Syntymäpäivän aatto

Taas yksi syntymäni päivä. Pitkä jono niitä on jo kertynyt. Hiljaisesti vietin maalla. Aattona sentään oli kaikenlaista liikettä.

Kävin lauantaina Seurahuoneella, joksi kyröläiset veteraanit kutsuvat kokoustilaansa Kyröskosken torin laidalla. Tupa täyteen kertyi väkeä. Kerroin kirjastani ja myinkin muutaman, enempää ei ollut mukana.

Komeasti korvasivat käyntini punaisella sahtipänikällä, mistä mieleni ilostui. Kun kotona siemaisin heti lasillisen maistiaisiksi, se oli kumman makeaa ja sakeaa. Sehän olikin mehutiivistettä! Olipa hauska kepponen, ajattelin. Totta puhuen se mikään kepponen ollut, vaan silkka erehdys.  Korvaavatkohan koskaan?

Yritin samalla käynnillä lähettää Marketin postista kirjani Latviaan. Arvatkaa onnistuiko sekään. Olisi nykysääntöjen mukaan pitänyt olla puhelinnumero mukana. Mistä hitosta sen tempaisen? En ole koskaan vastaanottajille soittanut, aina käyttänyt sähköpostia. No  pakettia ei voitu lähettää, kiitos paljon.

Yritin urkkia numeroa jostain palvelimesta, mutta siellä tunnettiin vain Viron numerot. No viimein vastaanottaja vastasi itse ja kertoi numeron. Postissa oli ensikertalainen kaveri hoitamassa ulkomaan lähetystä, kovasti siinä sählättiin puolin ja toisin. Lähtiköhän se nyt lopultakaan edes oikeaan osoitteeseen?

Jatkoin Tampereella Akateemiseen Kirjakauppaan, missä Siskotuulikki Toijonen haastatteli ja parikymmentä kuulijaa kuunteli. Mukava tunnin mittainen juttutiokio, muutama kirjakin meni taas kaupaksi. Siellä istui muiden mukana vanha tuttu tutkija Hannu Syväoja eturivissä ja osallistui keskusteluun. Tulivat myös armaat  tytöt Sina ja Maila, jälkimmäisen kanssa lähdettiin Komediateatteriin.

Mikä ei ollutkaan ihan helppo juttu sekään. Olin kiireessä sysännyt auton Hämpin parkkihalliin, mistä en meinannut saada sitä millään ylös kadulle. Maksukone ei tunnistanut rekisterinumeroani. Soitin palvelunumeroon, syynä kuulemma se, että rekisterikilvessä on pieni lommo alareunassa. Kone ei voi lukea sitä! Vaikka maksoin, puomi ei meinannut nousta. Vasta toisella soitolla palvelimeen sekin onnistui. Miksi hitossa kaikki on tehty niin vaikeaksi! Kerran olen vastaavassa tilanteessa livahtanut toisen aton vanavedessä niin, että puomi on loksahtanut auton kattoon vailla suurempaa kolhua.  Päätin etten enää koskaan ilmoisna ikänä laskeudu parkkihalliin.

Lari Halmeen omaelämäkerrallinen monologi Melkein kaikki minusta sujui sentään enemmittä kommelluksitta. Se on teatterikeskeinen yksinpuhelu näyttelijän kokemuksista kotirintamalla ja töissä. Melko yksityinen juttu se kieltämättä on, mutta etevän näyttelijän joustavasti tulkitsema. Siinä on myös vakavat tuokionsa, joille vieressämme istunut näyttelijä  railakkaasti nauroi, koska oli kerran tullut komediaa katsomaan. Lari Halmeen kyvyt ansaitsisivat vieläkin terävämmän tekstin, silloin voisi jo olla juhlan paikka.

No nyt päästiin pääsiaan eli Maila johdatti minut Nokialle Sinan Pihkatappiin, missä sauna höyrysi ja punttu oli sopivasti lämmennyt. Vietimme venetsialaisia, kynttilät paloivat tuliterällä laiturilla, jokunen raketti räiskähteli järvellä, kuohuviini poreili laseissa, Sinan yltäkylläinen pitopöytä odotti – kas näin, nyt ei syntympäiväänsä odottavalta juhlijalta puuttunut enää mitään ja päivän kommelluksetkin unohtuivat.

Varsinainen päivä sujui stten kotona viesteihin ja onnitteluihin vastaamalla. Suurkiitos niistä kaikille kannustaville ystäville! Lämmin myötäeläminen on paras lahja varttumisen aavistamattomalla taipaleella.

27.8. 2023

Kirjamarkkinoilla ja Waltarin asunnossa

Kustannusyhtiö Siltalan juhlaputki jatkui hotelli Presidentissä, missä julkistettiin syyskauden tuotantoa. Saatiin hyvä aamiainenkin. Marko Suomi haastatteli, varmaan pystyin jotakin muistelmistani kertomaan. Ohessa alkoi kiinnostaa Sakari Siltalan kirja Walter Ahlströmistä: Korkea peli. Sirpa Kähkösen teos 36 uurnaa vaikutti koskettavalta. Monet kirjoittavat vanhemmistaan näiden kuoltua, viimeksi muistan Anja Snellmanin samanaiheisen teoksen.

Iltapäivällä jatkettiin aiheesta Toukon kanssa Rosebudin kirjakaupassa, joka käyttää myös nimeä Sivullinen. Rennon luontevia tilaisuuksia. Tunnen älyniekkoja, jotka vannovat käyttävänsä nykyisin vain tätä Kaisaniemen kirjakauppaa. Siellä onkin laaja ja hyvin järjestetty valikoima. Valopilkku näinä aikoina, jolloin kirjakaupat pikemmin kuihtuvat ja katoavat. Vinha Ruovedellä on toinen alan uroteko.

Kerroin kirjastani myös tiistaina Matti Pulkkisen radio-ohjelmassa, joka meni Pirkanmaan Sunin linkkilinjoille Kun torstaina tapasin vielä Sepänkadun entisen naapurini  Tuomas Enbusken hänen nykyisessä Kampin yläkerroksen kämpässään, missä hän tykitti kysymyksiä podcastiinsa, tunsin suusanallisesti tyhjentäneeni aika paljon muistelmieni aineistoa. Ja kirjamessut ovat vielä edessä päin.

Samaan aikaan tipahtelee lukijoiden hauskoja ja innostuneita palautteita. Kiintoisimpia kommentteja ovat ne, joissa lukija on kirjani kautta palautunut omiin kokemuksiinsa ja löytänyt rinnakkaisuuksia siitä mitä menneiltä vuosikymmeniltä kerron. Pieni maa tämä on, paljon on kuljettu ystävien ja etäisempienkin kanssa samoja tai rinnakkaisia polkuja.

Eräs kirjani henkilö on Skattan kansakoulun luokkatoveri Ali Sadik-Ogli, jonka tapasin torstai-iltana Elitessä. Siellä ikimuistoisesti kohtasimme 70 vuoden tauon jälkeen neljä vuotta sitten. Hän on se kaveri, jonka kanssa päätimme toisella luokalla ruveta isona kirjailijoiksi. Lupaus on molempien osalta pitänyt, enemmän aiheesta muistelmissani.

Ali oli jälleen matkoillaan Pietarin ja New Yorkin akselilla pysähtynyt välipysäkille Järvenpäähän ja sieltä Helsinkiin. Hänen tyttärensä on konserttipianisti, joka on juuri päässyt Pietarin konservatorioon opiskelemaan. Huokaisten Ali myönsi, että hänen on näin ollen pakko asua vielä viisi vuotta kaupungissa.

Tapaamisestamme tulikin aika yllättävä. Kun viittasin päivän uutiseen kapinajohtaja Prigozhinin lentoturmasta,  Ali kertoi tunteneensa miehen tämän ravintoloitsijan ajoilta. Samoin hän tunsi Putinin ennen tämän valtaannousua. Tältä pohjalta Ali arveli, että Prigozhin ei ollut koko koneessa, vaan hänet on eliminoitu muulla tavoin. Koneesa tuhottiin loput Wagnerin johtoryhmästä. Spekulaatiot ja salaliitot rehottavat! Draamallinen aihe, elokuva tehdään varmasti.

Sitten tuli puhe Mika Waltarista ja hänen asunnostaan, jonka myynnin vaiheesta Ali oli jo aiemmin kiinnostunut. Hänen veljensä toimi aikoinaan Klaus Kurjen portieerina, missä Waltari piti silloin majaansa. Hyviä juttuja kuulin tältä ajalta. Vaan mikä lienee monien mutkien jälkeen Mikan asunnon nykyvaihe?

Soitin Jopi Elstelälle ja kysyin tilannetta. Asunto on ollut myynnissä, mutta otettu nyt lepäämään. Nyt tuli Aliin tulta ja tappuraa. Hän oli heti valmis katsastamaan kuuluisan asunnon nykykunnon.

Sattui niin, että Jopi oli juuri purkamassa isoisänsä kirjahyllyjä Tunturikadulla siinä muutaman korttelin päässä. Me olimme jo Alin kanssa nauttineet hyvät etanat ja vorschmackit, kumosimme nopeasti irish coffeet ja lähdimme saman tien tarkastamaan, mitä Waltarien vanhaan asuntoon nyt kuuluu.

Jopi päästi sisälle joviaaliin tyyliinsä. Suurimmaksi osaksi asunto on jo purettu. Niin on samalla haihtunut iäksi hieno kirjailijamuseohankkeemme, josta ei koskaan tullut mitään, sääli! Mutta asunto odottaa siis edelleen ostajaa. Mikan viimeisiä kirjoja siirtyi hyllyistä laatikoihin. Luetteloitiinkohan niitä koskaan?

Me kuljimmea huoneesta toiseen Jopin esitellessä ystävällisesti paikkoja. Miltei viisikymmentä vuotta on kulunut siitäkin, kun täällä ensi kerran vierailin. Kummitusmainen tunne vallitsi tyhjissä huoneissa. Tuossa istuin työhuoneen kaarevassa sohvassa ja kirjailija itse työpöytänsä ääressä tarkistamassa muistelmiensa liuskoja. Vieläkö Mikan henki liikkuu täällä? Se maailmanlopun taulu riippuu vielä eteisen seinällä, kuulemma Marjatan aikanaan hankkima.

Ali vaikutti hyvin metteliäältä ja lupasi palata asiaan – ehkä asuntoonkin. Enempää en voi kertoa.  Jännityskertomus jatkuu seuraavassa numerossa…

26.8. 2023

 

Hillitöntä urheilua

Vimmattua että uljaat elokuun päivät täytyy käyttää urheiluskabojen töllöttämiseen! Mutta ei auta, innostuin jopa naisfutiksesta mitä en olisi koskaan uskonut. Kuka on opettanut mimmit pelaamaan noin taivaallisesti? Välillä sukupuoli unohtuu kokonaan.

Kannatimme kyllä Artsin kanssa Englantia, minä lähinnä siksi, että olen ihastunut valmentaja Sarina Wiegmaniin. Herkkä tarkkaavainen nainen, joka pitää päänsä kylmänä ja peitti pettymyksensäkin. Riemastutti myös, kun brittimolari torjui aavistamalla rankkarin. Silti tuli tappio. Espanjan voittomaali oli tarkkuustyötä. Oheen kolahti Olga Carmonan yksityinen tragedia.

Samalla pääsi yleisurheilun kisa vauhtiin. Pujottele siinä sitten kanavalta toisella, ja ulkona paistaa aurinko siniseltä taivaalta. Joskus totuttiiin siihen, että suomalaiset kävelijät oksensivat ja pyörtyivät ja keskeyttivät, mutta nyt Aku Partanen paineli kuudenneksi! Hämmästyttävä juttu.

Kun Helsingin olympialaisissa kävelykilpailu alkoi, yleisö puhkesi nauruun. Ei ollut totuttu tuollaiseen. Vieläkin se tuo mieleen kilpailun siitä, kuka kuiskaa kovimmin.

Maailman kärki on kaikissa lajeissa niin huimaavan kaukana, että suomalaisilla ei ole paljon toivoa Wilma Murtoa lukuun ottamatta. Kuulaa amerikkalaiset työnsivät viisi metriä pitemmälle kuin suomalaiset kotona. Arsi Harju oli pieni välipiipahdus huipulle. Kun tapaaan kaupassa Matti Yrjölän, muistan aina pahoitella lajin romahdusta meillä. Matti kommentoi murhemielellä, mutta uskoo vielä parempaan tulevaisuuteen!

Sukellus urheiluun puhdistaa päätä kirjan ilmestymisen jälkilaineilta. Voi ajatella jotakin kokonaan muuta. Silti on kiva saada pieniä ja isompiakin kommentteja lukijoilta. Kovin positiivista toistaiseksi pirahtelee, saa nähdä kuinka jatkossa. Hesarin kritiikkiä pikkuhiljaa odottelen.

Paksua juntikkaa ei tietenkään hotkaista tuosta vain. Pitäisikö noudattaa turskin Leena Majaveden käskyä kirjoittaa ohuempia kirjoja. Hänellä ei kuulemma pysy sängyssä hyppysissä tämmöinen 700-sivuinen. Tätäkin piti lyhentää sata sivua, että saatiin edes tähän mittaan. No hyvä, maltan jatkossa mieleni. Mten olisi herkkä tiivis pienoisromaani vaikkapa rakkaudesta. Pannaan pehmeään harkintaan.

Pahinta on henkinen tyhjäkynti. Pitäisi osata nauttia vapautumisesta ja paineiden laukeamisesta, mutta koko ajan kihelmöi syyllinen olo siitä, että en saa enää mitään hyödyllistä tehdyksi. Olla möllötän ja korkeintaan keräilen kantarelleja, marjojakin pitäisi puskista poimia. Tyttärien rantamökillä riehutaan hurjissa talkoissa, siellä sentään saadaan jotakin konkreettista aikaan.

Lohtuna muistan Mika Waltarin kirjeen pari viikkoa sen jälkeen, kun Sinuhe oli ilmestynyt. Kirjailija valitti ystävilleen ihan samaa: päivät kuluvat hukkaan, en saa enää mitään aikaan! Voi meitä narkomaaneja kirjaniekkoja, vähän eritasoisia tosin.

Pois valitus! Huomenna taas  stadiin ja jatkamaan markkinointia. Kustannusyhtiö Siltala vietti viime viikolla komeita 15-vuotisjuhliaan, yihuomenna on syystuotannon pressi ja kirjakauppavierailu ja Tuomas Enbuskekin on podcastillaan hätyytellyt. Ei muuta kuin vyö kiinni ja takaisin tantereelle!

21.8. 2023

Julkistettu

Ne olivat elämäni hauskimmat ja lämminhenkisimmät julkkarit. Komeampia on pidetty Kämpissä ja entisellä Södikalla ja Tiedekeskuksessa ja ties missä, mutta täällä Siltalan toimistossa oli jotensakin tiivis tunnelma. Koulu- ja opiskelukavereita oli paikalla sekä muistelmien teossa mukana kulkeneita auttajia. Oltiin vähän kuin luokkakokouksessa. Norssin klassikoita edustivat Jukkis Virta ja Klutsi Helkama! Koko joukko legendanoimaisen Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen veteraaneja oli paikalla aina Pekka Tarkkaa myöten.

Touko Siltala avasi tilaisuuden varmalla tyylillään ja kehui minut ”anteliaaksi muistelijaksi”, hm. No annettavaa onkin, ”mulla on muistoja liikaa”, olisin voinut laulaa. En silti haluaisi antaa niitä poiskaan. Minun sijastani tilaisuudessa lauloi Sauli Tiilikainen ”Muistojen bulevardin” ja lopuksi ”Oi niitä aikoja!” ja vielä äitini lempilaulun, Hangö-valssin! Puolisonsa Marja Sumari säesti haitarilla. Komeasti ja tunteella esittivät, tunnelma alkoi kohoilla.

Toinen sykähdyttävä numero oli ihanien naisten luenta- ja lausuntaesitys. Eeva-Liisa Haimelin luki romanttisen otteen kirjastani ja Tiia Louste lausui Aila Meriluodon runoja kokoelmasta Elämästä (1972). Kaikki liittyivät teemallisesti yhteen. Ja minäkin yritin puheessani valaista kirjan syntyä, taustaa, luonnetta, olemusta ja merkitystä, huh.

Kaikki on vielä niin tuoreessa muistissa, että vaikea saada etäisyyttä. Olen vähän kuin sumussa. Ehkä tämä oli eläytyvin kirjallinen matka urallani. Sen takia kaikki on vielä kuin utuverhon takana, en saa itselleni uskotelluksi, että se on nyt valmis eikä siihen voi puuttua enää mitenkään paitsi kertomalla lisää joissakin tilaisuuksissa. Pitää oikein välillä ottaa painava kirja käteensä, jotta vakuuttuisi, että se todella syntyi ja on olemassa.

Tässähän pitäisi olla kuvia tilaisuudesta ja tuolla puhelimessa joitain onkin, mutta oikutteleva koneeni kieltäytyy nyt niitä jakamasta ja tallentamasta, joten olkoot. Löydän niitä varmaan paremmin myöhemmin kuin nyt, kun sormetkin hapuilevat näppäimiä kuin outouttaan vasta opettelisivat. Ei paljon tarvita ennen kuin elämä luiskahtaa tilapäisesti pois sijoiltaan. Tässä vaiheessa ovat alan ihmiset yleensä tarvinneet alkoholia tai muita päihteitä avukseen, mutta meidän iässämme on jo pakko jarruttaa ja tyytyä hillitympään jäähdyttelyyn.

Matti Kuuselan uljas juttu torstain Aamulehdessä on kohottanut itsetuntoa ja lisännyt uskoa kirjaan. Samoin muutamat ehtivimmät palautteet ovat suorastaan häkellyttäneet positiivisuudellaan, varsinkin entisen yliopistollisen työtoverin Leena Kurjen juttu Facebookissa. Että näinkin voi kirjaa lukea! Olisiko mahdollista, että olisin sittenkin onnistunut?

Vielä on hillittävä ja painettava malttinappulaa. Hesari ei ole vielä sanaansa sanonut. Tuomas Enbuske soitti ja pyysi mukaansa podcastiin. Ennen hän asui nuorine perheineen tuolla rappumme alakerrassa. Kiva tietysti saada keskustella kirjan teemoista vanhan tuttavan kanssa. Kiitin eilen yhtä kallisarvoista avustajaa Hietalahden Pub Hemingwayssä, ja hän tarjosi pari lasillista Papa Ernestin väkevää sekoitusta  ”Kuolema iltapäivällä” sekä hampurilaisen, vaikka sen olisi pitänyt mennä toisinpäin. Ilta-aurinko hellitti pitkää hellettä, aika tuntui seisahtavan, onnellinen raukeus täytti mieleni.

Tuolla yllä pitäisi siis nyt olla tuoreita kuvia, mutta kun en saa enkä löydä. Kuvien käsittely on aina vaikeampaa kuin kirjoittaminen.Ehkä joku ystävällinen sielu vielä lähettää joitain otoksia, niin palataan muistoihin. Siihen saakka on tyydyttävä kannen toistamiseen ja kyllä sitä kelpaakin toistella. Odotellaan mitä vielä tuleman pitää…

12.8.2023

Nyt se tulee

Kirjan julkistaminen lähestyy. Monet kollegat hihkuvat tässä tilanteessa riemusta, mutta itse jähmetyn hiljaiseen odotukseen. Mikähän rähinä tällä kerralla rävähtää? Södikan tiedottaja aikoinaan naureskeli, että aina sinun kirjojesi vaiheilla tulee jotakin kähinää. Johonkin hyökkäykseen hänen piti laittaa oikein yhtiön puolesta vastine.

Nyt on asialla Siltalan kustannusyhtiö, minne monet kulttuurialan veteraanit ovat kotiutuneet. Samalla yhtiö julkaisee uutta kärkipään kaunokirjallisuutta ja kovia tietokirjoja. Kokemukseni ovat tähän saakka olleet pelkästään positiivisia. Kiva on kutsua yhtiön tiloihin kirjanteossa avustaneita ja siihen osallisia ystäviäni.

Kaksi vuotta ahersin muistelmieni kimpussa, pöllytin arkistojani ja muistikuviani. Heräsi sekä innostavia että tuskallisia muistoja. Ehkä jokunen trauma kirposi jopa vapauttavasti koneen ruudulle. Kaikenlaista on tullut sekoiltua, jotain sentään kunnollistakin saavutettu. Kuinka rehellinen muistelija voi olla? Kaikkea ei tarvitse kertoa ja enimmät hölmöydet voi jättää pois. Sepitteitä en kuitenkaan tässä yhteydessä harrasta.

Voiko ylipäänsä kertoa omasta menneisyydestään kovin luotettavasti? Sitä olen välillä pysähtynyt miettimään. Totta kai aika muokkaa muistoja, samoin oma luonne sanelee valintoja. Tästä voin täräyttää suoraan, tuosta taas en mielelläni sano sanaakaan. Tyylilaji ratkaisee. Yleensä olen mieltynyt pehmeään ironiaan mieluummin kuin suoraan totuuksien toitotukseen.

Kansi on jo herättänyt joitain reaktioita, yllättyneitä, ihastuneita, jonkun tyrmistyneen. Mitä kuva tahtoo kertoa? Erään tulkitsijan mukaan syöksyn siinä pelottavasti kohden lukijaa, mutta onneksi on pallo välissä. Ehkä kyse on elämänasenteesta tai sitten vain torjuvasta pelitilanteesta. Heti ei tule huomanneeksi, että kuvassa saattaa piillä allegoria. Merkitys selvinnee kirjan 701 sivulta, jos on selvitäkseen.

Muuan viisas kommentaattori sanoi, että muistelmissa tärkeintä ei ole kirjoittajan oma persoona, vaan hänen kanssakulkijansa. On mahdollisuus kirjoittaa osuvia muotokuvia tuntemistaan, ehkä hyvinkin kiinnostavista tyypeistä. Tähän tunnustan ainakin osaksi pyrkineeni. Useat värikkäät toimijat ja taiteilijat ovat sivunneet elämääni ja vaikuttaneet siihen. Eri asia kuinka elävästi olen onnistunut luonnehdinnoissani.

Tietysti on ollut houkutus antaa takaisin saamistaan loukkauksista, kun nyt kerrankin areena on minun ja saan sanoa lopullisen sanani. Tätäkin olen halunnut vältellä. Muistelmiin ei saisi tulla jälkipeluun ja oikeassa olemisen myöhäistä kiivailua. Mutta voihan annatella vähän siihen suuntaan, jolloin lukija saa täydentää rivien välit ja tehdä omat päätelmänsä. Muistelmat voisivatkin parhaimmillaan olla simultaania keskustelua eri ihmisten kanssa. Taas on kysymys valinnoista ja tunteiden hallinnasta. Pysyikö pää kyllin kylmänä?

Kuluneella viikolla täällä harrastettiin konkreettista muistelua. Saimme vieraaksi johtaja Bäckmanin, jonka syntyjuuret juontavat Ylivakerin taloon. Kokoonnuimme meille, kohotimme muistomaljat – ja sitten Tauno johdatteli meitä ystävänsä Erkin eli Tapion kanssa tutuille reiteille kohti moisiota. Näillä main serkukset temmelsivät seitsemisen vuosikymmentä sitten ja keksivät jos mitä kepposia. Hauska niitä oli kuunnella.

Miten tuli mieleeni mainio saksalainen tv-sarja Heimat. Se osa missä kotikylästään Amerikkaan lähtenyt ja siellä vaurastunut herrasmies  palaa juurilleen, kuljeskelee pienessä kylässä ja muistelee menneitä. Jotakin samaa nostalgista levollisuutta oli tässäkin vierailussa, joka varmaankaan ei jää viimeiseksi. Aiemmin olemme kyläilleet Bäckmaneilla Porvooossa jo Elinan kanssa 80-luvulla ja nyttemmin uudelleen. Olemmekin perustaneet Kallioistenselän soutajien ryhmän, johon myös Taunon sisar Alisa ja Erkin puoliso Ulpu kuuluvat. Katsotaan mitä vielä keksimme.

Mutta ensin Helsinkiin ja rohkeasti kirjaa julkistamaan, tuli mitä tuli. Tänään jo serkkuni soitti varoituksen, että pääsit taas kerran lööppiin.  Näinkö mylly alkaa taas pyöriä. Ihanista ex-vaimoistani kai eniten iloa tai surua irti kiskotaan, vaikka olen töistänikin yrittänyt kertoa. Saanpa ainakin päätepisteen eli väliaseman tälle elämän taipaleelle, joka toivon mukaan vielä jatkuu ja tuottaa uusiakin aiheita.

5.8. 2023