Ari Suutarlan lähtö vihlaisi kovasti. Sokea pappi kulki perheeni rinnalla kaksi vuosikymmentä, ja pitempäänkin hänet tunsin. Hämeenkyrön poika hän oli, serkkuni luokkatoveri jo 50-luvulla. Hän oli ensimmäinen sokea ylioppilas maassamme ja sai paljon huomiota osakseen. Siitä pitäen hän on virkansa ohessa toiminut aktiivisesti sokeiden ja vammaisten hyväksi eri järjestöissä ja perustanut Kalle Könkkölän kanssa Abilis-säätiön, joka auttoi kehitysmaiden vammaisia.
Hämeenkyrössä olen parhaiten tullut toimeen pappismiesten kanssa. Hannu Lehtipuu oli ensimmäinen perhepappimme, joka tunsi Elina Ylivakerin kauan ennen minua. Hannu vihki myös meidät Katri Helenan kanssa. Kun tämä liitto purkautui, Hannu totesi, että hän on vihkinyt Panun kaksi kertaa, mutta kolmatta kertaa ei enää vihi. Niinpä Ari astui hänen saappaisiinsa ja vihki meidät Marja Norhan kanssa.
Tällä pitäjällä on ollut merkillisen hyvä pappisonni alkaen 1800-luvun rovasti Forsmanista, jonka pojasta Yrjö Koskisesta tuli historiantutkimuksemme uranuurtaja ja fennomaaninen poliitikko, aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Forsmanin seuraajasta J. H. Ilvosesta Sillanpääkin on kertonut meheviä tarinoita. Sitten oli apupappeja sellaisia kuin Hankala ja Kolari, joiden nimistä paljon vitsailtiin. Puhumattakaan myöhemmästä nuorispastorista Juhani Kalmanlehdosta. Nimi virkaa myöten.
Kaikki minun tuntemani kirkkoherrat ovat olleet enemmän tai vähemmän kirjallisia persoonallisuuksia, mikä tietysti kuuluu pitäjän ominaislaatuun. Lehtipuu kirjoitti nuortenkirjoja nimellä Hannu Lehtinen: Vettä sakeampaa ja Kersat eivät kursaile. Ari Suutarla ilahdutti ja suututti ihmisiä usein ytimekkäillä lehtikirjoituksillaan. Hän oli myös vannoutunut kirjojen keräilijä. Arvatenkin hän on aniharvoja, jolla on täydellinen kokoelma, 106 Mika Waltarin ensipainosta. Keräilynsä huipennuksena hän huusi Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien huutokaupasta Waltarin harvinaisuuden, muutaman sivun mittaisen näytelmän Hankala kosinta 1900 eurolla.
Lehtipuun seuraaja Sakari Virtanen on ahmattimainen lukija, joka virkistää minua joskus kirjojen ja blogini kommenteilla. Hänen seuraajansa Erkki Malmberg kuskasi kerran Marjaa moottoripyöränsä pakkarilla kirjallisuuspiiristä kotiin. Ja nyt on kirkon ensimmäisenä pappina (niinkö pitää sanoa) tohtorismies, Jorma Pitkänen. Kovaa kaartia kaikkineen.
Ari oli ehdoton persoonallisuus, sinnikäs, siekailematon ja suorapuheinen. Minulle hän oli horjumaton tukimies. Hän kävi katsomassa kaikki Myllykolun näytelmät, toiset pariin kertaan. Aina raikui perään kannustavaa kritiikkiä. Herkistyvänä kuulijana hän ”näki” näytelmistä enemmän kuin tavalliset katsojat. Kaikki kirjani hän luki, joskus murisi, useimmiten hyväksyi. Hänen moraaliinsa kuului suvaitsevainen laajakatseisuus, mutta aina myös kriittisyys. Monien matkojen järjestäjänä ja oppaana hän oli erinomaisen paneutunut ja taitava rajoituksistaan huolimatta. Hänen johdollaan kolusimme Roomat ja Maltat ja Jerusalemit ja aina opimme lisää. Viime töinään hän siunasi matkakumppanini Lintu-Marjan kaksi vuotta sitten. Kumpaakin on nyt kova ikävä.
Ajattelen ihaillen eritoten Kirstiä, jolle Ari oli varmasti antoisa mutta myös vaativa ja ajoittain koetteleva elämäntoveri. Joustava, sitkeä ja rakastava puoliso on vanhenevalle omapäiselle miehen arvokkain lahja. Kuvassa Ari laulaa meille vappuna ja Kirsti säestää.
Viikolla on näkynyt joitain selostuksia toisen puolisoni Katrin julkaistusta elämäkerrasta. En halua níitä lehtijuttujen perusteella kommentoida ennen kuin olen tutustunut itse kirjaan. Kun hän tuskin lähettää sitä minulle, ostan sen omalla rahallani Otavan kirjakaupasta. Kun itse lähetin hänelle pienen kirjani kymmenen vuotta sitten, hän kertoo polttaneensa sen avaamattomana betonirenkaassa. Toinen lähettämäni kirja Mika Waltarista palautui paketissa ehjänä ja avaamattomana. Tämän verran meillä on eroa suhteissamme toistemme hengentuotteisiin.
15.4. 2023