Panu Rajala

Siellä he istuivat taas kaikki kahdeksan rivissä yliopiston juhlasalissa Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa. Yksi tosin puuttui, Jutta Urpilaista ei näkynyt. Ei häntä myöskään ilmoitettu estyneeksi. Eikö hän ole vieläkään aloittanut kampanjaansa?

Toiset keskustelivat Teija Tiilikaisen johdolla rutinoituneesti, asiantuntevasti ja varmoin näkemyksin erityisesti maailmantilanteeseen ja turvallisuuteen liityvistä kysymyksistä. Vähän heitä tulee surku: eivätkö he jo kyllästy kiertämän tilaisuuksia samassa kokoonpanossa? Varmasti he tietävät jo ennalta, mitä kukin tulee sanomaan mistäkin asiasta. Niinpä keskustelu oli etupäässä hartaan yksimielistä, vakaata ja vähän vaisua. Edes pientä erimielisyyttä särähti suhteistamme Kiinaan. Jussi Halla-aho haluaisi ottaa etäisyyttä Kiinan-riippuvuudesta, Olli Rehn taas kannatti läheisempää yhteistyötä.

Alex Stubb laukaisi kysymyksen kertomalla anekdootin USA:n varapresidentin Kamala Harrisin vierailusta johonkin (en muista mihin) Afrikan maahan. Harris laskeutui kiinalaisten tekemälle lentokentälle, matkasi pääkaupunkiin kiinalaisten valmistamaa tietä pitkin ja asui kiinalaisten rakentamassa hotellissa. Puheessaan hän varoitti kuulijoita: älkää tehkö yhteistyötä kiinalaisten kanssa!

Nämä olivat kuitenkin detaljeja parituntisessa keskustelussa. Useimmista asioista ehdokkaat olivat kutakuinkin yksimielisiä, kuin hyvin opetetut kilpaveikot.  Kaikki vastustivat Venäjää ja näkivät sen uhkana, kaikki halusivat pitää enenevästi huolta omasta puolustuksestamme, kaikki kannattivat itärajan väliakaista sulkemista. Stubb loisti luettelemalla ulkomuistista kaikkien aselajien numeraaliset vahvuutemme ja tunnistamalla yleisöstä puolustusvoimien entiset komentajat. Korpraali Stubb tuntee alemmuutta asepalvelusta suorittavan poikansa rinnalla, joka on ylennyt hänen ohitseen. Hän vetosi äänestämään itsestään ylipäällikön, jolloin ongelma poistuisi.

Olli Rehn muistutti ”kokemusasiantuntijoita” Haavistoa ja Stubbia siitä, että  nämä olivat Kataisen hallituksen ministereinä leikkaamassa puolustusvoimien määrärahoista oliko se nyt peräti 10%. Molemmat myönsivät sen virheeksi, jota on sittemmin korjailtu. Halla-aho oli puhujista voisiko sanoa syvämietteisin. Aivan kuten Marko Junkkari aamun Hesarissa toteaa: hän tuntuu todella miettivän, mitä mieltä hän esitetyistä kysymyksistä on. Saska Saarikosken eilinen kolumni jää historiaan: ensimmäisen kerran Halla-ahoa ylistettiin tässä lehdessä.

Minusta alkoi tuntua, että tässä mainitusta nelikosta kuka tahansa pystyisi hyvin hoitamaan presidentin virkaa. Ei heillä myöskään ole sanottavaa erimielisyyttä siitä, kuinka sitä tulisi hoitaa. Erinomaisesti he hallitsevat asiat. Aaltola ja Stubb vaikuttivat toimeliaimmilta, muut olisivat tilannetta seurallen enemmän puolustuskannalla. Li Andersson vaatisi enemmän tasa-arvoisuutta miesten ja naisten palvelusuhteisiin sekä uudenlaisia siviilipalvelustehtäviä naisille. Sari Essayah muisteli matkojaan Israeliin ja Intiaan ja yritti laajentaa keskustelua entistä globaalimmalle tasolle. Keskustelua säestivät sopivasti Palestiinaa puoltavien mielenosoittajien intohimoiset rääkäisyt ovien takaa.

Ehdokaat ovat niin monessa marinoituneet ja syvästi selvillä vaikeistakin kysymyksistä, että ei tule hätää valitaan kuka tahansa. Entinen kohtalokas vakavuus on poistumassa vaaleista. Toisten mielestä presidenttiä ei ylipäätään enää tarvittaisi, riittää kun pääministerille ja hallitukselle koottaisiin kaikki valta. Silloinko asiat hoituisivat sutjakkaasti? Näyttikö siltä viime kesänä? Nykin on hallituksen sisällä ollut vääntöä rajakysymyksestä. Presidentin asemaa horjuttaisivat mielellään ne, jotka uskovat, että aina saadaan kootuksi vahva ja määrätietoinen hallitus. Kuka senkin tässä kuohuvssa maailmassa takaisi.

Siitä tuli mieleeni aamuinen puolueiden kannatusgallup. Kun kahden johtavan puolueen kannatukseen revähtää äkkiä kolmen prosentin ero (plussat ja miinukset yhdessä) viimekertaisen nähden, Magman Majander arvioi sen johtuvat vain yleisestä maailmantilanteesta! Kokoonnutaan varman ja turvallisen äärelle. Puolueiden viimeaikaisella toiminnalla ei siis ole mitään väliä? On muka liian varhaista arvioida rajatilanteen merkitystä, joka on kuohunut kaksi viikkoa. Hallitus on HS:n kolumnistin mukaan hoitanut asiaa ”hapuillen”. Kansa ja miltei kaikki puolueet näyttävät sen sijaan antavan kovan tuen pääministeripuolueen päättäväiselle toiminnalle, jota laillisuuskysymykset ovat vähän viivyttäneet.

Yksimielisyyttä pidetään jokus heikkouden merkkinä. Parlamentarismissa kuuluu asiaan riidellä kovasti. Turvallisuuskysymyksessä yksimielisyys näyttää silti olevan aika kuranttia kamaa. Vakeassa rajakysymyksessä sellainen näyttää syntyneen pää- ja sisäministerin johdolla ja puolueiden kesken jopa ilman presidentin ohjausta. Jatko onkin kiinnostavaa seurattavaa. Kun presidentti on juuri vaihtumassa, vastuu eteen tulevista ratkaisuista siirtyy entistä painavammin hallituksen harteille. Yrittääkö veli venäläinen uutta läpimurtoa juuri tässä saumakohdassa?

Talvisodan syttymisen muistopäivänä 2023

Oli tarkoitus vain käydä asiallisesti Jyväskylän kirjamessuilla, kun kustantaja oli minut niille ilmoittanut. Vasta perillä huomasin, kuinka muistorikas tästä matkasta alkoi kehkeytyä.

Hoidin osuuteni Paviljongin messulavalla, ja Juha Roiha teki näppäriä kysymyksiä. Eturivissä istui vanha luokkakaveri Yrjö Quuvee Qvarnberg, joka on viime aikoina niittänyt mainetta ikäluokkansa triathlon-mestarina. Norssin Turnarien luoma perskunto on kantanut näin pitkälle. Quuvee otti kuvan (yllä). Kaikki meni siis mukavasti paitsi että yleisö ei suuremmin innostunut ostamaan muistelmiani. Ehkä kirjan paksuus ja arveluttava maineeni pelottavat.

Kirjailijoita oli paikalla viljalti, vaikka muutama oli peruuttanut. Jotenkin nämä messut vaikuttivat kodikkaan kokoisilta ja hengeltään isoja messuja lämpöisemmiltä. Tunnelma oli kohdallani aivan toinen kun kymmenen vuotta sitten, jolloin Keskisuomalainen haukkui messujen tervetuliaisiksi kirjani Lavatähti ja kirjamies pääkirjoituksessaan! Tällaiset kohokohdat painuvat mieleen.

Tapasin muutamia tuttuja kuten Katariina Romppaisen (jolla oli nimipäivä), Jukka-Pekka Pietäisen ja Kari Häkämiehen ja kävin heidän kanssaan kirjallisia keskusteluja taukotuvassa. Pirkko Mannola ja Göran Stubb viivähtivät paikalla, eivät vaalikiertueella, vaan Pirkko haastatteli muun muassa maalaislääkäri Kiminkistä. Sitten huomasin, että messujen varsinainen tähti (Jenni Haukion ohella) olikin Katri Helena, joka konsertoi illalla samassa Paviljongissa. Mitä jos menisinkin pitkästä aikaa ex-vaimoani kuuntelemaan, kun kerran olen tänne saakka tullut.

Majoituin Scandic-hitelliin Messusillan toiseen päähän ja huomasin, että siinä oli jotakin tuttua. Tämähän on sama hotelli (silloinen Cumulus), josta Katri nouti minut kerran iltayöstä maasturillaan öiselle ajelulle Jyväsjärven rannoille. Olin silloin käynyt ensivisiitillä hänen luonaan Palokassa. En mitenkään voinut aavistaa, mitä kaikkea tuosta ajelusta seuraisi. Kymmenen vuotta elettiin se jälkeen yhdessä. Havahduin huomaamaan, että kohtaamisesta oli kulunut jokseenkin päivälleen 30 vuotta! Ihmeellistä eikö totta.

Katrin konsertti oli taattua tavaraa, ei siinä mitään. Tuntui kuin aikamatka olisi pyörähtänyt vuosikymmeniä taaksepäin. Aivan samat laulut, samat eleet, samat välipuheet kuin silloin ennen. Ehkä joku uudempikin luomus joukossa, enimmäkseen hyvin tuttua ja turvallista. Esiintyjän viritys oli vähän verkkaisempi ja kauniisti sanoen kypsyneempi kuin parhaina päivinä 90-luvulla. Mutta ääni on tallella, ja alun lievän käheyden jälkeen se lämpeni loppua kohti aivan kirkkaaseen vetoon. Kyllä hän edelleen yleisönsä hallitsi, vaikka entinen haltioitunut tunnelma oli tietysti hiukan laimentunut. Kun kyseessä oli ilmoituksen mukaan hänen viimeinen juhlakonserttinsa kiertueen päätteeksi, olisin odottanut jotain loppukohotusta, mutta konsertti päättyi tavanomaisiin ylimääräisiin ilman kiitospuheita, kukkien ojennuksia tai totuttua standing ovationia. Tyynesti ja arvonsa tuntien tähti poistui. Nähdäänkö häntä enää koskaan konserttilavalla?

Kun hyvään alkuun oli päästy, sukelsin Jyväskylän yöhön ja nautin Helmessä elämäni parhaan auraburgerin parin oluen saattelemana. Pöytään rytkähti joukko reippaita nuoria miehiä, joiden kanssa syntyi juttua monenmoista. Kun he kuulivat millä asialla liikuin, he ryhtyivät kilvan muistelemaan minkä kirjan olivat viimeksi lukeneet. Yksi oli alkanut kuunnella Sinuhea, mutta jättänyt kesken, ei sytyttänyt. Toinen ei ollut lukenut koskaan mitään. Kolmas sanoi lukevansa parhaillaan semmoista kuin Rikos ja rangaistus. Onnittelin ja kannustin häntä: se on edelleen maailman paras dekkari. Kunnon kohteliaita poikia on Jyväskylässä.

Asuinhan tässä kylässä ensimmäistä kertaa jo ylioppilaskesänäni 1963, siitä kerron muistelmissani. Yksi näytelmäni nimeltä Pelastaja on esitetty Jyväskylän Kaupunginteatterissa. Olen myöhemminkin muutamaan otteeseen vieraillut Jyväskylän Kesässä ja luennoinut yliopiston hienossa tiilisessä päärakennuksessa.  Kerran olin teatteritieteen väitöksessä vastaväittäjänä. Paljon muitakin kuin romanttisia muistoja liittyy tänne. Kiertelin aamulla ulkona pakkasessa ja yritin tunnistaa vanhoja paikkoja. Kaupunki on muuttunut, ilmeeltään modrnisoitunut, mutta keskeiset maamerkit puisto ja harju ovat tallella kuten myös klassiset rakennukset. Kirjastossa olen usein vieraillut, myös siinä Poikien kirjakerhossa, joista yksi vetäjä minua tällä muistuttikin.

Viivyin vielä siihen saakka, että kuuntelin Katrin ja haamukirjoittajansa Elina Hirvosen haastattelua messujen päälavalla. Juha Roiha heitäkin haastatteli, selvästi ihailusta lääpällään. Katri puhuu aina mukavasti ja laulahtikin välillä. Muistelmien sisältöä ei paljon kosketeltu, sitäkin enemmän kirjan tekovaiheita. Elävän kuvauksen isänsä ammattiyhdstystoiminnasta tehtaalla Katri irrotteli. Muistanpa tämän aidon persoonan, Veke Koistisen, jonka arkkua olin kantamassa toisin kuin Katri muistelmissaan väittää. On siellä muitakin (tietoisia) muistivirheitä ja aukkoja, ainahan niitä on muistelmissa.

Kävin vielä esiintyjien taukotuvassa ennen lähtöä. Kuinka ollakaan Katri oli juuri kauhomassa keittoa lautaselle. Tervehdimme lyhyesti ja lakonisesti. Kiitin häntä  muistikuvia herättäneistä esiintymisistä. Olisi ollut enemmänkin puhuttavaa ja muistelmissaan oikaistavaa, mutta en nyt ryhtynyt inttelemään, kun tähden vartiomies tarkkaili lähistöllä ja lounasseurana oli mainittu haamukirjoittaja. En tohtinut häiritä. Sitä paitsi hän on halunnut määrätietoisesti katkaista välit kauan sitten. Eikö sekin ole eräänlaista heikkoutta ja itsevarjelun liioittelua?

Olisin voinut kysyä, miksi hänen muistelmansa vaikenevat kokonaan meidän rakkaussuhteemme iloisista ja onnellisista kohokohdista ja keskittyvät vain parjaaviin pikkupiirteisiin liiton loppuvaiheissa. Kohokohdat olen tallentanut omiin muistelmiini. Olisin voinut kysyä myös, mihin Katri oli näiltä osin kadottanut paljon mainostamansa positiivisen ajatusmallin. En kuitenkaan kysynyt. Totesin vain etten nyt lahjoita hänelle omia muistelmianikaan, koska paksuutensa vuoksi tätä teosta olisi turhan vaivalloista polttaa sementtirenkaassa.

Kolkuttelin iltajunalla kotiin. Ravistin mieleeni hiipivää alakuloisuutta ja vakuutin itselleni, että elämän yksi tarkoitus on koota muistoja, tarkastella niitä ja arvioida uudelleen, olivat ne sitten onnellisia tai surumielisiä. Näitä  molempia vilahteli vilkkaasti mielessäni junan kiitäessä halki mustan pakkasillan kohti Helsinkiä. Tutkin tuimasti vaalien muistojani, ja kuten muuan runoilija aikanaan opasti, panin päällimmäisiksi paremmat.

27.11.2023

Osallistuin kahtena päivänä Suomen Tietokirjailijoitten 40-vuotisjuhlaan ja syyskokoukseen. Nyt olen perusteellisesti tietoinen alan kirjoittajien ahdingosta. Tulot ovat romahtaneet, mutta julkaisut pysyneet ennallaan. Paljon julkaistaan, mutta yhä vähemmän myydään. Apurahojen kohdalla vallitsee sama epäsuhta kaunokirjailijoihin nähden kuin 90-lvulla, jolloin Valtion kirjallisuustoimikunnassa yritimme tilannetta tasapainottaa. Ei syntynyt tuloksia eikä synny vieläkään, sama epäsuhta vallitsee.

En itse koe sitä kovin raskaasti, koska kuulun myös Kirjailijaliittoon ja toisinaan irrottelen kaunon puolella. Mutta jos pääleipä olisi kiinni kirjoista, tilanne olisi perin vakava kummankin genren kohdalla. Näistä seikoista kuulimme kymmeniä puheenvuoroja ja näimme lukuisia kalvoja. Komea juhlakirjakin julkaistiin monine artikkeleineen, palkintojakin jaettiin. Ala ja yhdistys ovat liikkeessä.

Ei siis ihme, että vanha toimitussihteerini Hiidenkiven alkuajoilta Elina Grundström lähti haastajana kovaan rynnistykseen yhdistyksen puheenjohtajan vaalissa. Hänellä oli selvät pasmat siitä, mitä tulisi tehdä, ja hyvin pontevasti hän niitä esitteli. Minut oli ohjelmoitu kannattamaan istuvaa puheenjohtajaa, mutta olin aivan vähällä livetä Elinan kannalle, niin vakuuttavasti hän esintyi. Kun vierustoveri uhkasi, että siinä tapauksessa emme ole enää puheväleissä, päätin pysyä ruodussa.

Leppoisa Timo Tossavainen säilyttikin sitten eleettömästi paikkansa, vaikka tiukoille meni. Hänen kannattajansa tyytyivät vetäytyvään puolustukseen. Tavallaan kiintoisaa, että yhdistyksessä oli kerrankin säpinää. Ehkä se enteilee jatkossa entistä rivakampia toimia tietokirjailijoitten aseman kohentamiseksi.

Iso ongelma on tietysti äänikirjojen kasvava markkinosuus, joka kaventaa kirjailijoiden tuloja, eivätkä kustantajatkaan kuuleman mukaan ole tilanteeseen täysin tyytyväisiä. Mutta siinä asiassa kirjailijayhdistyksen toimintamahdollisuudet ovat hyvin rajatut, koska se ei ole neuvottelujen osapuoli. Painostaa tietysti aina voidaan ja yrittää vaikuttaa eri elimiin kaikin keinon, ja sitä kovasti tehdäänkin. Mielenkiintoita seurata, mitä alkavalla toimikaudella tapahtuu.

Hauska oli tavata tuttuja pitkästä aikaa, kun lähes kaikki tiedonkylväjät olivat kerralla koolla. Kai Ekholm sauhusi aktiiviseen tapaansa ja houkutteli mukaan tulevaan kirjaansa. Markku Kivinen lausui ystävällisen arvion Sillanpää-elämäkerrastani. Siis sitäkin joku valistunut vielä lukee! Tietokirjat ovat pitkäikäisiä. Iikko Voipio oli lukenut muistelmani, ja hänellä oli siitä yhtä ja toista huomautettavaa. Ystävät Helena Ruuska ja Anna-Liisa Haavikko pitivät minua aisoissa itse kokouksen kiemuroissa.

Luovuin noin 4,5 tunnin kuluttua ja lähdin puutuneena kaupungille. Suuntasin Rosebud-kirjakauppaan, mutta en ostanut tietokirjaa, vaan Haruki Murakamin novellikokoelman Miehiä ilman naisia. Katsoin  viikolla televisiosta Ryusuke Hamaguchin ohjaaman elokuvan Drive my Car, joka teki minuun suuren vaikutuksen. Halusin lukea alkuperäisen novellin, joka on elokuvan pohjana. Yllätyin kuinka niukka kertomus on verrattuna rönsyilevään elokuvaan. Varsinkin teatteriosuutta ja Vanja-enon harjoituksia ja esityksiä on elokuvaan roimasti kasvatettu. Myös päähenkilön suhde kuolleeseen vaimoonsa saa elokuvassa lisäulottuvuuksia, ja miehen päässä leimahtaa ratkiseva oivallus vuoristoon suuntautuvalla matkalla. Näitä on kyllä jo ituina sinänsä hienossa tiiviissä novellissa.

Teosta voi dramatisoitaessa hyvin laajentaa näinkin pitkälle, jos sen tekee taiten ja alkuteoksen hengessä, kuten Hamaguchi on tehnyt. Elokuva väittää saaneensa Murakamin noveista vain ”idean”, mutta onhan sinä enemmänkin, keskeiset kaksi henkilöhahmoa valmiiksi luonnosteltuna ja tärkeimmät ajatukseet alustavasti kehiteltyinä. Kaksi miestä ystävystyvät, kun kumpikin on rakastunut toisen kuolleeseen vaimoon. Tämä jännite saa novellissa paremman valaisun kuin elokuvassa,

Tietoa kaunokirjakin meistä ihmisistä antaa, joten jako kahteen leiriin on vähän teennäinen. Siihen viittaa myös yhdistyksen juhlajulkaisun nimi Tietokirjallisuuden lajit ja rajat. Siinä pyritään tarkastelemaan vähän laajemmin ja uudella tavalla kaikkinaisen kirjallisuuden rajattomia lajeja. Julkaisu on kattava avaus sinänsä, siinä pohditaan pohditaan muun ohessa myös bio- ja autofiktion sekä tiedon rajoja. Hommia riittää vielä analyyttisillä linjanvetäjillä. Käsikirja on tarpeen tutkijoille ja kriitikoille, mutta uskon tietokirjailijoiden noudattavan itsepäisesti omia suuntaviivojaan lajitelmista ja rajauksista piittaamatta.

20.11.2023

Viime viikolla iski flunssa, ei sentään korona, todistaa kotitesti. Silti painelin Poriin Eeva-Liisan eskorttina katsomaan näytelmää Sylvi – ensimmänen nainen. Meillä oli aiheeseen erityinen mielenkinto, kun Eeva-Liisa Haimelin näytteli tätiään kymmenen vuotta sitten Helsingin Kaupunginteatterissa kirjoittamassani näytelmässä Sylvi ja Anita. Se sai hyvän vastaanoton ja meni miltei sata kertaa Pienellä näyttämöllä. Miltä näytti nyt uusi Sylvi?

No ainakin erilaiselta. Minna Nurmelinin ohjaama esitys perustuu ”väljästi” Johanna Venhon kirjaan. En tunne alkuteosta, mutta Eeva-Liisalla oli siitä sangen positiivinen käsitys. Silti hän hämmästyi aika lailla näkemästämme esityksestä. Mervi Takatalon ruumiillistama Sylvi on railakas nykynainen, liikunnallinen taituri ja rohkea miehensä asioihin sekaantuja – kuinkahan kauas todellisesta henkilöstä tämä kuvitelma harppaa?

Nykyään kai täytyy tehdä teatteria voittopuolisesti enemmän fyysisen toiminnan kuin puhutun sanan kautta. Tällöin historiallinen todellisuus on yhdentekevää, varsinkin kun kellään ei voi olla siitä lopullista käsitystä. Historian henkilö on jokseenkin vapaata riistaa teatteritaiteilijoille, kirjassa on sentään vähän paremmin pysyttävä lähteiden tuntumassa. Tästä näkemästämme Sylvistä voi sanoa, että tällainen hänen esikuvansa ei ainakaan ollut, vaikka sisäiset tuntemukset olisivat kuvatun kaltaisia. Pikemmin tuntuu siltä, että Sylvi Kekkosen suuruus oli siinä, että hän ei päästänyt sovinnaisia tunteitaan vapaasti valloilleen.

Millaisia keskusteluja Urho ja Sylvi intiimisti kävivät, se voisi olla hyvinkin haastava draaman aihe. Uskon että siinä oli älyllisiä ja emotionaalisia tasoja enemmän kuin itsestään selviä äyskäisyjä. Joku vielä sellaisenkin näytelmän tekee, toivotaan. Kysymys ei varmasti ollut tavallisista taistelevista virtasista, vaan henkilöistä, joiden sisäisiäkin tuntemuksia sääteli kova ulkoinen paine ja selviämisen pakko. Tästäkin puserruksesta varmasti dramatiikkaa löytyisi, vaikka ei ihan sukupuoliroolien yleiskaavan mukaista.

Kiva oli kuitenkin pitkästä aikaa käydä Porissa ja näyttämöllä, jossa omakin näytelmäni Herra Untolasta eli Maiju Lassilasta kerran pyöri. Sitä hauskempaa oli tavata taas silloinen teatterin johtaja Risto Ojanen, joka on urakoinut teatterin kaksiosaisen massivisen historian. Sitä juhlistettiin teatterijuhlassa muutama vuosi sitten, silloin kuten nytkin isäntänä nykyinen johtaja Christian Lindroos. Pori on suomalaisen teatterin merkittävä alkupiste, sen kauniissa talossa kannattaa aina tilaisuuden tullen poiketa.

Kotiin päästyäni käväisin vielä vanhassa koulussani Norssissa, missä pidettiin historian ensimmäiset alumnien sitsit oikein juhlasalissa. Suuri yllätys sielläkin: nuori polvi oli vallannut juhlat melko täydelleen. Meitä veteraaneja oli yksi pitkä pöydällinen, luokkatovereita ei ketään. Kauniiden tyttöjen kohtaaminen vanhassa kunnon poikakoulussa on aina jotenkin järkyttävää. Mutta vauhtia riitti, lauluja ja yltäkylläistä tarjoilua, ei ikinä ollut minun aikoinani tämmöistä menoa avokkaassa juhlasalissa.

Nyt on vain paranneltava kuntoa.  Hyvää toipumisohjelmaa tarjosi varkain liikkeelle lähtenyt Francon jälkeen –sarjan 22. tuotantojakso. Olin vähällä pudota kärryiltä, mutta onneksi Jussi Niilekselä muistutti tärkeästä asiasta. Viimeksi näkemäni jaksot kokeillivat eri aikatasoja ja melko epäsovinnaista kerrontaa, mutta ilmeisesti katsojia alkoi pudota kyydistä, koska nyt on palattu perinteiseen kronologiseen kerrontaan ja hyvä nin. Alcantaran perhe pitää vallassaan ilman mitään temppuiluja ihan hyvin. Sarjassa on oma maaginen koheesionsa, joka ottaa mukaan ajankuvaa niin paljon, että katsominen käy lähihistorian kertauskurssista espanjalaisesta katsanokulmasta.

Samaan tarkoitukseen sopii kyllä Venhon kirja ja siitä tehty näytelmä Sylvistä. Lähihistoria on vilissyt silmissä myös Martti Ahtisaaren hautajaisten yhteydessä. Ehkä tämänkin presidentin ja rauhantekijän elämää kuvataan vielä vaimon näkökulmasta, ken tietää. Nimesihän hän piispa Eero Huovisen (vanha norssi) mukaan salaisuuksikseen Karjalan ja Eevan. Näin voi tulla aina uutta kulmaa esiin. Ahtisaaren hienosti hoidetut hautajaiset huipensivat jäähyväisten sarjan, jota viimeksi elettiin Aulis Aarnion ja Matti Klingen muistoilaisuuksissa. Kun viisaat ja paljon ajatelleet miehet poistuvat, jotakin heidän henkisestä voimakentästään jää keskuuteemme, ja sehän on sentään iso lohtu.

12.11.2023

Mitä kaikkea ihminen kestää. Tätä ajattelin useaan otteeseen, kun luin tšekkiläisen kirjailijan Alena Mornštajnován romaania Hana (kuvassa). Heti on sanottava, että se on kohdallani syksyn suurin yllätys ja paras lukemani romaani vuosiin. Se on järkyttävä, traaginen ja samalla syvästi inhimillinen, paikoin suorastaan hykerryttävän hauska. Voiko tämä olla mahdollista?

Miten kirja yleensä tuli luokseni? Syynä oli vanha ystäväni Markéta Hejkalová, Mika Waltarin tšekintäjä ja elämäkerran kirjoittaja. Kirjamessujen aikaan hän kutsui minut Akateemiseen, esitteli minulle kotimaansa kirjailijatähden Alena Mornštjanován ja tarjosi meille kahvit Café Aallossa. Tämä oikeastaan sen vuoksi, että en päässyt kirjan julkistamiseen, koska oli mentävä samana päivänä Lauri Törhösen kuuluisaan väitöstilaisuuteen.

Minulle kerrottiin, että romaani Hana on ollut valtava menestys Tšekissä, missä sitä on myyty pitkälti yli 200 000 kappaletta. Meillä eivät edes Kari Hotakainen ja Kimi Räikkönen pysty vastaavaan. Näin syntyi kieltämättä aika lailla ennakkolatausta. Voisiko kirja vastata maineestaan? Se on nyt toistaiseksi tuntemattoman kustantajan Kairaamon ensimmäinen julkaistu kirja, suomentajana firman perustaja Susanna Räty. Tämän komeammmin uusi kustantaja tuskin voisi meillä aloittaa.

Puhuimme kahvilassa juutalaisvastaisuudesta, joka taas nostaa päätään Euroopassa ja muuallakin. Tuttu aihe, mutta voiko sillä todella taas olla kasvupohjaa. Kuulin että näin todella on. Poliisit vartioivat synagogeja, juutalaisten hautoja häpäistään ja meillä Suomessakin on nähty pientä mielenosoitusliikehdintää. Ihmettelin myös voiko Alenan romaani ammentaa näin koetellusta lähteestä vielä jotakin uutta kerrottavaa.

Kun olin lukenut 100 sivua, luovuin kaikista epäilyistäni. Tässä todella on jotakin oikeata, tuoretta, koskettavaa kerrontaa. Tässä vanhaa juutalaisvainojen aihetta lähestytään hitaasti mainion perhekuvauksen kautta pienessä tsekkiläisessä Mezrícín kaupungissa. Valitettavasti surkeasta koneestani ei löydy kaikkia erikoismerkkejä kaupungin nimeen. Jossakin se kuitenkin on, ja lukiessa siitä tulee yhä todellisempi. Sen tori, talot huoneineen ja sisustuksineen ja hitaasti virtaava joki alkavat elää omaa vangitsevaa elämäänsä.

Alussa ajattelin, että tässäpä sydmellinen ja välillä hirtehisen hauska perhekuvaus. Vasta vähitellen yhä syvemmät varjot alkavat ympäröidä tutuiksi käyneitä ihmisiä. Sitten varjot pitenevät ja muuttuvat ahdistavaksi vainoksi. Eletään Eurooppaa 1930-luvulla, Hitler ulottaa valtansa Tsekkoslovakiaan. Lukijalle käy vasta tällöin ilmi, että nämä surumielisen rakastettavat ihmiset ovat juutalaisia ja heille alkaa käydä todella huonosti. Etnotaustaa ei ole aiemmin mitenkään korostettu. Tämäkin on kertojan taitoa, kaikkea ei paljasteta heti, esirippua vedetään vähän kerrallaan historian julmuuksien edestä.

Toinen kerronnan ihailtava taito koskee aikatasoja, jotka vaihtelevat vuosisadan alusta aina  sodanjälkeisiin vuosiin 1960-luvulle saakka. Rakenne jäsentää hienosti selkeyden ja oikullisuuden. Sinä aikana keskeiset perheet ja kaupungin muut asukkaat kokevat hirveitä mullistuksia. Mutta kertoja ei syyllistä eikä osoita sormella eikä ylipäätään yritä nostattaa tunteita, vaan kuvaa kaiken rauhallisesti, tarkasti, mitään salaamatta tai ketään erikseen säälimättä. Näin tunteet siirtyvät kokonaisina, miltei kestämättöminä lukijan haltuun. Henkilöiden pienet murheet kotona, koulussa tai rakkaudessa lomittuvat isompiin ja saavat synkeät maailmanhistorialliset kehykset.

Keskushenkilö Hana on perheensä vanhempi tytär, kaunis juutalaisneito, lahjakas käsitöissään, valmistuu opettajaksi, haaveilee omasta perheestä ja lapsista. Mitä sitten tapahtuu, ylittää kaiken ihmisen kestokyvyn, mutta hän kestää ja selviytyy kaikesta kuin monien ihmeiden kaupalla. Hanan henkilökuva jää kuin syövytettynä lukijan mieleen. Ajattelen häntä heti herätessäni. Muutkin kirjan henkilöt todistavat, että elävä ihmiskuvaus on kaiken kestävän kirjallisuuden lähtökohta ja välttämätön perusta, jota kuitenkaan aniharvoin kohtaa tämän tasoisena.

Kokosin jonkin aikaa voimiani ennen kuin uskalsin lukea kirjan lopun, viimeiset 50 sivua. Mutta kestin senkin. Siellä odottaa kärsimyksen pohja mutta myös  katharsis, yllättävästi viimeisessä lauseessa jopa elämänmyönteisyyden hento lupaus. Lukijan valtaa ihmeellinen hyvän tahdon ja elämänuskon tunne. Ihminen todellakin selviää näköjään ihan mistä vain kun niikseen tulee, sen Alena Mornštajnová väkevällä romaanillaan näyttää ja todistaa.

Tietysti holokaust on vanha ja monenmonia kertoja kaluttu aihe, mutta silti riittää kovapäisiä kansanvillitsijöitä, jotka tahtovat kieltää sen todellisuuden. Heidät pitäisi edesvastuun uhalla pakottaa lukemaan Hana ja vaatia heiltä siitä kertauskuulustelu kerran vuodessa. Ehkä se pieneltä osaltaan voisi estää historiaa toistamasta itseään, mistä nyt näkyy pahaenteisiä viitteitä. Nujerrettakoon ne heti alkuunsa ennen kuin mitään pahempaa ehtii tapahtua.

3.11.2023