Arvostelun odottelu on kirjantekijälle koettelemus. Tosin on eri tyyppejä. Eräs ystäväni käski aina perheen leikata arvostelut irti lehdestä, jottei hän näe niitä. Ehkä hänen pelkonsa on jo lientynyt. Jotkut eivät totu julkiseen arvosteluun koskaan.
Hesarin juttua uudesta kirjastani sain odottaa tasan kuukauden. Vähän se kävi hermoille. Ennen totuin siihen, että kirjani arvioitiin heti ilmestyessään. Niin tapahtui nytkin Aamulehden kohdalla. Mutta kun päävaikuttaja viimein avasi sunnuntainumerossaan koko sivun kirjalleni, ei pitäisi olla aihetta valittaa. Eihän?
Muutamat kirjani lukeneet ovat kuitenkin kiukustuneet puolestani. Tunnetun historiantutkijan Veli-Pekka Leppäsen laatima kritiikki on lukijain mukaan ovela ja nihkeä, eikä siitä saa selvää, onko kirja hyvä vai huono. Sitähän ihmiset arvostelusta etsivät.
Onhan Leppäsellä sentään pari positiivista adjektiivia, hauska ja sujuva, molemmat vanhastaan tuttuja. Pitäisi kai olla tyytyväinen. Arvostelijan kriittiset havainnot ovat tiukasti asiapohjaisia. Tässä ollaan sentään kaukana iltapäivälehtien poimintatyylistä. Mutta kirjan tekijähän on aina kyltymätön.
Miten Jari Tervo taannoin sanoikaan. Kirjailija toivoo kritiikiltä vain kahta sanaa: nerokas ja suurenmoinen. Näitä aika harvoin tarjoillaan ainakaan kotimaiselle tekijälle. Täytyisi kuolla nuorena ja kirjoittaa häikäisevän omaperäisesti kuten Miki Liukkonen.
Leppänen rakentaa arvostelunsa vähän akateemisen vastaväitöksen tapaan. Ensin tulee pieniä piikkejä ja kasa huomautuksia, niin että lukija pelkää jo pahinta. Vasta lopussa seuraa armahdus, tekijä pääsee kuin pääseekin pälkähästä. Ja siinäkin jää portti vain hiukan raolleen.
Itseäni harmitti jonkun verran se, että jutusta voi saada sen käsityksen, että tavoittelin kovasti asemaa kirjallisuuden oppituoleissa ja petyin biografisen metodin aliarviointiin. Tosiasiassa en koskaan hakenut mitään kirjallisuuden virkaa, koska tiesin sen vallinneissa oloissa turhaksi. Teatterin ja draaman professoriksi minut sitten kutsuttiin. Siihen saakka pidin tutkijan vapaudesta ja varjelin sitä voimieni mukaan.
Mutta en ryhdy niuhottamaan. Julkiselle kritiikille kuuluu sen oikeutettu tuomiovalta. Aika vasta asettelee kirjat kohdilleen. V-P Leppänen edustaa alan kärkikaartia, myös sarkasmeissaan. Kuka muistaa kuinka hän taannoin kolhi Matti Klingen arvokkaita muistelmia. Klinge silloin lohduttautui, että kuva oli kuitenkin edustava. Olisihan tähän juttuun voitu valita toinen kuva kuin tämä jo Aamulehdessä nähty. Kirjojeni armada sivun alalaidassa kyllä hiveli, vaikka siitä puuttuu tärkein, Waltarin elämäkerta Unio mystica, josta saisi tulla uusi painos.
Suurinta iloa ja lohtua kirjan tekijälle tuovat tunnetusti lukijain palautteet, joita olen saanut kiitettävästi jo tässä vaiheessa. Viittasin fiksujen naislukijoiden ja muutaman miehen kirjeisiin, joissa on yllättävääkin oivallusta. Kun entinen professorikollega pitää kirjaa ”huikeana lukuelämyksenä” ja aikoinaan vastaväittäjänä kanssani toiminut dosentti ylistää sitä ”loisteliaasti kirjoitetuksi”, en voi tosiaan jurputtaa. ”Kirjoitat ihmeellisen hyvin ja kauniisti”, tunnustaa entinen rakastettuni, joka on asianosainen. Eräs miehinen ystävä sanoi laittaneensa kirjan hyllyssä siihen riviin, josta se on luettava vielä uudelleen.
Ja kuten sanottu, kirjamessut ja monet tilaisuudet ovat vielä tulossa. Paljon ehditään keskustella kirjasta ja sen herättämistä muistoista ja tunteista ja muusta.
10.9. 2023