Herkistynyt olo aamulla. Oli lähdettävä saattamaan hyvää ystävää viimeiselle matkalle. Sellainen tietää aina myös omien vaiheiden kertaamista. Kuinka olen ottanut lähimmäiseni huomioon? Carita oli niin lämmin ja lempeä ihminen, että häneltä sain myötätuntoa aina enemmän kuin itse pystyin antamaan.
Onhan vaikea sokkeloida Espoon kaupungin kaduilla. Ilman navigaattorin täsmällisiä ohjeita emme olisi löytäneet koko siunauskappelia. Ainolla on hyvä kärsivällisyys, pääsimme ajoissa perille, mutta parkkeerasimme väärälle plaanille. Onneksi Vesa ja Jane tekivät saman liikkeen, ja heidän kanssaan harhailtuamme löysimme viimein kappelin. Pappi rauhoitti ovella, että ei hätää, vielä minuutti alkamisaikaan.
Ei ole montaa vuotta siitä, kun hyvästelimme samassa paikassa Caritan puolison Matin. Molemmat perheystävät ovat poissa keskuudestamme. Matti oli paras amerikkalaisen elokuvan ja film noirin tuntija maassamme. Hänen kirjastonsa ja arkistonsa oli valtava. Sain noukkia joitain mieleisinä kirjoja Caritan luvalla. Nyt Antti on roudannut loputkin Kaviin ja hyviin koteihin ne arvatenkin pääsivät. Niin mureni eräs elämäntyö, mutta Matin teokset pysyvät.
Kun Matti ja Carita kävivät Hämeenkyrössä ja poikkesimme kesäteatteriin, esittelin tutuille Matin vauhdikkaasti kaikkine ansioineen ja lisäsin – ja tässä on Carita. Tämä huvitti Caritaa. Hän sanoi, että juuri niin, hän halusikin olla pelkkä Carita, vahva ja itsenäinen nainen. Kuinka paljon hän oli tukena Matin tutkimuksille, voidaan vain aavistaa. Samalla hän hoiteli monia ammattimaisia ja harrastuspohjaisia tehtäviä. Välillä puolisot olivat erossa, ja silloinkin Carita piti tiiviin yhteyden mieheensä. Ollapa tällaisia vaimoja, minulla ei ole enää yhtäkään.
Mieleen jäi vielä Heidin (Heijun, Glorian) koskettava puhe muistotilaisuudessa. Hän hoiti äitiään loppuaikoina suurenmoisesti. Ollapa kaikilla sellainen tytär. Myös Konginkankaan ystävät muistelivat. Siellä Caritan mökillä monina kesinä iloittiin. Nekin enää muistoja, mutta kultareunaisia.
Kiirehdin Espoon perukoilta Siltalan kustantamoon, missä näin tulevan kirjani kansikuvaluonnoksia ensi kerran. Kovasti innostaa viimeitelemään kirjaa, kun saa jo lupaavan havainnon siitä, miltä se tulee näyttämään. Sisältöä täytyy sparrata vähintään kannen lupaamalle tasolle. Tuomiani kuvia käytiin muutenkin läpi, suurin osa niistä näytti läpäisevän Touko Siltalan ja Tuula Mäkiän kriittisen seulan.
Vielä sama puku päällä kelpasi illalla oopperaankin. Olin oikein odottanut uutta kohtaamista Dmitri Shostakovitshin oopperan Mtsenskin kihlakunnan Lady Macbethin kanssa. Näin sen viimeksi oopperassa kuusi vuotta sitten ja vaikutuin suuresti. Nikolai Leskovin pienoisromaanin olen lukenut ja kuuntelimme myös Juhani Koiviston valaisevan esittelyn ennen esitystä. Kaikki osatekijät tukivat alkavaa nautintoa.
Paitsi että oopperahan on hiton synkkä ja loppua kohti yhä traagisempi. Mutta musiikki on dramaattista ja suurenmoista, säestää joka kohdaltaan ja suorastaan johdattaa tapahtumia. Sikäli kuin ymmärsin John Storgårdsin johtama orkesteri oli aivan huippuvireessä ja sen tosiaan soinnista kuuli. Mutta mitä se torvisoittokunta siellä hiippaili aina välillä näyttämöllä? Se oli kuin jostain kansankarvevaalista. Juhani taisi selittää, että se kuuluu norjalaiseen kansanperinteeseen. Vasket antoivat tietysti omaa jylhää räminäänsä orkesterin sekaan.
Kas kun venäläisen oopperan ohjaaja Ole Anders Tandberg on sovittanut sen jotensakin norjalaiseen malliin. Ollaan kalastajasaarella eikä maalaisessa kihlakunnassa, vaikka vankijono lähtee lopussa aron halki Siperiaan. Hybridimalli sekoittaa tapahtumia, mutta ehkä se tuo jotain karua kiinteyttä, mene tiedä. Kalaraadoilla ainakin mätkittiin niin ahkerasti, että seksuaalinen symboliikka tuli enemmän kuin selväksi. Olikohan tähän sovitukseen tullut enemmän karkeutta ja selkokieltä kuin aiemmin näkemässäni versiossa?
Upeasti kuitenkin lauloivat ja soittivat eikä kannata takertua yksityiskohtiin. Pääsolistit vetelivät korvia huumaavasti, niin sopraano Svetlana Sozdateleva kuin tenori Alexey Kosarev, lienevät maailmantähtiä kumpikin. Pappi Koit Soasepp oli muhkea. Suomalaiset laulajat eivät tässä paljon juhlineet, mutta hauska oli nähdä ja kuulla Esa Ruuttusta vankijoukon kärjessä. Ja eikö ole hyvä, että mikään venäläisyyden boikotointi ei ulottunut tähän hienoon esitykseen. Viimeisiä viedään, eikä tämä enää palaa ohjelmistoon.
17.2. 2023