Tapahtumarikas viikko alkoi maanantaina, jolloin keskustelimme Töölön kirjastossa V.A. Koskenniemen ja Mika Waltarin suhteesta. Paikalla olivat parhaat Koskenniemen tuntijat Martti Häikiö ja H.K. Riikonen. Minä yritin siinä vähän pitää Waltarin puolia. Tosiasiassa Koskenniemikin arvosti Waltarin korkealle, vaikka ehdotti aluksi kustantajalle hänen esikoisromaaninsa Suuren illusionin hylkäämistä ja lopuksi väsyi hänen paksuihin historiallisiin romaaneihinsa. Tiiviit pienoisromaanit olivat VAK:n mielestä Waltarin parasta antia.
Keskiviikkona kävin kuuden graafikon näyttelyn avajaisissa Pikku-Roballa, ryhmän kärjessä kestosuosikkini Inari Krohn. Hänen kuvissaan on nyt iloa ja valoa ja raamatullisia viittauksia; Inari sanoi, että näin synkkinä aikoina tarvitaan rohkaisevaa taidetta. Juttelimme Pertti Lassilan kanssa siitä, kuinka kirjan valmistumisen jälkeen pääsisi uudelleen jonkunlaiseen vauhtiin. Elämä tuntuu nyt olevan tyhjää tollotusta. Pertti antoikin hyvän vihjeen, jota aion kokeilla.
Virkistystä tarjosi torstaina ennakoiva pikkujoulu Marjan ja Saulin luona Sibeliuksenkadulla, missä tutustuin sympaattiseen Silvennoisen pariskuntaan, Mimmaan ja Mikeen. Kiva tavata joskus ihmisiä ihan eri aloilta, kuten nyt liike-elämästä. Sain myös takaisin pyyhkeeni, joka unohtui runsaan vuoden takaisessa saunaillassa Tiilikaisille. Lisää joulupippaloita voi olla vielä jokunen tulossa.
Ja sitten vasta alkoivat kirjamessut, jotka eivät nyt ihmeitä uutuuksia tarjonneet. Kustantajani Toukon kanssa olemme jo keskustelleet kirjani vaiheilta sen verran perusteellisesti eri yhteyksissä, että se sujuu unenomaisen vaivattomasti. Ilahdutti että Esplanadi-areena tuli täpötäyteen ja reunuksillakin riitti yleisöä kuten kirjailijoiden sairauksia tutkiva Jukka Mustonen ja yllättäen kansakouluoverini Ali Sadik-Ogli sekä ystävänsä Maila Ovaska, joka tarjosi kirja-aihettakin. Kunpa kaikkeen ehtisin…
Signeerautiskillä tapasin lisää tuttuja: muistelmansa julkaisseen Helena Juntusen, Lontoosta tutun Eeva Lennonin, Längelmäen emännän Kirsti Kontio-Ollilan, Ursula Viidan ja Anssi Leskelän sekä entisen opiskelutoverini Anja Pihlajaniemen, joka antoi kipakkaa kritiikkiä kirjastani. Tekee vaihteeksi hyvää hyvää sekin. J-P Pietiäisen kanssa vaihdoimme jo aiemmin kirjojamme, joten pääsen pian tutustumaan Vihtori Kosolan myyttiseen elämään.
Piti vielä haastatella Viron kirjailijaliiton pueenjohtajaa Tiit Aleksejevia hänen ensimmäistä ristiretkeä käsittelevän romaanitrilogian kolmannesta osasta Puutarha vailla muureja, suomennos Hannu Oittisen. Historialliseen preesensiin viritetty kuvaus tuotti lukiessa vähän vaikeuksia, mutta haastattelu sujui helpommin lukuun ottamatta nimilipsahdusta, jollaisia ei saisi sattua. En voi enää luottaa muistiini. Ristiretkistä on kirjoitettu paljon, merkkiteos tämäkin, joka kuuluu vielä kasvavan ainakin yhdellä osalla ennen kuin päästään Jerusalemiin. Polttavan päivänkohtaisella maaperällä siis liikutaan ja maailmanjärjestystä silloinkin 1000 vuotta sitten pyrittiin muuttamaan.
Ruotsin remontinalaisessa suurlähetystössä saimme virvoittautua messujen vaivoista. Rattoisaa oli kuten ennenkin, vaikka tarjoilu on kaikissa tilaisuuksissa laihtunut sitten entisten aikojen, mutta sehän ei ole pääasia, vaan iloiset, pikaiset ja henkevän pintapuoliset kohtaamiset. Kirjailijakunta nuorentuu, ei niitä enää tunne, mutta voi tutustua. Puhelin yhden teinitytön näköisen ruotsinkielisen viehkeän science fiction -kirjailijan kanssa, mutta tuskin koskaan luen kirjojaan.
Vasta nyt pääsen viikon päätapaukseen, tieteen ja taiteen moniottelijan Aulis Aarnion hautajaisiin Kangasalla eilen lauantaina. Ystävämme Aulis siunattiin kotiseudullaan Huutijärven kappelissa, siunauksen toimitti emerituspiispa Juha Pihkala. Muistotilaisuus pidettiin Aulikselle niinikään tutussa nuoriseurantalossa vanhaa kirkkoa vastapäätä. Hyvään hamäläisen tapaan tilaisuus oli perusteellinen muistopuheineen (11) , kuvakavalkadeineen, runoineen ja kahvitarjoiluineen.
Oikeustieteilijät Urpo Kankaan johdolla muistelivat Auliksen suurta merkitystä itse kunkin opettajana ja ohjaajana yliopistossa. Kuultiin myös paikallisten ystävien monipolvisia muistelmia Auliksen persoonasta ja merkityksestä. Suuren vaikutuksen hän on tehnyt laajaan sosiaaliseen verkostoonsa, ja leppoisasti myötäelävä perheenisäkin hänestä paljastui.
Me istuimme Ramppi-teatterilaisten pöydässä Sina Kujansuun, Heidi Martikaisen ja Ahti Jokisen sekä rouvansa kanssa. Omassa puheenvuorossani kerroin Ramppiin ohjaamastani näytelmästä Haaveiden talo, joka kertoo taiteilija Einar Ilmonista ja hänen merkillisestä perheestään, josta Aulis on kirjoittanyt myös romaanin Väsynyt vaeltaja. Haikean vaikuttava teos, joka voitaisiin hyvin nimetä Kangasalan kansallisromaaniksi. Näytelmässä oli perheen isän Hjalmar Ilmonin suuri kuolinkohtaus kuin King Learissa konsanaan, ja tekijä näytteli itse tämän roolin ja kohtauksen – ja antaumuksella näyttelikin. Aulis kehtti erityisen bronchitis-astmaattisen vinkuhengityksen ennen kuin perhedespootti heitti henkensä.
Hirtehisesti saatoin todeta, että harjoiteltuaan tätä kohtausta kymmeniä kertoja ja esitettyään sitä kymmenissä esityksissä Aulis oli todella hyvin valmistautunut viimeiseen hengenvetoonsa, kun se sitten hänen omalla kohdallaan tosiasiallisesti tapahtui. Mieleni keveni, kun vainajan lähiomainen Mikko Kilpi silti kiitti lämpimästi puheestani. Kun oli näin rajattoman energisesta miehestä kysymys, arvailin lopuksi, mitä kaikkea liikettä hänen sielunsa tuolla yläilmoissa vielä saa aikaan.
Auliksesta olen jo aiemmin kirjoittanut, tässä ei hänestä sen enempää. Hänen paradoksinsa tiivistyy siihen, että kansainvälisesti tunnettu oikeustieteilijä halusi ennen muuta olla huomattu suomalainen kulttuurihenkilö ja luova kirjailija. Tuntuu siltä kuin hänen rikkaaseen henkilökuvaansa on vielä laajemmin palattava. Hänen poikamaista ja aina avulaista olemustaan tulee jo nyt ikävä.
Kohta nousen Rovaniemen yöjunaan…
29.10.2023