Toista viikkoa matkailin sinne ja tänne. Ensin Lontooseen ja muualle eteläiseen Englantiin.

Yksi vetonaula lähteä kuninkaalliselle matkalle oli kokenut vetäjäkaksikko Marjo Sanderson ja Satu Jaatinen. Marjo oli oppaana ensimmäisellä Lontoon matkallani ammoin 80-luvulla, jolloin tutkimme Timo Tiusasen kanssa sikäläistä teatterielämää. Niinpä oli hauska kiertyä aikojen takaa silloisiin tunnelmiin.

Hirvelän Marjo on lähtöisin Hämeenkyröstä vastarannalta, ja kuluneena kesänäkin hänet muutamaan otteeseen tapasin. Hänellä on edelleen hauska kyröläisperäinen puhenuotti yhdistyneenä soljuvaan englantiin ja rautaiseen asiantuntemukseen. Satu Jaatinen taas on tunnettu kuninkaallisten erikoistuntija, vastikään uuden kirjankin julkaissut. Näiden mimmien opastuksella aukenivat anteliaasti palatsit ja linnat ihmeineen ja taustatietoineen.

Ensimmäisen kerran astelin punamattoisia portaita Buckinghamin palatsiin. Vaikuttava elämys se oli näin turistivirrankin keskellä. Kun Windsorin linna vaurioitui tulipalossa runsaat parikymmentä vuotta sitten, kuningattaren piti rahantarpeessaan avata palatsinsa yleisölle. Muuten vain kutsutut vieraat ovat päässeet sinne hiippailemaan. Kiintoisaa oli nähdä varsinkin takkahuone ja nojatuolit, joissa Elisabet otti vastaan viikottain pääministerinsä. The Crown –sarjassa näistä oli hyvin arvailtuja kuvauksia.

Viehättävin asumus oli sittenkin maalauksellinen Sandringham vehmaan puiston keskellä. Se on kuninkaallisen perheen yksityinen lomanviettopaikka, kohtalaisen pieni ja siksi idyllinen. Pablo Larrainin ohjaama elokuva Spencer (2022) kuvaa perheen joulunviettoa Dianin näkökulmasta kovin koleasti, jolloin kartano on saatu näyttämään kammottavan pimeältä ja epäviihtyisältä. Meidän silmiimme se näytti hyvinkin kodikkaalta ja lämminhenkiseltä. Elokuvaa väritti tietysti Dianan epätoivoinen elämäntilanne, lopussa hän sieppasi poikansa kainaloon ja pakeni paikalta kesken rituaalisten juhlapäivien.

Minulle sykähdyttävintä oli käydä tervehtimässä vanhaa työpaikkaani Senate Housea eli Lontoon yliopiston päärakennusta. Ylväänä se edelleen seisoo  betonisena pilvenpiirtäjä Russell Squaren laidalla, nyttemmin remontoituna ja jotenkin modernisoituna, kun aulassa toikkaroin. En yrittänyt ajaa hissillä entiseen kerrokseen, koska tuttu laitos Slavonic and East European Studies ei enää siellä sijaitsekaan. Arvatenkin venäläisellä rahalla laitokselle on varustettu väljemmät tilat jonnekin muualle. Ahdasta siellä olikin taannoin 1986, mutta sitä rattoisampaa.

Hotellimme sattui olemaan ihan kulman takana. Squaren läpi kävellessämme silmäilin penkkejä, jotka oli messinkilaatoin omistettu ansioituneille kansalaisille. Kuinka ollakaan, yksi penkki oli nimetty vanhojen työtovereitteni Hannele ja Michael Branchin kunniaksi! Kylläpä tuli mieli hyväksi. Hannelen kanssa jaoimme saman työhuoneen, ja Michael johti laitosta suvereenein ottein. Monet muistot kulkivat, ei vähiten läheisessä ”susikoira-pubissa”, jossa oli railakas rugby-meininki, mutta ei enää sitä hallavaa vahtikoiraa, joka tarkasti tulijat epäluuloisesti nuuhkien.

Mutta ei niin hyvää etteikö jotain fiaskoa aina matkalla sattuisi. Teimme iltakävelyn lauantaina aivan infernaalisessa metelissä ja tungoksessa Charing Crossia pitkin Piccadilly Cirkukseen ja Sohon läpi takaisin Bloomsburyyn. Kyllä oli tutut paikat muuttuneet, kiiltäviä uusia rakennuksia ja valtaisia screenejä, mainoksia ja rockin pauhua kaikkialla ja nuorten rynnistystä jalkakäytävien ja katujen täydeltä. Foylesin kirjakauppa oli sentään arvokkaasti vanhalla paikallaan, miltei kaikki muu muuttunut. No ei nyt sentään, onhan British Museum ja muut vielä…

Uhkarohkean retken tulos: kun palasin hotelliin, puhelin oli takin taskusta kadonnut. Toivottavasti sen vei joku nuori työtön ja sai edes sata puntaa saaliistaan. Sinne katosivat tietoni ja yhteyteni. Kiitos vaan vanha Lontoo, paljon elämyksiä ja yksi kirvelevä tappio. Matkailu avartaa aina, toivottavasti tyhmistyin vain väliaikaisesti.

Uuden puhelimen hankinta ja yhteyksien restaurointi vie tunnetusti aikansa. Siinä välissä kipaisin Kotkaan ja selvitin viimeisiä päiviä auki olleen ”Pako Pomeijista” -näyttelyn, joka ehdottomasti pitikin nähdä. Kompakti, pätevästi laadittu ja riittävän hyvin rajattu esitys Vesuviuksen purkauksesta, roomalaisten merenkulusta ja Pompeijin arkielämästä. Merimuseon eteen rakennetaan jotakin valtaisaa areenaa, jollainen pitää olla jokaisessa kylässä. Oppaakseni osui pesunkestävä merikarhu ja satamajätkä, joka eloisasti kuvasi sataman entisaikaa ja noitui tätä nykyistä.

Je vielä oli matkattava Turkuun kirjamessuille, sielläkin sattui kaikenlaista. Esa Silander haastatteli minua muistelmistani Auditoriossa, eikä me pahemmin ainakaan mokattu, juttu kulki luistavasti. Kuulijoita oli kai puolisensataa suuressa salissa. Salla tuli tarkkailemaan ja vähän kiertelimme kaupoilla. Hauska oli tavata eritoten Kansallisen kirjakaupan lempeitä leidejä. Ja kaikkein hauskinta, että signeerauspaikalleni asteli kirjani ilmielävä henkilö kuuden vuosikymmenen takaa! Jyväskylän kesäyliopiston aikoina ihailemani kaunotar Taina Sampo, joka kiitti ”pääsystä kulttuurihistoriaan”. Huhhei.

Kävin kaupungin vastaanotolla, missä väki on kovasti nuorentunut ja naisistunut. Tapasin sentään Kotiseutuliiton nykysein toiminnanjohtajan, legendaarisen Markku Tannerin seuraajan Teppo Ylitalon ja Turun kaupunginkirjaston johtajan Rebekka Pilppulan, joka aiemmin toimi samassa hommassa Joensuussa. Protokollapäällikkö Mika Akkanen antoi joulurauhan julistuksista tutun äänensä kajahtaa illanvieton alkajaisiksi, ja viulunsoittoakin kuultiin sorinan läpi.

Kellahdin Sallan hoiviin Puolalanpuistoon, nautin Herkon valmistamaa mainiota sienipiirakkaa ja viiniä ja sain teinipoika Aslalta miekkailunäytöksen, hienoa.

Vielä lauantaina roikuin hetken messuilla ja kannattikin. Kuuntelin Tapio Bergholmin esityksen kirjastaan Kova Koivisto, joka osaltaan komistaa vanhan presidentin 100-vuotisjuhlallisuuksia Turussa. Ehdin jo lukea alkua, mielenkiintoisia uusia tietoja Koiviston uran alkuvaiheista 60-luvulta. Eipä näytä ollenkaan myyttinsä mukaiselta ”pyrkimättömältä” poliitikolta. Vastaan tuli myös vanha kaveri Kari Häkämies, puhuimme kirjallisista töistään ja innostuin kotimatkalla kuuntelemaan äänikirjana Ruotsalaista mysteeriä (2023), aiheeltaan polttavan ajankohtainen. Nopeasti Kari on jo keväällä siepannut kirjaan jopa kuluneen vuoden Nato-keskustelut ja muut kommervenkit.  Hyvin piti hallussaan koko kotimatkan.

Sellainen oli Turku-reissuni muiden kierrosten jälkeen. Mielialaani pudotti lopuksi murheviesti: vanha ystävä Aulis Aarnio on kuollut vaikean sairauden jälkeen. Meidän piti kesän jälkeen vielä tavata, mutta nyt se jäi. Kerään rauhassa asiaan liittyviä muistoja ja ajatuksia.

30.9. 2023