Panu Rajala

Suomessa voi katsella maailman parasta oopperaa ja ulvoa parhaille jääkiekko-otteluille. Onnellisin kansa on maailman huipulla niin lavataiteessa kuin joukkueurheilussa.

Todistukseksi voi katsella vaikka Kansallisoopperan uutta Turandot –tulkintaa. Tuskin missään Puccinin vanhaa teosta tämän paremmin voidaan esittää.

Tosin oopperan entinen dramaturgi Juhani Koivisto tunnusti väliajalla, että vuosituhannen alussa tällä lavalla nähtiin myös aika kulahtanut Turandot. No nyt se sitten kajahtaa kaikessa mahdissaan sitäkin komeammin.

Kun seuraa loisteliaissa lavasteissa melko jäykästi liikkuvaa esitystä, kannattaa muistaa, että vanhasta Kiinasta nouseva myytti noudattaa omia perinteitään. Sitä on vaikea lähteä kovin raisusti modernisoimaan. Ohjaaja Sofia Adrian Jupither lukeutuu näköjään tradition kannattajiin. Uljas musiikki ja häikäisevä visuaalisuus saavat tilaa.

Kiinassa toistaminen kuuluu tiemmä teatteritaiteen tukipilareihin. Esitys, joka toistaa entistä parhaimmistoa, on onnistunut. Meillä uudistaminen on taiteen a ja o. Vanhat tulkinnat on käännettävä mieluiten ylösalaisin. Tätä eroa nyt nähtävä Turandot omalla tavallaan todistaa.

Laulajat ovat ihmeellisiä, varsinkin Miina-Liisa Värelä nimiosassa. (Sehän muistetaan taannoin Anita Välkin yhtenä loistoroolina.) Kauniisti kajauttelee myös tenori Leonardo Caimi Calafin osassa. Sitkeästi hän ulkoisesti pidättelee rakastuneita tunteitaan. Entinen Calafi Mika Pohjonen on nyt hoviherra Pang, kumppaneinaan Ping ja Pong. Hupaisia tyyppejä haaveilemassa paremmasta tulevaisuudesta. Hannu Lintu johtaa kiinalaisvaikutteista musiikkia varmoin ottein. Kuoro kunnostautuu. Mitä puuttuu, tuskin mitään. Ei muuta kuin nauttimaan.

Kun ooppera on tällainen vähän vakavampi taidemuoto, Dmitri Shostakovitsh on varmasti nauttinut riehaantuessaan vaihteeksi säveltämään musiikkikomediaa. Sellainen ei totisesti kuulunut hänen arsenaaliinsa. Moskva, Tsherjomushki eli Lempeä lähiössä kuvasi 1950-luvun neuvosto-oloja, asuntopulaa ja byrokratiaa, ihmeen iloisen satiirin keinoin. Stalin oli kuollut ja teos pääsi näyttämölle Hrushtshevin suojasään suojeluksessa. Siitä tuli suuri menestys. Sitten se päättäväisesti unohdettiin.

Opera Box on tehnyt kulttuuriteon saattaessaan tämän viiltävän hilpeilyn viimein meidänkin nähtäville ja kuultaville. Aleksanterin teatteri on paras mahdollinen areena juuri tälle teokselle. Miljöö ja esitys puhuttelevat toisiaan. Innostunut amatöörijoukko eläytyy täysin rinnoin moskovalaisten kommelluksiin. Harvoin on asuntopulaa ja byrokratiaa sivallettu näin hyväntuuliseen tyyliin. Esitystä kasvatellaan railakkain joukkokohtauksin varsin riemukkaasti ohjaajan Ville Saukkosen ja kapellimestarin Joonas Rannilan johdolla.

Kasvatellaan nimenomaan, sillä ainoana miinuksena voi todeta, että kolme ja puoli tuntia on sentään liikaa. Viimeinen puolituntinen pois! Alun riemukas viritys, joka vastustamatta tempaa mukaansa, uhkaa loppua kohti latistua loputtomiin kertauksiin. Muutaman ylimääräisen yrityksen jälkeen päästään sentään kohtuulliseen loppunousuun. Vaikutelma on kaikesta huolimatta positiivinen. Helsingin hauskimpia esityksiä, jota tuskin olisi voitu suomettumisen vuosina missään tuoda esiin. Parempi edes myöhään.

Keskiössä on kolme pariskuntaa, jotka moninaisin törmäyksin etsivät kattoa päänsä päälle. Pääparina Ville Salonen ja Olga Heikkilä selviävät notkeasti museon uumenista uuden elämän alkuun. Hauskin tyyppi Reetta Ristimäki rehevänä edustusvaimona. Kun juuri näimme hänet Kapsäkissä Hella Wuolijoen toisentyyppisessä osassa, on todettava että näyttelijällä riittää arsenaalia ja heittäytymiskykyä. Tuoretta ja railakasta väkeä riittää muutenkin lavan täydeltä.

Katsomosta valui naulakolle hymyileviä ihmisiä. Poistuimme Shostakovitshin kaarevia johtosäveliä hyräillen ulos pikkupakkaseen. Aleksanterin teatterissa kannattaa aina käydä, jo itse miljöönkin vuoksi. Kiitos elämyksestä.

28.1. 2023

Paltaniemi, Huovis-savotta, kesä 1979. Jouko Tyyri heittää pöytäseurueessa Veikko Huoviselle syötin. Hänellä olisi hyvä aihe Lyhyeksi erikoiseksi ja vaikka pitemmäksikin: Bertolt Brecht ja naiset. Tyyri kertoi anekdootteja, kuinka Brecht pelasi yhtaikaa kolmen naisen kanssa ollessaan Suomessa maanpaossa 1941. Koko seurue oli Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckissä, missä Brechtillä oli mukanaan vaimonsa, laulaja Helene Weigel ja kaksi rakastajatarta, sihteeri Margarete Steffinin ja näyttelijä Ruth Berlau.

Kolmikon tunteet kiristyivät siinä määrin, että Berlaun oli muutettava telttaan nukkumaan, missä Brecht kävi häntä tapailemassa. Muiden kanssa hän jatkoi yhteiselämää kuten ennenkin. Hella Wuolijoki ylimmäisenä emäntänä yritti huolehtia kaikkien viihtyisyydestä.

Juttu huvitti silmin nähden Huovista ja hän pyysi Tyyriä toimittamaan aineistoa. Jotain varmasti syntyisi, ehkä jotain sen kaltaista kuin Naiset on kultia -kokoelman (1996) hilpeät tarinat. Ei kuitenkaan kuulunut Huovisen juttua Brechtin naisista. Tuskin häntä hirvitti Brechtin kultinomainen asema sen ajan älymystön keskuudessa, päinvastoin juuri sitä hän olisi halukkaasti ravistellut. Ehkä Tyyri ei toimittanut lupaamaansa aineistoa, ehkä juttu lopahti muuten vain.

Nyt sitten 43 vuotta myöhemmin Sirpa Kähkönen on tarttunut aiheeseen. Näytelmää Brechtiä joka naiselle esitetään Helsingissä Kapsäkki-teatterissa. Teatterin nimi tuntuu hyvin sopivan Brechtin pakolaiselämän kuvaukseen. Ohjaaja on enemmänkin elokuvan puolella toiminut Taru Mäkelä. Hauskaa syntyy, mutta ei niin hauskaa kuin odottaisi. Naisasioilla ei sovi liikaa revitellä. Naisten riippuvuus neron elkeistä tulee kyllä selväksi. Näytelmä kääntyykin tragediaksi. Millaisella satiirikon veitsellä Huovinen olisikaan aiheeseen tarttunut?

On toki valopilkkuja. Johannes Korpijaakko esittää Brechtiä erinomaisesti, sopivan röyhkeästi, neroudestaan tietoisena, alistaen kaikki avustajansa palvelemaan omia tarkoituksiaan. Hyvä ja häikäilemätön kuvaus, joka olisi tehnyt terää Brecht-buumin parhaina aikoina 1970-luvulla. Korpijaakon muistan aina loistavana Nummisuutarin Eskona Kajaanin Kaupunginteatterissa kauan sitten.

Naishahmotkin on Kapsäkissä sopivasti valittu, Petriikka Pohjanheimon Helenissä on vähän jopa esikuvan näköä ja laulunääntä. Hassua on sen sijaan, että hänet pannaan tekemään Väinö Tannerista kummallista hiippailijaa, jonka täytyy peittää hatulla ja päätä painamalla liiallinen samankaltaisuus. Muutenkin arkista realistia Tanneria kohdellaan näytelmässä huonosti. Ei hänen totisesti tarvinnut ketään säikkyä saati väistellä.

Hivenen outoja ovat myös suomalaiset vasemmistoälyköt Elvi Sinervo ja Elmer Diktonius. Edellisestä, tunnetusta kaunottaresta ja tulipunaisesta kommunistista, on tehty hailea ulkoilupukuversio ja jälkimmäisestä retevä rantajätkä, jossa ei pilkahdakaan suomenruotsalaista radikaalia runoilijaa. Kaksoisroolit ilmeisesti vaativat toisen hahmon karkeaa karrikointia. Reetta Ristimäki onnistuu huomattavasti paremmin viroa hauskasti murtavana Hella Wuolijokena: kerrankin Hellasta elävä ja todentuntuinen tulkinta, liian vähäiseksi vain jää. Marlebäckissä olisi ollut enemmänkin kerrottavaa, vaikkapa Brechtin työskentely yhdessä Hellan kanssa.

Lupaavasti alkava näytelmä laskee jälkipuoliskolla, lauletaan etäisesti aiheeseen liittyviä lauluja, rakenteessa on vähän hätäisen käväisyteatterin tuntua. Brechtin teräviä poliittisia mielipiteitä olisi kaivannut joukkoon edes näytteeksi juttua ryydittämään. Nyt hän keskittyy kovin vain naiskatraansa komenteluun. Hauska kuitenkin oli nähdä, että Tyyrin takavuosina heittämä idea on kantanut näinkin myöhään kohtuullista satoa.

Hellan ja Brechtin kiistaan Iso-Heikkilän isännästä kontra Puntilasta viitataan vain ohuesti rivien välissä, sehän oli vasta tulossa. Siinä seuraava draaman alkujuuri, jota itsekin kasvattelin vuosia sitten Eino Salmelaista kuvaavassa näytelmässäni Mestarin iltapäivä, joka palkittiin parikymmentä vuotta sitten hämäläisessä kirjoituskilpailussa ja esitettiin Porissa ja Ikaalisissa. Pitäisiköhän kaivaa uudelleen esiin. Olisikohan joku taho kiinnostunut?

27.1. 2023

Olisin vipittömästi toivonut menestystä Markku Pölösen elokuvalle Hamsterit. Mikäs sen mukavampaa kuin Veikko Huovisen hyväntahtoinen tervehdys keskelle sodan ja pulan ja uhkien maailmaa. Huovinen kirjoitti kirjansa 1957 sodan jälkeisissä tunnelmissa, kohta kun hänen edellisenä vuonna ilmestyneen Rauhanpiippunsa synnyttämä väittely pasifismista oli laantumassa. Veikko halusi valaa öljyä laineille, kirjoittaa taas jotain viihdyttävää, turvaa tuovaa ja hauskaa,  Siinä hän onnistui.

Uusi elokuva Hamstereista tuntui tulevan juuri oikeaan aikaan. Taas alkoi olla tarvetta hamstrata elintarpeita kovan talven varalle. Kovina aikoina tarvitaan lämmintä elämänuskoa. Pölönen on  lisäksi kokenut Huovisen tuntija. Elokuva Koirankynnenleikkaajasta (2004) on vielä hyvässä muistissa. Harvoin on suomalaista metsätyötä kuvattu yhtä todentuntuisesti kuin siinä. Ehkä Mikko Niskasen Kahdeksan surmanluotia ylittää sen, samoin hänen Päätalo-filmatisointinsa.

Menin hersyvin odotuksin katsomaan Hamstereita. Iltapäivän näytännössä oli alun toistakymmentä katsojaa. Katsoimme elokuvan hiljaisuuden vallitessa. Itse naurahdin yhdessä kohdin, pikkutytön jollekin repliikille. Mistä kiikasti? Olihan Huovisen kieli hyvin tallessa näyttelijöillä, muhevasti puhelivat. Huolellisesti oli kirja tutkittu ja pysytty sille uskollisina. Miksi elokuva ei sitten sytyttänyt eikä herättänyt odotettua hyvän mielen hyrinää, sitä ”toiveikasta talvimieltä”?

Joskus käy niin, että hyvin pohjustettu ja harkiten toteutettu elokuva ei vain lähde elämään. Siinä on jotakin ikään kuin liian valmisteltua. Sitä lähdetään tekemään liian tosissaan. Peter Franzén esittää virtuoosimaisin pikku elkein Hamsteria, mutta vaikuttaa liian kummajaiselta, vakka virkaheitto piirtäjä onkin. Jaakko Ohtonen Rurikin osassa on kumman totinen olmi, ikään kuin ei saisi sanaa suustaan. Naisen osa on tyynnytellä innostuvia miehiä, sen Vilma Kinnunen Telluna kyllä hallitsee. Enpä ole nähnyt maalaisisännän hakkaavan halkoja rusetti kaulassa, mutta senkin Mika Nuojua leppoisasti toteuttaa.  Suurta huolta on pantu lavastukseen, jolla on luotu vähän kolkkoa pikkutarkkaa retrokuvaa köyhemmän ajan Suomesta.

Mutta vaikka varastot ovat pullollaan ja ainekset ensiluokkaisia, jotakin aitoa elämänhehkua puuttuu. Vaatimattomasti tehty aiempi versio, Pauli Virtasen ohjaus MTV-teatterissa  (1982), toi päähenkilöt luontevammin ja verevämmin talven tuiskua kohtaamaan. Pentti Siimes ja Aapo Vilhunen puhuivat mutkikkaat lauseet suoriksi niin että niihin uskoi. Uusi Pölösen versio hidastelee ja takkuaa osin tahallaan. Kyllä vähän harmittaa. Tästä olisi voinut tulla vuoden jymypaukku. Ei tipu edes yhtään Jussia, kun ei ole näemmä ehdokkuuksiakaan. Naiset valtaavat estradit. Karvas osanottoni.

Kävin uteliaisuuttani katsomassa viime hetkillä, kuinka rock-henkinen nuoriso nyt käsittää Shakespearen draaman Hamlet Kansallisteatterissamme. Se käsittää sen juuri niin kuin sopi olettaa: lavashowna kaikkine tarvittavine elementteineen. bändeineen, valoineen, temppuineen, perukkeineen ja sekalaisine pukuineen. Kärjessä tietysti solisti, itse prinssi Hamlet, joka lämmitti ja kosiskeli yleisöä kokeneen artistin tavoin. Sen taidon Olavi Uusivirta hallitsi, hänen Hamletinsa on meidän aikamme poptähti, idoli ja itsetuhoinen uhri.

Erotin kyllä vanhan Williamin tekstiäkin paikka paikoin Matti Rossin suomennoksena, välillä vähän muotoiltuna ja nykytyylisenä. Parhaita paloja oli alkuteoksesta poimittu ikään kuin sirotellen kuuluville, ja kuuluisaa pääkallomonologia toisteltiin useaan otteessaan eri palasina. Tärkeä ja ajankohtainen transseksuaalinen teema toteutui, kun itse monologin vetäisi Hamletin sijasta Ofelia, paljon alkuperäistä hahmoaan kovempi mimmi. Häntä esittävä Fanni Noroila näkyy käsiohjelmassa valittavankin, että klassikkonäytelmissä ei ole tilaa juuri muille kuin valkoisille miehille ja heidän tarinoilleen. Mihin unohtuikaan Othello?

Pääasia kuitenkin, että sukupuolinen tasa-arvo on niin hyvin kuin mahdollista hinattu kuntoon. Tämä on yhtä hyvin Ofelian tarina kuin Hamletin, enemmänkin kuningattaren kuvaus kuin kuninkaan. Pahiten esitys lysähtää keskivaiheilla, kun toverukset Guildenstern ja Rosencrantz saapuvat esittämään teatterispektaakkeliaan, josta ei meinaa loppua tulla. Shakespearen idea siitä, että näytelmä kavaltaa murhatyön ja sen tekijän katoaa yleiseen melskeeseen. Mukaan kiskaistaan lainauksia ja parodioita Loirista, Turkasta ja ties kenestä.  Esimerkki siitä, kuinka tv-viihde voi tehokkaasti vaurioittaa teatterin armoitettua arsenaalia.

Mutta loppuun päästään miltei Shakespearen askelmerkin: kaikki kuolevat. Mutta miksi, jää vähän avoimeksi. Hamletin isän haamu Matti Uusivirta on vaikuttava hahmo, mutta hänen sotahistoriastaan ei kunnolla kerrota, vaikka siinä olisi tietty ajankohtaisuus. Hamletin koston motiivi tulee kyllä muuten selväksi.  Laertes hurjistuu kovin yhtäkkiä miekkasankariksi, ja koko myrkkysekamelska on kyllä muuten suoraan Sir Williamin sulkakynästä, ei siinä mitään. Kovin erilainen tämä Hamlet on kuin aiemmat näkemäni, energisyydessään ja villissä oikullisuudessaan jopa edukseen erilainen. Aika muuttuu ja näytelmät sen mukana. Entä me katsojat? Yhdestä Kansallisteatteria on onniteltava: se kokoaa pop- ja rock-henkisin keinoin salin täyteen nuorta yleisöä.  Ehkä he tulevat teatteriin toisenkin kerran.

26.1. 2023

Viisaat ihmiset ihmettelevät, miksi jotkut seuraavat Englannin kuninkaallisten vaiheita. Mitä merkitystä näiden etuoikeutettujen sekoiluilla on meille vakaan Pohjolan asukkaille? Heidän ainoa ansionsa on kuulema, että he vilkuttavat alamaisilleen parvekkeelta.

Viimeinen kohta on heti karkeaa vähättelyä. Jos vähänkin tutustuu kuninkaallisten viikko-ohjelmaan, ihmettelee kuinka he kaikki velvollisuutensa ehtivät suorittaa. Ei riitä, että menee määrättyyn aikaan oikeaan paikkaan, on myös pukeuduttava, huolehdittava viimeisen päälle edustavasta varustuksesta, oltava helkatin hyväntuulisen näköinen, keskusteltava ventovieraiden ja pönäköiden arvohenkilöiden kanssa fiksusti ja myös tiedettävä mitä laivaa milloinkin kastaa tai missä tehtaassa vierailee tai mitä rituaalia menee juhlistamaan. Kaikkeen he saavat koulutusta ja heillä on avustajansa, mutta silti on jatkuvasti perehdyttävä uusiin asioihin. Eikä saa mokata tai paiskautuu siitä paikasta mustiin otsikoihin.

En kadehdi kuninkaallisia enkä pärjäisi heidän housuissaan montakaan päivää. Uskon että symboliarvoa on raskasta kantaa, eikä se kovin moitteettomasti näytä monelta sujuvankaan. Kuningasperheen jäsen ei mokaa vain omaan laskuunsa, vaan koko kuningashuoneen ja laajemmin koko kansansa nimissä ja edessä. Hirvittävä homma, varsinkin tiukkojen sääntöjen säätelemässä systeemissä.

Se että todistamme aisan yli potkimista ja kapinaan nousuja, ei ole todellakaan yllättävää. Jopa viileiltä briteiltä näyttävät hermot joskus pettävän kalliissa kristallikaapissaan. Viimeksi prinssi Harry on Meghaninsa kanssa ottanut hatkat koko kuningashuoneesta ja lähtenyt tekemään isänmurhaa ja myös veljessurmaa. Uusi versio Kainin ja Abelin tarinasta.

Pilkallinen väite, että tämmöinen prinssi ei ole tehnyt elämässään muuta kuin vilkutellut ja patsastellut, on tietysti tarkoituksellisen väärämielinen. Harry on saanut kovan sotilaskoulutuksen ja kertomansa mukaan tappanut vihollisia, oliko se nyt 25 talebania. Ukrainan sodan jatkuessa vihollisten tappamista pidetään yhä oikeutetumpana, ja meiltä Suomesta johtava poliitikko ja intellektuelli kirjailija suosittelevat jopa vihollisen demonisointia ja karnevalisointia. Harry tyytyi vain ilmoitusluontoiseen toteamukseen saavutuksistaan.

Kyllähän meilläkin laskettiin tarkka-ampuja Simo Häyhän osumia: tulos oli kai 542 tapettua vihollista. Näitä on pidetty sankaritekoina mitä ne olivatkin. Prinssi Harry on hänen rinnallaan pikkutekijä, ja silti hänen kehaisuaan on moralisoitu. Myös Antti Rokka nakutti Tuntemattomassa konepistoolillaan kokonaisen vihollisosaston muonavahvuudesta. Rokan tulos oli kerta heitolla 52 vainajaa. Väinö Linna on maininnut, että Rokan esikuva Viljami Pylkäs ampui samassa tilanteessa todellisuudessa 43 vihollista. Hänen asetoverinsa kehuivat keränneensä taistelun jälkeen talteen 80 venäläistä kokardia.

Mutta ei Linnan romaanissa vihollista suinkaan demonisoitu eikä edes pilkattu, mitä nyt Vanhala naureskeli venäläisten tökerölle propagandalle, joka ei ole muuksi muuttunut. Viholliseen suhtauduttiin silti varsin rehdisti ja annettiin arvo koville sotureille. Nyttemmin on vasta paljasteltu joitain tilanteiden vaatimia raakuuksia vankeja kohtaan, mutta missäpä sodassa niiltä vältyttäisiin. Silmiemme edessä tv-lähetyksissä tapahtuu päivittäin paljon pahempia hirmutekoja. Saadaankohan sotarikoksia koskaan tuomituiksi, vaikka tutkinta-aineistoa kaiken aikaa kerätään.

Brittisarja The Crown kertoo sodasta vain taustakuvioina, mutta kuninkaallisten välien selvittely muistuttaa joskus lähitaistelua. Viides tuotantojakso sisältää viiltävän loistavia jaksoja. Kaikissa osissa on fokuksessa joku pitempi keskustelu, joka on yleensä kirjoitettu kaikkine alaäänineen häikäisevän tyylikkäästi ja ilmeisen asiantuntevasti. Charlesin ja Dianan viimeisen välienselvittelyn täytyy sarjassa olla puhtaasti fiktiivistä tekoa, silti se on hyvin uskottava. Tuollaiseen yltää todellinen dramaatikko Peter Morgan suurenmoisten näyttelijöiden avustuksella. Yhdyn siihen, että Dianaa esittävä Elizabeth Dewicki on ihmeellinen, parempi kuin alkuperäinen.

Niin, miksi siis seuraamme joutavien kuninkaallisten elämää? Mikä heissä kiehtoo? Ainakin he tarjoavat elävämpää ja värikkäämpää draamaa kuin meidän harmaja tasavaltamme vaalikeskusteluineen. Perusinhimillisistä intohimoista on usein kysymys, vaikka puitteet ovat sadunomaiset. Perheiden sisäisistä taisteluista on muutenkin monet draamat kirjoitettu.

Kyselivätköhän 1600-luvun älyköt, miksi heidän pitäisi seurata tylsien kuninkaallisten vaiheita jonkun William Shakespearen näytelmissä? Mitä mielenkiintoista oli muka Rikhard III:n verisissä vaiheissa puhumattakaan Henrik VIII:n loputtomista naisseikkailuista. Eikö joku Falstaff ollut lopulta vain koominen irstailija? Kaikkein hulluinta oli kuvata Tanskan kuninkaallisia, nehän olivat eri kansaakin. Ketä jaksoi kiinnostaa jonkun prinssi Hamletin neuroottinen epäröinti ja suhde mielenvikaiseen Ofeliaan? Tai hänen taistelunsa isää ja äitipuolta vastaan, how boring. Eihän tuollainen voi koskaan enää toistua?

Jos Williamilla oli mieli luoda pysyvä asema näytelmäkirjailijana, eikö hänen olisi kannattanut valita arvokkaampia aiheita kuin kuninkaallisten keskinäiset sekoilut. Olihan niitä tarjolla vaikka Cityn kauppahuoneissa. Näin varmaan tuumivat vanhan Englannin viisaat paneelikeskustelijat hovin liepeillä. Mutta kansa riensi katsomaan, kuinka hovissa juoniteltiin, ja näyttää rientävän edelleenkin.

15.1. 2023

Ennen oli tosiaan loppiaiskatsauksia kulttuurisivuilla, mutta nyt ne korvataan listoilla ja irtopoiminnoilla. Kulttuuritoimittajat tarkastelivat muinoin kuluneen vuoden tapahtumia kriittisellä otteella. Nyt on tarjonta räjähtänyt ja kulttuuriksi voidaan nimetä mitä tahansa ajankulua, joten syvällisten ja laaja-alaisten katsausten teko on kai käynyt mahdottomaksi.  Yhden aiheen esseet eksyvät vielä joskus kulttuurisivuille.

Aina on mahdollisuus subjektiivisiin valintoihin. Loppiaisena lopetin viimein Olli Jalosen tiheästi vyyhteytyvän ja monimielisen valvontaromaanin Stalker-vuodet. Vähän työlästyin välillä, mutta lyhentäminen olisi vienyt ajankulun ja harhailun tunnelman. Kun asiat alkavat kaatua päälle lopussa, tahti tiivistyy. Negatiivinen heikkotahtoinen päähenkilö saa ansionsa mukaan, mutta selviytyy. Positiivisia toimintamalleja ei anneta joitain rehellisyyden puuskia lukuun ottamatta. Itse kukin voi miettiä omia ratkaisujaan elämän varrella. Aina ei voi toimia loogisesti. Yksitoikkoisen totinen tyyli tuo lomaan tahattoman tuntuista komiikkaa.

Toinen huippu, Ida Rauman Hävitys, on luvalla sanoen vieläkin lopusta kesken. Viehätti kovasti Turun paikalliskuvaus ja paikallista murretta törisevä historian lehtori Nordin, mutta koulutyttöjen herkkäpintainen kiukuttelu opettajan sorrosta ja henkisestä väkivallasta alkoi ärsyttää. Kun jossakin Keniassa tyttöjen naamat loistavat, kun vihdoin pääsevät kouluun istumaan, meilläkö siis etuoikeutetut tytöt kiemurtelevat tuskissaan, kun heitä arvostellaan ja nokitetaan. Varsinainen koulukiusaaminen on sitten toista. Hävitys on hienosti kirjoitettu herkkähipiäinen ja kiukkua pihisevä syytöskirja, jonka perusteisiin en ihan jaksa uskoa.

Millaista on todellinen sorto ja kurjuus? Tulin katsoneeksi telkkarista Vesku Loirin tähdittämän vanhan elokuvan Rakastunut rampa. Mainiosti siinä on käytetty Loirin muuntautumiskykyä ja esikaupungin ruotsinvoittoista puheenpartta, mutta elokuvaan mahtuu tietysti vain runko raihnaisesta romaanista. Teki mieli kerrata, mitä Joel Lehtonen kirjaansa aikanaan kirjoitti. Muistin sen aikoinani lukeneeni, mutta nyt se avautui uutena kuten klassikoille usein tapahtuu. Verraton rupinen kurjuuden kuvaus punakapinan jälkeisiltä vuosilta. Raajarikko punikki odottaa vielä vapautusta Venäjältä, mutta turha on toivonsa. Surkuhupaisan romanssin kuvauksessa on vaikutusta Victor Hugolta ja Dostojevskilta, mutta näyttämö on kolean kotimainen.

Niin Dostojevski. Meillä tuskin huomattiin, että venäläisen mestarin syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta. Onko nyt niin, että haluamme torjua kaiken sieltä päin tulevan  valaistuksen? Kuulin että Saksassa Dostoa on juhlittu näkyvästi sanomalehtien etusivuilla. No toisaalta meillä Väinö Linnan 100-vuotispaalu meni jokseenkin ohi, tosin paljolti koronan ansiosta. Sitä yllättävämpää, että Henrik Tikkasta kaavaillaan seuraavaksi syntymäpäiväsankariksi. Koskas joku valpas feministi huomaa, kuinka hän kohteli vaimoaan ja muitakin naisia. Voisi kyllä tehdä terääkin, että sarkastinen sovinisti nostetaan korokkeelle tarkasteltavaksi.

Nyt tämä tynkä-katsaus uhkaa harhautua aivan sivuraiteille. Todettakoon nopeasti, että näyttämötaiteen puolella Kaija Saariahon ooppera Innocence oli niin ylivertainen, että pimitti alleen muut spektaakkelit. Silti jäi mieleen Kansallisteatterin draamallinen luento itsenäisyyden alkuvuosilta, eritoten Vesa Vierikon hienon Ståhlberg-hahmon ansiosta. Muuta ei voi mainita, kun niin vähän on nähtynä. Muutamat kuva-ateriat valkokankaalla ovat hulisseet syvempiä jälkiä jättämättä. Kotimaisia elokuvia vaivaa ruuhkaisa ylitarjonta. Klaus Härön Rakkaani merikapteeni on jäänyt yksinäisenä helmenä muistoon kimmeltämään.

Varttuvan yksineläjän iltoja virkistävät eniten tv-sarjat, ei voi mitään. Kummallisesti niiden kanssa tulee kumppaniksi. Viimeksi vaikutuin Crownin sisarusten Elisabetin ja Margaretin kipakasta välien selvittelystä, lähtökohtana jälkimmäisen vanha kariutunut romanssi Peter Townsendin kanssa. Hienosti tavoitettu tai kuviteltu dialogi, joka päättyi tunteelliseen sovintoon. Kirjoittajan taidosta kertoi Margaretin loppurepliikki: ”Eihän tehdä koskaan enää tällaista, se on niin middle class…” Loistavaa.

Eilen illalla kaksi upeaa kotimaista naista tarjosi puolestaan loiston hetkiä Lappeenrannan laulukilpailun suorassa lähetyksessä. Jaettu voitto oli oikeudenmukainen, niin tasaväkisen taidokkaita olivat Iida Antola ja Iris Candelaria, tosin temperamentiltaan erilaisia. Tasokkaita olivat muutkin. Sorsittiinko miehiä, vain kolme pääsi finaaliin. Kykyjä on sielläkin nousemassa. Oopperataiteen tulevaisuus on turvattu. Kiintoisaa seurata näiden kykyjen kehitystä tulevina vuosina.

Tätä ei voi sanoa kunnon katsaukseksi, mutta pysyköön otsikko voimassa. Oman kirjan kanssa teutarointi on vienyt miltei kaiken huomion. Tänä vuonna paneudun kaikkeen paremmin, teen löytöjä. Olkoon se kalpea uuden vuoden lupaukseni.

7.1. 2023