Monet hankkeet loksahtavat pääteasemalle. Suomi pinnii kuin pinniikin Naton joukkoihin. Viimeistä vaalitaistelupäivää käydään. Pahimmat lakot on taltutettu. Pikkupakkaset jatkuvat, aurinko paistaa. Ja last but not least, minä pääsin kirjoitustyössäni jollen vielä maaliin niin ainakin väliasemalle. Siltalan katalogi kertoo, että paluuta ei enää ole.

Pitkällistä kirjoittamista seuraa syvä kyllästyminen ja väsymys. Samalla synkeä epäilys: tulikohan raapustettua totaalista roskaa? Tekstiä kelaa kuin jonkun vieraan kirjoittamaa. Olenko sanonut todella noin? Mitä kaikkea on jäänyt pois? Onko siellä sitäkään tai sitä? Ei hitto se on vielä katsottava uudestaan. Ja lopulta: olkoon ihan sellaisenaan, en muuta enää mitään! Onneksi varsinainen toimitustyö on vasta alussa. Ja kuvat ja kaikki!

Muuttamisesta puheenollen, olen todella ällistynyt siitä, että vanhoja klassikkoja on alettu sievistää nykysuuntauksia vastaaviksi. Näin toimitaan jo maailmalla, ja pian suuntaus leviää Suomessa, kuten aina käy. Työmaata tulee riittämään. Kirjailijoilla on paha taipumus välittää teoksisssaan oman aikansa käsityksiä ja ilmauksia. On syntynyt vahva vakaumus, että meidän aikamme on parempaa ja viisaampaa ja vanhempi kerronta on muutettava meidän moraalikäsitystemme mukaiseksi.

Yksi kirjallisuustieteen perusasia on kokonaan unohtunut. Kun kirjailijan, vaikkapa Agatha Christien, kirjassa kuvataan epäkunnioittavasti erirotuisia ihmisiä, ei niitä kirjailija itse useinkaan omalla äänellään tuomitse, vaan hänen keksitty henkilönsä. Eikö siis ole mahdollista enää lukea entisaikojen ihmisistä, joilla on ollut meidän mielestämme vääriä käsityksiä toisista ihmisistä? Onko taannehtiva loukkaantuminen aiheena alkavaan sensuuriaaltoon, jolle ei loppua näy, jos toimeen kunnolla tartutaan. Mitäs ne Shakespearen, Dostojevskin ja Kiven henkilöt oikein törisevätkään? Voiko Venetsian kauppias enää esiintyä millään areenalla ja saako Jukolan Jussi enää huudella hävytömyyksiä Rajamäen rykmentille? Varmasti herjauksia entisaikojen roduille, muukalaisille ja sukupuolille riittää.

En nyt pysty ajattelemaankaan, mitä tietoinen itsesensuuri vaikuttaa uuteen nyt syntyvään kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Varovaisia täytyy kaikkien olla, on ilmaistava asioita kieli keskellä suuta. Kuka enää uskaltaa revitellä sydämensä kyllyydestä? Nähtäväksi jää, kuinka kangistavaan suuntaan vielä mennään. Ihmiskuva ohenee, silostuu ja muuttuu esikuvallisen hyperkorrektiksi. Alkaa jo haukotuttaa.

Vaalikeskusteluissa on ollut vähän odotettua enemmän rätinää, ja sekin näyttää joitain hämmentävän. Ei saisi niin kauheasti sosotella ja riidellä. Silti tavat ovat siistiytyneet. Muistan minäkin vanhat turnajaiset, jolloin Vennamo keräsi ensimmäiset jytkynsä vuonna 1970. Kekkonen sai vaalituloksia seuratessaan sydänkohtauksen. Akateemiko Matti Kuusi kirjoitti, että tunsi vaaleista ”happaman kirpeää mielihyvää”, vaikka ei vennamolaisia äänestänytkään. Vaali oli hänelle todistus siitä, että kansa pystyi liikkumaan. Tuskin tulee enää niin yllättäviä vyörytyksiä. Kaikki ovat linnoittautuneet henki kurkussa täpäriin asemiinsa.

Kävelenpä minäkin huomenna tuonne Eiranrannan väistötiloihin piirtämään kallisarvoisen ääneni. Sittenpä nähdään! Olen muuten kuunnellut äänikirjana Juha Rautaheimon ja Sari Rainion rikosromaania Vanajat eivät vaikene, jossa liikutaan juuri kävelyreittini paikoilla, Engelinaukillla, Juhani Ahon patsaalla, Eiran puistossa ja Rehbinderintiellä. Leppoisaa vähän Waltarinhenkistä paikalliskuvausta. Vielä ei ole tullut vastaan kovin pahoja loukkauksia meidän aikamme helsinkiläisistä, vaikka yksi moraaliton nilviäinen taustalla jo likuskelee. Uskon että hänkin lopussa paljastuu kunnon stadilaiseksi.

1.4. 2023