Panu Rajala

Riikka Purran kommentista tuli vaalien lentävin lause. Sitä tullaan toistamaan vielä niin kauan kuin kulttuurista yleensä keskustellaan. Niin lähdin minäkin tutkiskelemaan, mitä luksusta olen parin kuluneen viikon aikana saanut nauttia.

Kesken pitkäjänteisen kirjoitustyön (luksusta sekin) lähdin räntäsateessa talsimaan Suomalaiselle Klubille, missä Sauli Tiilikainen ja Juha Kandolin antoivat runollis-muiikillisen matinean iltapäivän ratoksi. Aarno Cronvall tietysti juonsi. Mitä nautinnollisin irtautuminen päivän harmaudesta. Saulin ääni ja eläytyminen esityksiin oli ehdottomasti luksusta, Kandolinin lausunta pikemmin arjen vankkaa ruisleipää. Henkeni sai ravintoa.

Paluumatkalla poikkesin Galleria Duettoon katselemaan Inari Krohnin uutta taidetta, jota en päässyt juhlistamaan avajaisiin, koska olin maalla hiihtämässä (luksusta, jos latu luistaa). Ilahduin taiteilijan uudistumisesta. Mukana on edelleen värikylläistä maisemailoittelua, mutta mukaan on tullut uutta syvämietteisyyttä, raamatullista aihepiiriä yhdistettynä avariin vuorinäkymiin. Jänniä olivat myös grafiikan lehdet alkuperäisinä ja väritettyinä. Luksusta silmälle. Talsin kotiin selvästi virkistyneenä.

Sitten tullaan varsinaiseen taidepläjäykseen. Oopperahan nyt on ylintä ylellisyyttä, mitä yhteiskunnan tukema laitos meille voi tarjoilla. Päätin kestää viisituntisen istunnon ja laittauduin ystäväni houkuttelemana katsomaan ja kuuntelemaan Richard Wagnerin Siegfriedin Kansallisoopperaan. Sieltä sitä tulvi, mahtavaa musiikkia mielestäni loistavasti soitettuna Hannu Linnun johdolla. Solistit olivat valioluokkaa, Wagner-laulantahan tarvitsee ihan oman kestotyyppinsä, kuten olen kuullut sanottavan. Todella kestäviä laulajia kuultiin, joista Tommi Hakala oli vaikuttavin Vaeltajan hahmossa.

Mutta mitä hittoa. Miksi ihmeessä lavastus oli alussa peräisin autohajottamosta ja koheni kyllä valaistuksin ja elävin tulipyörin satumaisiin sävyihin myöhemmissä näytöksissä. Vielä hullummin oli käynyt laulajien, jotka puvustaja oli pukenut säälittäviin resupekkarytkyihin. Ilmeisesti myyttisestä sankarihahmosta Siegriedistä oli näin haluttu riisua kaikki sankaruus, kun hän siinä rönttypaidassaan ja polvihousuissaan tepasteli ja muka takomaansa miekkaa voittoisasti helskytteli. Luksusta musiikki ja laulu, mutta rähjäluokkaa lavastus ja puvustus.

Ylellistä on myös aivan arkinen ele: voit poimia hyllystäsi kirjan, joka on jäänyt lukematta tai kannattaa lukea uudelleen. Näin urakoin loppuun Haruki Murakamin lähes 900-sivuisen Vieterilintukronikan, jossa pähkäiltävää ja mystisiä arvoituksia riittää, myös karmeaa sadismia maailmansodan ajoilta. Hirvittää mitä edelleen nousee esiin, kun Ukrainan sodan rikoksia aletaan selvittää, jos niin pitkälle koskaan päästään. Mutta luin ja kestin, osin kammottavan käänteistä luksusta.

Parastaikaa on menossa Antti Hurskaisen pienempi romaani Suntio, jonka uskonnollis-filosofiset keskustelut keikailevat älyllisinä kiepsahduksina. Aihepiiri, kirkollinen elämä sisältä kuvattuna, on kiintoisa. Enempää en osaa vielä sanoa, kun kirja on kesken.

Myös televisio tarjoaa kirjallis-älyllisiä elämyksiä elokuvankin muodossa: sellainen oli äsken nähty Godardin filmatisointi Moravian romaanista Keskipäivän aave. Olen kerran pitänyt luentosarjan Moravia tuotannosta, joten katsoi leffan silmä kovana. Se oli tiheänään kirjallisia viittauksia, mutta vähemmän elokuvallista liikettä. Odysseus-elokuvan filmauspaikka oli upea. Brigitte Bardota katseli ihan ilokseen, muistuivat siinä mieleen nuoruuden elämykset. Hän edusti elokuvan elävää luksusta.

Kevään kirjallisuuden kirkkain tähti on ehdottomasti Kiira Korpi, taitoluistelija ja elämänmieterunoilija. Toteutuu tuttu juttu: kun kirjaa oikein hartiavoimin kriitikko ruskoi Hesarissa, se lähtee lentoon ja nousee kohta myyntlistojen kärkeen. Tuntuu melkein kuin taustalla olisi markkinointiosaston tietoinen suunnitelma. Julkkikset kehuvat kirjaa kilvan ennen kuin ovat ehtineen edes vilkaista sitä. Näin luistelee eräänlainen luksustuote piruettimaiseen pistevoittoon kriitikostaan.

Voimme siis olla vakuuttuneita siitä, että kulttuuri on ehdottomasti elämää kohottava alue eikä mikään ”välttämätön osa arkea”, kuten on lennottomasti tolkutettu. Eläköön elinvoimainen luksus! Jos Riikka Purra lausumansa ansiosta purjehtii vaalivoittoon, en pahastu enkä pelkää: silloin vasta leikkausten uhatessa kiivas kulttuurikeskustelu valloilleen riehahtaakin. Ja sehän on aina elämän merkki. Ahdistettu taide on monesti antanut parastaan.

25.3. 2023

Eläköön, nyt olemme taas ylimpiä ystäviä Turkin kanssa! Moninkertaisena Istanbulin kävijänä riemuni on rajaton. Turkkiin voi taas matkustaa tuntematta pistoja sydänalassaan. On otettava uusi painos Valkoliljojen maasta! Liittolaisia on lupa ja vähän velvollisuuskin kannattaa.

Ehkä vanhaan heimoveljeen Unkariinkin suhteemme vähitellen kohentuvat. Magyaarit olivat hyvinkin lähellä sydäntämme ennen kuin Orban alkoi siellä kukkoilla. Itäiset valtiaat ovat nyt saaneet näyttää mahtiaan. Sándor Petöfi uudelleen arvoonsa! Kun Sillanpää sai 1939 Nobelin, unkarilaiset kirjailijat kirjoittivat runoja Siljan kunniaksi.

Tyynnyttävää oli katsella meidän valtionjohtajamme terävää ja täsmällistä esiintymistä aamulla tv:ssä. Sauli Niinistön diplomaattinen sukkulointi on ollut paitsi näyttävää myös tehokasta. Totta kai asioita valmistellaan isommalla joukolla, mutta presidentin johtoasema on kiistaton ilman ulkoisia valtiaan elkeitä. Miten meillä taas on näin hyvä herraonni.

Kuuntelin perjantaina Ruben Stillerin ohjelmaa, jossa Kai Ekholm puhui kiintoisia sensuurista. Vauhdikkaasta jutusta tarttui korvaan joitakin suurpiirteisiä haksahduksia. Joskus vanhat myytit ovat hyvin sitkeitä. Valistuneet herrat toistivat taas väärän käsityksen siitä, että Mika Waltari olisi 1930-luvulla vastustanut ulkomaisen kaunokirjallisuuden suomentamista! Jopa minä olen kumonut tämän aikoja sitten Waltarin elämäkerrassa Unio mystica.

Ironia on tunnetusti vaikea tyylilaji ja kääntyy toisinaan tarkoitustaan vastaan. Waltari kirjoitti Suomalaiseen Suomeen (2/1933) hauskan pakinan Tyhjiä tynnyreitä eli kolinaa ammattikirjailijan aivokopassa. Hän moitti vanhoillisia kustantajia haluttomuudesta välittää meille modernia eurooppalaista kirjallisuutta suomen kielellä. Mutta onnettomuudeksi hän käytti pakinaan sopivaa käänteistä tyyliä.

Hän totesi, että uusi eurooppalainen kirjallisuus oli a) epäsiveellistä b) myrkyllistä (so. älykästä, repivää ja hajottava) ja c) yhteiskunnalliseen kumoukseen yllyttävää. Tällaisen levittäminen ”kehittymättömän lukijakunnan käsiin” ei vastannut kirjoittajan mielestä tarkoitustaan, koska se saattoi herättää joko kiivasta vastustusta tai kannatusta. Sitä paitsi kiinnostuneet saattoivat lukea uusinta kirjallisuutta ruotsin tai englannin kielellä.

Jos nyt vähänkin Waltarin kansainvälisesti suuntautumista tunsi, tämä ei voinut olla muuta kuin leikkaavaa ironiaa. Hän tuskaili kansallista umpiotamme ja eteni itse pian kauas kansainvälisille markkinoille. Hän kirjoitti gradunsa Paul Morandista, jolta ei ollut käännetty yhtään teosta. Tulenkantajista hän avasi konkreettisesti ensimmäisenä ikkunoita Eurooppaan. Hän myös esitteli kirja-arvosteluissaan ulkoimaista kärkeä aina kun siihen tarjoutui mahdollisuus.

Ikävä kyllä ironia käsitetään usein väärin, niin tässäkin tapauksessa. Joku tosikkomainen Waltarin vastustaja otti pakinan kirjaimellisesti ja alkoi levittää tietoa tästä ”mielipiteestä”. Niinpä se oli säilynyt hyvin hengissä kahden älykön radiokeskustelussakin vielä 90 vuotta julkaisemisensa jälkeen!

Tarkennettakoon samalla pari muuta väittämää. Ekholm sanoi Pentti Haanpään joutuneet ”poseen” konikapinasta eli Tulenkantajassa julkaisemistaan Pulamiesten puheista. Tosiasiassa Haanpää sai sakot ja kieltäytyi maksamasta niitä. Hänen kustantajansa Erkki Vala järjesti keräyksen, jonka tuloilla sakot maksettiin.

Toinen oudompi Ekholmin väite koski ”ennakkosensuuria”, jonka kynsiin olisivat joutuneet Juhani Aho ja Ilmari Kianto. Ei kai sentään. Kirjoitin molempien elämäkerrat, mutta en koskaan törmännyt tällaiseen. Siihen aikaan oli Venäjän keisarivallan harjoittamaa sensuuria, mutta en ole kuullut sen ulottuneen kaunokirjallisuuteen. Ahon romaani Yksin (1890) aiheutti jopa valtiopäiväkyselyn, mutta ei sitä sensuroitu. Kiannon romaanin Elämän ja kuoleman kentät julkaisemistra lykättiin Otavalla 10 vuotta, mutta ei senkään verisiä kuvauksia vuoden 1918 taristeluista sensuroitu. Ahon ja Kiannon hyvinkin leikkaavat lehtikirjoitukset saivat ilmestyä melko vapaasti.

No puhellessa sattuu eikä kaikkea voi muistaa niin tarkalleen. Ei sitäkään, että Yrjö Leinon muistelmat yritti julkaista Tammi eikä Otava. Pääasia keskustelussa oli kuitenkin vanhemman kirjallisuuden ajankohtaiset sensuuriyritykset, jotka on mielestäni torjuttava päättävämmin kuin Ruben ja Kai esittivät. Totta kai erilaista sensuuria on aina esiintynyt, mutta enpä hevin muista tällaista taannehtivaa, uudemman ajan moraaliskäsityksistä johtuvaa. Paitsi tietysti on ollut poliittisia päätöksiä tuomita tai hävittää kokonaisia teoksia. Venäjällä ollaan tässäkin suhteessa meitä huomattavasti pitemmällä. Uusia kirjarovioita emme tosiaan kaipaa, emmehän?

18.3. 2023

Vanhoina Kekkosen aikoina isäni murahti: ”Kaikki tärkeät päätökset maassa tehdään kännissä.” Pitkät lounaat ja saunomiset olivat maan tapa.  Olisiko parempia päätöksiä syntynyt siististi ministeriöiden sisähuoneissa?

Mannerheim nautti tunnetut ryyppynsä ja lounasjuomansa Hotelli Kalevassa Mikkelissä ja johti taas iltapäivällä sotaa Päämajassa. Marskin ryypystä on tullut jäljitelty legenda. Juhani Suomi on kirjassaan jopa arvellut, että Mannerheimilla oli alkoholia veressään ympäri vuorokauden. Olisiko jatkosota mennyt paremmin, jos hän olisi tyytynyt vichy-veteen?

Winston Churchill johti Englannin taistelua Saksaa vastaan kylpyammeesta viskipullo käden ulottuvilla. Sikaari sauhusi aina. Raitis kasvissyöjä HItler hävisi sodan.

Meillä kyseltiin 50-luvulla, luuleeko joku, että Paasikiven punainen nenä johtuu reippaasta ulkoilusta. Olisipa ukko karjahtanut pahan kerran, jos joku toimittaja olisi tullut kyselemään hänen alkoholin käytöstään.

Otetaan nyt vielä K. A. Fagerholmin klassinen lausahdus: ”Liika on liikaa, mutta kyllä kohtuus on ehdottomasti liian vähän.”

Nämä kuuluvat vanhaan maailmaan, jota nyt säälitellään. Viimeksi eilen Radio Ykkösen kulttuuristudiossa päiviteltiin, että ministeri Lintilä ei ole huomannut aikakauden muuttuneen. Hän on kuulemma jäänyt vanhan kulttuurin vangiksi. Mutta onko tämä uusi hurskastelevien moralistien aika jotenkin parempi kuin reipas entinen?

Mika Lintilää on pilkattu siitäkin, että hän on hankkinut itselleen runsaan viinavaraston pahan päivän varalle. Entisinä aikoina ministereille tuli aina kiire tilata täydet ministeriviinat ennen hallituksen kaatumista. Sitä pidettiin itsestään selvänä etuna. Kulttuuriministeri Jouko Tyyri oli aikanaan alivuokralaiseni, saita kohtuuden mies, mutta niin vain hankki hänkin  viinalaatikot, joista oli hyvä vieraitaan kestitä.

Varmaan oli paljon ylilyöntejä ja Ahti Karjalaisen kaltaisia tuhon kierteitä. Alkoholismi on aina paha asia, samoin rattijuoppous ja perheväkivalta. Niitä pitää hoitaa ja vastustaa. Mutta tolkutonta on syyttää ministeriä pelkästä viinan hajusta, jos hänen ei osoiteta tehneen mitään virheitä viranhoidossa. Totta kai Lintilän taustalla väijyy taistelu Vaasan vaalipiirin viimeisestä edustajanpaikasta. Media on helppo naruttaa mukaan kilpailijoiden huhukampanjaan.

Ja vaikuttaako kohtuullinen alkoholin nauttiminen asioiden hoitoon välttämättä kielteisesti? Jospa hyväntuulinen ministeri tekee joustavampia päätöksiä eikä vaivaudu turhaan rähinöintiin. Entiseen aikaan kaikki tiesivät, että Paasikiven puheille kannatti mennä vasta tämän nauttiman lounaan, kahvin ja konjakin sekä sikaarin jälkeen.

Kerran olin lounaalla Pariisissa asuvan Mirja Bolgárin kanssa. Hän puolusti ranskalaisten vapaata viinikulttuuria sillä, että autoilijakin ajaa joustavammin ja sovinnollisemmin parin lasillisen jälkeen. Muulloin hän tempoilee ja raivostuu pienestäkin rikkeestä. Mutta varmaan Ranskassakin nipottavat moralistit ovat jo pääsemässä niskan päälle.

Joten jatkettakoon ”humalaisten” ministerien ja muiden poliitikkojen jahtaamista lonkeropurkkien ja kuvaviestien tarkkuudella.  Näin saadaan kuiviin vaalikeskusteluihin ainakin vähän väriä ja kosteutusta.

11.3. 2023

Tiedettiin Matti Klingen kunnon heikentyneen, mutta yllättävän nopeasti hänen voimansa loppuivat. Vielä tammikuussa kustantaja tutki mahdollisuutta julkaista hänen päiväkirjansa 23. osa, mutta sitä ei sitten julkaistu. Klinge ei jaksanut enää tilittää suhdettaan vaikeaan asiaan, Vladimir Putinin aloittamaan sotaan Ukrainan liittämiseksi takaisin äiti-Venäjään. Toinen vaikea asia hänelle oli varmasti Suomen ja Ruotsin päätös liittyä Natoon. Takaiskut saattoivat jouduttaa hänen hiipumistaan.

Emme saa ilmeisesti koskaan tietää hänen viimeistä tilintekoaan näistä kysymyksistä. Se olisi varmasti kulkenut kaukana siitä yksimielisestä valtavirrasta, joka Suomessa nyt vallitsee. Hän lausahti viime sanoinaan syksyllä Hesarissa, että sotaa Ukrainassa on ”tarkasteltava tasapuolisesti”. Yhden jyrkän toisinajattelijain me olisimme hyvin ansainneet ja kestäneet.

Matti oli minulle vähän kuin vaativa isoveli. Olimme saman koulun kasvatteja, latinan linjan käyneitä ja kumpikin promootioidemme ultimusmaistereita. Toisinaan Matti kutsui meidät kotiinsa Ullankadulle iltateelle tai viskille ja pohti suhdettaan ajan tapahtumiin. Näissä yllätyin kerran siitä, kuinka raskaasti Matti otti sen, että häntä ”ei arvostettu Suomessa”. Miten niin ei arvostettu? Hänhän sai huomiota, arvonimiä ja kunniamerkkejä – mitä puuttui?

Hänestä ei tullut yliopistonsa rehtoria eikä kansleria, ei edes akateemikkoa. Viimeksi mainittu arvonimi olisi hänelle kieltämättä hyvin sopinut. Hän sai tyytyä olemaan ”pelkkä” professori. Mutta asemaansa hän muuten pullisti rinta kaarella, kuten hänen kuusiosaisista muistelmistaan voi lukea. Se on hänen monumenttinsa, muistopatsasta ei tarvita.

Klinge oli osakuntansa kuraattorina puuhaamassa Helsinkiin Mika Waltarin muistomerkkiä. Waltaria hän luki ja tutkikin, mutta ei saanut kootuksi hänestä aikomaansa kirjaa. Se oli sinänsä vahinko, vaikka olimme Waltarista eräissä kohdin eri mieltä. Näitä olen selvitellyt Waltari-seuran vuosikirjassa Illusioni joitakin vuosia sitten. Joskus Matti vilautti ajatustaan myös luokkatoveriaan Pentti Saarikoskea käsittelevästä kirjasta. Suurin suunnitelma, Euroopan kulttuurihistoria, jäi sekin haaveeksi, aika loppui.

Matti Klingen rekisteri oli epätavallisen lavea. Hän ei todellakaan ollut mikään historian fakkiprofessori, vaan ulotti mielenkiintonsa muun muassa kaunokirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen. Oli itsekin, kuten arvioidaan, keskitasoa parempi sunnuntaimaalari, piti useita näyttelyitä. Hänen kotonaan lojui kymmeniä tauluja lattialla seiniä vasten, osa myös ripustettuina. Hyllyt pursuivat kirjoja. ”Enemmän tulee sisään kuin menee ulos”, hän tuskaili. Minua huvitti hänen päiväkirjansa lause: ”Olen taas antanut itselleni luvan lukea yhtä ja toista.” Sitten seurasi jonkun ranskankielisen historiateoksen referointia.

Tulee taas tyhjempi olo, kun ei ole enää Matti Klingeä seuraamassa, valvomassa ja kommentoimassa. Hän oli kova huomauttelemaan minunkin kirjojen puutteista, mutta jo se, että hän julkisesti käsitteli kirjaa, oli tunnustus. Kuin sattumalta tulen juuri tänään omien muistelmieni tarkastusluennassa kohtaan, missä Matti soittaa sen jälkeen kun olen lähettänyt hänelle Runeberg-kirjani. Mitä hän sanoi, on luettavissa mainitusta elämäkerrasta ja tulevista muistelmistani. Niitä ei Matti ole enää ikävä kyllä kritisoimassa. En arvannut, että häntä tulisi suorastaan ikävä – niin itsekylläinen, arrogantti ja ylimielinenkin hän osasi olla. Mutta siinä oli aina oma hauska ironinen pilkkeensä. Anarkisti kravatti kaulassa, kuten hän itse sanoi. Veljellisen ystävällinen hän oli aina tavatessamme. Tietämyksessään primus inter pares. Eipä tule enää toista hänen kaltaistaan.

6.3. 2023

Olen pitkästä aikaa hiihtänyt maalla. Parasta on kun lenkin jälkeen voi istahtaa, juoda kuumaa ja katsella kun toiset hiihtävät.  Eilen sitten repesi riemu valloilleen. Komea perinteitten mukainen viesti se oli, mutta kannattaa muistaa, että Norja voitti melkein minuutilla ja 11. kerran peräkkäin. Tasoero on vielä toivoton.

Hiihtoloma on myös työloma, luen edelleen silmä kovana tulevan kirjani käsikirjoitusta ja yritän korjata kupruja. Yllättävän vaivalloista hommaa. Alan jo epäillä, etten osaa enää edes oikeinkirjoitusta. Mutta sitten tulee taas luistavia jaksoja, mieli kohenee.

Väliin on luettava toisten kirjoja. Kaksi vahvaa ohjaajan muotokuvaa olen selvittänyt. Annina Holmberg on kirjoittanut isästään Kallesta elämäkerran Riivattu ja siunattu (Siltala 2022) ja tutkija Niko Jutila Rauni Mollbergista myös elämäkerran Molle (WSOY 2023). Kun olen molempien ohjaajien kanssa työskennellyt ja kumpaankin tutustunut, oli tietysti mielenkiintoista lukea, mitä tytär ja tutkija ovat heistä uutta irti saaneet. Väkeviä persoonia kieltämättä kumpikin.

Annina on välttänyt sen sudenkuopan, että alkaisi kovasti puolustamaan isäänsä. Hän säilyttää yleensä ulkoisen ja objektiivisen asenteen, vaikka sukeltaa välillä tunnevaltaisiin tilityksiin. Näiden välillä on hyvä tasapaino. Tytär ihailee isäänsä, mutta ei välttämättä ihannoi, vaan sanoo tarpeen tullen myös suorat sanat. Liian läheinen henkilökohtaisuus ei häiritse ohjaajan henkilökuvan rakentumista.

En ole lukenut Anninan kirjaa äidistään Ritvasta, siinä kuulemma oli enemmän tunnepitoista hyvästijättöä. Kallen sairaus ja kuolema on kuvattu kyllä sekin varsin perusteellisesti. Pakosta tällaisiin kirjoihin tulee surutyön tuntua.

Eira Mollberg on julkaissut parikin kirjaa isästään, ja niissä tunteet ja arvostukset heittelevät toisinaan hyvinkin ristiriitaisesti. Valaisevia nekin ovat, vaikka eivät yhtä objektiivisia kuin Anninan kirja Kallesta. Suurilla ohjaajilla on kirjallisesti lahjakkaat tyttäret, joilla on oivallusta taiteen ehdoista.

Silti on hyvin paikallaan, että kokonaan ulkopuolinen tutkija on tarttunut Mollen töihin ja elämäntarinaan.  Tehtävä ei ole ollut helppo. Niko Jutila on pitänyt pään kylmänä ja avannut nyt kaikki ovet Mollen melko saatanalliseen persoonaan. Harvoin saa lukea näin häikäilemätöntä kuvausta akateemikoksi nimetystä taiteilijasta.  Jutilan kuvaus on nimenomaan hyvässä mielessä häikäilemätön, koska hän ei ole väistellyt ikäviä asioita ja on samalla dokumentoinut surkeatkin jutut huolellisesti. Kerrassaan kunnollista työtä.

Tekijä näkyy haastatelleen minua elokuussa 2021, mutta en muista siitä mitään.  Marja oli kuollut keväällä, ja koko kesä on pyyhkiytynyt mielestäni. Olen silti puhunut näköjään ihan asiaa, ja Jutila on kirjannut muistoni pätevästi. Se herättää luottamusta hänen muuhunkin lähteiden käyttöönsä. Käsillä on vankka 500-sivuinen opus erään taiteilijan komeasta noususta, työtovereitaan piinaavista ohjausmetodeista, suoranaisesta sadismista, kunnianhimon repimistä ihmissuhteista ja surkeasta loppulaskusta. Hulluus ja lahjakkuus lyövät kättä välillä onnistuneesti.

Alkusyitä on etsittävä Mollen kasvutaustasta, vanhemmista, yhteiskuntaluokasta ja jatkuvasti piinaavasta alemmuudentunteesta, joka heitti menestyksen tullen toiseen äärilaitaan. Voi kai sanoa sovinnaisesti, että Raunin pää ei kestänyt onnistumista, johon hän kaikin voimin ja kyseenalaisin menetelmin oli pyrkinyt. Häntä ajoivat eteenpäin sosiaalisen nousun ja kuuluisuuden tavoittelu, rahan ahneus ja vimmattu tarve alistaa toisia, varsinkin heikompia. Ei hän näissä suhteissa mikään yksinäinen ilmiö ole taiteen historiassa.

Kalle Holmbergin lähtökohta oli toisenlainen. Hänen lähtöperheessään oli korkeampi kulttuuripohja, vaikka Kallekin radikaalistuessaan kävi sotaa hallitsevaa isäänsä vastaan. Molle taisteli paitsi isäänsä myös appiukkoaan vastaan. Äitiin molemmilla oli ehjemmät suhteet. Molemmilla oli kovat näyttämisen poltteet ja niissä molemmat onnistuivat, vaikka kokivat myös fiaskoja ja vastoinkäymisiä.

Kaksi piirrettä yhdistää heitä erityisesti. Kummankin oli vaikea kestää kritiikkiä. Kielteinen arvostelu johti heidät lapsellisiin mielenosoituksiin ja pahimmillaan sairauteen. Yllätyin todella, kuinka raskaasti Kalle otti viimeisen ohjauksensa Tulitikkuja lainaamassa TTT:ssä saaman kritiikin. Muistan hyvin kuinka vaikeasti hänen ohjausnäkemyksensä silloin katsojille avautui. Tuntui että taiteellinen peräseinä oli tullut vastaan, ja se kai reaktion selittääkin. Molle taas ei oman kokemukseni mukaan kestänyt puoltakaan poikkipuolista sanaa, siinä suhteessa hän oli patologinen tapaus. Kaikkein ylistetyimmät ovat usein kaikkein herkimpiä, heitä ei saisi hipaistakaan.

Toinen yhdistävä piirre ohjaajien työtavoissa oli pitkillä monologeilla ohjaaminen. Olen kuunnellut kumpaakin tuntikausia ja tajunnut, että heidän tarkoituksenaan ei ollutkaan analyyttinen tulkinta käsiteltävästä teoksesta, vaan hengen kohotus, tunnetilan nosto ja työtoverien suggeroiminen heidän omille aaltopituuksilleen. Ei kannattanut yrittää ottaa selvää mitä he tahtoivat sanoa, vaan kuunnella mikä oli päivän henkinen viritys.

Paljon muutakin voisi elämäkerroista poimia. Ajatellaan nyt vaikka näiden hyvin maskuliinisten ohjaajien suhdetta seksuaalisuuteen. Hirvittää mitä siitä puolesta vielä esiin nostetaan. Ainakin Mollen yltiöseksuaalinen mielenvire oli tapa purkaa työn tuottamia paineita. Tämän piirteen demonisuuteen ei mikään ulkoa tullut kampanja olisi tehonnut. Hyvä kun Molle pääsi livistämään ennen Me too -tuomioita. Hänen työnsä olisi pysähtynyt niihin.

Palaan näihin ja muihin seikkoihin tulevissa muistelmissani, odottakaas vaan. Vaikka Annina ja Jutila tekevät hyvää työtä, paljon olisi vielä kerrottavaa. Myös omasta kohdastani.

Nyt Tauno auraa ikkunani alla jo kylätietä ja heittää kohteliaasti minun pihastani pahimmat lumet sivuun. Tänäänkin on hiihdettävä ja katseltava naisten hiihtoa, josko sieltäkin vielä uusia ilonaiheita irtoaisi.

4.3. 2023