Osallistuin kahtena päivänä Suomen Tietokirjailijoitten 40-vuotisjuhlaan ja syyskokoukseen. Nyt olen perusteellisesti tietoinen alan kirjoittajien ahdingosta. Tulot ovat romahtaneet, mutta julkaisut pysyneet ennallaan. Paljon julkaistaan, mutta yhä vähemmän myydään. Apurahojen kohdalla vallitsee sama epäsuhta kaunokirjailijoihin nähden kuin 90-lvulla, jolloin Valtion kirjallisuustoimikunnassa yritimme tilannetta tasapainottaa. Ei syntynyt tuloksia eikä synny vieläkään, sama epäsuhta vallitsee.

En itse koe sitä kovin raskaasti, koska kuulun myös Kirjailijaliittoon ja toisinaan irrottelen kaunon puolella. Mutta jos pääleipä olisi kiinni kirjoista, tilanne olisi perin vakava kummankin genren kohdalla. Näistä seikoista kuulimme kymmeniä puheenvuoroja ja näimme lukuisia kalvoja. Komea juhlakirjakin julkaistiin monine artikkeleineen, palkintojakin jaettiin. Ala ja yhdistys ovat liikkeessä.

Ei siis ihme, että vanha toimitussihteerini Hiidenkiven alkuajoilta Elina Grundström lähti haastajana kovaan rynnistykseen yhdistyksen puheenjohtajan vaalissa. Hänellä oli selvät pasmat siitä, mitä tulisi tehdä, ja hyvin pontevasti hän niitä esitteli. Minut oli ohjelmoitu kannattamaan istuvaa puheenjohtajaa, mutta olin aivan vähällä livetä Elinan kannalle, niin vakuuttavasti hän esintyi. Kun vierustoveri uhkasi, että siinä tapauksessa emme ole enää puheväleissä, päätin pysyä ruodussa.

Leppoisa Timo Tossavainen säilyttikin sitten eleettömästi paikkansa, vaikka tiukoille meni. Hänen kannattajansa tyytyivät vetäytyvään puolustukseen. Tavallaan kiintoisaa, että yhdistyksessä oli kerrankin säpinää. Ehkä se enteilee jatkossa entistä rivakampia toimia tietokirjailijoitten aseman kohentamiseksi.

Iso ongelma on tietysti äänikirjojen kasvava markkinosuus, joka kaventaa kirjailijoiden tuloja, eivätkä kustantajatkaan kuuleman mukaan ole tilanteeseen täysin tyytyväisiä. Mutta siinä asiassa kirjailijayhdistyksen toimintamahdollisuudet ovat hyvin rajatut, koska se ei ole neuvottelujen osapuoli. Painostaa tietysti aina voidaan ja yrittää vaikuttaa eri elimiin kaikin keinon, ja sitä kovasti tehdäänkin. Mielenkiintoita seurata, mitä alkavalla toimikaudella tapahtuu.

Hauska oli tavata tuttuja pitkästä aikaa, kun lähes kaikki tiedonkylväjät olivat kerralla koolla. Kai Ekholm sauhusi aktiiviseen tapaansa ja houkutteli mukaan tulevaan kirjaansa. Markku Kivinen lausui ystävällisen arvion Sillanpää-elämäkerrastani. Siis sitäkin joku valistunut vielä lukee! Tietokirjat ovat pitkäikäisiä. Iikko Voipio oli lukenut muistelmani, ja hänellä oli siitä yhtä ja toista huomautettavaa. Ystävät Helena Ruuska ja Anna-Liisa Haavikko pitivät minua aisoissa itse kokouksen kiemuroissa.

Luovuin noin 4,5 tunnin kuluttua ja lähdin puutuneena kaupungille. Suuntasin Rosebud-kirjakauppaan, mutta en ostanut tietokirjaa, vaan Haruki Murakamin novellikokoelman Miehiä ilman naisia. Katsoin  viikolla televisiosta Ryusuke Hamaguchin ohjaaman elokuvan Drive my Car, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Halusin lukea alkuperäisen novellin, joka on elokuvan pohjana. Yllätyin kuinka niukka kertomus on verrattuna rönsyilevään elokuvaan. Varsinkin teatteriosuutta ja Vanja-enon harjoituksia ja esityksiä on elokuvaan roimasti kasvatettu. Myös päähenkilön suhde kuolleeseen vaimoonsa saa elokuvassa lisäulottuvuuksia, ja miehen päässä leimahtaa ratkiseva oivallus vuoristoon suuntautuvalla matkalla. Näitä on kyllä jo ituina sinänsä hienossa tiiviissä novellissa.

Teosta voi dramatisoitaessa hyvin laajentaa näinkin pitkälle, jos sen tekee taiten ja alkuteoksen hengessä, kuten Hamaguchi on tehnyt. Elokuva väittää saaneensa Murakamin noveista vain ”idean”, mutta onhan sinä enemmänkin, keskeiset kaksi henkilöhahmoa valmiiksi luonnosteltuna ja tärkeimmät ajatukseet alustavasti kehiteltyinä. Kaksi miestä ystävystyvät, kun kumpikin on rakastunut toisen kuolleeseen vaimoon. Tämä jännite saa novellissa paremman valaisun kuin elokuvassa,

Tietoa kaunokirjakin meistä ihmisistä antaa, joten jako kahteen leiriin on vähän teennäinen. Siihen viittaa myös yhdistyksen juhlajulkaisun nimi Tietokirjallisuuden lajit ja rajat. Siinä pyritään tarkastelemaan vähän laajemmin ja uudella tavalla kaikkinaisen kirjallisuuden rajattomia lajeja. Julkaisu on kattava avaus sinänsä, siinä pohditaan pohditaan muun ohessa myös bio- ja autofiktion sekä tiedon rajoja. Hommia riittää vielä analyyttisillä linjanvetäjillä. Käsikirja on tarpeen tutkijoille ja kriitikoille, mutta uskon tietokirjailijoiden noudattavan itsepäisesti omia suuntaviivojaan lajitelmista ja rajauksista piittaamatta.

20.11.2023