Lauri Törhösen väitöstilaisuus Lapin yliopistossa alkoi lectio praecursorialla, jossa väittelijä esitteli kännykällä otettuja klippejä eläinaiheisista elokuvista. Varis kuljetti jogurttipurkkia ja korpit kurittivat Ruotsin lippua. Ylväs vesilintu asteli lätäkössä. Väittelijä ei vaivautunut tulkitsemaan näitä, vaan jätti tulkinnan katsojille. Hyvällä tahdolla niistä löytyi ohut yhteys käsittelyssä olevaan väitöskirjaan Elokuvaohjaaja Suomessa. Nyt.
Muitakin epätavallisuuksia väitöstilaisuudessa tapahtui. Väittelijä ei innostunut juurikaan vastaamaan vastaväittäjänsä Esa Saarisen sinänsä ystävällisiin kysymyksiin. Hän väisti ja kaarteli itselleen mieluisampiin aiheisiin. Hänen eksyttävistä taiteellis-tieteellisistä monologeistaan ei hevin saanut selvää. Ehkä niiden tarkoitus olikin harhauttaa ja ohjailla sekä kuulijat että vastaväittäjä ohi väitöskirjan ilmeisten ongelmien.
Harvoin saakin seurata väitöstä, jossa vastaväittäjä ottaa lopulta väittelijän roolin ja selittää hänen puolestaan hänen intentionsa parhain päin. Roolien vaihto voisi virkistää, mutta tässä tapauksessa olisin mieluummin kuullut todellista sähäkkää tulkintojen taistelua puheena olleista elokuvanteon kysymyksistä.
Esa Saarinen esitti kyllä loppulausunnossaan hyvinkin topakkaa kritiikkiä väitöskirjan heikkouksista, minimalistisesta sisällysluettelosta, vapaamuotoisen kaoottisesta rakenteesta, paikoin sekavasta sisällöstä, näkökulmakuva-tekniikan epäselvästä erittelystä ja niin sanottujen klippien vaihtelevasta merkityksestä. Näitä klippejä eli juorunomaisia välikertomuksia elokuvanteon tiimellyksestä vastaväittäjä periaatteessa puolusti ja väittelijä sen sijaan itse yllättäen väheksyi.
Kun vastauksia ei näidenkään muodosta ja merkityksestä hevin väittelijältä herunut, vastaväittäjä vaati erääseen kysymykseen vastauksen muotoon ”Kyllä tai ei”. Vastaus pitkän mietinnän jälkeen:”Ehkä.” Tässä vaiheessa oli jo selvää, että mitään tieteellistä debattia oli turha odottaa vastaväittäjän urheista ponnistuksista huolimatta. Hän kuitenkin päätyi suosittelemaan väitöskirjan hyväksymistä tiedekunnalle tukeuduttuaan ensin vahvasti esitarkastjien lausuntoihin. Joten kaikki hyvin?
Saatoinko silti Fellman-salissa aistia hienoista epäröintiä hyväksymisen vaiheilla? Vastaväittäjän vaaka kallistui myönteiseen tulokseen ennen muuta väitöskirjan runsaan, monitasoisen ja kiinnostavan sisällön ansiosta. Muotoseikkoihin ei jääty takertumaan, ennakkoluulottomana filosofina Esa Saarinen halusi nähdä asioiden ytimeen ja väittelijän intohimoiseen omien näkemystensä todistelutarpeeseen. Kirjassa siis, mistä ei ollut jälkiäkään enää väitöstilaisuudessa.
Kun nyt Rovaniemeltä palattuani selaan Törhösen paksuhkoa kirjaa kaikessa rauhassa, lukeminen on parhaimmillaan löytöretkeilyä melko eksyttävässä ryteikössä. Ei ilmeisesti kannata yrittääkään edetä loogisessa järjestyksessä, vaan noudattaa Saarisen viime kesänä Sastamalassa suosittelemaa yleistä lukutekniikkaa: poimia vapaasti välähdyksiä sieltä täältä, tehdä löytöjä ja koettaa näin kutoa jonkinlaista kokonaisuutta kirjan ajatuksista. Näin törmää ihan virkeisiin oivalluksiin elokuvan ihmeistä ja voi hypellä yli kirjoittajan monomaanisten, varsinkin elokuvakoulutusta koskevien parannussaarnojen.
Niitä ei muuten mainita edes kirjan alaotsikossa, jossa luetellaan elokuvaohjaajan prosessi, etiikka, moraali, tekniikka ja sosiaalisuhteet. Tekijän itsepintainen toisteisuus ja arrogantti inttäminen rasittavat, mutta hauskoja kosteikkoja on riittämiin tarjolla. Substanssin selvittelyyn tarvitaankin elokuvan teoriaan ja varsinkin käytäntöön perehtynyttä asiantuntijaa. Ehkä sellainen vielä löytyy. Törhönen tyrmää jopa Peter von Bagh -vainajan pätevyyden sillä perusteella, että tämä ei itse tehnyt kunnolla elokuvia – vaikka tekihän, monia hienoja dokumenttielokuvia. Kritiikin rima on siis asetettu varsin korkealle.
Luultavasti Törhönen onkin itse kirjansa ainoa pätevä kriitikko ja melko ankarakin päätellen väitöstilaisuuden juron melankolisesta puolustusotteesta. Jospa väittelijä ei itsekään pidä taiteentutkimuksellista teostaan tieteellisenä suorituksena? Eikö hänen olisi kannattanut siinä tapauksessa julkaista runsas aineistonsa poleemisena tietokirjana eikä tuupata sitä väkisin yliopistollisen seulan läpi persoonallisena mutta hieman omituisena tutkimuksena? Kyseessä on ainakin kaikkien aikojen itsekeskeisin väitöskirja Suomessa.
Keskustelu väitöksestä on jo ryöpsähtänyt täyteen vauhtiin verkkosivuilla ja jatkoa seuraa. Harva yliopistollinen väitös villitsee näin hermosoluja heti ilmestyttyään. Törhösen henkilössä on valmiiksi latausta. Kannattaa nyt malttaa ja vilkaista edes vähän kirjaa verkosta ennen summittaista teilausta. Olen joka tapauksessa tyytyväinen, että noudatin väittelijän kutsua ja kolistelin yöjunassa Rovaniemelle. Paljon erisuuntaisia mietteitä matka herätti. Tarjoilu karonkassa oli ensiluokkaista, tunnelma tiheni ja paljon puheita pidettiin.
Lahjoitin kiitoksena Laurille omat muistelmani varsinkin sitä silmällä pitäen, että hän voisi kiinnostua elokuvallisista kokemuksistani Mikko Niskasen, Rauni Mollbergin ja Matti Kassilan käsikirjoittajana. Kaikista näistä veteraaneista Törhösellä on hyvää ja kiinnostavaa sanottavaa kirjassaan, mikä mieltäni lämmitti. On siellä myös tahoja, joita räimitään olan takaa. Vilkas väittely väitöksestä jatkuu varmasti vielä kauan alan piireissä ja kansan käsityksissä. Jos vähänkin Lauria tunnen, hän on herättämästään huomiosta enemmän innoissaan kuin konsanaan taiteellis-tieteellisestä oppisaavutuksestaan.
31.10.2023