Panu Rajala

Joskus pieni esitelmä voi sysätä tutkimusta eteenpäin. Näin kävi Hämeenkyrössä, missä  lehtori Asko Mielonen kääri hihansa ja otti viime session jälkeen selvää, mitä voidaa tietää Sillanpään novellin ”Niemisen perheestä” taustasta  historiallisten faktojen valossa.

Näyttää selvältä, että Sillanpää on tavannut kenttätuomioita 1918 jakaneen tuomarin ja keskustellut tämän kanssa Kalle Niemisen tapauksesta. Pöytäkirjat ovat hävinneet, eikä Niemisen perheestä tiedetä sen enempää, tuskin sitä kuvatunlaisena oli olemassakaan. Kirjailija on ehkä yhdistellyt joitain kuulemiaan tapauksia puolifiktiiviseksi novelliksi.

Mutta saatavilla olevat tiedot vahvistavat kuitenkin, että Sillanpään kuvaukset niin Hurskaassa kurjuudessa kuin monissa novelleissa lepäävät vahvalta osaltaan tosiasioiden perustalla sikäli kuin nuori kirjailija niistä aikanaan selvän sai Hämeenkyrössä asuessaan. Novellissa ”Kadonnut” kerrotaan aivan suoraan todella eläneen Martti Virtasen vaiheista, kuten Asko vahvisti. Näissä olisi vieläkin kiintoisaa jatkotutkittavaa.

Totesimme myös Askon kanssa, että Hämeenkyrön kirjaston kotiseutuosasto pn naurettavan suppea ja tarvitsee pikaista täydennystä. Myös kunnollinen Sillanpää-kokoelma olisi saatavilla, jos vain toimeen tartutaan. Näin viime lauantain tilaisuus voi vielä kantaa kaunista satoa.

Jatkoin kirjallispohjaista keskustelua Markku Envallin kanssa täällä Helsingissä Skattan kierroksella. Ihailimme Katajanokan jykevää jugend-arkkitehtuuria, varsinkin kolmikon Gesellius-Lindgren-Saarinen ensimmäistä luomusta vuodealta 1897, jonka lapsuuteni aikoina tunsimme Pauligin talona, mutta Tallbergin talohan se alkuaan oli.

Sitä vastapäätä on Selim Lindqvistin piitrtämä talo, jonka atelieerissa Tove Janssonin isä työskenteli. Siitä kerrotaan Janssonin kirjassa Kuvanveistäjän tytär. Meidän urheiluareenamme, vanha kunnon Vedenkantajan puisto on nyttemmin nimetty Tove Janssonin puistoksi, mitä vähän oudoksun, mutta totuttava on siihenkin. Samoin kuin siiihen, että perinteisen Bellevuen paikalla on nyt joku itäisempi ravintolayritys.

Lapsuuden muistot tulvehtivat Skattaa kierrellessä. Tuossa Luotsikadulla asuivat Lipsasen veljekset Ilkka ja Pekka, tuossa vähän ylempänä asuu vieläkin Tellervo Koivisto. Ja muhkeassa kulmatalossa vierailin usein kaverini Pave Hämäläisen luona, pidimme voimistelukilpailuja ja luime Aaro Hongan kirjoja.

Sivusimme keskusteluissa myös muistelmieni kritiikkiä Hesarissa, jota Markku piti turhan nälvivänä. Sellainen kuulunee kulttuuripalstan linjaan. Näin epäilyttävää tyyppiä ei saa nostaa liikaa, kunhan nyt ei raskaammin sentään teilattukaan. Yksityiset palautteet tuovat edelleen paljon iloa. Markku puolestaan oli juuri saanut tarkistetuksi tammikuussa ilmesytyvien esseittensä vedokset, joten juteltavaa riitti.

Päätimme kierroksen kotikadulleni, Laivastokadun alaosastoon ravintola Wellamoon. Se on muuttaut kovasti ilmettä entisten kodikkaitten boheemivuosien jälkeen. Nyt ollaan trendikkäässä gourmet-ravintolassa, jossa vähimmäismäärä on kolme ruokalajia, hintakin sen mukainen. Selvisimme silti hyvällä halulla.

Sama stailaava tyyli näkyy myös lapsuuteni huolettomissa puistoissa ja kallioilla ja meren rannassa, joihin on kaikkiin laitettu uudet siiistit käytävät ja leikkipaikat ja kieltotaulut – poissa entinen seikkailuihin yllyttävä vapaus! Talomme pihaakin oli kohennettu oleskeluryhmillä ja semmoisilla. Vähän käy sääliksi uusia sukupolvia. Voivatko he häyttää luovaa mielikuvitusta enää muuhun kuin kännykkäpeleihin?

Huomenna nousen Lontoon koneeseen ja katsastan, miltä näyttää vanha tuttu kylä nykyisellään. Jospa siellä sentään olisi tallella jotain entistä vapautta ja hengen levollisuutta vai onko brexit kiristänyt jo liiaksi mielialoja. Pian se nähdään.

21.9.2023

Henrik Ibsenin syntymästä tuli keväällä kuluneeksi 195 vuotta, Agatha Christien syntymästä toissapäivänä 133 ja F. E. Sillanpään syntymästä eilen 135 vuotta. Nämä kolme klassikkoa kohtasin jälleen viimeksi kuluneina  päivinä. Heistä viimeksi mainittu on ainoa Nobel-palkittu kirjailija.

Sillanpään kuniaksi järjestettiin asiallinen tilaisuus Hämeenkyrön kirjastossa nyt lauantaina. Voisi ajatella, että aihe on loppuun kaluttu, mutta ei: väkeä tuli yllättävän paljon sanan kuulolle. Hauska oli tavata monia vanhoja tuttuja. Myös omien muistelmieni muutaman kappaleen sain omistuskirjoittaa. Painos on lopussa ja uusi tulossa.

Tilaisuuden ohjelma oli selväjakoinen. Ensin kuultiin puoli tuntia (!) nelikätistä pianonsoittoa, sitten me neljä kutsuttua puhuimme asiamme peräjälkeen. Valtiopäivämies Jouni Ovaska esitti painavan kulttuuripolittisen puheenvuoron lukemisen ja kirjastojen merkityksestä. Mestarin pojanpojan tytär Silja Sillanpää juonsi sulokkaaseen tapaansa.

Pääasialliseksi vaikutelmaksi kirjaston ystävän Heikki Uusitalon ja toimittaja Sakari Ilomäen puheenvuoroja kuunnellessani jäi, että Sillanpäätä ei ole luettu eikä vieläkään lueta juuri ollenkaan. Kaikenlaista muuta hänen vaiheiltaan voidaan kyllä puhella. Paras tapa kirjailijan muiston kunnioittamiseksi olisi tietysti hänen teostensa lukeminen.

Niinpä päätin tehdä poikkeuksen ja todella käydä läpi muutamat hänen novellinsa.  Kun nyt sain tilaisuuden palata uudelleen näiden kirjallisten tuttujen pariin, yritin lukea niitä ikään kuin puhdistetuin mielin, ilman elämäkerran ja historiallisen tiedon painolastia. Onnistuin vain osittain.

”Niemisen perheestä” kokoelmassa Rakas isänmaani (1919) on jännittävä ja otollinen kertomus analysoitavaksi. Kalle Nieminen on tavallinen kunnon poika, ei hänellä ole mitään kaunaa talollisluokkaa kohtaan, mutta silti hän ajautuu muitten mukana punakapinaan ja saa siitä kuolemantuomion. Tuttu teema jo Hurskaasta kurjuudesta, joka ilmestyi aiemmin samana vuonna.

Nyt vain kertoja yllättää lukijan kääntämällä asetelman loppusivuilla. Tuomari kysyy Kallelta, olisiko tällä jotakin viimeistä toivomusta. Ei tule pojan mieleen oikein mitään, mutta viimein hän pyytää päästä käymään vielä hyvästelemässä vanhan äitinsä ja yksivuotiaan poikansa. Hänen vaimonsa on kuollut synnytyksen jälkeen.

Tuomari myöntyy tähän, mutta lisää, että Kallen tulee palata kello yhdeksältä, ”silloin teidät ammutaan”.  Nuorukainen saa lähteä ilman vartijaa ja voisi hyvin karata, mutta hän palaa määrättynä aikana. Koska hän on näin reilun tuntuinen mies, tuomari päättää armahtaa hänet. Tämän kuultuaan Kalle lyykähtää kasaan tuomarin eteen.

No tämähän vaikuttaa selvältä tapaukselta, ja novellissa on klassisen rakenteen mukainen loppukäänne. Pari kohtaa panee kuitenkin ajattelemaan. Sillanpää on niin vahva kertoja, että hän työntyy itsekin henkilökohtaisesti mukaan loppuratkaisuun. ”Minä, joka tätä kirjoitan…” toteaa tavanneensa kyseisen tuomarin ja keskustelleensa hänen kanssaan tuomiosta. Viittaus antaa hetkessä novellille ikään kuin dokumentaarisen luonteen.

Pitääkö se paikkansa? Onko novelli fiktio vaiko tositarina? Aikanani en ryhtynyt tätä loppuun saakka selvittämään. Nyt annoin ahkeran paikallishistorioitsijan Asko Mielosen tehtäväksi selvittää loputkin. Löyyykö tuomion pöytäkirjaa. Kuka oli tuomari? Onko tuomarin jälkeläisiä elossa? Onko Niemisen perhettä ollut todellisuudessa?

Asiaa mutkistaa vielä eräs tulkinnallinen erimielisyys. Olen väitellyt aiheesta täkäläisen persoonan ja lukumiehen Vepan kanssa. Vepan mielestä Kalle kyllä ammutaan lopussa. Kuinka niin, eikö häntä siis armahdetakaan? Vepa oli vakuuttunut siitä, että tuomttu punainen tässä tilanteessa joka tapauksessa ammuttiin. Lukijana hänen odotushorisonttinsa vaati sitä. Armahdus ei voinut olla todellinen. Kallen kokoon lyykähtäminen viittasi siihen, että hänet sittenkin ammuttiin.

Emme päässeet Vepan kanssa asiasta yksimielisyyteen. Kullakin on oma oikeutensa teoksen tulkitsemiseen. Tämäkin osoittaa, että Sillanpää on monipohjaisempi ja problemaattisempi kirjailija kuin yleensä kuvitellaan. Taatan myöhäisrooli peittää vieläkin hänen vetreätä varhaistuotantoaan.

Puhuin myös muista hänen novelleistaan, varsinkin hienosta täyttymättömän rakkauen kuvauksesta ”Talon tytär”, johon Sillanpää ei tällä kerralla työnny mukaan kommentoimaan, vaan antaa henkilöidensä Selma Koljaan ja Ilmari Salosen kehittyä rauhassa ja hyvin hienovaraisesti kasvaa omiksi ihmisikseen. Novellitaiteen helmi löytyy kokoelmasta Töllinmäki (1925). Nämä 20-luvun ohuet kokoelmat ovat sanataiteen puhdasta kultaa.

Kun nyt tilaisuus F. E. Sillanpään Seuran toimesta kirjastossa järjestettiin, riehaannuin esittämään uudelleen vanhan ehdotukseni Nobel-kirjailijan arvon mukaisen osaston järjestmiseksi, esimerkkinä vaikkapa Suomussalmen kirjaston hieno Kianto-kokoelma. Minullakin olisi täällä lahjoittaa aineistoa, mutta viimeksi kirjasto torjui kauhuissaan ehdotukseni: ei ole tiloja eikä henkilökuntaa järjestämään. Eipä tietenkään.

No nyt ihmeekseni ehdotus tuntuikin ottavan tulta, kun paikalla oli uusi kunnan kulttuuriasiain koordinaattori – tai ainakin sinnepäin oli komea nimikkeensä. Alkavatko täällä uudet tuulet puhaltaa? Jää nähtäväksi, kuten meillä kommentaattoreilla on tapana sanoa.

(PS Kuten alku lupasi, tässä piti oikeastaan kirjoittamani myös Ibsenin Nukkekdoista ja Christien Hiirenloukusta, jotka ehdin nähdä Helsingin teattereissa ennen maalle tuloa, mutta jäävät toiseen kertaan. Vanha veijari Sillanpää valtasi tapansa mukaan koko tilan.)

16.9. 2023

Arvostelun odottelu on kirjantekijälle koettelemus. Tosin on eri tyyppejä. Eräs ystäväni käski aina perheen leikata arvostelut irti lehdestä, jottei hän näe niitä. Ehkä hänen pelkonsa on jo lientynyt. Jotkut eivät totu julkiseen arvosteluun koskaan.

Hesarin juttua uudesta kirjastani sain odottaa tasan kuukauden. Vähän se kävi hermoille. Ennen totuin siihen, että kirjani arvioitiin heti ilmestyessään. Niin tapahtui nytkin Aamulehden kohdalla. Mutta kun päävaikuttaja viimein avasi sunnuntainumerossaan koko sivun kirjalleni, ei pitäisi olla aihetta valittaa. Eihän?

Muutamat kirjani lukeneet ovat kuitenkin kiukustuneet puolestani. Tunnetun historiantutkijan Veli-Pekka Leppäsen laatima kritiikki on lukijain mukaan ovela ja nihkeä, eikä siitä saa selvää, onko kirja hyvä vai huono. Sitähän ihmiset arvostelusta etsivät.

Onhan Leppäsellä sentään pari positiivista adjektiivia, hauska ja sujuva, molemmat vanhastaan tuttuja. Pitäisi kai olla tyytyväinen. Arvostelijan kriittiset havainnot ovat tiukasti asiapohjaisia. Tässä ollaan sentään kaukana iltapäivälehtien poimintatyylistä. Mutta kirjan tekijähän on aina kyltymätön.

Miten Jari Tervo taannoin sanoikaan. Kirjailija toivoo kritiikiltä vain kahta sanaa: nerokas ja suurenmoinen. Näitä aika harvoin tarjoillaan ainakaan kotimaiselle tekijälle. Täytyisi kuolla nuorena ja kirjoittaa häikäisevän omaperäisesti kuten Miki Liukkonen.

Leppänen rakentaa arvostelunsa vähän akateemisen vastaväitöksen tapaan. Ensin tulee pieniä piikkejä ja kasa huomautuksia, niin että lukija pelkää jo pahinta. Vasta lopussa seuraa armahdus, tekijä pääsee kuin pääseekin pälkähästä. Ja siinäkin jää portti vain hiukan raolleen.

Itseäni harmitti jonkun verran se, että jutusta voi saada sen käsityksen, että tavoittelin kovasti asemaa kirjallisuuden oppituoleissa ja petyin biografisen metodin aliarviointiin. Tosiasiassa en koskaan hakenut mitään kirjallisuuden virkaa, koska tiesin sen vallinneissa oloissa turhaksi. Teatterin ja draaman professoriksi minut sitten kutsuttiin. Siihen saakka pidin tutkijan vapaudesta ja varjelin sitä voimieni mukaan.

Mutta en ryhdy niuhottamaan. Julkiselle kritiikille kuuluu sen oikeutettu tuomiovalta. Aika vasta asettelee kirjat kohdilleen. V-P Leppänen edustaa alan kärkikaartia, myös sarkasmeissaan. Kuka muistaa kuinka hän taannoin kolhi Matti Klingen arvokkaita muistelmia. Klinge silloin lohduttautui, että kuva oli kuitenkin edustava. Olisihan tähän juttuun voitu valita toinen kuva kuin tämä jo Aamulehdessä nähty. Kirjojeni armada sivun alalaidassa kyllä hiveli, vaikka siitä puuttuu tärkein, Waltarin elämäkerta Unio mystica, josta saisi tulla uusi painos.

Suurinta iloa ja lohtua kirjan tekijälle tuovat tunnetusti lukijain palautteet, joita olen saanut kiitettävästi jo tässä vaiheessa. Viittasin fiksujen naislukijoiden ja muutaman miehen kirjeisiin, joissa on yllättävääkin oivallusta. Kun entinen professorikollega pitää kirjaa ”huikeana lukuelämyksenä” ja aikoinaan vastaväittäjänä kanssani toiminut dosentti ylistää sitä ”loisteliaasti kirjoitetuksi”, en voi tosiaan jurputtaa. ”Kirjoitat ihmeellisen hyvin ja kauniisti”, tunnustaa entinen rakastettuni, joka on asianosainen. Eräs miehinen ystävä sanoi laittaneensa kirjan hyllyssä siihen riviin, josta se on luettava vielä uudelleen.

Ja kuten sanottu, kirjamessut ja monet tilaisuudet ovat vielä tulossa. Paljon ehditään keskustella kirjasta ja sen herättämistä muistoista ja tunteista ja muusta.

10.9. 2023

Väsähtävät poliitikot ovat aikamme kuva. Kun valta menee, ei enää jaksa. Mikään ei ole kuulemma niin entinen kuin entinen pääministeri. Hän nollaa elämänsä tai lähtee ulkomaille. Täällä ei voi enää pyöriä. Hoitakoot toiset hommia tästä eteenpäin.

Ennen oli miehet rautaa. Kun pääministerit kuten Kekkonen tai Virolainen menettivät asemansa, he alkoivat kahta pirummin pyrkiä takaisin valtaan. Usein se onnistui. Kun Fagerholm hävisi niukasti presidentinvaalin, hän ryhtyi rauhallisesti pääministeriksi. Esko Ahoa tappio kirpaisi niin, että piti lähteä Harvardiin. Paluu ei enää onistunut, hän törmäsi kiviseinään.

Sanna Marin ryhtyy neuvomaan muiden maiden valtiaita, kun oma ura tyssähti vaalitappioon. Kävikö hänen mielessäänkään ryhtyä taisteluun kotimaan oikeistovaltaa vastaan? Kiinnostavaa on nähdä, kuinka hän ryhtyy puolustamaan maailman vähäväkisiä Tony Blairin perinnön äärellä.

En ajatellut näitä asioita vähääkään, kun vaelsin Tallinnan lämpimän syyskesäisiä katuja. Keskustassa ne on kaikki revitty auki. Ystäväni Marju Pikkor valitti, ettei siellä voi kulkea enää ollenkaan. Lohdutin häntä kertomalla, että Helsinki tulee hyvää vauhtia perässä.

Kävin vasta nyt upeassa Fotografiskassa, joka kilvoittelee Tukholman vastaavan kanssa. Paikalla vilisi tummapukuisia liikemiehiä ja japanilaisia turisteja. Jotkut taulut onnistuivat aidosti hätkähdyttämään. Ravintolakerroksen terassi on huima näköalapaikka.

Koko Telliskiven alue on mainio sekoitus rappeutuvia tehdasrakennuksia ja modernia arkkitehtuuria. Yhdistelmä on tuottanut luovan kauppa- ja taidekeskittymän. Hauska siellä on kulkea. Yksi pub oli pykätty vanhaan junanvaunuun. Sitten on trendiravintoloita ja rehellisen rähjäisiä korttelikapakoita.

Tunnollisesti tutustuin myös KUMUn ympäristönäyttelyyn, jossa taide yhdistyy propagandistiseen julistukseen. Teollisuusmiljöitten rumista varoituskuvista voi nähdä käänteisiä yhteyksiä alemman kerroksen sosialistisen taiteen kokoelmaan. Edistys on muuttunut lopun enteiksi.

Ahdistavimmat elämykset voi silti kokea KGB:n vankiselleissä vanhassa kaupungissa. Ei pysty edes kuvittelemaan mitä kaikkea siellä on koettu. Tai ei tarvitsekaan kuvitella, voi lukea viitteitä vaikka Jaan Krossin viiltävän rauhallisista novelleista kokoelmasta Halleluja, suomennos Jouko Vanhasen (2001). Tuntee pistoksen rinnassaan, kun käynnin jälkeen istahtaa Olde Hansaan maittavalle päivälliselle. Mutta tuska sulaa pian Sakun kolpakkoon, sellainen on ihmisluonto.

Joskus on vilauteltu ajatusta, että Helsinki ja Tallinna voisivat yhdistyä kaksoiskaupungiksi eikä se mahdotonta olisi vieläkään. Niin kotoisaa on tallustaa tuttuja reittejä monien muistojen Tallinnassa. Kuinka hiljainen, ikään kuin itseensä kyyristynyt kylä se oli ensimmäisellä käynnilläni 1969. Nyt on heti satamassa hieraistava silmiä, niin valtaisa muutos näkyy kaikkialla. Vanha kunnon Viru-hotelli on sentään maamerkkinä paikallaan.

Kuka avasi tämän vaivattoman kulkureitin? Suotta ei Kekkosen profiili komeile Tallinnan terminaalin seinässä. Olkoon esimerkki myös vallan kestävyydestä, jonka vasta sairaus kukisti. Naapurin pääministeri Kaja Kallas on kiipelissä, mutta hän on itsepäinen. Uskon että hän selviytyy kuten Suomen hallituskin.

Laivakansa iloitsi Suomen maalista oittelussa Kazakstania vastaan. Laivalla näkee läpileikkauksen todellisesta kansasta ja kuulee paljon puhetta hinnoista ja viinamerkeistä ja autoista, ei enää naisista ja varkauksista, niin kaikki on siistiytynyt. Aurinko painui hiljalleen horisonttiin. En haluaisi matkata tätä vedenalaista tunnelia pitkin. Eikä vieläkään Hesarissa arviota kirjastani.

9.9. 2023

On kiva olla Stadissa taas. Täällä on kaikkea. Voi mennä leffaan ja nähdä sellaisia merkkiteoksia kuin Oppenheimer ja Andra akten. Painava fysikaalis-poliittinen ajanluotaus ja sydämellinen taiteilijakuvaus. Näytetäänhän maallakin elokuvia, mutta jotenkin se on kaupunkilainen taidemuoto. Muistetaan sekin, että ydinpommit meillä on edelleen keskuudessamme.,

Teatteriakin on nähty, mutta Monika Fagerholmin romaaniin perustuva Kuka tappoi Bambin? ei oikein syttynyt elämään Kaupunginteatterissa. Viileä ja steriili tilinteko vanhasta raiskauksesta eteni taannehtivan moraalisen syytöksen tapaan, mutta sen osanottajiin ei pääse ihmisinä tutustumaan. Eipä uhriakaan tuotu näyttämölle, vain hänen lähipiiriään. Romaania tuntematta on vaikea sanoa, kuinka suuri osuus sovituksella ja ohjauksella on tietoiseen etäännyttämiseen. Koskettaako Monikan kehuttu kirja enemmän tunteita?

Kaiken lisäksi täällä on loistava saaristo. Sunnuntaina painelimme Alman kummitädin kanssa Vallisaareen katsomaan, mitä tytär on saanut aikaan. En ole siellä käynyt koskaan, vaikka eräs ystävä yritti järjestää käyntiä jo silloin, kun saari oli suljetusti sotilaallisessa käytössä. No nyt se on avautunut Helsinki Biennalen näyttämöksi ja kaikenlainen taide kukoistaa puskissa ja pirteissä hiekkapolkujen varsilla.

Ryhmä naisia valkeissa vetimissään kokosi meidät kalliolle keskittymään vaihtelevaan hyminään ja kivien kilkutteluun.  Alman osuudesta tuotantoon en tunne tarkemmin, mutta hyvin intensiivisen näköisenä hän siellä joukossa henkeä nostatti. En ole kovin meditatiivinen henkilö, mutta mikäs siinä oli istuskella lämpimässä syysauringossa. (Vähän vain pitkästytti.) Aino neuvoi, että esityksen tarkoituksena oli parantaminen. Ehkä en tunnistanut riittävästi parannettavia kohtia kesän jälkeen raukeassa olemuksessani. Ainakaan ei vointini huonontunut parin tunnin hiljentymisen aikana.

Merimatka sinänsä oli vilvoittava ja saari ehdottomasti lähemmän tutkimisen arvoinen. Mikä sen asema oikeastaan on ollut puolustusjärjestelmässämme? Vanha Viapori on ihan siinä vieressä. Santahaminankin asemasta keskustellaan. Sotilaskohteet muuttuvat taidekeskuksiksi, mutta tuleeko vielä aika, jolloin niiden merkitystä on arvioitava puolustuksen kannalta uudelleen?

Palatessamme jouduimme mielenosoituksen jalkoihin. Senaatintorilta vyöryi vihaisen tuntuinen ihmismassa iskulauseita huudellen. He vastustivat rasismin vastustamista sellaisena kuin se hallituksen julkilausumassa ilmenee. Sen he leimasivat yksin tein sumutukseksi. Voisiko hallitus siis laatia suurella vaivalla 9-sivuisen julistuksen vain siinä tarkoituksessa, että siinä piilotellaan hallituksen todellisia rasistisia pyrkimyksiä? Onko julkisuudessa mainitut sata asiantuntijaa saatu jymäytetyksi samaan rasismia kavalasti kannattelevaan rintamaan? Onko usein vedottujen asiantuntijoiden kriittinen arviointikyky tosiaan niin heikoissa kantimissa? Ja mikä tämän esiintymisen jälkeen on heidän yleinen uskottavuutensa? Vai onko kyseessä suoranainen salaliitto, jollaisia ahkerasti kuulemma nykyään punotaan – tai ainakin uskotaan punottavan.

Enemmän meitä sittenkin kiinnosti Ruotsi-Suomi maaottelun ratkaisupäivä. Jälleen kerran naapurin Hannu Hanhet näyttivät, mitä tarkoittaa sisu ja taistelutahto. Yhden pituusyppääjän ja toisen keihäänheittäjän viimeiset riuhtaisut ratkaisivat miesten ottelun. Eivätkä he olleet edes mitään joukkueensa ykköstähtiä. Tällaista viime hetkien venymistä jäämme suomalaisilta vielä odottamaan.

Muuten olen edelleen sitä mieltä, että maaottelut pitäisi viimeisenä lajina päättää entiseen tapaan pitkillä viesteillä. Se olisi draamallisesti keskittävämpää kuin nyt nähty pitkitys parissa kenttälajissa. Ehkä kantaani sisältyy puhdasta nostalgiaa. Muistan ikuisesti, kuinka Voitto Hellsten kuroi kiinni ja päihitti viestissä Ruotsin ankkurin Alf Petterssonin ja ratkaisi maaotteluvoiton mahdollisimman näyttävästi. Jospa ensi vuonna Stadikalla lehti kääntyy…

3.9. 2023