Oli tarkoitus vain käydä asiallisesti Jyväskylän kirjamessuilla, kun kustantaja oli minut niille ilmoittanut. Vasta perillä huomasin, kuinka muistorikas tästä matkasta alkoi kehkeytyä.

Hoidin osuuteni Paviljongin messulavalla, ja Juha Roiha teki näppäriä kysymyksiä. Eturivissä istui vanha luokkakaveri Yrjö Quuvee Qvarnberg, joka on viime aikoina niittänyt mainetta ikäluokkansa triathlon-mestarina. Norssin Turnarien luoma perskunto on kantanut näin pitkälle. Quuvee otti kuvan (yllä). Kaikki meni siis mukavasti paitsi että yleisö ei suuremmin innostunut ostamaan muistelmiani. Ehkä kirjan paksuus ja arveluttava maineeni pelottavat.

Kirjailijoita oli paikalla viljalti, vaikka muutama oli peruuttanut. Jotenkin nämä messut vaikuttivat kodikkaan kokoisilta ja hengeltään isoja messuja lämpöisemmiltä. Tunnelma oli kohdallani aivan toinen kun kymmenen vuotta sitten, jolloin Keskisuomalainen haukkui messujen tervetuliaisiksi kirjani Lavatähti ja kirjamies pääkirjoituksessaan! Tällaiset kohokohdat painuvat mieleen.

Tapasin muutamia tuttuja kuten Katariina Romppaisen (jolla oli nimipäivä), Jukka-Pekka Pietäisen ja Kari Häkämiehen ja kävin heidän kanssaan kirjallisia keskusteluja taukotuvassa. Pirkko Mannola ja Göran Stubb viivähtivät paikalla, eivät vaalikiertueella, vaan Pirkko haastatteli muun muassa maalaislääkäri Kiminkistä. Sitten huomasin, että messujen varsinainen tähti (Jenni Haukion ohella) olikin Katri Helena, joka konsertoi illalla samassa Paviljongissa. Mitä jos menisinkin pitkästä aikaa ex-vaimoani kuuntelemaan, kun kerran olen tänne saakka tullut.

Majoituin Scandic-hitelliin Messusillan toiseen päähän ja huomasin, että siinä oli jotakin tuttua. Tämähän on sama hotelli (silloinen Cumulus), josta Katri nouti minut kerran iltayöstä maasturillaan öiselle ajelulle Jyväsjärven rannoille. Olin silloin käynyt ensivisiitillä hänen luonaan Palokassa. En mitenkään voinut aavistaa, mitä kaikkea tuosta ajelusta seuraisi. Kymmenen vuotta elettiin se jälkeen yhdessä. Havahduin huomaamaan, että kohtaamisesta oli kulunut jokseenkin päivälleen 30 vuotta! Ihmeellistä eikö totta.

Katrin konsertti oli taattua tavaraa, ei siinä mitään. Tuntui kuin aikamatka olisi pyörähtänyt vuosikymmeniä taaksepäin. Aivan samat laulut, samat eleet, samat välipuheet kuin silloin ennen. Ehkä joku uudempikin luomus joukossa, enimmäkseen hyvin tuttua ja turvallista. Esiintyjän viritys oli vähän verkkaisempi ja kauniisti sanoen kypsyneempi kuin parhaina päivinä 90-luvulla. Mutta ääni on tallella, ja alun lievän käheyden jälkeen se lämpeni loppua kohti aivan kirkkaaseen vetoon. Kyllä hän edelleen yleisönsä hallitsi, vaikka entinen haltioitunut tunnelma oli tietysti hiukan laimentunut. Kun kyseessä oli ilmoituksen mukaan hänen viimeinen juhlakonserttinsa kiertueen päätteeksi, olisin odottanut jotain loppukohotusta, mutta konsertti päättyi tavanomaisiin ylimääräisiin ilman kiitospuheita, kukkien ojennuksia tai totuttua standing ovationia. Tyynesti ja arvonsa tuntien tähti poistui. Nähdäänkö häntä enää koskaan konserttilavalla?

Kun hyvään alkuun oli päästy, sukelsin Jyväskylän yöhön ja nautin Helmessä elämäni parhaan auraburgerin parin oluen saattelemana. Pöytään rytkähti joukko reippaita nuoria miehiä, joiden kanssa syntyi juttua monenmoista. Kun he kuulivat millä asialla liikuin, he ryhtyivät kilvan muistelemaan minkä kirjan olivat viimeksi lukeneet. Yksi oli alkanut kuunnella Sinuhea, mutta jättänyt kesken, ei sytyttänyt. Toinen ei ollut lukenut koskaan mitään. Kolmas sanoi lukevansa parhaillaan semmoista kuin Rikos ja rangaistus. Onnittelin ja kannustin häntä: se on edelleen maailman paras dekkari. Kunnon kohteliaita poikia on Jyväskylässä.

Asuinhan tässä kylässä ensimmäistä kertaa jo ylioppilaskesänäni 1963, siitä kerron muistelmissani. Yksi näytelmäni nimeltä Pelastaja on esitetty Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Olen myöhemminkin muutamaan otteeseen vieraillut Jyväskylän Kesässä ja luennoinut yliopiston hienossa tiilisessä päärakennuksessa.  Kerran olin teatteritieteen väitöksessä vastaväittäjänä. Paljon muitakin kuin romanttisia muistoja liittyy tänne. Kiertelin aamulla ulkona pakkasessa ja yritin tunnistaa vanhoja paikkoja. Kaupunki on muuttunut, ilmeeltään modrnisoitunut, mutta keskeiset maamerkit puisto ja harju ovat tallella kuten myös klassiset rakennukset. Kirjastossa olen usein vieraillut, myös siinä Poikien kirjakerhossa, joista yksi vetäjä minua tällä muistuttikin.

Viivyin vielä siihen saakka, että kuuntelin Katrin ja haamukirjoittajansa Elina Hirvosen haastattelua messujen päälavalla. Juha Roiha heitäkin haastatteli, selvästi ihailusta lääpällään. Katri puhuu aina mukavasti ja laulahtikin välillä. Muistelmien sisältöä ei paljon kosketeltu, sitäkin enemmän kirjan tekovaiheita. Elävän kuvauksen isänsä ammattiyhdstystoiminnasta tehtaalla Katri irrotteli. Muistanpa tämän aidon persoonan, Veke Koistisen, jonka arkkua olin kantamassa toisin kuin Katri muistelmissaan väittää. On siellä muitakin (tietoisia) muistivirheitä ja aukkoja, ainahan niitä on muistelmissa.

Kävin vielä esiintyjien taukotuvassa ennen lähtöä. Kuinka ollakaan Katri oli juuri kauhomassa keittoa lautaselle. Tervehdimme lyhyesti ja lakonisesti. Kiitin häntä  muistikuvia herättäneistä esiintymisistä. Olisi ollut enemmänkin puhuttavaa ja muistelmissaan oikaistavaa, mutta en nyt ryhtynyt inttelemään, kun tähden vartiomies tarkkaili lähistöllä ja lounasseurana oli mainittu haamukirjoittaja. En tohtinut häiritä. Sitä paitsi hän on halunnut määrätietoisesti katkaista välit kauan sitten. Eikö sekin ole eräänlaista heikkoutta ja itsevarjelun liioittelua?

Olisin voinut kysyä, miksi hänen muistelmansa vaikenevat kokonaan meidän rakkaussuhteemme iloisista ja onnellisista kohokohdista ja keskittyvät vain parjaaviin pikkupiirteisiin liiton loppuvaiheissa. Kohokohdat olen tallentanut omiin muistelmiini. Olisin voinut kysyä myös, mihin Katri oli näiltä osin kadottanut paljon mainostamansa positiivisen ajatusmallin. En kuitenkaan kysynyt. Totesin vain etten nyt lahjoita hänelle omia muistelmianikaan, koska paksuutensa vuoksi tätä teosta olisi turhan vaivalloista polttaa sementtirenkaassa.

Kolkuttelin iltajunalla kotiin. Ravistin mieleeni hiipivää alakuloisuutta ja vakuutin itselleni, että elämän yksi tarkoitus on koota muistoja, tarkastella niitä ja arvioida uudelleen, olivat ne sitten onnellisia tai surumielisiä. Näitä  molempia vilahteli vilkkaasti mielessäni junan kiitäessä halki mustan pakkasillan kohti Helsinkiä. Tutkin tuimasti vaalien muistojani, ja kuten muuan runoilija aikanaan opasti, panin päällimmäisiksi paremmat.

27.11.2023