Viime joulun alla keskustelin Wille Rydmanin kanssa pitkän tovin. Tilaisuus oli pikkujoulu, ei mitenkään poliittinen. Hänet oli silloin leimattu Hesarin laajassa jutussa alaikäisten tyttöjen ahdistelijaksi ja heitetty ulos kokoomuksesta. Hänen poliittinen tunnelinsa tuntui olevan tukossa. Puolen vuoden kuluttua hän on elinkeinoministeri.
Suomessa voi tehdä nopeita harppauksia. Willen revanssi hakee vertaistaan. Pääministerin kurkusta työnnettiin sisään mahdollisimman epämieluisa nimitys. Samalla Wille paistattelee huomion keskipisteenä. Tuskin osasi itsekään arvata näin näyttävää tvistiä urallaan. Hän on Norssin poikia, siksikin seuraan hänen vaiheitaan mielenkiinnolla. Mihin vielä ehtii.
Willen isoisän on huomattava säveltäjä ja isä oli tiedelehden toimittaja, taustalta löytyy lisäksi entinen pormestari ja presidenttiehdokas sekä kotiovelleen ammuttu sisäministeri. Melkoinen geeniperintö. Uusia käänteitä on taatusti miehen tiellä tulossa. Hän on edennyt laitaoikealle niin pitklle kuin voi ilman että alkaa ropista uusia syytteitä. Hän on älykäs ja tarmokas, mitä Paasikivi piti myös arveluttavana yhdistelmänä. Tosin tyhmä ja tarmokas oli hänestä vielä pahempi.
Jäämme siis seuraamaan mitä tuleman pitää. Poliittisesti turbulentti heinäkuu voi tuoda lisää yllätyksiä. En ole ainoa, joka kaipaa vanhoja rauhallisia kesäsesonkeja, jolloin poliitikot olivat lomalla ja istuivat laiturin nokassa. Lehdissä kerrottiin urheilusta ja hukkumisista ja musiikkitapahtumista. Ehkä jo ETY-kokouksesta 1975 alkoi muutos, joka huipentuu nyt Vilnan Naton kokouksessa ja presidentti Bidenin vierailussa.
Ukraina jatkaa epätoivoisia hyökkäysyrityksiään, Putin yrittää hallita hajoavaa maataan ja käy Turkissa juonittelumatkalla. Kesä elää maailmanpoliittista korkeapainetta. Mullistukset ulottuvat rauhalliseen Hämeenkyröön saakka. Rannassa tehdään maakauppoja, minut oikeuteen haastanut häiriöpesäke on poistunut Luojan kiitos, myös meidän saunamökin omistuspohjaa laajennetaan. Mutta Villa Viehätys pysyy ja samoin uskollinen savusauna Voipaan nokassa. Jotain pysyvää täytyy elämässä olla.
Sadepäivät antavat tilaisuuden sisätöihin. Voin järjestellä valloilleen ryöstäytynyttä arkistoani, jota osaksi hyödynsin muistelmia kirjoittaessani. Tulee vastaan kaikenlaista, jota en tullut maininneeksi ja hyvä niin. Kirja uhkasi muutenkin paisua liiaksi.
Tulee myös lueskelluksi. Minua virkisti jonkin verran käytännöllisen filosofin Timo Airaksisen opus Lukea, kirjoittaa, ymmärtää (Robustos 2023), joka alaotsikossaan ilmoittaa olevansa kirjallisuuden puolesta. Kirjoittaja selvittäää ensin sata sivua suhdettaan kieleen ja kirjallisuuteen ja alkaa sitten rusikoida pariakymmentä uutta, etupäässä kaunokirjallista teosta. Reipasta menoa. Muutamatkin kehutut kirjailijat saavat kuulla kunniansa. En tiennytkään, että meillä julkaistaan näin kehnoja romaaneja. Joukossa tosin jokunen ihan kelvollinenkin.
Saan osani Olavi Paavolaisen elämäkerrastani Tulisoihtu pimeään (2014). Kritiikki on tosin odottamaani lempeämpää, Airaksinen suuntaa tykistönsä etupäässä itseensä Paavolaiseen, josta hän tekee selvää jälkeä. Mies ei osannut kirjoittaa, tuotanto on surkean pieni. Hän esiintyi kirjallisena keikarina ja käänsi takkia aina tuulten mukaan. Minuun kohdistuu elämäkerturina moite siitä, että käsittelen näitä puolia liian arasti. Olisi pitänyt roiskaista ronskimmin. Otan osan kritiikistä vastaan. Mutta Airaksinen ei huomaa tai arvosta rivien välistä ironiaani, koska antaa itse tulla selkokielellä ja täydellä suorasuuntauksella.
Ehkä kirjallisuuskritiikki voisikin olla reippaampaa kuin se meillä nykyisin on. Airaksinen tahtoo näyttää vähän mallia, mutta suistuu myös summittaiseen ja affektiiviseen kirjoittamiseen. Eläkettä nauttivana filosofina hänellä on varaa huiskia ihan miten haluaa. Välillä hän näyttää kyllä taitonsa esimerkiksi Ransall Jarrellin vaikean runon analyysissään. Kaikkiaan epätasainen mutta hilpeän inspiroiva kirjoituskokoelma.
On jatkettava lukemista terästynein aistein. Muutaman rikoskirjan olen selvittänyt, ne on luettava loppuun vastoin Esa Saarisen ”välähdyksittäisen lukemisen” ohjetta. Mutta meillä ja maailmalla niitä tehtaillaan jo liikaa. Televisiossa brittiläinen poliisisarja The Bay (Paha paikka) on poikkeuksena mallikasta tekoa, luonteva ja liioittelematon, samalla taitavasti jännitteinen.
Ylitse kaiken meni silti eilisen sadeillan vanha kunnon elokuva A Taste of Honey (Hunajan maku 1961), jo kolmas Tony Richardsonin arkirealistinen kuvaus Nuoren vihan ja Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun jälkeen, niistä paras. Hurmaava elokuva, jossa hyvät ihmiset elävät karua elämää uskoaan menettämättä. Hellyttävää ja huvittavaa samalla kertaa. Kiitos Areenalle tästä hienosta leffakolmikosta yli kuuden vuosikymmenen takaa!
8.7. 2023