Henrik Ibsenin syntymästä tuli keväällä kuluneeksi 195 vuotta, Agatha Christien syntymästä toissapäivänä 133 ja F. E. Sillanpään syntymästä eilen 135 vuotta. Nämä kolme klassikkoa kohtasin jälleen viimeksi kuluneina  päivinä. Heistä viimeksi mainittu on ainoa Nobel-palkittu kirjailija.

Sillanpään kuniaksi järjestettiin asiallinen tilaisuus Hämeenkyrön kirjastossa nyt lauantaina. Voisi ajatella, että aihe on loppuun kaluttu, mutta ei: väkeä tuli yllättävän paljon sanan kuulolle. Hauska oli tavata monia vanhoja tuttuja. Myös omien muistelmieni muutaman kappaleen sain omistuskirjoittaa. Painos on lopussa ja uusi tulossa.

Tilaisuuden ohjelma oli selväjakoinen. Ensin kuultiin puoli tuntia (!) nelikätistä pianonsoittoa, sitten me neljä kutsuttua puhuimme asiamme peräjälkeen. Valtiopäivämies Jouni Ovaska esitti painavan kulttuuripolittisen puheenvuoron lukemisen ja kirjastojen merkityksestä. Mestarin pojanpojan tytär Silja Sillanpää juonsi sulokkaaseen tapaansa.

Pääasialliseksi vaikutelmaksi kirjaston ystävän Heikki Uusitalon ja toimittaja Sakari Ilomäen puheenvuoroja kuunnellessani jäi, että Sillanpäätä ei ole luettu eikä vieläkään lueta juuri ollenkaan. Kaikenlaista muuta hänen vaiheiltaan voidaan kyllä puhella. Paras tapa kirjailijan muiston kunnioittamiseksi olisi tietysti hänen teostensa lukeminen.

Niinpä päätin tehdä poikkeuksen ja todella käydä läpi muutamat hänen novellinsa.  Kun nyt sain tilaisuuden palata uudelleen näiden kirjallisten tuttujen pariin, yritin lukea niitä ikään kuin puhdistetuin mielin, ilman elämäkerran ja historiallisen tiedon painolastia. Onnistuin vain osittain.

”Niemisen perheestä” kokoelmassa Rakas isänmaani (1919) on jännittävä ja otollinen kertomus analysoitavaksi. Kalle Nieminen on tavallinen kunnon poika, ei hänellä ole mitään kaunaa talollisluokkaa kohtaan, mutta silti hän ajautuu muitten mukana punakapinaan ja saa siitä kuolemantuomion. Tuttu teema jo Hurskaasta kurjuudesta, joka ilmestyi aiemmin samana vuonna.

Nyt vain kertoja yllättää lukijan kääntämällä asetelman loppusivuilla. Tuomari kysyy Kallelta, olisiko tällä jotakin viimeistä toivomusta. Ei tule pojan mieleen oikein mitään, mutta viimein hän pyytää päästä käymään vielä hyvästelemässä vanhan äitinsä ja yksivuotiaan poikansa. Hänen vaimonsa on kuollut synnytyksen jälkeen.

Tuomari myöntyy tähän, mutta lisää, että Kallen tulee palata kello yhdeksältä, ”silloin teidät ammutaan”.  Nuorukainen saa lähteä ilman vartijaa ja voisi hyvin karata, mutta hän palaa määrättynä aikana. Koska hän on näin reilun tuntuinen mies, tuomari päättää armahtaa hänet. Tämän kuultuaan Kalle lyykähtää kasaan tuomarin eteen.

No tämähän vaikuttaa selvältä tapaukselta, ja novellissa on klassisen rakenteen mukainen loppukäänne. Pari kohtaa panee kuitenkin ajattelemaan. Sillanpää on niin vahva kertoja, että hän työntyy itsekin henkilökohtaisesti mukaan loppuratkaisuun. ”Minä, joka tätä kirjoitan…” toteaa tavanneensa kyseisen tuomarin ja keskustelleensa hänen kanssaan tuomiosta. Viittaus antaa hetkessä novellille ikään kuin dokumentaarisen luonteen.

Pitääkö se paikkansa? Onko novelli fiktio vaiko tositarina? Aikanani en ryhtynyt tätä loppuun saakka selvittämään. Nyt annoin ahkeran paikallishistorioitsijan Asko Mielosen tehtäväksi selvittää loputkin. Löyyykö tuomion pöytäkirjaa. Kuka oli tuomari? Onko tuomarin jälkeläisiä elossa? Onko Niemisen perhettä ollut todellisuudessa?

Asiaa mutkistaa vielä eräs tulkinnallinen erimielisyys. Olen väitellyt aiheesta täkäläisen persoonan ja lukumiehen Vepan kanssa. Vepan mielestä Kalle kyllä ammutaan lopussa. Kuinka niin, eikö häntä siis armahdetakaan? Vepa oli vakuuttunut siitä, että tuomttu punainen tässä tilanteessa joka tapauksessa ammuttiin. Lukijana hänen odotushorisonttinsa vaati sitä. Armahdus ei voinut olla todellinen. Kallen kokoon lyykähtäminen viittasi siihen, että hänet sittenkin ammuttiin.

Emme päässeet Vepan kanssa asiasta yksimielisyyteen. Kullakin on oma oikeutensa teoksen tulkitsemiseen. Tämäkin osoittaa, että Sillanpää on monipohjaisempi ja problemaattisempi kirjailija kuin yleensä kuvitellaan. Taatan myöhäisrooli peittää vieläkin hänen vetreätä varhaistuotantoaan.

Puhuin myös muista hänen novelleistaan, varsinkin hienosta täyttymättömän rakkauen kuvauksesta ”Talon tytär”, johon Sillanpää ei tällä kerralla työnny mukaan kommentoimaan, vaan antaa henkilöidensä Selma Koljaan ja Ilmari Salosen kehittyä rauhassa ja hyvin hienovaraisesti kasvaa omiksi ihmisikseen. Novellitaiteen helmi löytyy kokoelmasta Töllinmäki (1925). Nämä 20-luvun ohuet kokoelmat ovat sanataiteen puhdasta kultaa.

Kun nyt tilaisuus F. E. Sillanpään Seuran toimesta kirjastossa järjestettiin, riehaannuin esittämään uudelleen vanhan ehdotukseni Nobel-kirjailijan arvon mukaisen osaston järjestmiseksi, esimerkkinä vaikkapa Suomussalmen kirjaston hieno Kianto-kokoelma. Minullakin olisi täällä lahjoittaa aineistoa, mutta viimeksi kirjasto torjui kauhuissaan ehdotukseni: ei ole tiloja eikä henkilökuntaa järjestämään. Eipä tietenkään.

No nyt ihmeekseni ehdotus tuntuikin ottavan tulta, kun paikalla oli uusi kunnan kulttuuriasiain koordinaattori – tai ainakin sinnepäin oli komea nimikkeensä. Alkavatko täällä uudet tuulet puhaltaa? Jää nähtäväksi, kuten meillä kommentaattoreilla on tapana sanoa.

(PS Kuten alku lupasi, tässä piti oikeastaan kirjoittamani myös Ibsenin Nukkekdoista ja Christien Hiirenloukusta, jotka ehdin nähdä Helsingin teattereissa ennen maalle tuloa, mutta jäävät toiseen kertaan. Vanha veijari Sillanpää valtasi tapansa mukaan koko tilan.)

16.9. 2023