Antti Majander käsittelee tietokirjojen ongelmia aamun Hesarissa. Hän on ilokseen saanut käsiinsä Immanuel Nobelia ja hänen poikiaan käsittelevän kirjan, jonka komeaa ulkoasua hän tyytyväisenä kuvailee. Ilmeisesti myös sisältö on painavaa tavaraa.
Tällaiset kirjat alkavat olla harvinaisia, Majander huomauttaa. Tämänkin julkaisemiseen on tarvittu tanakkaa sponsoritukea. Siltala on jälleen onnistunut. Tyydytykseni kasvaa, kun asialla on oma tämänhetkinen kustantajani.
Itse kamppailen oman kirjani käsikirjoituksen kanssa. Päätehtävänä on lyhentää sitä. Kuten Majander toteaa, 400-sivuinen tietokirja on jo mahdollisen ostajan ja lukijan ylärajoilla. Kauhukseni oma opukseni uhkasi kasvaa kaksinkertaisiin mittoihin. Siis suruttako puolet pois?
Ei sentään, mutta kustantajani kanssa käyttelemme kyllä armotta leikkuria. Olisihan komeaa julkaista varsinainen junkkari, mutta lukijat arkailevat liian paksua tietokirjaa. Ja onko muistelma edes tietokirja? Se taitaa pudota subjektiivisen elämänkuvauksen ja kertovan kaunokirjallisuuden välimaille.
Silti sitä on hoikennettava. Olen yleensä julkaissut ylipainoisia opuksia. Eräskin lukija valitti, että joutui leikkaamaan saksilla kirjani kahtia ennen kuin sitä pystyi sängyssä lukemaan. Olisihan kauheaa, jos painava kirja jysähtäisi otsaan kesken lukemisen. Leikkaaminen tuntuu silti brutaalilta.
Mutta ei hätää, selviämme kyllä ymmärtävisen kustantajani kanssa. Sääli on luopua joistakin rakkaista matkakuvauksista, mutta ei auta. Pääasioille on annettava tilaa. Eikö yksi kirjoittajakurssien ohjeista aina kuulu: Kill your Darlings? Miltei säännönmukaisesti lyhentäminen parantaa tekstiä.
Sama ohje koskisi mielestäni myös Helsingin Sanomien ylipitkiä artikkeleita. Ilokseni huomasin, että Pauliina Pnettilä puuttui asiaan viime Suomen Kuvalehdessä kolumnissaan ”Ilman lorotuksia, kiitos”. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että on usein liukuvalla katseella etsittävä, missä piilee jutun ydin. Joskus sitä ei löydykään, juttua on muuten vain lihoteltu kaikenlaisilla sivuhuomioilla.
Kun nuorempana yritti opetella pikalukemisen tekniikkaa, nyt lukunopeuden hidastuessa olisi opeteltava valikoivan poimintalukemisen taitoa. Parasta on silti mietteliäs ja syventyvän verkkaisesti nauttiva lukeminen. Kirjan parissa on myös lupa rauhassa asua.
Entä hallitusohjelma? Parantaako leikkaaminen sitäkin? Ainakin se kasvattaa aiheellisia pelkoja. Hitaasti etenevät siellä leukkaustalkoot. Ennen nämä kääräistiin äkkiä kokoon. Kekkonenko se vitsaili, että hallitusohjelman sopii olla kuin Napoleonin perustuslaki: lyhyt ja epäselvä. Nyt tiedetään, että ohjelmaansa hallitus hirttäytyy seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Siksi joka pikku viilataan.
Näitä ajatellessani syvennyn jo pääasiassa pihalla toukotöihin. Perunaa on jo kylvettynä neljä pitkää vakoa, ja tyttären kanssa saimme aikaan pienen nätin ryytimaan. Vaatimatonkin puutarha tuottaa suurta iloa, ja marjapuskat ja omenapuut työntävät hedelmää omia aikojaan. Ensimmäinen raparperikiisseli on nautittu. Kaikki muu on edessä. Ah maanläheistä onnea.
Leikkaaminen tekee hyvää puille ja puskille, mutta niiden tuotteita ei onneksi tarvitse lyhentää kuten kirjoja tai niiden tukea. Varoituksena todettakoon, että omasta muistelmakirjastani tulee joka tapauksessa kohtalaisen vankka opus. Kunpa sen sisältö vastaisi ulkoisiin mittoihinsa!
20.5. 2023