Castrénin. Kyröläislähtöisiä yhteisiä tuttuja meillä oli tietysti vaikka kuinka. Hautausmaalla kulkiessani kohtaan toisinaan mietteliään rovastin, joka sanoo täällä tapaavansa paljon enemmän tuttuja kuin osuuskaupalla.

Myös Pentti Linkola oli kirjastani ponnahtanut esiin. Hannu oli tutustunut häneen ollessaan Kuhmoisissa pappina, olipa Pentti kerran poikennut hänen pappilaansa pyöräretkellä Pekka Tarkan kanssa. Hannu oli myös saanut kunniatehtävän siunata Pentin äidin Hietaniemen kappelissa. En viitsinyt kertoa nähneeni Linkolasta kertovan näytelmän Kansallisteatterissa, niin mitätön se mielestäni oli ja antoi vaisun kuvan päähenkilön hurjasta luonteesta. Väliajalla tapasin vahvan miehen, joka oli ollut soutamassa Linkolaa, ja hänen arvionsa esityksestä oli vielä kriittisempi.

Yksi seikka päivän puhelussa jäi erityisesti huvittamaan. Rovasti Hannu (93) kertoi käyneensä paikallisen näyttelijälegendan Hemi Tarkin (98) luona ja lukeneensa tälle valittuja otteita muistelmistani. Helmi oli kuulemma tuhahdellut joillekin kohdille, mutta Hannun mukaan kuitenkin uskollisena ystävänä halunnut pohjimmaltaan ymmärtää toilauksiani. Olisinpa saanut olla kärpäsenä Tarkin pirtin katossa, kun tämä historiallinen luenta kommentteineen tapahtui!

10.12. 2023

Olipa sosiaalinen viikko, parit pikkujoulut ja huippuna linnan juhlien seuranta.

Sauli Niinistön ja Jenni Haukion viimeisistä itsenäisyysjuhlista on kaikki jo näytetty ja kerrottu. Kuvatoisinnat tässä Ilta-Sanomista. Seremonia sujui varmalla rutiinilla kuten ennenkin, erityisesti keskityttiin veteraaneihin ja lottiin, viimeisiä tilaisuuksia nekin. Historian siivet suhahtivat.

On hauskaa ja vapauttavaa seurailla näitä penkkiurheilijana, viiden käynnin kokemuksella. Viimeksi olimme Marjan kanssa Niinistön kutsuilla linnassa 2015, sitä ennen Tarja Halosen aikana 2008. Katrin kanssa olimme vieraina kolme kertaa, aina eri presidentin kutsusta: Koiviston, Ahtisaaren ja Halosen. Kekkosenkin aikana kävin linnassa, tosin promootioillallisella 1977, jolloin ultimusmaisterina esitin kirjoittamani heksametrirunon seppeleensitojan Salla Kekkosen kunniaksi. Hienoja muistoja.

Ensimmäisiltä Koivistojen isännöimiltä linnan juhliltamme onkin kulunut 30 vuotta. Se oli hyvin ikimuistettava, Katri oli kansikuvissa linnan kuningatar sinisessä mekossaan, joka kovasti muistutti tämänkertaista. Jotenkin ensimmäinen kerta on aina paras. Olimme vasta menneet kihloihin samana vuonna 1993 ja matkanneet euroviisuihin, kaikki riemu korkeimmillaan. Tosin tuolloin hyvin onnellinen kihlattu muistelee niitä aikoja nyt yllättävän kitkerästi, mutta ehkä hänellä on siihen omat syynsä.

Muistin muuten viime kolumnissa väärin: ensimmäisestä tapaamisestamme Palokassa ja Jyväskylässä tuli kuluneeksi nyt syksyllä jo 31 vuotta. Joka tapauksessa sitäkin muistelin messuretkelläni toissa viikolla. Tiivis ja tapahtumarikas on tämä loppusyksy.

Linnan juhlissa minua säväyttivät tällä kerralla muutamat näyttelijät, tyylikäs Kristiina Halttu ja riehakas Laura Birn sekä villien rilliensä takaa naureskellut Seela Sella. Tietysti myös Krista Kosonen, samoin seiväshyppääjä Vilma Murto näytti hurjalta. Poikkeavat asut ponnahtavat näkyviin, mokia ei enää osoitella. Hyvin kauniita naisia siellä oli pitkä rivi. Sanna Marinin upea keltainen jäi aluksi uutisten alle. Jatkoillaan hän on taas päässyt hampaisiin. Haastatteluista ei nyt jäänyt mitään erityistä aforismia mieleen, ei siinä hälinässä niitä kukaan synnytä. Veteraanien kahvipöytä, satavuotiaitten runot ja laulut veivät ansaistusti suurimman huomion. Liikuttava tilaisuus kaiken kaikkiaan.

Presidenttiehdokkaat näyttivät tietä eteenpäin. Hämeenkyrön entinen vt. kulttuurisihteeri Merja Rehn näytti yhtä räiskyvältä kuin silloin nuorena. Kyllä hän varmasti linnan rouvana nauttisi roolistaan. Olli olisi vakaa ja varma presidentti, siinä virassa sopiikin olla vähän harmaa ja vähäeleinen vai mitä. Mutta saattaa olla, että sanavalmis Alex Stubb porhaltaa oikealta ohi. Kerääkö Haavisto jo kolmannen hopeasijan kokoelmaansa? Vaalin musta hevonen tulee olemaan  analyyttinen ja arvaamaton Jussi Halla-aho, tuskin voittaa, mutta yllättää. Aaltola taitaa jäädä hyväksi statistiksi.

Voisiko jotakuta näistä jo kuvitella linnan tulevana isäntänä? Miltä silloin tuntuisi? Muutos voi olla hyvin kivuton, miltei huomaamaton, traditiot istuvat itsessään niin lujassa, että ne kuljettavat miestä enemmän kuin mies niitä. Ja kukaanhan ei halua linnan juhlia muuttaakaan.

Viimeksi kävin kustantajani Siltalan pikkujoulussa, missä oli tilaisuus kirjallisiin, luonto- ja design-aiheisiin keskusteluihin. Tämän juhlan ylimmäinen kuningatar oli Finlandia-palkittu Sirpa Kähkönen. Hän oli vasta palannut Porvoosta, missä hänet oli nimetty myös Runeberg-palkinnon ehdokkaaksi. Kaiken lisäksi Sirpa on kuulemma Savonia-palkinnon ehdokkaana. Parhaassa lykyssä hänestä voi tulla kolmoisvoittaja! Viimeksi Leena Krohn voitti 1992 sekä aikuisten että lasten kirjallisuuden Finlandian.

Kävin Touko Siltalan kanssa hyvän keskustelun omien muistelmieni odotettua vaisummasta menestyksestä. Selviä syitä ei voi osoittaa. Paksu akateemis- ja kirjallisvoittoinen opus ei ole suuren yleisön kirja, eivät ole muutkaan vastaavat. Ehkä varoin jo liikaa kärjekkäitä kuvauksia. Viimeksi olin romaanillani Intoilija Finladia-ehdokkaana 2015. Tässä välissä on ollut puolison kuolema, korona, sota ja kaikkea. Muistelma oli kuitenkin tarpeellinen henkinen kalunkirjoitus. Pääasia että se tuli tehdyksi. Takaiskut, joita kokosin viimeiseen lukuun, voivat tunnetusti olla parhaita yllykkeitä. Nyt on vain katsottava tulevaisuuteen, suunnitelmat jo hautuvat.

9.12. 2023

Tampereen kirjafestarit oli nyt vihonviimeinen messu, missä kävin. Tampere-talo on avara ja toisaalta sokkeloinen paikka, salit eivät löydy helpolla. On pitkiä välimatkoja, mutta kun oikea paikka löytyy, keskustelurauha tiivistyy paremmin kuin keskellä messuhälyä. Minut oli sijoitettu kolmannen kerroksen Maestroon, ja arvelin, ettei sinne moni jaksa kiipeillä, mutta ihmeesti riitti kuulijoita. Aamulehden entinen toimittaja Marja Aalto haastatteli. Kaikki puhuttajani ovat syksyn mittaan olleet päteviä, kirjan tuntevia.

Varasin sen verran aikaa, että ehdin kuulostella kollegoita. J-P Pietiäisen kanssa ratkoimme erästä historian arvoitusta. Kuka oli se Kosolan ”kaksoisolento”, jonka nähtiin nousevan presidentti Relanderin autoon lapualaismarssin päätöstilaisuuden jälkeen Senaatintorilla. Myyttinen tieto väittää, että se oli nimenomaan Kosola itse, mutta J-P on tämän kirjassaan määrätietoisesti kumonnut. Eräs tuntemattomaksi jäänyt vanttera kaljupäinen herra tuli ja lähti presidentin autossa. Kuka siis? Minulla on hyvä ehdokas, jonka esittelin valokuvien kanssa tutkijalle. On jopa sukua. Perästä kuullaan.

Kävin kuulemassa muutakin presidentillistä ohjelmaa. Jälleen presidenttiehdokkaat marssivat rivissä keskustelemaan – tällä kertaa ”elämänsä kirjasta”. Tämä oli rennompi ja eloisampi istunto kuin viimekertainen yliopiston juhlasalissa. Urpilainen puuttui taas joukosta, samoin Li Andersson. Jälkimmäinen esitteli jo elämänsä kirjan Hesarin esseessä, Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan. Mika Aaltola tulkitsi lehdessä uusiksi Juhani Ahon Juhan sen verran mutkia oikoen, että juttu on herättänyt jälkikeskustelua. Ehkä Ahon tendenssi ei ollut niin ulkopoliittinen kuin Aaltola uumoilee.

Nyt Mika Waltari nousi keskustelun yhdistäväksi tekijäksi. Jussi Halla-aho sen aloitti valitsemalla mielikirjakseen Turms kuolemattoman. Hän sanoi, että olisi yhtä hyvin voinut valita tunnetumman Sinuhe egyptiläisen, niin samantyyppisiä nämä Waltarin historialliset romaanit ovat. Sari Essayah lisäsi kierroksia puhumalla alkukristittyjä kuvaavista Valtakunnan salaisuudesta ja Ihmiskunnan vihollisista. Hän oli hyvin selvillä myös Waltarin problemaattisesta naiskuvasta. Pekka Haavisto ilmoittauti hänkin Waltarin ihailijaksi. Mika Aaltola kertoi saaneensa jopa etunimensä Waltarin mukaan. Vain laidoilla istuvat Stubb ja Harkimo jäivät tämän keskustelupiirin ulkopuolelle.

Kiinnostavasti ehdokkaat pohtivat romaanin ja historiallisen totuuden suhteita. Waltari oli tunnettu tarkkuudestaan, vain siinä hietakirpun kohdalla hän haksahti, niin että sveitsiläisen hyönteistutkijan oli häntä oikaistava: kyseinen kirppu levisi Egyptiin vasta Ekhnatonia myöhäisempänä aikana pyhiinvaellusten mukana. Referoin näitä muistinvaraisesti kuten keskustelijatkin. Tämänkin otoksen pohjalta huomataan, että meillä on kirjallisesti kohtalaisen sivistyneitä ehdokkaita korkean virkaan. Perinteet velvoittavat Kekkosesta alkaen.

Vaalien teemaa liittyy myös Kari Häkämiehen ja Rosa Meriläisen yhdessä kirjoittama dekkari Presidentintekijän kuolema, jossa varsinaisen murhatapauksen taustalla vilahtelee neljä presidenttiehdokasta vaalien lähestyessä. Ajankohtaiseen saumaan kirja iskee. Valpas iltapäivälehden toimittaja yrittää siinä kaivaa ehdokkaiden taustoista kompromettoivia asioita. Viime kesänä kuumentunut poliittinen teema ei tässä enää iske tulta kuten ei todellisuudessakaan. Vaan kuka tietää mitä paljastuksia vielä tulee. Häkämiehellä on aina varma tuntuma päivänpolitiikkaan, muta en osaa sanoa, mitä lisää toinen kirjoittaja on hänen tuotantoonsa tuonut. Ainakin naisistuneen vammaisen päähenkilön. Minulle tuli vähän kunnon kotkalaispoliiseja Söderiä ja Jorosta ikävä.

Finlandia-voittaja Sirpa Kähkösellä oli tietysti loputon jono signeerauksen pyytäjiä. Luin vasta äskettäin hänen kirjansa 36 uurnaa, ja hyvin taidokkaasti rakennettu autofiktiivinen romaani se on. Sen tyylillinen tarkkuus muistuttaa siroa koruommelta, jossa jokainen pisto on kohdallaan. Kertojan äiti-suhde avautuu moniin suuntiin, mutta jää kaltaiselleni parkkiintuneelle mieslukijalle tietyn välimatkan päähän. Poliittisen lähihistorian taso siinä kyllä kiinnosti, osin tuttu Kähkösen aiemmista romaaneista. Hänen paras teoksensa on mielestäni Graniittimies (2014). Äidistään ovat muutamatkin viime aikoina kirjoittaneet, Anja Snellman ja Hannu Mäkelä tulevat mieleen. Ja voi voi, Sillanpäähän se vasta äite-vainaastaan kirjoittikin, tosin vain novelleissaan ja muistelmissaan.

Niin, oma muistelmani ei nyt päässyt tänä syksynä kunnolla esiin. Matti Kuusela arvioi käytävällä tavatessamme, että syynä on kielteinen ennakkoasenne, joka ei  vielä murtunut. Olen ollut niin monen parjauksen kohteena, imago on rasittunut. Osaltaan vaikutti Hesarin nihkeä arvostelu, vaikka Matti teki parhaansa Aamulehdessä. Mutta sitten tuleekin messuilla vastaan fiksu lukija, Tampereen yliopistosta tuttu historiantutkija, joka paneutuu kertomaan, mitkä kohdat tekivät häneen vaikutuksen kirjassa: varsinkin alun lapsuus  ja Helsinki-kuvaus sekä professori Sarajaksen pelottava hahmo, josta kertoi nähneensä jopa painajaisunia. Ehkä kirjan paksuus pelottaa monia. Ei auta, näillä mennään, ja tähyän jo uusiin tehtäviin, kuten Marja Aallon haastattelussa uhosin.

Muihin kauno- tai tietokirjoihin en ole vielä perehtynyt tämänkään vertaa. Onhan tulevina pyhinä aikaa, niin kuin ne nyt kohdallani suuresti arjesta eroaisivt. Juhlakautta kohden joka tapauksessa mennään.

4.12.2023