Panu Rajala

Näytti siltä, ettei kokkoa taaskaan voi polttaa. Kun takana on yksi ikimuistoinen palokunnan ja poliisin vierailu rannoillamme, oli syytä pidättyä uusista kokeiluista. Siispä ei poltettu.

Mutta hei, tuollahan on Laitilan sillan poskessa entisen meijerin paikalla kyläkunnan yhteinen kokko, josta on ilmoituksiakin tien varressa. Jospa kerrankin mentäisiin sitä ihailemaan. Kun sitä julkisesti kuulutetaan ja edellisenä päivän satoi pitkää kastelevaa sadetta, kaipa siellä valvotuissa oloissa kunnon kokko roihahtaa.

Sinne souti toivorikas seurueemme, minä ja neljä naista. Kovin näytti hiljaiselta. Muutama perhekunta siellä seipparoi epätietoisen näköisenä, lisää väkeä valui tietä pitkin, muutama pärinäpoika pärisytti vehkeitään. Mutta ei mitään tietoa kokon sysyttämisestä. Kukahan siitä yleensä on vastuussa? Paikallista nuorisoseuraa epäiltiin.

Vähitellen väki poistui nenä nuupallaan. Ei tullut mitään kokkoa. Me pidimme omaa hauskaa rannalla, tanssimme ja nautimme valkoviiniä ja eväitämme. Sitten soutelimme takaisin. Oli jumalaisen kaunis ilta, ei retki mitenkään hukkaan mennyt. Olisikohan se kokko tuosta notkon aavalta nurmitantereelta minnekään levinnyt? Netistä ei löytynyt mitään tietoa kokkopäätöksestä. Joku kertoi myöhemmin, että ilmoitus oli muutamaa tuntia aiemmin poistettu tien varresta. Perikyröläistä tiedotuspolitiikkaa!

Saatoimme matkalla ja omalta rannaltamme tarkistaa, että yhtäkään kokkoa ei tosiaan missään päin tuikahtanut saati syttynyt. Hyvin on ohjeeton kielto mennyt perille. Vanhaa juhannusta ei enää vietetä. Juhannuspäivänä ei ollut kuulemma lipunnostoakaan enää Kurjenmäellä. Kaikki juhannustavat katoavat. Tekikö kukaan enää taikojakaan?

Me elämme nykyisin tarkkaan valvotussa yhteiskunnassa. Iso veli valvoo meitä, mutta samoin teemme lähimmillemme. Joka talossa alkaa olla valvontakamerat, parhaissa hälytyslaitteet. Näin vahdimme toinen toisiamme ja vartioimme reviiriämme. Käskyt ja kiellot ohjaavat elämäämme. Ennen riitti kiikari ikkunalaudalle, nyt kehittyvä tekniikka säätelee kommunikaatiotamme ja huolehtii tekosistamme. Fyysinen etäisyys on pidettävä yllä, mitään spontaania lähentymistä ei enää suvaita. George Orwell -vainaa hihkuu vahingoniloisena taivaaltaan: mitäs minä sanoin! Mitä ennustin? Kaikki on mennyt toteen korkojen kanssa. Kärvistelkää nyt siellä ison Digi-veljen tarkkailussa!

Olihan meillä sentään sosiaalisia keitaitakin juhannuksen mittaan. Soutelimme myös Törmälle, ja siellä tarjottiin maukas bouillabaisse-lounas lisäkkeineen. Haikeana lähenin entistä soutukohdettani. Täällä Marjan 24 vuotta sitten kohtasin, ja loppu on jo päättynyttä historiaa. Nyt hänen vanhempi tyttärensä pitää perheineen yllä perintöään.

Naapurissa Ylivakerilla vietettiin vanhimman tyttären Sannin rippijuhlaa, johon osallistuimme, ja kävimme oikein kirkossa. Jotain herkkää ja liikuttavaa siinä juhlassa aina on, muistelin omien lasteni vastaavia askelia. Perinteiset sukujuhlat harvinaistuvat, joten näistä tarjolla olevista on kiitollisena nautittava.

Lahjakas rippitytär esitteli taidenäyttelyään vanhassa kanalassa, josta on tehty viihtyisä kesämaja. Ihanteellinen ateljee se onkin, vaikka kuulemma kuuma näinä päivinä. Aikanani havittelin tyhjää kanalaa kirjoituspaikakseni, mutta se oli liian ahdas ja matala. Oi aikoja entisiä! Vielä löytyy lähiseuduilta palanen sitä Hämeenkyröä, jonne muutimme neljä vuosikymmentä sitten. Mutta paljon on muuttunut, yhteisöllisyys ohentunut, sääntely lisääntynyt ja luottamus ihmisten kesken kiristynyt.

Kuka muistaa enää Paanas-Kallea, joka saattoi löytyä pirtin penkiltä nukkumasta, kun talonväki heräili toimilleen. Ovet olivat taloissa auki ympäri vuorokauden paitsi jos mentiin etäämmäs: silloin pantiin luuta ovea vasten. Kulkumiehet, kyläboheemit  ja poikkeilijat on siivottu keskuudestamme. Nyt vain varkaita vaanimme, eikä niitäkään kuulu.

Kokkoa poltimme ennen joka juhannus oli sää mikä hyvänsä, mutta tuolla nyt rujot rojuröykkiöt rannoilla jouten rehottavat. Kuka niitäkin aikanaan polttelee? On kai odoteltava hämyisiä venetsialaisia tai peräti ensi pääsiäistä. Ehkä on luotava kokonaan uudet, turvalliset ja tarkoin valvotut juhannustavat.

27.6. 2023

Tapahtui aika paljon: kirja meni painoon, muutin maalle, Yhdysvaltain ulkoministeri vieraili Kiinassa, Suomi voitti Slovenian ja maahan syntyi hallitus. Vähemmästäkin elämöitäisiin. Kaikkea ympäröi hellittämättömän seisahtanut helle. Elämän autere hellii meitä.

Ehdin hyvästellä Helsingin. Kävin elokuvissa ja kesäteatterissa, istuin terasseilla, katselin uimarannalla loikoilevia nautiskelijoita ja kävelin hitaasti kaupungilla. Tottta on mitä Martti Häikiö lausahti kuin Laivurin kulmalla tapasimme: Helsinki on loistava kesäkaupunki.

Pääsin viimein tyttären lahjoittamalla lipulla Rööperin uuteen leffateatteriin Rivieraan, joka on aina täynnä, koska salit ovat pieniä ja ohjelmisto korkeatasoinen. Huomasin että ruokailu ja viinin lipitys ovat yhä tärkeämpiä elementtejä elokuvanautinnoissa. Vanhan kansan miehenä tyydyn pastillirasiaan ja keskityn pääasiaan.

Sain viimeisen paikan  Asteroid Cityyn, jota ystäväni ja talvellinen huonetoverini Antti Alanen suuresti suositteli. Huvittava juttu se olikin, riittävän parodinen science fiction, jota en lajina juurikaan harrasta. Naurahtelin muutaman kerran ja tajusin, että  varsinaiset leffafriikit saavat tästä Wes Andersonin kehitelmästä irti enemmänkin. Antin kanssa nautimme hyvän läksiäislounaan Maxillissa ja siirryimme tahoillemme, hän tietysti Sodankylän kuvajuhlille.

Toinen laji, jota luonnollisista syistä vähemmän seuraan, on lastenkulttuuri. Nyt jouduin senkin pariin, kun ystäväni houkutteli Suomenlinnaan katsomaan klassikkoa, F. H. Burnettin Salaista puutarhaa, Anna Krogeruken dramatisoimana ja Anne Rautiaisen ohjaamana. Herttainen ja lohdullinen juttu, joka lisää toivottavasti elämänuskoa ja toisista välittämistä. Pääosassa kunnostautui nuori Anna-Sofia Tuominen. Mielikuva puutarhasta saatiin syntymään vankkaan kivlinnaan. Merimatka Suomenlinnaan on sinänsä aina kiva kokemus.

Puutarhasta puheen ollen Eiran puistoa on kunnostettu koko kevään, kohta se alkaa kukoistaa. Hieno se on ollut aina, kaupungin kaunein, mihin vielä ylletään? Sepiksellä on koko ajan kovat futismatsit käynnissä. Engelin aukealta avautuu meren aava ulappa, vallitsee ajaton tunnelma, ei hienompaa asuinympäristöä olekaan kuin nämä puistot, uusklassiset ja jugendhenkiset korttelit.

Ja silti pakkasin laukkuni ja sovittauduin Citikkaan ja porhalsin kohti Pirkanmaata ja Hämeenkyrön viljavia maita. Täällä sitä taas ollaan. Lehtevää ja mehevää, peruna lykkää varsia ja tilliä tupsuttaa. Järven vesi lämpiää. Tauno kaataa muhkeita kuusenrunkoja rantatontin tuntumassa. On tehty kauppoja, jotka muun ohessa ratkaisevat menneen vuodet käräjät ja kähinät. Häiriötekijät poistuvat, rauha palaa rannoille. Suuri helpotus, ei voi kieltää.

Mikäs täällä taas ollessa. En silti malttanut pysyä paikallani, vaan retkeilin sellaiseen paikkaan kuin Juupajoelle, matkaa sata kilometriä. Hiljaisella paikkakunnalla oli kaksi nähtävyyttä: syvä rotko joen partaalla kohisevalle koskelle ja Walleniuksen Wapriikki, jossa esiteltiin eilen viimeistä päivää Aivi Gallénin retrospektiivistä maalausnäyttelyä. Runsas koloristinen kavalkadi Monet’n ja muiden esikuvien hengessä. Muutamat boheemit henkilökuvat virkistivät maisemien sarjaa.  Tunnen temperamenttisen taiteilijan, jota ikä ei paina. Mutta miksi näin syrjäisellä paikalla? Ehkä näyttely kiertää vielä muuallekin. Kahvila tarjosi hadutettua teetä ja maukkaita poropiirakoita.

Tällaisia tapahtumia ensi alkuun. Päiviä on täytettävä ilman huolia kirjaan tehtävistä muutoksista, koska niitä ei voi enää tehdä. Vapautuksen sijaan mielen valtaa tyhjyys ja merkillinen turvattomuuden tunne. Mitä kaikkea olen tullut tehneeksi? Enää ei auta murehtia, mutta kone jauhaa tyhjäkäynnillä ja kirjoittaa edelleenkin kirjaa, jonka kannet on jo suljettu.

Onneksi on tämä ihmeellisenä kukoistava luomakunta. Juhannsruusut ja alppiruust ovat puhjenneet, ja itse juhannustakin vietetään kerrankin oikeaan aikaan. Haen kohta vieraani bussipysäkiltä, tyttäret tuevat jonkun päivän päästä ja sitten aletaan. Oikein hyvää juhannusta itse kullekin, jos ei enää satuta kohtaamaan!

19.6. 2023

Kesäteatterikausi on avattu täysillä. Kun painelee Komediateatterin ensi-iltaan, tapaa tai ainakin näkee ”kaikki”. Se on tamperelaisen ja vähän muunkin teatteriväen alkukesäinen katselmus. Juttelin pitkästä aikaa jopa entisen professorikollegani Aarre Heinon kanssa, jolla oli tuoreita kokemuksia tekoälyn harhautuksista. Liisa Roine ja Seppo Mäki kuuluvat näiden tapausten virkeään vakiokalustoon. Oli puhetta Pinsiön paroonista, jonka tulin katsoneeksi uudelleen televisiosta – aitoa tamperelaisutta jos mikä.

Panu Raipian ohjaama farssi Yksi mies, kaksi pomoa perustuu venetsialaisen temppumestarin Carlo Goldonin 300 vuotta vanhaan komediaan. Sitä on brittiläisvoimin ja sitten kotoisin ottein kourittu ja saatu aikaan reippaasti rymistelevä kohellus, jonka sisältö ei päätä huimaa. Rytmi on railakas ja temppuja riittää. Mika Nuojuan showta katsellessa on ihailtava näyttelijän taipuisaa energiaa.  Samalla tulee miettineeksi, millainen tämä teos on alun perin ollut. Commedia dell’artesta on etäännytty kansalliskorosteiseen tyyppiremellykseen, jossa hillittömyydet pääsevät hilpeästi valloilleen.

Kylläpä muuttui draamallinen ilmanala, kun seuraavana iltana asteli Pyynikin ensi-iltaan. Siellä on tartuttu kesäteatterin vahvimpaan leipälajiin, Väinö Linnaan ja hänen romaaniinsa Täällä Pohjantähden alla. On kulunut 30 vuotta siitä, kun sovitin 1993 ensimmäisen osan nimellä Akseli ja Elina, ja Kalle Holmberg ohjasi. Silloisen esityksen veteraaneja näkyi nyt katsomossa Esko Roineesta, Sanna Saarijärvestä ja Kirsi-Kaisa Sinisalosta alkaen. Entisen apulaisohjaajan Heikki Vihisen kanssa elimme yläpenkillä muistojen kavalkadia.

Samalla seurasimme silmä kovana, kuinka nuori polvi Linnan ihmiset ja heidän kohtalonsa nyt tulkitsee. Joko käännetäään aivan uusiksi vanha historia, joko nyt löydetään jokin kätketty särmä kaikkien tuntemasta teoksesta? Ei sentään. Sisin on säilynyt, sanoma on entinen, mutta kerronnan keinot kovasti sutjakoituneet.

Sami Keski-Vähälän sovittama ja Antti Mikkolan ohjaama esitys tempaisee mukaan romaanitrilogian kaksi ensimmäistä osaa ja päätteeksi vielä epilogin kolmannesta osasta.  Aikanamme teimme Kallen kanssa kaksi erillistä näytelmää, joista jälkimmäinen ulottui romaanin kolmannen osan loppuun, ja päälle heitettiin vielä uusinta Tuntematomasta sotilaasta.  Näin koko Koskeloiden tarina tuli kerrotuksi. Näinköhän tämäkin versio tulee vielä jatkumaan?

On heti sanottava, että vaikutelma uudesta Pohjantähdestä on tuore ja vahva. Alussa edetään melko kovaa vauhtia, ja lyhyet ytimekkäät katkelmat jouduttavat tuttua tarinaa. Tekijät luottavat selvästi siihen, että katsojat tuntevat ainakin pääosiltaan alkuteoksen. Näin voimme täydentää mielessämme nopeat viitteet Linnan laveampaan ihmiskuvaukseen. Kysymyshän on jo kansallisomaisuudesta, ja uusi päivitys käy hyvin historian kertauskurssista.

Mutta esityksellä on myös omat vahvat kipupisteensä, joihin riittävästi pysähdytään. Ilahduin siitä, että henkilöitä kuvataan aidosti alkuperäisen teoksen hengessä eikä pyritä väkinäiseen modernisointiin. Ei syyllistytä karrikointiin tai porvarien pilkkaan, kuten joskus on tapahtunut, vaan Salpakarit, Töyryt ja muut nähdään oikein ihmisinä aikansa valossa.

Esitys heittää hienosti lenkin edelliseen tulkintaan, kun Esa Latva-Äijö on muuttunut pojasta isäkseen. Entinen Akseli on nyt Jussi Koskela. Vahva tukiranka hän on tässä esityksessä, kun poikia on alkuun vhän vaikea erottaa toisistaan. Vähitellen Verneri Liljan Akseli terästyy kapinanjohtaaksi. Kiistaton aatteellinen keskushenkilö on silti Adolf Halme, Tom Lindholmin erinomainen tulkinta, entisen Heikki Nousiaisen veroinen.

Kertojana toimii alussa ja lopussa vääräleuka Otto Kivivuori. Aimo Räsänen on aivan oikea tyyppi Esko Roineen vanhaan rooliin. Vain Laurilan Anttoo on pantu riehumaan liikaa, ja Koskelan Alma on häivytetty kovin olemattomiin. Elinalla ja Elmalla, Ella Mettäsellä ja Henriikka Heiskasella, on omat aidot hetkensä. Paronin ja Leppäsen Preetin kaksoisrooli on hauska kesintö, Jukka Leisti niissä herkuttelee. Avustajina on käytetty nokialaisia voimia samaan tapaan kuin me aikoinamme hämeenkyröläisiä.

On ihailtava tekijöiden kevyesti liitävää dramaturgiaa, jossa pienin viittein ohitetaan suuria asioita. Ne toimivat ikään kuin muistutuksina, että tällaistakin tässä suuressa kertomuksessa on. Laurilan häätökohtauksessa on rähinää, mutta ei samaa tragiikan viiltoa kuin edellisessä esityksessä. Lavastus rakentuu kahden vahvan talon ja yhden mökin varaan samoin kuin taannoin Jotunin Tohvelisankarin rouvassa. Loput toteutetaan kekseliäästi maastossa miten milloinkin, jopa työväentalo, kapinasota ja kuolemanselli. Akselin paluu kotiin on sentään liian typistetysti kuvattu, ja lopun maanluovutus ja suuri sovintokohtaus tulevat äkkiä yllätyksenä. Päästään näin isänmaallisen jälleenrakennuksen tunnelmaan.

Antti Mikkola suoriutuu vaikeasta tehtävästä joka tapauksessa kaikella kunnialla. Hänen ohjausotteessaan ei ole Kalle Holmbergin juuriin menevää hurjuutta, mutta Mikkola leikkaa kohtauksia älykkäin oivalluksin. Ei hullumpi tämä uuden sukupolven kevennetty, iskuvoimaansa säästeliäästi mutta silti ja siksi tehokkasti käyttelevä Täällä Pohjantähden alla. Pyyynikin monia kokenut kesäteatteri on palannut jurilleen ja löytänyt taas alkuperäisen voimanlähteensä. Kunnioittavat onnittelut!

10.6.2023

Tulin raitsikalla Eliten edustalta myöhään lauantai-iltana.  Vaunu täyttyi Lasipalatsin kohdalla vallattomista ylioppilaista. Kauniita iloisia nuoria. Pari sievää neitosta piti minulle ystävällisesti seuraa ja valitti melua. Kuinka selviän ruuhkasta pois pysäkilläni? Tilanne tuntui mahdottomalta. Kunnes komea nuorukainen kuulutti kovalla äänellä: ”Tehkää tietä herralle!” Nuorten hyökylaine halkeasi kuin valkoinen meri Mooseksen käskystä.

Kuka vielä väittää, että nuorisomme ei osaa käyttäytyä? Eivät nämä tuntuneet olevan edes humalassa, vaikka Kaivariin suunnistivat. Vasta uutisista kuulin, että poliisilla oli silti jonkin verran järjestyshuolia. Puisto oli jopa tyhjennetty. Ilmeisesti sekin sujui yhtä järjestyneesti kuin poistumiseni raitsikasta.

Näin viikonlopun tietämiin kaksi elokuvaa Pariisista. Sama näyttämö, mutta kaksi melko vastakkaista elämänkuvausta. Pieni kirjakauppa Pariisissa näyttää, että anarkistisia yllätyksiä voi sattua jopa vanhojen kirjojen kaupassa. Täytyypä viitata tutuille divarinpitäjille. Hilpeässä tarinassa on mustat juonteensa.

Elokuvan paras sanoma on lukemisen puolustus. Siinä villi nuori näyttelijätär syöksyy kauppaan, hänellä on muita intressejä, mutta hän on valmis myös lukemaan – mahdollisimman lyhyitä kirjoja. Semmoisia joita voi lukea loppuun metromatkalla. Arvokas kauppias tarjoaa hänelle muiden mukana Dostojevskin Valkeita öitä! Tarvitaan Antti Alasen tasoinen elokuvatietäjä ennen kuin vihje avaa yhteytensä. Katsokaa vaikka hänen Film Diarystaan.

Kirjakaupan kätkemät mustat juonteet eivät ole siinä niin syvät kuin elokuvassa Muistan sinut, Pariisi. Terroristit iskevät ravintolaan, asiakkaita ammutaan kasaan. Perustuu tositapahtumaan, kuten hyvin muistamme. Nainen poikkeaa pitämään sadetta ja selviää sattuman kaupalla verilöylystä. Lopun aikaa hän seuloo muististaan, mitä oikeastaan tapahtui. Iskusta selvinneillä on jopa oma Facebook-ryhmänsä, jssa avataan raskaita muistoja. Viihdoin nainen löytää kokin, joka piteli häntä kohtalon hetkillä kädestä.

Elokuvalla on eittämättömät ansionsa, mutta sen tinkimättömyys johtaa tiettyyn yksitasoisuuteen. Kokemus ei juuri liikahda sijoiltaan, etsintä on tiukkailmeisen monomaanista. Ei nyt ihan, mutta sinne päin. Antti arvioi elokuvan korkealle, mutta joutuu myöntämään, että kyseessä olisi mestariteos, jos siinä olisi enemmän enemmän elävyyttä ja vetovoimaa. Itse pitkästyin  aika tavalla, mutta varmasti elokuva puhuttelee todellisen terrorin kohteiksi joutuneita maita kuten Ranskaa.

Johtunee viileästä alkukesästä, että parhaat elämykset koostuvat nyt elokuvista. Suosittu Aftersun on samaan tapaan ulkoisesti niukka ja sisään kääntynyt kuin tuo Pariisin muistelusyöveri. Hauskaa sinänsä, että elokuva voidaan nykyaikana tehdä harmonisesta isä-tytär suhteesta, jossa ei paljon mitään tapahdu. Sitä hyytävämpää oli seurata Salaliittoa Kairossa. Tiedustelussa on samoja tavoitteita niin idässä kuin lännessä, menetelmät vain vaihtelevat. Muslimien sisäisistä jakolinjoista tiedämme aika vähän, uskonto reunustaa kaikkea toimintaa.

Teatterit ovat sulkeneet ovensa eikä kesäteatterikausi ole vielä kunnolla käynnistynyt. Television tuijotus vähenee, mutta lukemista riittää. Kirjoihin on palattava, riippukeinussa tai omenapuun alla ne ovat pian parhaita seuralaisia.  Alan vähitellen muuttaa majaani maalle ja vähentää samalla tätä tietokoneen rassaamista. Mitä kaikkea näkyy luonnossa ja oikeassa elämässä? Jotain voi vielä siitäkin selvitä.

5.6. 2023