Panu Rajala

Paljastavat kirjelöydöt avaavat uusia mahdollisuuksia politiikan tutkimukselle. Joskus ammoin puhuttiin kirjesalaisuudesta, mutta tämä jäänne on haudattu. Jos kirjeen kirjoittaja on kyllin merkittävässä asemassa ja hänellä on katkeroituneita tyttöystäviä, mikään viesti ei ole enää salainen.

Tutkimusta pitäisi vain tiivistää ja luoda sille metodi ja järjestelmä. Ei riitä, että joku yksityinen paljastaa jotakin noin vaan satunnaisista motiiveistaan lähtien. Tutkivan journalismin ja politiikan tutkimuksen pitäisi tehostaa työtapojaan. On varmasti kätköön jääviä lähteitä, jotka valottaisivat tärkeissä asemissa olevien toimijoiden pimeitä ajatuskulkuja lähimenneisyydestä tai kaukaisemmilta ajoilta. Jonkunlainen kansallinen totuuskomissio tarvittaisiin yksityisiä ja salaisia lähteitä avaamaan.

Julkaistut kirjekokoelmat on tietysti tarkoin valittu eivätkä ne paljasta kirjoittajan tai vastaanottajat kaikkia mielipiteitä. Sitten on varta vasten julkisuuteen kirjoitettuja kirjeenvaihtokirjoja, joissa keskustelijat antavat itsestään edullisen tai ainakin vilpittömän sympaattisen kuvan.  Radio ykkönen esittelee uudessa sarjassaan tavallisten ihmisten yksityisiä kirjeitä, mutta tuskin niissäkään tulee esiin mitään yhteiskunnallisesti pysäyttäviä saati hälyttäviä mielenilmaisuja. Niitä varten tarvitaan terästettyä ja pinnan alle tunkeutuvaa tutkimustyötä.

Historian tutkijoille arkistojen kaivelu on tuttua askaretta, mutta mitä lähemmäs tullaan tätä päivää, sitä niukemmiksi käyvät lähteet. Harva enää kirjoittaa kirjeitä, harva niitä säilytteleekään. Sähköpostia on ilma sakeanaan ja tekstiviestit vilisevät, mutta kuka pääsee niitten jäljille? Delete-nappula on kovin lähellä kaikkia asianosaisia. Hitonmoinen jäljitystyö odottaa varsinkin politiikan tutkivia dekkareita.

Valtalehti Hesarin ja ministeri Rydmanin käynnissä oleva ottelu on tästä hedelmällinen esimerkki. Lehti hävisi ensimmäisen erän, mutta ottaa nyt näyttävää revanssia. Oli tietysti sietämätöntä, että parilla aukeamalla mustamaalattu, nuoria tyttöjä ahdistellut kansanedustaja ponnahtaa puolen vuoden kuluttua ministeriksi. Toiseen erään tarvittiin jo entisen tyttöystävän paljastavaa apua. Kovan onnen ministeri on yksityisessä huulenheitossa paljastunut kaiken lisäksi hervottomaksi rasistiksi, mikä on melkein yhtä paha kuin ennen neuvostovastaisuus. Jokohan ministerin päivät on luettu, vaikka pääministeri ja puoluetoverit yrittävät antaa hampaat irvessä tukea. Wille on itse kova tappelupukari, mutta oppositio, rkp ja valtalehdistö eivät hevin hellitä,

Nämä ovat vähän liian polttavia aiheita pohdittaviksi näin heinäkuun lopulla, kun sateetkin hetkeksi hellittävät. Näin politiikan penkkiurheilijan kannalta eduskunnan lomakausi olisi ihan suotava rauhoitusaika, vaikka oikeusoppineetkin näyttävät turhautuvan, ellei panna heti täyttä rähinää päälle ja hälytetä edustajia lomalaitumilta puimaan vääräuskoisten ministerien luottamusta. Muuten asiat voivat haalistua ja patinoitua, ja sehän taas horjuttaisi valppaasti valvovaa demokratiaamme.

Aamulla rauhoitin mieltäni kuuntelemalla maisteri Lindgrenin esitelmää ihmelapsi Franz Schubertista. Musiikkitietäjien huolitellun matalaäänisestä puheesta maisterin kimakka ironia poikkeaa virkistävästi. Hänen verbaalinen kuvitteellis-interaktiivinen performanssinsa on harvinainen ilmiö radiossa. Hannu Taanila oli lajin yksinäinen edeltäjä. Kirjallisuuden tai teatterin saati muiden taiteiden puolella meillä ei ole ketään yhtä moniotteista peitsenkalistelijaa.

Taidekeskustelut ovat yleensä yksimielisten trendikkään edistyksellistä sananselitystä. Urheilutoimittajat ovat heti huomattavasti reippaampia. Jälkihiki edustaa osallistujien rautaista tietämystä ja usein haastavia urheilupolittisia kannanottoja. Sellaista lisää kulttuurikeskusteluihin! Poliittisista a-studioista en välittäisi puhuakaan, niissä tietää jo etukäteen kunkin puheenvuorot, vaikka toimittaja kuinka yrittäisi näitä hiostaa.

Eipä irtoa tästäkään jorinasta tämän enempää. Päätän yleis- ja kulttuuripoliittisen katsaukseni Hämeenkyrön kaurapellon lailtamalta tähän.

30.7. 2023

Harvinaisen sympaattinen tapahtuma. Voi mennä omia aikojaan vanhan kauppalan keskustaan vaahterain ja lehmusten alle ja istahtaa kuuntelemaan viisaita puheita eikä maksa mitään. Ajatukset kulkevat, aika unohtuu. Jokin oivallus voi säpsähdyttää vastaväitteisiin. Olisiko tosiaan noin kuin tuo tyyppi selittää?

Olen heti eri mieltä fenomenologi Juha Himangan kanssa siitä, että ihminen voi ajatella vain yhteydessä toisiin, eikä muka yksin. Syvimmät ajatukset, jos niitä on tullakseen, synnyttää nimenomaan yksinäisyys. Joskus hyvä dialogi terävöittää omia aavisteluja, mutta useimmiten muut ihmiset tuottavat turhaa hölinää. Kirkkaimmin ajattelen aamuöisin neljän viiden aikaan omassa sängyssäni.

Kuinka tämä elämä tulisi elää? Pitäviä vastauksia ei saada koskaan, mutta loputtomiin sitäkin voi pohdiskella. Jos vastauksia syntyy, ne tulevat liian myöhään, kun elämää on jo pisin siivu eletty. Tietysti voi levittää viisautta taannehtivasti jälkeen tuleville, jos he siitä mitään kostuvat. Samat virheet toistuvat, ehkä vielä pahemmat, ei voi mitään.

Paavo Haavikon näytelmässä Sulka päähenkilö päättää kirjoittaa muistiin kaikki omat erehdyksensä. Tällöin kukaan ei tee niitä uudelleen. Hän uskoi oivalluksellaan olevan valtava maailmanhistoriallinen vaikutus. Todellista kehitysoptimismia, joka tuskin kestää kriittistä tarkastelua.

Raamatun tulkinnat on toinen koskaan päättymätön tutkiskelun aihe. Tekstikriittisellä kuurnitsemisella voi käännellä eri jakeita tosiksi, vääriksi ja arveluttaviksi loputtomiin. Historiallinen konteksti, eri uskontojen pitkä perinne ja tämänhetkinen käyttötarve muuntelevat vanhoja totuuksia aina eri valaistuksiin. Raamatttu koostuu eriaikaisista ja -lähtöisistä kirjoista, eikä siihen ei voi vedota yhtenä totuutta julistavana möhkäleenä.

Tämähän on selvää, mutta aika paljon Ville Mäkipelto ja Paavo Huotari saivat käännellyksi eri kulmia esiin teologis-filosofisessa kaksinpuhelussaan. Heidän tuore kirjansa Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia on kuulemma onnistunut herättämään jopa keskustelua ja vastaväitteitä. Selviltäkin tuntuvia tulkintojakin on aina tarve uudelleen horjuttaa. Puhujat pysyivät lestissään ja tarjoilivat melko säästeliäästi virikkeitä ajankohtaisiin seksuaalipoliittisiin väittelyihin. Satapäistä yleisö aiheet tuntuivat kiinnostaan kovasti, paljon heräsi kysyttävää.

Tässä vaiheessa tauko oli paikallaan. Onneksi Huusarit Minni ja Matti kutsuivat taloonsa punaviinille, kun Oma Tupakin oli yllättäen kiinni. Virkistyimme sen verran, että saatoimme keskittyä kuuntelemaan Timo Miettisen esitystä siitä, kuinka talous johtaa tietä rauhaan. Se olikin jäntevin kuulemani esitelmä, jota ei turhaan pilkottu yleisöä kalasteleviin vuorovaikutusyrityksiin. Mutta mitään lohtua saati valaisevaa  näkymää nykyiseen maailmanahdinkoon ei tämäkään istunto tuottanut. Toivoa ei silti kannata heittää.

Olisin vielä käynyt katsomassa Rahkolan taidenäyttelyitä, mutta senkin ovi oli kiinni. Pitäkää nyt ihmeessä hienot kulttuuritalonne auki silloin, kun ihmiset ovat aktiivisesti jalkeilla kulmakunnillanne. Hämeenkyrössä ei tällaisia taloja enää olekaan, kun Koskilinnakin myytiin yksityiselle apparaattien mainostajalle. Muistelimme puheiden lomassa Kaunon kanssa entisiä seminaarejamme, sellaisia kuin Elämän päämäärät, jollaisia ei aikoihin ole enää viritelty täällä naapuripitäjässä.

Aamulehtiä noutaessamme Tauno lausui selkeän käsityksensä puistofilosofiasta: turhaa huulten höpinää, josta ei ole mitään hyötyä kenellekään. Kun hän kaataa puun mettässä, sillä on selvä tarkoitus ja hyödyllinen lopputulos. Puheet on vain turhaa haikailua, josta ei maailma muuksi muutu, vaan entinen meno jatkuu ja korkeintaan pahenee vuosi vuodelta. Mitä siihen voisi sanoa? Onhan ihmisen henkinen uteliaisuus sentään jotakin ja tiedon tutkiminen aina itsessään arvokasta, vaikkei se konkreettista tulosta tuottaisikaan. Mutta turhaan taisin Taunoa taivutella filosofisen maailmanselityksen ymmärtäjäksi. Ehkä hän onkin aniharvoja edelleen eläviä ja Diogeneen jo aikanaan etsimiä onnellisia ihmisiä.

23.7. 2023

Sisäpoliittisesti kiihkeänä ja suurvaltapoliittisesti korkeapaineisena viikkona Hämeenkyrössä keskityttiin kirjallisuuteen, maisemiin ja oopperaan.

Töllinmäessä julkistettiin Erkki Luumin matkailumainoshenkinen valokuvateos Taatan maisemista hyvin valittuine tekstinäytteineen. Kuultiin myös kalevalaisten naisten lausunnallinen kavalkadi naiskohtaloista sekä Pirkkalan pelimannien erinomaista soitantaa.

Sitten koitti odotettu Ihmiset suviyössä -oopperan ensi-ilta. On sinänsä erinomainen asia, että Myllykolu viisivuotisen alhon jälkeen ryhdistäytyy taas todelliseen yritykseen. Kiitos ja hatunnosto siitä Waltteri Torikalle joukkoineen.

Nyt täytyy vain pitää kieli keskellä suuta, kun tulosta jälkeenpäin mietiskelen, niin ristiriitaisia ajatuksia tulkinta herätti.

Oopperan katsojan kannalta on ehdottomasti etu, jos hän tuntee alkuteosta mahdollisimman vähän. Tällöin sovituksen suuret poikkeamat Sillanpään luomuksesta eivät pääse häiritsemään. Tosin voi olla myös vaikeaa pysyä uuden tulkinnan kärryillä.

Kun olen aiemmin sovittanut saman teoksen kahdesti ensin Pyynikin (1978) ja sitten tähän Myllykolun kesäteatteriin (1997) ja lisäksi analysoinut sen rakenteen ja henkilöt tarkkaan elämäkerrassani, olen onnettomassa asemassa. En voi välttyä kriittiseltä vertailulta.

On tietysti ihailtava nuoren sovitajan Elina Snickerin rohkeutta, kun hän on surkeilematta ravistellut herkän eepillisen sarjan paikoitellen suoraan sanoen ranttaliksi. Suurin osa libretosta irtautuu Sillanpään tekstistä sovittajan omiin keksintöihin.

Näin voi tietysti tehdä, mutta itse edustan kunnioittavampaa asennetta kirjailijan sanaan ja alkuteoksen henkeen. Ihmiset suviyössä (1934) on hienovireinen simultaanisti rakentuva teos, joka ei mielestäni kaipaa kovakouraista nykyaikaistamista, koska sen aikanaan hyvinkin moderni sommittelu sisältää jo itsessään aivan riittävän tämänpäiväisiä aineksia. Ne voi hyvin nostaa esiin sen omasta orgaanisesta rakenteesta.

Esityksessä on outoja oivalluksia. Kun tarkoitus näyttää olleen keskittyä syrjäytyneisiin ihmisiin maalaisyhteisössä, tulkinta menettää kontrastin jättämällä vakavaraisen Telirannan talon kokonaan hunningolle. Miten tuo vaivainen pöksä ylärinteessä voi edustaa vanhaa kypsää talolliskulttuuria? Telirannan emäntä ja tytär esiintyvät kuin muotiliikkeen asusteissa, ja naisväki heiluttelee maitotonkkia kuin kaupunkilaiset käsilaukkujaan. Pidettiinkö talossa lehmiäkin siis päärakennuksessa? Joku raiskausyrityskin muistuu äkkiä naisten mieleen ilman mitään selitystä tai motivaatiota

Kun esitys kuitenkin yrittää sijoittua 1930-luvun maaseudulle, olisi ohjaajan Riikka Oksasen ja tekijöiden ollut hyvä vähän tutustua sen aikaiseen tapakulttuuuriin.

Tietysti ooppera taidemuotona anastaa aina vapautensa, mutta voiko kirjan henkilötkin muuttaa  kokonaan toisiksi kuin alkuteoksessa? Telirannan vanha emäntä, suopea sivustakatsoja, muuntuu tässä syvällisiä monologeja laulavaksi kvasifilosofiksi! Voisiko Pohjantähden sovituksessa Koskelan Almalle tehdä saman tempun? Ehkä joku velä yrittää. Vanhoissa naisissa asuu viisaus, mutta aniharvoin se saa näin massiivisia ja luvalla sanoen ryppyotsaisen teennäisiä muotoja.

Esimerkkejä voisi jatkaa. Harri Hautala toteaa Aamulehdessä aivan oikein, että Sillanpään teos on tässä vain alkupiste, josta sovitus jatkaa omille teilleen. Tapa on yleistynyt, mutta vanhan liiton jääränä en voi siitä innostua. Miksi eivät sovittajat tee sitten alun alkaen omia teoksiaan? Tosin en pidä Snickeriä tämän perusteella vielä ihan Sillanpään veroisena taiteilijana.

Innokkaasti paranteleva intentio näkyy myös Nokian käsittelyssä. Hänen homouttaan on tietysti korostettu. Alkuteoksessa hienosti kuvattu puukotus hetkellisenä purkauksena saa sovituksessa perustelut ja pohjustukset ja oikean tukkilaistappelun actionleffan malliin. Sen jälkeen tapausta puidaan pitkään kuulusteluissa, joita ei ole alkuteoksessa ja jotka sovittaja on sepittänyt itse. Sillanpää on nimenomaan taittamisen mestari siinä missä sovitus sortuu selittelyyn ja pitkittämisiin.

Mettälän Jukan henkilöä on kasvateltu alkujaan punakapinan uhriksi. Tosin ohut viiite voi mennä katsojalta ohi. Mettälän Santrasta on tehty isäntään rakastaunut  romanttinen sankaritar, kun hän alkuteoksessa on ronskin laskelmallinen kauppanainen, joka luonnonavuillaan lyhentää torppansa velkaa. Ero on aika huomattava. Joku voisi puhua väärennöksestä.

Sat sapienti eli viisaalle kylliksi. Onhan esityksellä myös ansionsa. Paavo Korpijaakon musiikki soljuu ja vaihtelee, vaikka yhtään melodiaa ei jää mieleen. Paras on tuttu viisu Nokian virran vedestä, joka toistetaan turhanaikaisesti. Laulajat ovat erinomaisia kaikki, Ilkka Hämäläinen, Päivi Nisula ja Johannsa Rusanen vallankin sekä Waltteri itse sillanpääläisiä maisemia maalailevana taiteilijana, joka tepastelee olkihatussaan ja liivipuvussaan kuin ranskalainen symbolisti kylän mailla. Alussa ja lopussa kuultu suviyön kuvaus on jo sanoissaan niin täydellistä musiikkia, ettei se nuotteja kaipaisikaan.

Meitä oli kohtalaisen asiantunteva seurue koolla keskustelemassa oopperasta esityksen jälkeen yli puolenyön, ja hämmennys oli kyllä yleisin vaikutelma. Paljon heräsi kysymyksiä, joihin ei keksitty vastauksia. Mihin tähdättiin, missä oli ydin ja punainen lanka? Eräs esityksen solisti viestitti, ettei ymmärtänyt omasta roolistaankaan juuri mitään. No pitikö meidän katsojina siis ymmärtää enemmän?

Ehkä yleisön kannattaakin ottaa rennommin ja antautua vain tunnelmien vietäväksi ilman kiristäviä tulkintakysymyksiä. Ja ottaa joskus Sillanpään proosahelmi taas käteensä ja huomata, kuinka hienosti, kauniisti ja pelkistetysti se ihan itsessään toimii ilman mitään koristelevia lisäkoukeroita.

16.7. 2023

Viime joulun alla keskustelin Wille Rydmanin kanssa pitkän tovin. Tilaisuus oli pikkujoulu, ei mitenkään poliittinen. Hänet oli silloin leimattu Hesarin laajassa jutussa alaikäisten tyttöjen ahdistelijaksi ja heitetty ulos kokoomuksesta. Hänen poliittinen tunnelinsa tuntui olevan tukossa. Puolen vuoden kuluttua hän on  elinkeinoministeri.

Suomessa voi tehdä nopeita harppauksia. Willen revanssi hakee vertaistaan. Pääministerin kurkusta työnnettiin sisään mahdollisimman epämieluisa nimitys. Samalla Wille paistattelee huomion keskipisteenä. Tuskin osasi itsekään arvata näin näyttävää tvistiä urallaan. Hän on Norssin poikia, siksikin seuraan hänen vaiheitaan mielenkiinnolla. Mihin vielä ehtii.

Willen isoisän on huomattava säveltäjä ja isä oli tiedelehden toimittaja, taustalta löytyy lisäksi entinen pormestari ja presidenttiehdokas sekä kotiovelleen ammuttu sisäministeri. Melkoinen geeniperintö. Uusia käänteitä on taatusti miehen tiellä tulossa. Hän on edennyt laitaoikealle niin pitklle kuin voi ilman että alkaa ropista uusia syytteitä. Hän on älykäs ja tarmokas, mitä Paasikivi piti myös arveluttavana yhdistelmänä. Tosin tyhmä ja tarmokas oli hänestä vielä pahempi.

Jäämme siis seuraamaan mitä tuleman pitää. Poliittisesti turbulentti heinäkuu voi tuoda lisää yllätyksiä. En ole ainoa, joka kaipaa vanhoja rauhallisia kesäsesonkeja, jolloin poliitikot olivat lomalla ja istuivat laiturin nokassa. Lehdissä kerrottiin urheilusta ja hukkumisista ja musiikkitapahtumista. Ehkä jo ETY-kokouksesta 1975 alkoi muutos, joka huipentuu nyt Vilnan Naton kokouksessa ja presidentti Bidenin vierailussa.

Ukraina jatkaa epätoivoisia hyökkäysyrityksiään, Putin yrittää hallita hajoavaa maataan ja käy Turkissa juonittelumatkalla. Kesä elää maailmanpoliittista korkeapainetta. Mullistukset ulottuvat rauhalliseen Hämeenkyröön saakka. Rannassa tehdään maakauppoja, minut oikeuteen haastanut häiriöpesäke on poistunut Luojan kiitos, myös meidän saunamökin omistuspohjaa laajennetaan. Mutta Villa Viehätys pysyy ja samoin uskollinen savusauna Voipaan nokassa. Jotain pysyvää täytyy elämässä olla.

Sadepäivät antavat tilaisuuden sisätöihin. Voin järjestellä valloilleen ryöstäytynyttä arkistoani, jota osaksi hyödynsin muistelmia kirjoittaessani. Tulee vastaan kaikenlaista, jota en tullut maininneeksi ja hyvä niin. Kirja uhkasi muutenkin paisua liiaksi.

Tulee myös lueskelluksi. Minua virkisti jonkin verran käytännöllisen filosofin Timo Airaksisen opus Lukea, kirjoittaa, ymmärtää (Robustos 2023), joka alaotsikossaan ilmoittaa olevansa kirjallisuuden puolesta. Kirjoittaja selvittäää ensin sata sivua suhdettaan kieleen ja kirjallisuuteen ja alkaa sitten rusikoida pariakymmentä uutta, etupäässä kaunokirjallista teosta. Reipasta menoa. Muutamatkin kehutut kirjailijat saavat kuulla kunniansa. En tiennytkään, että meillä julkaistaan näin kehnoja romaaneja. Joukossa tosin jokunen ihan kelvollinenkin.

Saan osani Olavi Paavolaisen elämäkerrastani Tulisoihtu pimeään (2014). Kritiikki on tosin odottamaani lempeämpää, Airaksinen suuntaa tykistönsä etupäässä itseensä Paavolaiseen, josta hän tekee selvää jälkeä. Mies ei osannut kirjoittaa, tuotanto on surkean pieni. Hän esiintyi kirjallisena keikarina ja käänsi takkia aina tuulten mukaan. Minuun kohdistuu elämäkerturina moite siitä, että käsittelen näitä puolia liian arasti. Olisi pitänyt roiskaista ronskimmin. Otan osan kritiikistä vastaan. Mutta Airaksinen ei huomaa tai arvosta rivien välistä ironiaani, koska antaa itse tulla selkokielellä ja täydellä suorasuuntauksella.

Ehkä kirjallisuuskritiikki voisikin olla reippaampaa kuin se meillä nykyisin on. Airaksinen tahtoo näyttää vähän mallia, mutta suistuu myös summittaiseen ja affektiiviseen kirjoittamiseen. Eläkettä nauttivana filosofina hänellä on varaa huiskia ihan miten haluaa. Välillä hän näyttää kyllä taitonsa esimerkiksi Ransall Jarrellin vaikean runon analyysissään. Kaikkiaan epätasainen mutta hilpeän inspiroiva kirjoituskokoelma.

On jatkettava lukemista terästynein aistein. Muutaman rikoskirjan olen selvittänyt, ne on luettava loppuun vastoin Esa Saarisen ”välähdyksittäisen lukemisen” ohjetta. Mutta meillä ja maailmalla niitä tehtaillaan jo liikaa. Televisiossa brittiläinen poliisisarja The Bay (Paha paikka) on poikkeuksena mallikasta tekoa, luonteva ja liioittelematon, samalla taitavasti jännitteinen.

Ylitse kaiken meni silti eilisen sadeillan vanha kunnon elokuva A Taste of Honey (Hunajan maku 1961), jo kolmas Tony Richardsonin arkirealistinen kuvaus Nuoren vihan ja Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun jälkeen, niistä paras. Hurmaava elokuva, jossa hyvät ihmiset elävät karua elämää uskoaan menettämättä. Hellyttävää ja huvittavaa samalla kertaa. Kiitos Areenalle tästä hienosta leffakolmikosta yli kuuden vuosikymmenen takaa!

8.7. 2023

Vanhan kirjallisuuden päivien puheenjohtaja Leena Majander-Reenpää avasi jälleen napakasti päivät. Kirjojen ja lukemisen merkityksestä puhuttiin, kuinkas muuten. Päivien teemasta ”Jalo kilpa” kehiteltiin jos minkälaisia sovellutuksia. Teema jakoi ihmiset, joidenkin mielestä se on tärkeä kulttuurinkin kannustin, toisten mielestä mitään jaloa kilpaa ei urheilussa eikä millään alalla ole olemassakaan.

Yksi oivallus Vanhan kirjallisuuden päivillä oli välähdyksittäin lukeminen. Esa Saarinen siitä puhui paljonkin. Että kirjaa ei pidä lukea järjestyksessä kannesta kanteen, vaan etsiä sytykkeitä sieltä täältä. Tämähän ei päde kaikkiin kirjoihin eikä ainakaan tenttikirjoihin, kuten Esa tarkensi. Mutta jotain vapauttavaa tuossa ohjeessa on. Kirjan pitää avautua ja olla jatkuvasti avoin. Luettu kirja on suljettu kirja – vai onko? Totta kai se hyllyssäkin vaikuttaa kauan lukijaansa.

Samasta aiheesta jatkoi Jorma Uotinen, jolle kirja on lähinnä esteettinen kohde. Kirjan monikäyttöisyys korostui. Käytön laajentaminen voi lisätä arkailijoiden tarttumista kirjaan. Paksu opus pelottaa monia. Raskas teos voi pudota otsaan, kun sitä lukee illalla sängyssä. Kustantajat alkavat varmaan pian markkinoida välähdyksittäinen luettavia, ohuesti nielaistavia kirjoja.

Minulle tämä oli siunauksellista sikäli, että monet kirjat tuppaavat jäämään kesken. Olen siis luonnostani välähdyksittäinen lukija, kun monesti alku tuntuu jo antavan parastaan. Ei aina jaksa loppuun saakka, kun uudet kirjat odottavat.  Tämä ei päde luonnollisesti rikosromaaneihin, joita lajina joissain puheenvuoroissa vastustettiin. Niitä julkaistaan jo aivan liikaa.

Mitään elitististä henkeä näillä päivillä ei ole. Päinvastoin kaksikin puhujaa otti lämpimästi kantaa Kiira Korven runokokoelmaan ja piti sen suomaa elämystä yhtä arvokkaana kuin jonkun klassikon tarjoamaa. E. Saarinen ei tuntenut Korven runoja sen lähemmin, mutta puolusti niiden merkitystä nuorille lukijoille, jotka sitä kautta voivat tulle vietellyiksi muidenkin runokokoelmien äärelle.

Suurimman yleisön keräsi tietysti runoilija ja muistelmakirjailija Jenni Haukio. 1200 kuulijaa keräävässä saliin jäi viisi tyhjää paikkaa parvekkeen yläriville. Haukio puhuu kaunista ja siloista suomen kieltä. Muistelmiinsa en ole vielä perehtynyt, mutta mitään isompia paljastuksia on turha odottaa. On hienoa, että hyvällä kielellä ja kirjallisuudella on puolustajansa näin vaikutusvaltaisella paikalla.

Toiseksi eniten yleisöä sai Seela Sella, joka hurmasi iättömällä charmillaan ja tutuilla jutuillaan. Yhtä asiaa jäin ihmettelemään. Seela kertoi Kansallisteatteriin tulevasta näytelmästä, joka jatkaa hänen Hitler-tulkintansa laineilla. Hän tuntui kovasti katuvan sitä, että ei lähtenyt lähes 60 vuotta sitten Intimiteatterista, kun sinne tuli muuan Lina Heydrich. Miten niin tuli teatteriin?

Intimiteatterin johtaja, maineikas ja originelli teatterin uudistaja Mauno Manninen nai tämän korkean natsiupseerin lesken vuonna 1965. Naimisissa he olivat peräti neljä vuotta. Ehtikö Lina siinä ajassa jotenkin vaikuttaa miehensä teatteriin ja sen ohjelmistoon? Tuskinpa. Pitäisi oikein tarkistaa Pekka Lounelan kirjoittamasta Intimiteatterin historiasta. Mutta jo natsihenkisen ihmisen läsnäolo teatterin liepeillä ja ensi-illoissa ja mahdollisesti kutsuilla saattaa suomalaisessa näyttelijässä tuottaa yhtäkkiä näin jälkijättöisiä tunnontuskia! Siitä on nyt tulossa arvtenkin tuimasti tilittävä aatedraama. Natsimenneisyys kun heiluttelee jo hallitustakin. Aihe on muodissa, siihen kannattaa yhä uudestaan iskeä.

Päivillä  puhuivat siis filosofi, tanssitaiteilija, tohtori ja presidentin puoliso, jokunen tutkija ja toimittaja sekä näyttelijä. Millaista puhevaltaa ammattikirjailijat päivillä käyttivät? Virpi Hämeen-Anttilalla on aina kiintoisaa sanottavaa. Juha Hurme, enimmältä teatterimies, lampsi avajaisissa lavalle paljain jaloin ja kertoi satuttavan tarinan tolstoilaisista Isohiiden veljeksistä, joka ei tosin liittynyt mitenkään päivien teemaan. Tai kyllähän veljekset kilvoittelivat eettisesti aatteensa ja kohtalonsa kanssa. Jalo kilpa johti teloitukseen. Heistä ja Arvid Järnefeltistä Lounela on kirjoittanut näytelmässään ”Ken talonsa jättää”, joka meni Tampereen Teatterissa 1977.

Parasta päivillä ovat kirjalöydöt (Ovidius ja Vergilius solahtivat suomennoksina kassiin, jopa Veijo Meren tuntematon runokirja) ja varsinkin spontaanit kohtaamiset ihmisten kanssa. Missään ei tapaa niin paljon kirjojen tuntijoita kerralla. Tuntuu kuin olisimme yhtä suurta perhettä. Samantapaista voi varmaan kokea suviseuroissa ja puoluekokouksissa. Kirjapäivillä tullaan arkailematta puhelemaan ja esittämään näkemyksiä. Ja aivan kuten toimittaja Matti Kuusela totesi, näillä päivillä voi todella rauhassa tutustua kirjoihin toisin kuin kakofonisiksi  yltyvillä kirjamessuilla.

Vanhan kirjallisuuden festivaali Sastamalan Vammalassa onnistui taaskin, vaikka olosuhteet olivat entisiä hankalammat. Maineikkaan Valepan lentopalloareena Vexve (onkohan nimi joku lenpopallotermi) toimi hyvin, varsinkin kun tuolit olivat entisiä, mutta kirjamyynti kaukana toisessa talossa eikä poikkeileminen pöytien äärelle enää onnistunut kovin luontevasti. Toivotaan hartaasti, että tutun Sylvään koulun remontti valmistaa ensi kesään mennessä, jolloin päivät täyttää jo 40 vuotta.

2.7. 2023