Joskus pieni esitelmä voi sysätä tutkimusta eteenpäin. Näin kävi Hämeenkyrössä, missä lehtori Asko Mielonen kääri hihansa ja otti viime session jälkeen selvää, mitä voidaa tietää Sillanpään novellin ”Niemisen perheestä” taustasta historiallisten faktojen valossa.
Näyttää selvältä, että Sillanpää on tavannut kenttätuomioita 1918 jakaneen tuomarin ja keskustellut tämän kanssa Kalle Niemisen tapauksesta. Pöytäkirjat ovat hävinneet, eikä Niemisen perheestä tiedetä sen enempää, tuskin sitä kuvatunlaisena oli olemassakaan. Kirjailija on ehkä yhdistellyt joitain kuulemiaan tapauksia puolifiktiiviseksi novelliksi.
Mutta saatavilla olevat tiedot vahvistavat kuitenkin, että Sillanpään kuvaukset niin Hurskaassa kurjuudessa kuin monissa novelleissa lepäävät vahvalta osaltaan tosiasioiden perustalla sikäli kuin nuori kirjailija niistä aikanaan selvän sai Hämeenkyrössä asuessaan. Novellissa ”Kadonnut” kerrotaan aivan suoraan todella eläneen Martti Virtasen vaiheista, kuten Asko vahvisti. Näissä olisi vieläkin kiintoisaa jatkotutkittavaa.
Totesimme myös Askon kanssa, että Hämeenkyrön kirjaston kotiseutuosasto pn naurettavan suppea ja tarvitsee pikaista täydennystä. Myös kunnollinen Sillanpää-kokoelma olisi saatavilla, jos vain toimeen tartutaan. Näin viime lauantain tilaisuus voi vielä kantaa kaunista satoa.
Jatkoin kirjallispohjaista keskustelua Markku Envallin kanssa täällä Helsingissä Skattan kierroksella. Ihailimme Katajanokan jykevää jugend-arkkitehtuuria, varsinkin kolmikon Gesellius-Lindgren-Saarinen ensimmäistä luomusta vuodealta 1897, jonka lapsuuteni aikoina tunsimme Pauligin talona, mutta Tallbergin talohan se alkuaan oli.
Sitä vastapäätä on Selim Lindqvistin piitrtämä talo, jonka atelieerissa Tove Janssonin isä työskenteli. Siitä kerrotaan Janssonin kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Meidän urheiluareenamme, vanha kunnon Vedenkantajan puisto on nyttemmin nimetty Tove Janssonin puistoksi, mitä vähän oudoksun, mutta totuttava on siihenkin. Samoin kuin siiihen, että perinteisen Bellevuen paikalla on nyt joku itäisempi ravintolayritys.
Lapsuuden muistot tulvehtivat Skattaa kierrellessä. Tuossa Luotsikadulla asuivat Lipsasen veljekset Ilkka ja Pekka, tuossa vähän ylempänä asuu vieläkin Tellervo Koivisto. Ja muhkeassa kulmatalossa vierailin usein kaverini Pave Hämäläisen luona, pidimme voimistelukilpailuja ja luime Aaro Hongan kirjoja.
Sivusimme keskusteluissa myös muistelmieni kritiikkiä Hesarissa, jota Markku piti turhan nälvivänä. Sellainen kuulunee kulttuuripalstan linjaan. Näin epäilyttävää tyyppiä ei saa nostaa liikaa, kunhan nyt ei raskaammin sentään teilattukaan. Yksityiset palautteet tuovat edelleen paljon iloa. Markku puolestaan oli juuri saanut tarkistetuksi tammikuussa ilmesytyvien esseittensä vedokset, joten juteltavaa riitti.
Päätimme kierroksen kotikadulleni, Laivastokadun alaosastoon ravintola Wellamoon. Se on muuttaut kovasti ilmettä entisten kodikkaitten boheemivuosien jälkeen. Nyt ollaan trendikkäässä gourmet-ravintolassa, jossa vähimmäismäärä on kolme ruokalajia, hintakin sen mukainen. Selvisimme silti hyvällä halulla.
Sama stailaava tyyli näkyy myös lapsuuteni huolettomissa puistoissa ja kallioilla ja meren rannassa, joihin on kaikkiin laitettu uudet siiistit käytävät ja leikkipaikat ja kieltotaulut – poissa entinen seikkailuihin yllyttävä vapaus! Talomme pihaakin oli kohennettu oleskeluryhmillä ja semmoisilla. Vähän käy sääliksi uusia sukupolvia. Voivatko he häyttää luovaa mielikuvitusta enää muuhun kuin kännykkäpeleihin?
Huomenna nousen Lontoon koneeseen ja katsastan, miltä näyttää vanha tuttu kylä nykyisellään. Jospa siellä sentään olisi tallella jotain entistä vapautta ja hengen levollisuutta vai onko brexit kiristänyt jo liiaksi mielialoja. Pian se nähdään.
21.9.2023