Historia toistaa itseään, sanotaan. Joskus näin tapahtuu kirjaimellisesti. En aavistanut, kuinka akuuttia elokuvaa menimme katsomaan lauantaina, kun iltapäivänäytöksenä annettiin Guy Nattivin ohjaama Golda Kinopalatsissa. Aamulla oli uutisissa joitain tietoja uusista iskuista Hamasin ja Israelin välillä, mutta niitähän on aina. Ei ollut vielä käsitystä, kuinka hurjasta hyökkäyksestä nyt oli kysymys.
Merkillisesti elokuva näytti ja pohjusti sen, mitä taas oli tapahtumassa. Jom Kippur -sota 1973 toistui, jälleen Israelin kuuluisa tiedustelupalvelu petti täydellisesti. Palestiinan ja Syyrian yhteishyökkäys alkoi musertavalla tulivoimalla, Venäjä ja Iran antoivat tukea. Pääministeri Golda Meir ja koko puolustuksen johto yllätettiin housut kintuissa. Elokuva kuvaa hyvin Goldan tyrmistyksen, ja kuuden päivän sodan sankari Moshe Dayan menettää hermonsa kokonaan.
Silloisesta sodasta seurasi tiukka tutkinta, jossa Golda Meir oli syytettynä rikoksista, mutta hänet vapautettiin kaikesta vastuusta. Vanha ketjupolttaja selvisi kuulusteluista tyyneen tapaan. Samaan aikaan hänet oli leikattu leviävästä syövästä. Draamaa riitti. Myöhemmin kävi ilmi, että Israelin tiedustelupalvelu oli ollut väliaikaisesti pois päältä juuri kriittisinä päivinä. Vastuullinenkin nimettiin, hän ei ollut Meir eikä Dayan. Viimein Israelin puolustus pääsee jaloilleen, ja massiivinen hyökkäys torjutaan. Mistään suuresta torjuntavoitosta ei kuitenkaan ollut kyse.
Kuinka paljon samoja piirteitä on tässä uudessä hyökkäyksessä, jää kohta nähtäväksi. Nytkin Hamasin rinnalla näyttävät olevan Iran ja Venäjä. Nattivin elokuvassa Venäjää kurmuutetaan kunnolla. Paralleelit Ukrainan sotaan tulevat kuvien välistä selviksi. Aniharvoin on nähtävillä näin oikeasti ajankohtainen elokuva. Termiä käytetään yleensä löysästi vähän mistä tahansa tuotteesta.
Ihmettelimme Helen Mirrenin eläytyvää ihmesuoritusta Golda Meirin roolissa. Kuka toinen näyttelijä antaisi rumentaa itseään näin rusentavasti? Näköisyys on niin täydellinen, että uutta digitaalista tekniikkaa on taatusti käytetty – vai onko? Äskettäin Robert De Niro nuorennettiin tekinsin keinoin johonkin elokuvaan. Yhtä hyvin voidaan kaunis nainen vanhentaa miltei tunnistamattomaksi.
Elokuvahan on yksipuolinen ja näyttää sodan vain Israelin johdon kannalta. Siitä kasvaa kuitenkin sen herpoamaton intensiteetti. Katsojina olemme mukana yllätyshyökkäyksen vastaanottajina. Pienet sivuroolit täydentävät monomaanisesti jyräävää kuvausta.
Kuinka sitten käy tänä päivänä Gazassa ja Israelissa, näyttää jokseenkin toivottomalta. Benjamin Netanjehu on vähintää yhtä hurja johtaja kuin Golda Meir, jonka tyyli oli hillitty, mutta päätökset voimakkaita. Elokuva päättyy riemukkaan toiveikkaasti, Jimmy Carterin junailemaan rauhansopimukseen, jonka piti olla ikuinen. Aiemmin Henry Kissinger on elokuvassa esiintynyt Israelin pelastajana omalla karun realistisella tavallaan. Mikä tulee tänään olemaan Yhdysvaltain asenne, jää pikapuoliin nähtäväksi. Maailmanpoliisi ei ole enää niin kiinnostunut kaukaisista ongelmista, mutta Israelia se ei sentään voi hylätä.
Loputon konflikti Lähi-Idässä jatkuu äärettömiin, ja Ukrainan sota saa seurattavaksi rinnakkaisen tragedian kaaren. Ukrainassa on sentään pieniä toivon pilkahduksia, Israelin ja Hamasin sota nostattaa ilmoille vain synkeitä tuhon leimahduksia.
8.10.2023