Panu Rajala

Maahan tunnusteltiin hallitusta, mutta minä luin tiiviisti kirjani vedoksia ja laadin kuvatekstejä. Kirjasta uhkaa paisua paksu, mikä ei ole uutta.  Korjauksiin menee aikaa. Pihatöitäkin pitäisi aloitella. Samalla pöydän kulmalla odotti uusi kirja, Katri Helena laulaja, kirjoittanut Elina Hirvonen.

Viimein siihen illalla tartuin. Sain viipyä pitkästä aikaa sängyssä entisen puolisoni kanssa, tosin vain muistojensa parissa  ja myös omieni. Samoja aikoja osin muistelemme, mutta hyvin eri tunnelmissa.

Kirja on kohteensa subjektiivisesti puhelema teos, mutta elämäkerraksi rakennettu. Kirjoittaja Elina Hirvonen näkyy sijoittaneen aina väleihin ajankuvan katsauksia. Niitä ei kovin läheisesti nivota laulajan elämyksiin. Juttu kulkee notkeasti, onhan se kokeneen kirjailijan tekoa.

Tietysti teroitin silmäni niihin vaiheisiin, jotka parhaiten tunnen, eli yhteisiin vuosiimme. On myönnettävä, että yllätyin niiltä osin muistelmien sävystä. Se tuntuu varsin kielteiseltä, jopa katkeran aggressiiviselta. Tällaista en muista ennen Katrilta koskaan kuulleeni. Jäin ihmeissäni miettimään, mikä häneen nyt on mennyt. Miksi hän haluaa julkaista tällaisen syyteryöpyn kaksikymmentä vuotta eromme jälkeen, jonka hyvässä sovussa yhdessä päätimme.

Varmaan hänellä on omat syynsä. Mutta jos muistelija onkin halunnut julkisesti mustamaalata entisen miehensä, hänen olisi mielestäni sopinut pysytellä paremmin edes tosiasioiden tuntumassa. Pari oireellista esimerkkiä.

Kertoja toteaa, että en ollut hänen isänsä hautajaisissa. Tosiasiassa olin ja kannoin arkkuakin. Mitäpä siitä enää, mutta kirja vilisee samanlaisia muistivirheitä ja ohituksia. Amerikan kiertueellamme Washingtonin suurlähetystössä pidettiin suuri Sinuhe-elokuvanäytös, jossa esitelmöin Mika Waltarista. En puhunut Silanpäästä kuten kirjassa huitaistaan. Katri sekoittaa toiseen tilaisuuteen Lontoossa. Faktojen tarkistus ei ole kuulunut tekijäparin hyveisiin.

Kirjani Lavatähti ja kirjamies (2013) , jonka Katri kertoo polttaneensa, olisi ollut hyväksi avuksi. Se ei näemmä kuulu muistelmien lähdeluetteloon. Lehtihaastattelut on katsottu pätevämmiksi lähteiksi. Lisää huomattavasti myönteisempää vertailuaineistoa tarjoan omissa muistemissani loppukesästä, jos nyt puolisoni sitäkään vaivautuu vilkaisemaan.

Kun palasimme euriviisuista Irlannista, luin todella lentokoneessa Saarikosken Dubliniin liittyvää Kirjettä vaimolleni ja otin kai tuplawhiskyn. Lyhyellä lennnolla tuskin ehdin tulla humalaan, kuten kirjassa väitetään. Jos luin siitä otteita vierustoverille, tein sen ystävällisessä viihdyttämistarkoituksessa. Hän sanoo tempaisseensa kirjan käsistäni, mikä kuvaa hänen luonnettaan ja suhdettammekin.

Nämähän ovat triviaaleja seikkoja, ja kirjassa on paljon samantasoista pikku niuhotusta. Yhteen kohtaan haluan kuitenkin kiinnittää vakavampaa huomiota. Näin jo kaupan lööpistä, että olen viettänyt hääyöni vieraan naisen kanssa! Siinä meinasivat ostokset jäädä tekemättä.

Mitä siis on tapahtunut? Hauskoissa häissämme Kutsumuksessa Petoman-orkesteri lopetti tanssimusiikin melko aikaisin, siinä kymmenen maissa. Väki alkoi purkautua kotimatkoille. Oliko niin, että lähdin saattamaan tarjoiluapulaista tavaroineen autolleen ja jatkoin vanhaan kotiini Viehätykseen tarkistamaan, että vanhempieni, tätini ja lasteni majoitukset olivat kunnossa. Saatoin siinä jonkin tovin viiivähtää, kertailimme kai häiden kulkua ja kohokohtia. Hyvin ehdin vielä takaisin Kutsumukseen hääyötämme viettämään.

Tämän pohjalta morsiameni on päässään kehittänyt traagisen itkutarinan, jonka halusi nyt lanseerata kaikelle kansalle. Koko maa paperoitiin lööpeillä tästä törkeästä petoksestani, joka muuttuu ihmisten mielissä todella tapahtuneeksi. Loppuikäni saan sitä kantaa. Senkin kyllä kestän. Tänne vaan syyparka, täällä on entistäkin.

Morsian kertoo suostuneensa alun alkaen häihin epäröiden ja hampaitaan kiristellen, onnea näytellen. Yllä olevan kuvan perusteella hän ansaitsisi näyttelemisestä vähintään pääosa-Oscarin.

Lohtuna voin kiittää sallimusta siitä, että sain sentään kohdata kaksi avaramielistä ja syvästi ymmärtävää vaimoa, jotka murheekseni erkanivat tästä elämästä kohtuuttoman aikaisin.

29.4. 2023

Ari Suutarlan lähtö vihlaisi kovasti. Sokea pappi kulki perheeni rinnalla kaksi vuosikymmentä, ja pitempäänkin hänet tunsin. Hämeenkyrön poika hän oli, serkkuni luokkatoveri jo 50-luvulla. Hän oli ensimmäinen sokea ylioppilas maassamme ja sai paljon huomiota osakseen. Siitä pitäen hän on virkansa ohessa toiminut aktiivisesti sokeiden ja vammaisten hyväksi eri järjestöissä ja perustanut Kalle Könkkölän kanssa Abilis-säätiön, joka auttoi kehitysmaiden vammaisia.

Hämeenkyrössä olen parhaiten tullut toimeen pappismiesten kanssa. Hannu Lehtipuu oli ensimmäinen perhepappimme, joka tunsi Elina Ylivakerin kauan ennen minua. Hannu vihki myös meidät Katri Helenan kanssa. Kun tämä liitto purkautui, Hannu totesi, että hän on vihkinyt Panun kaksi kertaa, mutta kolmatta kertaa ei enää vihi. Niinpä Ari astui hänen saappaisiinsa ja vihki meidät Marja Norhan kanssa.

Tällä pitäjällä on ollut merkillisen hyvä pappisonni alkaen 1800-luvun rovasti Forsmanista, jonka pojasta Yrjö Koskisesta tuli historiantutkimuksemme uranuurtaja ja fennomaaninen poliitikko, aateloituna Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Forsmanin seuraajasta  J. H. Ilvosesta Sillanpääkin on kertonut meheviä tarinoita. Sitten oli apupappeja sellaisia kuin Hankala ja Kolari, joiden nimistä paljon vitsailtiin. Puhumattakaan myöhemmästä nuorispastorista Juhani Kalmanlehdosta. Nimi virkaa myöten.

Kaikki minun tuntemani kirkkoherrat ovat olleet enemmän tai vähemmän kirjallisia persoonallisuuksia, mikä tietysti kuuluu pitäjän ominaislaatuun. Lehtipuu kirjoitti nuortenkirjoja nimellä Hannu Lehtinen: Vettä sakeampaa ja Kersat eivät kursaile. Ari Suutarla ilahdutti ja suututti ihmisiä usein ytimekkäillä lehtikirjoituksillaan. Hän oli myös vannoutunut kirjojen keräilijä. Arvatenkin hän on aniharvoja, jolla on täydellinen kokoelma, 106 Mika Waltarin ensipainosta. Keräilynsä huipennuksena hän huusi Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien huutokaupasta Waltarin harvinaisuuden, muutaman sivun  mittaisen näytelmän Hankala kosinta 1900 eurolla.

Lehtipuun seuraaja Sakari Virtanen on ahmattimainen lukija, joka virkistää minua joskus kirjojen ja blogini kommenteilla. Hänen seuraajansa Erkki Malmberg kuskasi kerran Marjaa moottoripyöränsä pakkarilla kirjallisuuspiiristä kotiin. Ja nyt on kirkon ensimmäisenä pappina (niinkö pitää sanoa) tohtorismies, Jorma Pitkänen. Kovaa kaartia kaikkineen.

Ari oli ehdoton persoonallisuus, sinnikäs, siekailematon ja suorapuheinen. Minulle hän oli horjumaton tukimies. Hän kävi katsomassa kaikki Myllykolun näytelmät, toiset pariin kertaan.  Aina raikui perään kannustavaa kritiikkiä. Herkistyvänä kuulijana hän ”näki” näytelmistä enemmän kuin tavalliset katsojat. Kaikki kirjani hän luki, joskus murisi, useimmiten hyväksyi. Hänen moraaliinsa kuului suvaitsevainen laajakatseisuus, mutta aina myös kriittisyys. Monien matkojen järjestäjänä ja oppaana hän oli erinomaisen paneutunut ja taitava rajoituksistaan huolimatta. Hänen johdollaan kolusimme Roomat ja Maltat ja Jerusalemit ja aina opimme lisää. Viime töinään  hän siunasi matkakumppanini Lintu-Marjan kaksi vuotta sitten. Kumpaakin on nyt kova ikävä.

Ajattelen ihaillen eritoten Kirstiä, jolle Ari oli varmasti antoisa mutta myös vaativa ja ajoittain koetteleva elämäntoveri. Joustava, sitkeä ja rakastava puoliso on vanhenevalle omapäiselle miehen arvokkain lahja. Kuvassa Ari laulaa meille vappuna ja Kirsti säestää.

Viikolla on näkynyt joitain selostuksia toisen puolisoni Katrin julkaistusta elämäkerrasta. En halua níitä lehtijuttujen perusteella kommentoida ennen kuin olen tutustunut itse kirjaan.  Kun hän tuskin lähettää sitä minulle, ostan sen omalla rahallani Otavan kirjakaupasta. Kun itse lähetin hänelle pienen kirjani kymmenen vuotta sitten, hän kertoo polttaneensa sen avaamattomana betonirenkaassa. Toinen lähettämäni kirja Mika Waltarista palautui paketissa ehjänä ja avaamattomana. Tämän verran meillä on eroa suhteissamme toistemme hengentuotteisiin.

15.4. 2023

Pääsiäinen innosti paitsi ulkoilemaan myös lukemaan. Amos Ozin romaani Juudas (2014, suomeksi 2018) veti kerrassaan mukaansa. Juuri kun Israelin ja Palestiinan alueilla taas rähinöidään, kirja sai ajankohtaista terää ja merkitystä.

Ensimmäisen kerran Ozin romaania minulle kehui professori Amos Pasternak, joka veti Tampereen yliopistossa Taide ja taudit -seminaaria. Muistaakseni bileissä Maila Böhmin luona Pasternak painotti, että Oz ansaitsisi jo Nobel-palkinnon. Siitä pitäen olen odottanut tilaisuutta kirjan lukemiseen, ja nyt se ilokseni löytyikin omasta hyllystä – kuinka lie sinne kulkeutunut, kuitin mukaan turkulaisesta antikvariaatista.

Amos Oz laatii yksinkertaisen kuvion lukunsa heittäneestä opiskelijasta, joka ajautuu pientä palkkaa vastaan pitämään seuraa vanhalle oppineelle raajarikkoiselle miehelle. Samassa taloudessa asuu vanhuksen miniä, salamyhkäinen ja houkutteleva Atalja. Tämän aviomies ja siis vanhuksen poika on kuollut hirveällä tavalla arabeja vastaan käydyssä sodassa 1948. Julma tragedia varjostaa vaivihkaa kehittyvää eroottista juonenlankaa.

Romaanin pääaineksina ovat keskustelut ja pohdinnat juutalaisten ja arabien päättymättömistä ristiriidoista, joille ei näy loppua. Pohjimmaisena teemana kulkee kuitenkin päähenkilön Shmuel Ashin keskeneräinen tutkielma Jeesuksesta juutalaisten silmin. Polttavaa kysymystä lähestytään monelta kulmalta, mutta yksi havahdutti erityisesti.

Oz kehittelee päähenkilönsä avulla tulkintaa, jonka mukaan Juudas Iskariot yritti kaikkensa todistaakseen, että Jeesus oli todellakin Jumalan poika. Nimenomaan Juudas halusi, että Jeesus tuli Jerusalemiin ja antoi ristiinnaulita itsensä, jotta voisi ristiltä pelastautumalla todistaa kaikille jumaluutensa. Tosiasiassa Jeesus olisi itse vain halunnut jatkaa toimintaa Galilaeassa, parantaa ihmisiä, tehdä ihmetekoja ja julistaa sanomaansa.

Varta vasten Juudas sai ylipapit ja roomalaiset kiinnittämään huomionsa Jeesukseen todistamalla hänet vaaralliseksi kansankiihottajaksi. Muutenhan tällaisia saarnamiehiä ja kylähulluja vilisi roomalaisten jaloissa. Juuri Juudas järjesti niin, että Jeesus vangittiin, tuomittiin ja ristiinaulittiin. He sopivat, että tämä  laskeutuu Jumalan avulla ristiltä elävänä ja lyö kaikki ällikällä. Kun niin ei tapahdukaan, Juudas pettyy, romahtaa ja hirttäytyy. Jeesus ei ollutkaan Jumalan poika!

Joten Jeesus se tässä petturi olikin, petti itseensä asetetut suuret toiveet uudesta maailmanjärjestyksestä. Hän ei tuonutkaan rauhaa ja rakkautta maan päälle, vaan kuoli tavallisen rikollisen tavoin. Juudas ei enää ehtinyt kuulla tarinan myöhempiä vaiheita. Hän kuitenkin oli ensimmäinen ja vilpittömin kristitty, kun muut opetuslapset vasta hapuilivat tai kielsivät mestarinsa. Monet Jeesuksen vastahakoiset lausumat näyttävät tukevan Ozin tulkintaa: ”ota pois tämä malja” tai ”Jumalani Jumalani, miksi minut hylkäsit”. Jeesuksen suuri show ei toteutunutkaan sillä tavoin kuin Juudas oli suunnitellut. Siihen tarvittiin myöhempiä toimia ja ihmeitä.

Siitä pitäen Juudas on väärämielisesti kantanut maailman suurimman petturin leimaa ja leimannut samalla kaikki juutalaiset. Hänet kuvataan aina vihattuna koukkunokkaisena konnana, pettureiden perikuvana. Ozin romaanin sivuhenkilö, aiemmin kuollut Shealtiel Arabanel yritti lähentyä arabeja ja kannatti sovinnossa jaettua valtiota, mutta niin sai hänkin eliniäkseen petturin leiman ja eli hylättynä erakkona loppuelämänsä. Tästä romaanin sanoma ponnahtaa keskelle tämänpäiväisiä ja uudelleen ajankohtaisia ristiriitoja. Sopu arabien ja juutalaisten välillä näyttää taas entistä mahdottomammalta, ja samalla kummankin osapuolen sisäiset kiistat syvenevät.

Näin romaani voi parhaimmillaan sohaista ajatuksia ja asetella sekä historialliset myytit että verekset väkivallan ilmentymät uudenlaiseen järjestykseen lukijan mielessä. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja! Ikävä kyllä Jerusalemissa syntynyt Amos Oz ei ehtinyt eläessään saada ansaitsemaansa Nobel-palkintoa. Hän kuoli 79-vuotiaana 2018.

12.4. 2023

Pitkästä aikaa Taunon kanssa postilenkillä. Siinä on aikaa tarkastella aamun pikkupakkasta ja muistella yöllistä kuutamoa. Joutsenet huutelevat jo rannoilla, iso parvi hanhia lensi peltojen yli. Kesää kohti kaiken aikaa mennään.

”Sanna otti nokkiinsa, kun ei päässyt ykköseksi”, Tauno totesi. Siinä onkin melko ytimekäs poliittinen analyysi. Toimitttajien spekulaatiot eivät pysty lisäämään siihen mitään olennaista. Keskustan tilanne täällä päin murehduttaa. Naapurikylän poika Jouni Ovaska sai sentään paikkansa uusittua varsin vakuuttavasti.

Pohjois-Amerikan puolustusliittoon olemme toistaiseksi tyytyväisiä. Siinä nyt ollaan pontevina jäseninä. ”Kyllä täällä Vanajan kylässäkin on vähän turvallisempi olo”, Tauno myönsi. Mekin marssimme postilaatikolle tavallista ryhdikkäämmin.

Uutiset jauhavat politiikan tilanteita täysillä läpi pääsiäisen. Ennen pidettiin pientä rauhoitustaukoa. Koska käytäntö muuttui, kuka muistaa? Se oli silloin, kun Ceausescut teloitettiin Romaniassa joulupäivänä 1989. Eikä uutisissä tiedetty mitään, koska joulunpyhinä ei lähetetty uutisia! Kyllä tuli äkkiä muutos. Suomalaisia ei soivi pitää pimennossa päivääkään, oli mikä pyhä hyvänsä.

Onneksi on J. S. Bach, joka rauhoittaa passioillaan täysin kahtena iltana ajattelemaan vain ikuisia ajatuksia. Irrottautuminen on muutenkin henkilökohtainen kysymys, ei tarvitse olla koko ajan median saati sitten somen satimessa. Silti on mukavaa, että lehti kääntyy tänne maille niin kätevästi. Hesarissa on hyvä artikkeli keskustan tappion syistä maakylien tasolta tarkasteltuna.

Anna-Maja Henrikssonia en silti pidä tulevana pääministerinä, vaikka Junkkari sellaista konseptia syöttelee. Sorsakin kerran uhkaili Törngren-tyyppisellä hallituksella, kun asiat juuttuivat umpikujaan. Ei siitäkään pitkäikäistä tullut.

Taas sekosin päivänpolitiikkaan, vaikka tarkoitus oli nimenomaan ravistautua siitä irti. Pääsiäinen on parasta lukuaikaa. Pöydällä kilpailee kaksi kirjaa: Pirkko Saision Passio ja Amos Ozin Juudas. Jälkimmäinen lähtee liikkeelle luonnikkaammin, mutta Saision katkelmallisuus voi siitä vielä kiinteytyä. Nyt ei tule lehtiäkään pariin päivään, hienoa.

Tavoitteena on ottaa polkupyörä tallista, kun ei hiihto oikein enää suju. Jospa huristamme Ainon kanssa kirkolle pikkuasioille. Pitää vain varoa jäätiköitä. Tämä on uljasta aikaa, tämä vaihe keväästä. Kunpa osaisi nauttia jokaisen päivän jokaisesta hetkestä.

Ensi viikolla ne tulevat joka tapauksessa taas kertomaan, kuinka maata on hallittava. Eikä sotaa lähimailla lopeta mikään, ei sitä voi olla murehtimatta. Pääsäiäsen vapahdus ei ulotu Ukrainaan, vaikka kuinka toivoisimme.

Lankalauantaina 2023

Monet hankkeet loksahtavat pääteasemalle. Suomi pinnii kuin pinniikin Naton joukkoihin. Viimeistä vaalitaistelupäivää käydään. Pahimmat lakot on taltutettu. Pikkupakkaset jatkuvat, aurinko paistaa. Ja last but not least, minä pääsin kirjoitustyössäni jollen vielä maaliin niin ainakin väliasemalle. Siltalan katalogi kertoo, että paluuta ei enää ole.

Pitkällistä kirjoittamista seuraa syvä kyllästyminen ja väsymys. Samalla synkeä epäilys: tulikohan raapustettua totaalista roskaa? Tekstiä kelaa kuin jonkun vieraan kirjoittamaa. Olenko sanonut todella noin? Mitä kaikkea on jäänyt pois? Onko siellä sitäkään tai sitä? Ei hitto se on vielä katsottava uudestaan. Ja lopulta: olkoon ihan sellaisenaan, en muuta enää mitään! Onneksi varsinainen toimitustyö on vasta alussa. Ja kuvat ja kaikki!

Muuttamisesta puheenollen, olen todella ällistynyt siitä, että vanhoja klassikkoja on alettu sievistää nykysuuntauksia vastaaviksi. Näin toimitaan jo maailmalla, ja pian suuntaus leviää Suomessa, kuten aina käy. Työmaata tulee riittämään. Kirjailijoilla on paha taipumus välittää teoksisssaan oman aikansa käsityksiä ja ilmauksia. On syntynyt vahva vakaumus, että meidän aikamme on parempaa ja viisaampaa ja vanhempi kerronta on muutettava meidän moraalikäsitystemme mukaiseksi.

Yksi kirjallisuustieteen perusasia on kokonaan unohtunut. Kun kirjailijan, vaikkapa Agatha Christien, kirjassa kuvataan epäkunnioittavasti erirotuisia ihmisiä, ei niitä kirjailija itse useinkaan omalla äänellään tuomitse, vaan hänen keksitty henkilönsä. Eikö siis ole mahdollista enää lukea entisaikojen ihmisistä, joilla on ollut meidän mielestämme vääriä käsityksiä toisista ihmisistä? Onko taannehtiva loukkaantuminen aiheena alkavaan sensuuriaaltoon, jolle ei loppua näy, jos toimeen kunnolla tartutaan. Mitäs ne Shakespearen, Dostojevskin ja Kiven henkilöt oikein törisevätkään? Voiko Venetsian kauppias enää esiintyä millään areenalla ja saako Jukolan Jussi enää huudella hävytömyyksiä Rajamäen rykmentille? Varmasti herjauksia entisaikojen roduille, muukalaisille ja sukupuolille riittää.

En nyt pysty ajattelemaankaan, mitä tietoinen itsesensuuri vaikuttaa uuteen nyt syntyvään kirjallisuuteen ja muuhun taiteeseen. Varovaisia täytyy kaikkien olla, on ilmaistava asioita kieli keskellä suuta. Kuka enää uskaltaa revitellä sydämensä kyllyydestä? Nähtäväksi jää, kuinka kangistavaan suuntaan vielä mennään. Ihmiskuva ohenee, silostuu ja muuttuu esikuvallisen hyperkorrektiksi. Alkaa jo haukotuttaa.

Vaalikeskusteluissa on ollut vähän odotettua enemmän rätinää, ja sekin näyttää joitain hämmentävän. Ei saisi niin kauheasti sosotella ja riidellä. Silti tavat ovat siistiytyneet. Muistan minäkin vanhat turnajaiset, jolloin Vennamo keräsi ensimmäiset jytkynsä vuonna 1970. Kekkonen sai vaalituloksia seuratessaan sydänkohtauksen. Akateemiko Matti Kuusi kirjoitti, että tunsi vaaleista ”happaman kirpeää mielihyvää”, vaikka ei vennamolaisia äänestänytkään. Vaali oli hänelle todistus siitä, että kansa pystyi liikkumaan. Tuskin tulee enää niin yllättäviä vyörytyksiä. Kaikki ovat linnoittautuneet henki kurkussa täpäriin asemiinsa.

Kävelenpä minäkin huomenna tuonne Eiranrannan väistötiloihin piirtämään kallisarvoisen ääneni. Sittenpä nähdään! Olen muuten kuunnellut äänikirjana Juha Rautaheimon ja Sari Rainion rikosromaania Vanajat eivät vaikene, jossa liikutaan juuri kävelyreittini paikoilla, Engelinaukillla, Juhani Ahon patsaalla, Eiran puistossa ja Rehbinderintiellä. Leppoisaa vähän Waltarinhenkistä paikalliskuvausta. Vielä ei ole tullut vastaan kovin pahoja loukkauksia meidän aikamme helsinkiläisistä, vaikka yksi moraaliton nilviäinen taustalla jo likuskelee. Uskon että hänkin lopussa paljastuu kunnon stadilaiseksi.

1.4. 2023