Vanhan kirjallisuuden päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää avasi jälleen napakasti päivät. Kirjojen ja lukemisen merkityksestä puhuttiin, kuinkas muuten. Päivien teemasta ”Jalo kilpa” kehiteltiin jos minkälaisia sovellutuksia. Teema jakoi ihmiset, joidenkin mielestä se on tärkeä kulttuurinkin kannustin, toisten mielestä mitään jaloa kilpaa ei urheilussa eikä millään alalla ole olemassakaan.
Yksi oivallus Vanhan kirjallisuuden päivillä oli välähdyksittäin lukeminen. Esa Saarinen siitä puhui paljonkin. Että kirjaa ei pidä lukea järjestyksessä kannesta kanteen, vaan etsiä sytykkeitä sieltä täältä. Tämähän ei päde kaikkiin kirjoihin eikä ainakaan tenttikirjoihin, kuten Esa tarkensi. Mutta jotain vapauttavaa tuossa ohjeessa on. Kirjan pitää avautua ja olla jatkuvasti avoin. Luettu kirja on suljettu kirja – vai onko? Totta kai se hyllyssäkin vaikuttaa kauan lukijaansa.
Samasta aiheesta jatkoi Jorma Uotinen, jolle kirja on lähinnä esteettinen kohde. Kirjan monikäyttöisyys korostui. Käytön laajentaminen voi lisätä arkailijoiden tarttumista kirjaan. Paksu opus pelottaa monia. Raskas teos voi pudota otsaan, kun sitä lukee illalla sängyssä. Kustantajat alkavat varmaan pian markkinoida välähdyksittäinen luettavia, ohuesti nielaistavia kirjoja.
Minulle tämä oli siunauksellista sikäli, että monet kirjat tuppaavat jäämään kesken. Olen siis luonnostani välähdyksittäinen lukija, kun monesti alku tuntuu jo antavan parastaan. Ei aina jaksa loppuun saakka, kun uudet kirjat odottavat. Tämä ei päde luonnollisesti rikosromaaneihin, joita lajina joissain puheenvuoroissa vastustettiin. Niitä julkaistaan jo aivan liikaa.
Mitään elitististä henkeä näillä päivillä ei ole. Päinvastoin kaksikin puhujaa otti lämpimästi kantaa Kiira Korven runokokoelmaan ja piti sen suomaa elämystä yhtä arvokkaana kuin jonkun klassikon tarjoamaa. E. Saarinen ei tuntenut Korven runoja sen lähemmin, mutta puolusti niiden merkitystä nuorille lukijoille, jotka sitä kautta voivat tulle vietellyiksi muidenkin runokokoelmien äärelle.
Suurimman yleisön keräsi tietysti runoilija ja muistelmakirjailija Jenni Haukio. 1200 kuulijaa keräävässä saliin jäi viisi tyhjää paikkaa parvekkeen yläriville. Haukio puhuu kaunista ja siloista suomen kieltä. Muistelmiinsa en ole vielä perehtynyt, mutta mitään isompia paljastuksia on turha odottaa. On hienoa, että hyvällä kielellä ja kirjallisuudella on puolustajansa näin vaikutusvaltaisella paikalla.
Toiseksi eniten yleisöä sai Seela Sella, joka hurmasi iättömällä charmillaan ja tutuilla jutuillaan. Yhtä asiaa jäin ihmettelemään. Seela kertoi Kansallisteatteriin tulevasta näytelmästä, joka jatkaa hänen Hitler-tulkintansa laineilla. Hän tuntui kovasti katuvan sitä, että ei lähtenyt lähes 60 vuotta sitten Intimiteatterista, kun sinne tuli muuan Lina Heydrich. Miten niin tuli teatteriin?
Intimiteatterin johtaja, maineikas ja originelli teatterin uudistaja Mauno Manninen nai tämän korkean natsiupseerin lesken vuonna 1965. Naimisissa he olivat peräti neljä vuotta. Ehtikö Lina siinä ajassa jotenkin vaikuttaa miehensä teatteriin ja sen ohjelmistoon? Tuskinpa. Pitäisi oikein tarkistaa Pekka Lounelan kirjoittamasta Intimiteatterin historiasta. Mutta jo natsihenkisen ihmisen läsnäolo teatterin liepeillä ja ensi-illoissa ja mahdollisesti kutsuilla saattaa suomalaisessa näyttelijässä tuottaa yhtäkkiä näin jälkijättöisiä tunnontuskia! Siitä on nyt tulossa arvtenkin tuimasti tilittävä aatedraama. Natsimenneisyys kun heiluttelee jo hallitustakin. Aihe on muodissa, siihen kannattaa yhä uudestaan iskeä.
Päivillä puhuivat siis filosofi, tanssitaiteilija, tohtori ja presidentin puoliso, jokunen tutkija ja toimittaja sekä näyttelijä. Millaista puhevaltaa ammattikirjailijat päivillä käyttivät? Virpi Hämeen-Anttilalla on aina kiintoisaa sanottavaa. Juha Hurme, enimmältä teatterimies, lampsi avajaisissa lavalle paljain jaloin ja kertoi satuttavan tarinan tolstoilaisista Isohiiden veljeksistä, joka ei tosin liittynyt mitenkään päivien teemaan. Tai kyllähän veljekset kilvoittelivat eettisesti aatteensa ja kohtalonsa kanssa. Jalo kilpa johti teloitukseen. Heistä ja Arvid Järnefeltistä Lounela on kirjoittanut näytelmässään ”Ken talonsa jättää”, joka meni Tampereen Teatterissa 1977.
Parasta päivillä ovat kirjalöydöt (Ovidius ja Vergilius solahtivat suomennoksina kassiin, jopa Veijo Meren tuntematon runokirja) ja varsinkin spontaanit kohtaamiset ihmisten kanssa. Missään ei tapaa niin paljon kirjojen tuntijoita kerralla. Tuntuu kuin olisimme yhtä suurta perhettä. Samantapaista voi varmaan kokea suviseuroissa ja puoluekokouksissa. Kirjapäivillä tullaan arkailematta puhelemaan ja esittämään näkemyksiä. Ja aivan kuten toimittaja Matti Kuusela totesi, näillä päivillä voi todella rauhassa tutustua kirjoihin toisin kuin kakofonisiksi yltyvillä kirjamessuilla.
Vanhan kirjallisuuden festivaali Sastamalan Vammalassa onnistui taaskin, vaikka olosuhteet olivat entisiä hankalammat. Maineikkaan Valepan lentopalloareena Vexve (onkohan nimi joku lenpopallotermi) toimi hyvin, varsinkin kun tuolit olivat entisiä, mutta kirjamyynti kaukana toisessa talossa eikä poikkeileminen pöytien äärelle enää onnistunut kovin luontevasti. Toivotaan hartaasti, että tutun Sylvään koulun remontti valmistaa ensi kesään mennessä, jolloin päivät täyttää jo 40 vuotta.
2.7. 2023