Panu Rajala

Että näin jumalaiseen aamuun herätä saa, riittää jo elämän tarkoitukseksi. Omenapuu kukkii, laihot vihannoivat ja ruoho pihassa on syötävän vehreää. Aurinko kimmeltää, koko luomakunta pyrkii ihmislasta hyväilemään.

Sääliksi käy johtavia tunnollisia poliitikkojamme, jotka joutuvat kykkimään uljaimmat kevätpäivät Säätytalon pimennossa. Muistan kun ennen vanhaan samassa talossa pidettiin luentoja Rooman runoudesta. Silloin Säätytalo kolisi tyhjyyttään, yliopisto sitä armosta vuokrasi. Nyt ei äänestäjä pääse edes rappuja nousemaan ilman virallista proopuskaa.

Petteri Orpoa hiillostetaan kahdelta taholta. Pysyäkö uskollisena puolueen ryhdikkäille perinteille vai taipuako liberaaliin valtasuuntaan?  Täällä perussuomalaisten riuska rintama, tuolla ruotsalaisten hienostunut heimokunta. Taiteile nyt siinä välissä parhaasi mukaan ja yritä löytää kumpaakin tyydyttävää kompromissia.

RKP kokoontuu kohta ratkaisemaan isänmaan kohtaloita. Hufvudstadsbladetin kolumnissa annettiin äskettäin Orpolle osuvia ohjeita. Ihan ensimmäiseksi hänen tulee stailata imagonsa ajanmukaiseksi. Ehdottomasti uudet silmälasit, tukkaan enemmän vogueta ja mars räätäliin: puvun on istuttava mittojen mukaan. Kravattiako täytyy vaihdella, ei riitä ainainen haalea siniväri. Näissäkö piilee hallituskysymyksen avain?

Orpon vanha perusmiehen malli varmaan tyydyttäisi parhaiten kiistan toista osapuolta. Perussuomalaiset tuskin heltyisivät muodikkaasta pääministeristä. Riittää että Riikka Purra tehostaa sillä puolen sanomaansa kirkkaan värisillä asusteilla ja elovenatytön vehnänvaalealla kampauksellaan. Muut persut voivat rauhassa lämmitellä hänen säihkeessään.

Kun politiikot ovat yrittäneet ajanmukaista ulkoasuaan, tulos on usein ollut koominen. Muistatteko Johannes Virolaisen, kun hän rakastui Kyllikkiin? Hänen hiuksiinsa ilmaantui äkkiä hempeän punaista hennaväriä. Pian se poistuikin. Kalevi Sorsa kokeili muodikkaan ylileveää kravattia ja tarjosi Kari Suomalaiselle ikuisen karikatyyritunnisteen. Jäljet pelottavat. Pidetään Orpo vaan tavallisena Orpona.

Ennen ilvehdittiin, että RKP on kuin vanha huora, joka menee kaikkien kanssa. Nyt entinen aristokraattien puolue on ylpistynyt ja istuu temppelin harjalla vaikoimassa vuohia ja lampaita. Edustajilta menee koko ihana lauantai piloille ilmasto- ja maahanmuuttopohdinnoissa. Eikö vaaleja voisi siirtää entisille paikoille aikaisempaan kevääseen? Maaliskuun hileisinä päivinä tai huhtikuun vaihtuvissa säissä hallitusveuvottelut varmasti sujuisivat keveämmin kuin helisevillä toukohelteillä.

RKP:n eduskuntaryhmän lisäksi Cannesin filmijuhlien jury tekee nyt tärkeää ratkaisua. Saako Suomi viimein hyvityksen euroviisujen ja lätkäkisojen karvaille tappioille? Aki Kaurismäen Kuolleet lehdet on ollut etuoikeutettujen kriitikoiden punnittavana, kun me tavalliset pullaiset näemme sen vasta syksyllä. Meille on jo kerrottu, että kyseessä on uusi mestariteos. Tosin se muistuttaa kuulemma kovasti Kaurismäen entisiä elokuvia. Hänen on tehtävä itsensä näköisiä elokuvia, koska sellaisia häneltä odotetaan. Tuttuus tuottaa turvallisuutta.

Mika Waltari totesi aikoinaan, että taiteilija voi toistaa itseään hienosti, jopa loistavasti, mutta ellei hän pysty uudistumaan, hän on taiteilijana kuollut. Siinä oli mukana varmaan tunnistettavaa itsekritiikkiä, mutta Kaurismäen kohdalla ei kukaan uskaltaisi tällaista lausahtaa. Entisen laadun toistaminen on hänellä ihailtavan mestaruuden merkki. Niinpä jäämme odottamaan, heltiääkö se kultainen palmu viimein kansakuntamme ilon ja ylpeyden aiheeksi.

27.5. 2023

Antti Majander käsittelee tietokirjojen ongelmia aamun Hesarissa. Hän on ilokseen saanut käsiinsä Immanuel Nobelia ja hänen poikiaan käsittelevän kirjan, jonka komeaa ulkoasua hän tyytyväisenä kuvailee. Ilmeisesti myös sisältö on painavaa tavaraa.

Tällaiset kirjat alkavat olla harvinaisia, Majander huomauttaa. Tämänkin julkaisemiseen on tarvittu tanakkaa sponsoritukea. Siltala on jälleen onnistunut. Tyydytykseni kasvaa, kun asialla on oma tämänhetkinen kustantajani.

Itse kamppailen oman kirjani käsikirjoituksen kanssa. Päätehtävänä on lyhentää sitä. Kuten Majander toteaa, 400-sivuinen tietokirja on jo mahdollisen ostajan ja lukijan ylärajoilla. Kauhukseni oma opukseni uhkasi kasvaa kaksinkertaisiin mittoihin. Siis suruttako puolet pois?

Ei sentään, mutta kustantajani kanssa käyttelemme kyllä armotta leikkuria. Olisihan komeaa julkaista varsinainen junkkari, mutta lukijat arkailevat liian paksua tietokirjaa. Ja onko muistelma edes tietokirja? Se taitaa pudota subjektiivisen elämänkuvauksen ja kertovan kaunokirjallisuuden välimaille.

Silti sitä on hoikennettava. Olen yleensä julkaissut ylipainoisia opuksia. Eräskin lukija valitti, että joutui leikkaamaan saksilla kirjani kahtia ennen kuin sitä pystyi sängyssä lukemaan. Olisihan kauheaa, jos painava kirja jysähtäisi otsaan kesken lukemisen. Leikkaaminen tuntuu silti brutaalilta.

Mutta ei hätää, selviämme kyllä ymmärtävisen kustantajani kanssa. Sääli on luopua joistakin rakkaista matkakuvauksista, mutta ei auta. Pääasioille on annettava tilaa. Eikö yksi kirjoittajakurssien ohjeista aina kuulu: Kill your Darlings? Miltei säännönmukaisesti lyhentäminen parantaa tekstiä.

Sama ohje koskisi mielestäni myös Helsingin Sanomien ylipitkiä artikkeleita. Ilokseni huomasin, että Pauliina Pnettilä puuttui asiaan viime Suomen Kuvalehdessä kolumnissaan ”Ilman lorotuksia, kiitos”. Olen hänen kanssaan samaa mieltä siitä, että on usein liukuvalla katseella etsittävä, missä piilee jutun ydin. Joskus sitä ei löydykään, juttua on muuten vain lihoteltu kaikenlaisilla sivuhuomioilla.

Kun nuorempana yritti opetella pikalukemisen tekniikkaa, nyt lukunopeuden hidastuessa olisi opeteltava valikoivan poimintalukemisen taitoa. Parasta on silti mietteliäs ja syventyvän verkkaisesti nauttiva lukeminen. Kirjan parissa on myös lupa rauhassa asua.

Entä hallitusohjelma? Parantaako leikkaaminen sitäkin? Ainakin se kasvattaa aiheellisia pelkoja. Hitaasti etenevät siellä leukkaustalkoot. Ennen nämä kääräistiin äkkiä kokoon. Kekkonenko se vitsaili, että hallitusohjelman sopii olla kuin Napoleonin perustuslaki:  lyhyt ja epäselvä. Nyt tiedetään, että ohjelmaansa hallitus hirttäytyy seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Siksi joka pikku viilataan.

Näitä ajatellessani syvennyn jo pääasiassa pihalla toukotöihin. Perunaa on jo kylvettynä neljä pitkää vakoa, ja tyttären kanssa saimme aikaan pienen nätin ryytimaan. Vaatimatonkin puutarha tuottaa suurta iloa, ja marjapuskat ja omenapuut työntävät hedelmää omia aikojaan. Ensimmäinen raparperikiisseli on nautittu. Kaikki muu on edessä. Ah maanläheistä onnea.

Leikkaaminen tekee hyvää puille ja puskille, mutta niiden tuotteita ei onneksi tarvitse lyhentää kuten kirjoja tai niiden tukea. Varoituksena todettakoon, että omasta muistelmakirjastani tulee joka tapauksessa kohtalaisen vankka opus. Kunpa sen sisältö vastaisi ulkoisiin mittoihinsa!

20.5. 2023

Ihme juttu, täysin järkevät tahot villiintyivät vihreästä elämänilosta. En itse kappaleesta erityisesti välitä, mutta tätä ilmiötä ihastelen. Oli ihan hilkulla, ettei oltu taas torilla koko kansa.

Tosin tässä on paljon huoletonta yleistämistä. On myös somesuunnasta erottuvia yksilöitä. Postilenkkikaverini Tauno, vanhaisäntä, sanoo sulkeneensa aina uutiset ”kun taas alko tää koohotus”. Ei kestä kuunnella joutavaa loilotusta. Kehaisin häntä itsenäiseksi toisinajattelijaksi, mutta hän kielsi senkin: ”Minä olen oikeinajattelija.”

No minä nyt tunnustan katselleeni koko ruljanssin alusta loppuun. Alussa piti vain vilkaista välillä Saksa-lätkämatsin tilannetta. Niukka voitto sillä puolen kompensoi niukan tappion viisuissa. Vaikka harvinainen menestyshän Käärijän chachailu oli. Pidetäänköhän meitä nyt kansallisen itseilon kärkiedustajina? Minne ovat kadonneet mörkit suomalaiset?

Kansanluonteen kannalta osat itse asiassa vaihtuivat Ruotsin kanssa. Ennen nämä hannuhanhet edustivat hilpeätä osaamista ja kevytmielisyyttä, tällä kertaa sen sijaan traagisesti raahautuvaa erontuskaa. Synkkien viisujen Suomi sai puolestaan edustaa hullua heittäytymistä. Me saimme oikein luvan kanssa olla hetken vapaina huolista. Ja sitten Ruotsi meni ja voitti meidän vanhoilla aseillamme!

Miten ovatkaan tyylit muutenkin muuttuneet. Sitä tuli tässä eurohuumassa vertailleeksi. Kun vierailin itse paikan päällä Irlannissa 30 vuotta sitten, laulettiin vielä kauniita melodisia lauluja jokseenkin perusasennossa. Iso elävä orkesteri säesti, kapellimestari tuli arvokkaasti kunkin kotimaasta. Tässä kisassa Katri Helena selviytyi kunniakkaasti 17. sijalle esityksellään Tule luo. Ei tanssinut, ei pyörinyt, ei riehunut, asukin tyylikäs sininen mekko. Sanat stailattiin niin, ettei ollut yhtään tökkivää ä- tai ö-äännettä. Käärijä briljeerasi niillä jo nimessään.

Nyt jokaisen esityksen tulee olla visuaalis-liikunnallinen show kaikkine tehoräiskeineen. Ja Suomen vihreä poika punaisine liehtareineen keikkuu kärjen tuntumassa! Tätä en heti lakkaa ihmettelemästä. Mutta siellähän onkin sankka poppoo esitystä laatimassa ja kokonaisuutta suunnitelemassa. Kykyjä lainataan suruttomasti muista maista. Vielä joitain kansallisia piirteitä kavalkadissa silti erottuu.

Käärijän ansioksi on luettava sekin, että poika lauloi häpeilemättä suomen kielellä. Siitähän on aikojen alussa kiistelty. Ennen oli pakko laulaa omalla kielellä, sitten kielet vapautettiin, ja nyt saa laulaa omalla kielellä. Muistan silloin ennen vanhaan kuulleeni asiantuntijan lausuman, että Suomi menestyy vasta sitten, kun kipaleen saa laulaa englanniksi eikä tällä ugrilaisella kurkkumurteella. Nyt on kaikki variaatiot koettu, ja näin  hyvin taas suomeksi pärjätään.

Tätä Käärijän tekstiä on innostuttu myös ylitulkitsemaan. Siitä on löydetty yllättäviä syvällisyyksiä, kuten usein tapahtuu runoutta analysoitaessa. Hesari, joka muutenkin harrastaa innokkaasti pop-kulttuurin esittelyä, on siinä erototen kunnostautunut. Melko simppeli sanoma on rinnastunut parhaaseen lyriikkaan. Sekin voidaan lukea tekijöiden ihmetöiden joukkoon. Juomalaulua jalostava Käärijä siirtyyy kertaheitolla taiteen eliittiin.

No hyvä näin, ehdin yön valvottuani heti aamulla pyöräillä hautausmaalle ja katsastaa rakkaitteni hautoja. Omaa äitiäni kävin jo viikolla tervehtimässä Malmin hautausmaalla. Ovat he kaikki ruusunsa ansainneet ja enemmänkin. Kunpa olisin tajunnut heidän arvostaan enemmän jo heidän eläessään.

Taunon kanssa kuulimme eilen ensimmäisen kerran käen kukahduksia. Tänään käki pääsi jo radioon kukkumaan. Tämä on rikkainta lintuaikaa, entiseen aikaan Marja niitä tarkkaili kiikarillaan. Olisi jatkettavaa jaloa harrastusta. Päätän yrittää.

Äitien päivänä 2023

Ihminen tarvitsee sosiaalista elämää. Pitkän hiljaisuuden jälkeen se tuntuu tosin pelottavalta. Kuinka solahdan taas joukkoon, vaikka kuinka tuttuun?

Eristyneisyys alkoi murtua jo maalla. Viime lauantaina osallistuin erikoisiin hautajaisiin, vaikka paikka oli tuttu. Erikoinen oli haudattavakin, pappimme ja ystävämme Ari Suutarla. Siunaus Hämeenkyrön kirkossa ja muistotilaisuus Nuuttilassa olivat päähenkilön näköiset. Hauskoja juttuja kuulimme Arin jälkeläisiltä ja ystäviltä hänen urhoollisen elämästään. Totesimme taas, että sokea näkee syvemmin kuin me näemme ja ymmärtää enemmän kuin me oivallamme.

Kun näimme koiran alttarilla, muistin Voitto Viron vakaumuksen, että hänen koiransa pääsee taivaaseen. Luultavasti Arilla oli sama usko, vaikka hän ei toisella puolella enää kai opaskoiraa tarvitsekaan. Istuin pappien ja teologien viisaassa pöydässä. Rovasti Hannu Lehtipuu, 92, kertoi kuinka oli saanut järkevän paperit ajokorttikokeessa.  Minua hän lohdutti todeten, että naisilta voi odottaa mitä tahansa.

Vapuksi ajoin tietysti Helsinkiin. En suinsurminkaan halunnut toistaa viime vapun erehdystä, jolloin kävelin ylipppilaslakki päässä suoraan rantanaapurin valvontakameraan. Siitä maksan vieläkin. Tauno kehotti varomaan edelleen kameroita, kaikenlaista hirveää voi jatkossakin paljastua.

Ullanlinnassa oli tavallista varttuneempaa ja fiksumpaa ohjelmaa, mikä kohotti meidän seniorien mielet. Taivas raikkaan pilvetön. Nautimme pitkästä aikaa lounasta Uunisaaressa hyvällä seurueella. Turkulaiset vieraamme tuntuivat nauttivan miljööstä. Alkoi tuntua siltä, että oikea vappu on palaamassa. Haikeina kohotimme maljamme Marjan muistolle, hän linturetkillään tämän paikan kekkkasikin.

Seuraava sakki oli koolla Pääesikunnassa. Maanpuolustuskurssimme 143 järjestää jatkuvasti uusia tapaamisia, ja nyt oli aihe tavallista painavampi. Kuulimme kuinka kansliapällikkö Esa Pulkkinen valisti, mitä kaikkea Nato meille ja hallinnollemme tuottaa ja mitä kaikkea se meiltä vaatii. Oltermannin Matti Alahuhdan johdolla tarkensimme lisää ajankohtaisia asioita. Tällaiset opetustilaisuudet syventävät sitä, mitä media on jo meille kertonut. Kuten Ullanlinnassa todettin, klassista maalausta ”Kullervon Natoon lähtö” katselemme nyt uusin velvoittunein silmin.

Paras tilaisuus oli silti eilen torstaina. Teimme luokkaretken Tuusulaan, me Norssin klassillinen ylioppilasluokka mallia 1963. Kuusikymmentä vuotta on siitä hurahtanut! Vielä meitä oli koolla puolentoista kymmentä virkeää veikkoa. Yllä valmistaudummea kirjoituksiin latinan piiskurin Tuomo Pekkasen johdolla, melkein kaikki kirjoittivat laudaturin.

Tarkastelimme kulttuurihistoriaa ja muistelimme omia kouluaikojamme. Juttelin veljille Ahosta, Pekka Halosesta, Eero Järnefeltistä ja jopa Sillanpäästä. Tuusulan taiteilijayhteisössäkin vaikutti kaksi vanhaa norssia, Jean Sibelius ja Eino Leino. Jotka tosin eivät oleet kovin sydämellisissä väleissä keskenään. Sibelius ei koskaan säveltänyt yhtään Leinon runoa.

Lounastimme Lottamuseossa eli entisessä Syvärannassa ja katselimme naisnäkökulmasta sodan ajan muistoja. Iltapäivä huipentui promoottorimme Jukkis Virran (vas.) Valkoisessa talossa, jota voi hyvin pitää Rantatien modernina taidegalleriana. Nautimme viiniä ja juustoa ja puhelimme. Alkoi tuntua siltä, että me elämme vielä ja saatamme, jos oikein villeiksi äidymme, kohdata uudelleen taas kolme vuoden kuluttua. Viisi veljeä on poistunut joukosta sitten viime näkemän, hiljaisen hetken vietimme.

Norssi on evästänyt meitä monilla kestävillä viisauksilla. Niinpä nytkin Harry ”Haba” Halén (kuvassa edessä keskellä) muistutti minua ystävällisesti roomalaisesta sananparresta: Bene vixit, qui bene latuit. Vapaasti suomentaen: Hyvin eli se, joka pysyi piilossa. Saatoin vain huokaista, että liian myöhään, hyvä veli, ei mahda enää mitään.

Vanhojen ja nykynorssien futismatsia katselin Sepiksellä siihen saakka, että nuoret meni 2-1 johtoon. Vauhdikasta peliä, mutta sitten alkoi kylmä hätistää ja luntakin ripotteli. Verestin muistoja, maalivahtina pelasin entisaikaan Johiksella. Jyki Malmio niitäkin aikoja muisteli Tuusulassa. Nyttemmin hävisin jo Lede Virranteelle rankkarikisan, ei ole enää entistä reaktioherkkyyttä.

Norssin päivänä 5.5. 2023