On kiva olla Stadissa taas. Täällä on kaikkea. Voi mennä leffaan ja nähdä sellaisia merkkiteoksia kuin Oppenheimer ja Andra akten. Painava fysikaalis-poliittinen ajanluotaus ja sydämellinen taiteilijakuvaus. Näytetäänhän maallakin elokuvia, mutta jotenkin se on kaupunkilainen taidemuoto. Muistetaan sekin, että ydinpommit meillä on edelleen keskuudessamme.,

Teatteriakin on nähty, mutta Monika Fagerholmin romaaniin perustuva Kuka tappoi Bambin? ei oikein syttynyt elämään Kaupunginteatterissa. Viileä ja steriili tilinteko vanhasta raiskauksesta eteni taannehtivan moraalisen syytöksen tapaan, mutta sen osanottajiin ei pääse ihmisinä tutustumaan. Eipä uhriakaan tuotu näyttämölle, vain hänen lähipiiriään. Romaania tuntematta on vaikea sanoa, kuinka suuri osuus sovituksella ja ohjauksella on tietoiseen etäännyttämiseen. Koskettaako Monikan kehuttu kirja enemmän tunteita?

Kaiken lisäksi täällä on loistava saaristo. Sunnuntaina painelimme Alman kummitädin kanssa Vallisaareen katsomaan, mitä tytär on saanut aikaan. En ole siellä käynyt koskaan, vaikka eräs ystävä yritti järjestää käyntiä jo silloin, kun saari oli suljetusti sotilaallisessa käytössä. No nyt se on avautunut Helsinki Biennalen näyttämöksi ja kaikenlainen taide kukoistaa puskissa ja pirteissä hiekkapolkujen varsilla.

Ryhmä naisia valkeissa vetimissään kokosi meidät kalliolle keskittymään vaihtelevaan hyminään ja kivien kilkutteluun.  Alman osuudesta tuotantoon en tunne tarkemmin, mutta hyvin intensiivisen näköisenä hän siellä joukossa henkeä nostatti. En ole kovin meditatiivinen henkilö, mutta mikäs siinä oli istuskella lämpimässä syysauringossa. (Vähän vain pitkästytti.) Aino neuvoi, että esityksen tarkoituksena oli parantaminen. Ehkä en tunnistanut riittävästi parannettavia kohtia kesän jälkeen raukeassa olemuksessani. Ainakaan ei vointini huonontunut parin tunnin hiljentymisen aikana.

Merimatka sinänsä oli vilvoittava ja saari ehdottomasti lähemmän tutkimisen arvoinen. Mikä sen asema oikeastaan on ollut puolustusjärjestelmässämme? Vanha Viapori on ihan siinä vieressä. Santahaminankin asemasta keskustellaan. Sotilaskohteet muuttuvat taidekeskuksiksi, mutta tuleeko vielä aika, jolloin niiden merkitystä on arvioitava puolustuksen kannalta uudelleen?

Palatessamme jouduimme mielenosoituksen jalkoihin. Senaatintorilta vyöryi vihaisen tuntuinen ihmismassa iskulauseita huudellen. He vastustivat rasismin vastustamista sellaisena kuin se hallituksen julkilausumassa ilmenee. Sen he leimasivat yksin tein sumutukseksi. Voisiko hallitus siis laatia suurella vaivalla 9-sivuisen julistuksen vain siinä tarkoituksessa, että siinä piilotellaan hallituksen todellisia rasistisia pyrkimyksiä? Onko julkisuudessa mainitut sata asiantuntijaa saatu jymäytetyksi samaan rasismia kavalasti kannattelevaan rintamaan? Onko usein vedottujen asiantuntijoiden kriittinen arviointikyky tosiaan niin heikoissa kantimissa? Ja mikä tämän esiintymisen jälkeen on heidän yleinen uskottavuutensa? Vai onko kyseessä suoranainen salaliitto, jollaisia ahkerasti kuulemma nykyään punotaan – tai ainakin uskotaan punottavan.

Enemmän meitä sittenkin kiinnosti Ruotsi-Suomi maaottelun ratkaisupäivä. Jälleen kerran naapurin Hannu Hanhet näyttivät, mitä tarkoittaa sisu ja taistelutahto. Yhden pituusyppääjän ja toisen keihäänheittäjän viimeiset riuhtaisut ratkaisivat miesten ottelun. Eivätkä he olleet edes mitään joukkueensa ykköstähtiä. Tällaista viime hetkien venymistä jäämme suomalaisilta vielä odottamaan.

Muuten olen edelleen sitä mieltä, että maaottelut pitäisi viimeisenä lajina päättää entiseen tapaan pitkillä viesteillä. Se olisi draamallisesti keskittävämpää kuin nyt nähty pitkitys parissa kenttälajissa. Ehkä kantaani sisältyy puhdasta nostalgiaa. Muistan ikuisesti, kuinka Voitto Hellsten kuroi kiinni ja päihitti viestissä Ruotsin ankkurin Alf Petterssonin ja ratkaisi maaotteluvoiton mahdollisimman näyttävästi. Jospa ensi vuonna Stadikalla lehti kääntyy…

3.9. 2023