Panu Rajala

Vaikuttavinta on lasten luottavaisuus.  Miten se iloinen pikkutyttö siveli piirakoita pellillä Kiovan lähistöllä ja vakuutti äidilleen, että me voitamme. Sen jälkeen opetamme ne puhumaan ukrainaa! Toinen tyttö, vähän päälle kymmenen, selosti Mariupolissa BBC:n reportterille sodan tapahtumia kaupungissa aivan Antti Kurosen otteella. Eihän tuollaista kansaa voi voittaa.

Onkohan Putinilla ollenkaan silmää yksityisten ihmisten kärsimykselle? Luultavasti hän seuraa jättiläisskriinillään vain joukkojen etenemisiä. Tuskin häntä huolettaa edes omien heikosti koulutettujen sotilaitten selviäminen. Pääasia että massat liikkuvat ja ilmassa jyrisee. Toisaalta hän on puhunut veljeskansasta. Näinkö veljiä kohdellaan? Ai niin nehän on kaikki fasisteja. Mistä Putin hankkii uuden kansan Ukrainaan?

Eipä ole nojatuolikatsomossa ohjelman puutetta. Eri kanavat pyörittävät sotauutisia yötä päivää. Onkohan tämä median ensimmäinen kaiken läpäisevä maailmansota, joka ei jätä ketään kylmäksi. Irakin sotakin jäi etäämmälle ja lyhyeksi, siellä oli liian tehokas ja ylivoimainen valloittaja. Tässä on pienelläkin toivoa.

Anna-Lena Laurén antaa tänään (Hbl) erinomaisen kuvauksen Zelenskyn urasta ja taustasta. Kuinka sattumanpresidentistä kasvoi kansanjohtaja. Samantapaisen kaaren kuvasi Lasse Lehtinen aikanaan romaanissaan Uskottu mies. Tuotin siitä tv-sarjan MTV-teatterissa 1980-luvulla. En silloin arvannut, tuskin Laseekaan, että sama tapahtumasarja voisi toteutua näin draamallisissa olosuhteissa.

Sauli Niinistö on kovilla, mutta onhan hänellä kokemusta. Kun on selvinnyt puolison äkkikuolemasta ja tsunamista puhelinpylvääseen kiipeämällä, kestää henkisesti koettelevat paineet. Olisi hänelle suonut vähän leppoisamman loppulaskun presidenttikausistaan. Edestakainen lento Washingtoniin koettelee jo fyysisestä ikämiehen kuntoa puhumatta sitten paikan päällä käydyistä keskusteluista ja lehdistön kysymyksistä, jolloin joka sanaa on punnittava. Historiallinen suoritus. Saamme taas kiittää herraonnestamme.

Edelleen mietin ryhtyisikö Nato todella sotaan Venäjää vastaan Suomen puolesta. Vai riittääkö siis vain monen valtion luoma pelote? Jos vastassa on Suomen vahvan puolustuksen rinnalla Ruotsi, USA, Englanti, Ranska ja keitä vielä, kai se vähän Putinia arveluttaa.  Mutta entä jos hän on oikeasti hullu? Katkera ja yksinäinen hän ainakin on eikä kovin hyvä arvioimaan ympäröivää todellisuutta.

Venäjällä pitkään asunut journalisti Catherine Belton summaa paksun kirjansa Putinin lähipiiristä toteamukseen, että Putin on jo päässyt elämänsä tavoitteeseen. Hän on palauttanut Neuvostoliiton Venäjälle. Hän on palauttanut ehdottoman yksinvallan ja luonut kaikkialle ulottuvan valvontajärjestelmän ja korruptoituneen mafian, joka hallitsee niin poliittista elämää kuin liike-elämän kauppoja. Hän on tuhonnut vapaan median, opposition ja kieltänyt mielenosoitukset. Hän on murskannut kansalaisyhteiskunnan ja näyttänyt mahtinsa brutaalin väkivallan käyttäjänä. Vielä on yksi homma kesken: valtakunnan laajentaminen, Neuvostoliiton alueen palauttaminen. Siinä riittää vielä laajasti työmaata.

Ei hirveän lohdullisia näkymiä. Ainut toivo tässä vaiheessa on, että Ukrainan sota menee niin päin helvettiä, että se horjuttaa Putinin asemaa ja suistaa hänet lopulta vallasta. Eikä tämäkään ole mikään ihan lyhyt prosessi. Paitsi että joskus historia harrastaa äkkikeikauksia, onhan niitä nähty.

6.3. 2022

Kun katselee venäläisten pitkää kolonnaa, joka hitaasti etenee kohti Kiovaa, tulee kyllä mieleen kenraalimajuri Toverin lausahdus, että siinäpä lihava maali. Eikö sen kimppuun kohta jo käydä? Jos Ukrainalla olisikin oma Siilasvuo, tämä alkaisi pian paloitella mokomaa panssarikulkuetta. Tosin Suomussalmella oli suojana metsäinen korpi, kun tuolla on aavat lakeudet molemmin puolin maantietä. Motitus ei olisi yhtä tehokasta kuin Raatteen tiellä.

Siellähän surmattiin tuhansittain juuri ukranainalaisia punasotureita, perin kehnosti varustettuja. Varmaan siitä on jäänyt muistijälkiä moneen sukuun. Nyt olisi tilaisuus antaa takaisin ikään kuin toiselta puolelta. Vastassa on osin heikosti koulutettuja nuoria venäläissotilaita,

Halla-aho vaati jo läntistä sotilasapua Ukrainaan aseavun lisäksi. Tuomioja piti ehdotusta järkyttävänä, eikä siihen vielä ole kukaan lämmennyt läntisessä Euroopassa. Mutta entäs jos Harkova ja Kiova pommitetaan tuusannuuskaksi ja miljoona siviiliä surmataan. Katsommeko kaikki tuhoa tyynesti parhailta tv-paikoilta?  Avustusta kyllä virtaa maahan, mutta se ei hyökkäystä pysäytä.

Nato ei tietenkään puutu maahan, joka ei ole sen jäsen. Artikla 5 ei velvoita. Uhkana olisi todellinen suursota. Mutta kun me nyt keskustelemme omasta jäsenyydestä Natoon, olisiko tilanne silloin samanlainen? Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, tulisiko Nato tosiaan aseellisesti apuun? Eikö suursodan uhka silloinkin olisi vähintään saman kokoinen?

Tietysti Natolla on vahva pelotevaikutuksensa, mutta jospa Venäjä ei piittaisi siitä? Saisimmeko omille rajoillemme vielä raskaamman rytinän kuin talvisodassa?  Onneksi tilanne on toistaiseksi puhtaasti kuvitteellinen.

Venäjähän toimii monessa suhteessa aivan samoin kuin Stalin talvisodassa.  Putin on nytkin aliarvioinut vastustajan ja saanut väärän käsityksen kansan puolustustahdosta. Stalin suunnitteli paraatimarssin Helsinkiin 1939 kansan juhliessa vapauttajaa. Aivan samoin Putin on piirustanut nopean sodan, joka mahdollistaa hallinnon vaihdon ja kansan alistamisen Ukrainassa. Miten suuri valtakunta ei opi mitään? Ehkä suuri omahyväinen vallantäyteys sokaisee silmät.

Silmiin osui kaiken keskellä kansainvälisen oikeuden emeritusprofessorin Martti Koskenniemen lausahdus (HS äskettäin), jonka mukaan Venäjän irrationaalinen hyökkäys poikkeaa ensimmäisen kerran kansainvälisoikeudellisesta järjestelmästä, joka on ollut voimassa ensimm’äisestä maailmansodasta alkaen. Ensimmäisen kerran! Entäs Hitlerin hyökkäykset Puolaan, Neuvostoliittoon, Ranskaan ja Euroopan pieniin maihin? Miten Saksa silloin muka vetosi itsepuolustusoikeuteen?

Taikka Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen 1939? Oliko Stalinilla silloin joku oikudellinen perustelu? Ehkä Leningradin turvallisuus? Turvaa lähdettiin hakemaan hyökkäämällä koko itärajamme pituudelta. Suomussalmi oli varsin kaukana Leningradin etupiiristä.

Silloinhan Suomi olisi kipeästi tarvinnut läntistä sotilasapua, mutta saatiin vain myöätuntoa ja joitain vapaaehtoisjoukkoja. Ranska oli jo lähdössä auttamaan, mutta myöhästyi. Suomi tunsi jääneensä yksin aivan kuten Ukraina tänään. Olihan silloinkin Euroopassa realistisia poliitikkoja, jotka katsoivat että ei pidä sekaantua tähän pieneen pohjoiseen kahakkaan. Suurempaa sotaa ei tarvinnut pelätä, koska se oli jo käynnissä. Suomi ansaitsi omin voimin verisen kunniansa aivan samoin kuin Ukraina nyt.

Miten ihmeessä historia aina toistaa itseään, eikä ihminen muutu vaikka hänen kielensä sanat ja vaatepartensa muuttuvat, kuten eräs egyptiläinen lääkäri taannoin mietiskeli.

2.3. 2022

Jussi Halla-aho ehdotti ensimmäisenä aseapua Ukrainaan, ja pienen kakistelun jälkeen läpi meni. Jussin asema on lähtenyt yllättävään nousuun sen jälkeen kun hän luopui puoluejohdosta. Mitähän vielä kuulemme.

Aseapua odotellessa Ukrainan naiset rakentavat polttopulloja. Tuntuu jotenkin tutulta. Meillä talvisodassa venäläisiä panssareita tuhottiin Molotovin cocktaileilla. Ovatko nämä nykyiset sitten Lavrovin cocktaileja? Ainakin yrmeydessä ulkoministerit ovat samalla tasolla.

Naton kannatus nousee kohisten, mutta presidentti muistutti myös Venäjän ”vasta-askelista”, jotka voivat olla arvaamattomia. Naton ja Venäjän välistä suoraa aseellista yhteenottoa kumpikin puoli varoo viimeiseen saakka, sillä tuloksena voi pahimmillaan olla ihan oikea ydinsota. Johon on kyllä yhtä mahdotonta uskoa kuin Kuuban kriisissä 1962. Olin lukion viimeisellä luokalla, muistan hyvin sen aikaisen jännityksen. Nyt Jukka Rislakki on tutkimuksissaan osoittanut, että Suomi oli kuin olikin silloin vaarallisen kuumalla ydinlinjalla. Mutta selvittiinpä siitäkin ja päästiin ylioppilaiksi. Uhka oli silloin todellisempi kuin nyt – ainakaan vielä – mutta ei kai Putin huvin vuoksi ydinpelotetta vilauttele.

Nyt jännitmme henki kurkussa pitääkö Ukrainan puolustus ja kuinka kauan. Kyseessä on koko läntisen Euroopan ja demokratian puolustus, kuten Mika Aaltola painotti. On Suomellekin suuri merkitys sillä kuinka nyt käy. Kaikki toivomme ettei Putin saisi ainakaan helppoa voittoa eikä niin näytä käyvän. Puolustajan voima moninkertaistuu, kun hän taistelee oman maansa kamaralla.

Kalevalasta ei voi ammentaa sotaisan voiton säkeitä, kun niitä ei rauhanomaisessa eepoksessa ole. Luotetaan siis sanan ja hengen voimaan ja lähetetään Ukrainan kansalle niitä avustuksia kuin suinkin voimme. Järkyttävää on nähdä siviilien ja pakolaisten hätää. Tyttäreni oli mukana mielenosoituksessa ja siellä oli kuulemma iloisen voitollinen fiilis päällä. Kansan auttamistahto saa ihmellisiä mittasuhteita.

Naton kannatuksen kasvu näyttää käänteen tekevältä ellei sitten jää hetkelliseksi humahdukseksi. Yhtä huomattavaa on se, että vannoutuneet pasifistitkin toivovat nyt Ukrainan aseille menestystä. Aika harva jää neutraaliin välimaastoon. Tällainenkin opetus meidän piti vielä kokea.

Urheilun puolellakin tapahtuu rivakoita ratkaisuja. Mieliohjelmani Jälkihiki käsitteli koko vartin sotaa ja sen reaktioita urheilumaailmassa eikä hiiskunut sanaakaan Salpausselän hiihdoista. Se oli jo liikaa mielestäni. Alkoi samalla kiekkoilijoiden kilpajuoksu Venäjältä kotiseuroihin, tervetualoa. Matti Pitko ehdottaa Aamulehdessä, että Kalervo Kummolan paras puku ripustettaisiin Nokia-areenan kattoon (välinaurun paikka).

Kun aloin pari vuotta sitten kaavailla librettoa Raatteen tien taisteluista kertovaan oopperaan, en todellakaan arvannut kuinka ajankohtaiseen aiheeseen törmäsin. Raatteen tiellä tuhottiin pienellä joukolla pari puna-armeijan divisioonaa. Lopuksi venäläisten komentaja teloitettiin joukkojen edessä. Kuinka Putin tulee kohtelemaan kenraaleitaan, jos sota ei täytä hänen tarkoituksiaan?

PS Ihan arkisesta asiasta: siellä kokoomuksessa podetaan kuulemma presidenttiehdokaspulaa. Onko kukaan tullut ajatelleeksi Mika Aaltolaa? Hän antaa Ukrainan sodalle ja ulkopolitiikalle kasvot samoin kuin toinen Mika taannoin koronataistelulle.

Kalevalan päivänä 2022

Näin lausahtaa Kiovan liepeillä asuva suomalainen Mahlin Ahlbeck Hbl:n mukaan. Tieto ei vain ikävä kyllä auta häntä yhtään. Onnekseen hän on nyt lomalla ja toivoo vielä voivansa palata kotiin. Yhteinen huoli kuvastuu kaikista haastatelluista.

Parhaita sisäkuvia Venäjän tunnelmista saa edelleen Anna-Lena Laurénin jutuista samassa lehdessä. Hän osoittaa, että Putinin sisäpiiri alkaa pikkuisen säröillä. Samoin laittomat ja rohkeat mielenosoitukset leviävät kaupunkeihin. Laurén ei silti usko Putinin vallasta syöksemisen mahdollisuuksiin, hänen otteensa maasta ja pian naapuristakin on raudanluja.

On vain seurattava tilannetta. Me suomalaiset olemme siinä aktiivisia, mutta myös kylmän rauhallisia. Varhain tänä aamuna muilla maailman kanavilla oli jatkuva sotahulina päällä, meillä Tv1 alkoi virkoilla kahdeksalta ja ensimmäinen erikoislähetys on kolmelta iltapäivällä. Ulkoministeri Haavisto selvitti kyllä äsken tilannetta ja pakotteita hyvin asiallisesti. Kovaan paikkaan on joutunut Pekka, vanha vihreä humanisti. Niinistön-Haaviston linja pitää. ei huolta.

Jos on EU yksimielinen, sitä tuntuu olevan myös koko Suomi. Ei kuulu yhtään kravahdusta Putinin ja hänen hyökkäyksensä puolesta. En tosin seuraa juurikaan somen sohelluksia, siellähän saattaa joku hurahtaa suurvenäläisen mahtipolitiikan kannalle. Aina löytyy yksityisajattelijoita tai venäläiseen propagandaan uskovia.

Joudumme ikävä kyllä odottamaan syksyyn ennen kuin Matti Klingen uusi päiväkirja ilmestyy.  Klinge puolusti päiväkirjassaan Pinaatti ja Saint-Simon (2014) vahvasti Krimin valtausta. Hänellä oli sama käsitys kuin Putinilla: historiantuntemus auttaisi ymmärtämään, että Krimin niemimaa on Venäjää. Sen palautuminen Venäjän yhteyteen merkitsi vain vanhan erehdyksen korjaamista.

Klinge on tunnustanut Putinin sankarikseen, sillä tämä palautti järjestyksen Venäjälle ja nosti romahduksen jälkeen maan elintason. Professoria murehdutti jo 2014 sankarin saama kohtelu maassamme: ”Kovin simppeliltä tuntuu presidentti Putinin demonisoiminen ja hänen älynlahjojensa epäileminen kaikenlaisten karikatyyrien merkeissä, useimmiten olisi syytä  tarkastella myös kunkin oman maan poliittista johtoa. Neroja on niukasti.”

Nyt tätä demonisointia on tullut roppakaupalla lisää ja täydestä syystä. Kun tarkastelemme oman maan poliittista johtoa, siellä puolestaan on näkyvissä varsin ryhdikästä ja yksimielistä toimintaa. Voisiko kunnianarvoisa professorikin revisioida näkemyksiään? Sen näemme syksymmällä hänen päiväkirjastaan. Jänneväli on kieltämättä vähän hidas. Olisikin toivottavaa, että hän rysäyttäisi heti tuoreeltaan mukaan keskusteluun. Saataisiin ainakin yksi eriävä mielipide. Kuka muukaan ymmärtäisi Putinia?

Tilanne Kiovassa ja sieltä johtavilla maanteillä näyttää toisaalta niin kauhealta ja surkuteltavalta, että spekulatiivinen viisastelu ei paljon viehätä. Kovasti ne selittävät kaikki asiantuntijat eri kanavilla, mutta todellisuus ei siitä muutu. Todistamme hirveää tragediaa, Jännittää vain, mita lähestyvät joukot tekevät kun pääsevät Kiovaan. Otetaanko urhea Zelenski vangiksi kuten Dubcek Prahassa 1968? Ei tee mieli kuvitella eteenpäin. Kuinka suositun tv-koomikon maailma kääntyi ylösalaisin! Suuren elokuvan aihe.

On siis klikkailtava CNN:n ja BBC:n nappuloita ja odoteltava Ylen erikoislähetystä kolmen tunnin päästä. Toisteisuutta ei voida näissä välttää kuten ei yleensäkään Ylen tuskastuttavan tiuhaan rummuttavassa ennakkomainonnassa. Onneksi se on rokottanut niin tehokkaasti Euroiviisujen kisailua vastaan, että on helppoa kääntää Teemalle ja katsoa Rossellinin ajatonta klassikkoa Rooma avoin kaupunki. Sodasta siinäkin on kysymys, uskonpa että hyvinkin hätkähdyttäviä yhteyksiä omaan aikaamme huomaamme.

26.2. 2022

Maagisena päivänä, valtavien hankien keskellä, aseiden kalistessa jo etelämpänä pitäisi tietysti laatia historiallisia mietteitä. Kun ei riittävän korkeita tule mieleen, ajattelen maamme kirjailijamuseoita. Miksi meillä niitä on niin vähän?

On klassikoita kuten Runebergin koti, Topelius-museot, Kiven syntymäkoti ja kuolinmökki, Sillanpään töllit, Viita-museo Pispalassa. Onko joitain nuorempia? Harvassa ovat ne, joissa kirjailija on todella työskennellyt, noistakin oikeastaan vain Runebergin ja Topeliuksen kodit. Erillisiä työhuoneita on säilötty kuten Maila Talvion.

Tämä on mielestäni hivenen merkillistä. Me voimme tutustua ja eläytyä Goethen, Balzacin, Strindbergin, Ibsenin, Tammsaaren. Dostojevskin, Tolstoin, Tšehovin ja lukemattomien muiden koteihin ja työhuoneisiin, mutta Suomessa harvojen klassikoiden huoneet ja jäämistöt katoavat.

Väinö Linnasta muistuttaa hänen kaupunkilainen työhuoneensa, joka on oikeastaan tavallinen olohuoneen nurkka. Eipä ollut aikanaan kenelläkään kaukonäköä säilyttää se Puuvillatehtaankadun puurakennus, jonka kaksiossa Tuntematon sotilas taottiin romaaniksi. Linnan maatila Käkisaaressa, missä Pohjantähden pääosat syntyivät, on olemassa, mutta mikään ei siellä enää muistuta Linnasta,

Kalle Päätalon rakas Kallioniemi on hoidettuna museona Taivalkoskella, hyvä niin, mutta eipä ole säilynyt entisellään hänen omin käsin rakentamansa omakotitalo Tampereen Messukylän Kirvestiellä.  Onkohan minkään rakennuksen tekovaiheita kuvattu niin tarkoin jokaista lautaa ja naulaa myöten kuin tätä Päätalon kotia, jossa hän kirjoitti parikymmentä osaa Iijoki-sarjaansa.

Ja sitten tullaan tietysti Mika Waltariin ja hänen tunnettuun kotiinsa Helsingin Tunturikadulla. Kuusi vuotta sitten ehdotin Helsingin Sanomissa sen kunnostamista ja avaamista museoksi. Aikaa kului, asiaa käänneltiin ja pohdittiin. Mika Waltari -seura yritti sekin parastaan. Kunnes viimein Waltarin kustantajan WSOY:n tiloissa pidettiin kokous, jossa selvästi sovittiin museon kunnostamisesta avaamisesta ja hoitamisen järjestelyistä, paikalla johtaja Timo Julkunen, perikunnan puolesta Joel Elstelä ja minäkin vieraana miehenä. Sain jopa tehtäviä museota esittelevän kirjallisen aineiston tuottamiseksi. Kaikki tuntui olevan reilassa, toivorikas mieli korkealla.

Parin vuoden ajan Waltarin asuntoa  voitiin koekäyttää ja esitellä valitulle seurueille, mutta sitten hyvä hanke näytti jostain syystä raukeavan, Ja nyt luemme uutisista, että kulttuurihistoriallisesti rikas ja ainulaatuinen asunto menee myyntiin. Syyt ovat varmaan monet, lähinnä kai rahalliset ja byrokraattiset. Yksityisasunnon muuttamiseen museoksi on kaiketi rakennettu joukko mutkikkaita esteitä. Syvä huokaus. Puuttuva summa ei liene mahdoton, ja byrokraattiset pykälät voidaan aina hioa ja oikaista. Vain todellista tahtoa puuttuu!

Sillä Helsingissä ei ole ainoatakaan oikeaa kirjailijamuseota! Kaikissa pohjoismaissa tietysti on, Islannissakin Halldor Laxnessin hienosti säilynyt koti, Tukholmassa Strindbergin Blå tornet ja  Taalainmaalla Selma Lagerlöfin klassinen koti ja uusimpana Astrid Lindgrenin kotimuseo. Miksi Helsinki häpeää ilman ainuttakaan? Waltarin koti olisi paitsi kirjallisesti myös kuvataiteellisesti merkittävä kohde, lisäksi ainoa meillä, jolla voisi olla kansainvälistäkin kiinnostuta. Se edusti myös aikansa 1930-luvun modernia porvarillista asumiskulttuuria Töölössä

Jos ei mikään muu auta, on vedottava Helsingin pormestariin Juhana Vartiaiseen. Stadilaisena älykkönä ja Proustin tuntijana (jolla tietysti asianmukainen museo Illiersissä, teostensa Combrayssa) – eikö hän voisi syttyä hienolle hankkeelle ja lähteä tukemaan Mika Waltarin kotimuseon perustamista kotikaupunkiinsa!

22022022

Olin väärässä, myös päättäjäisissä vallitsi aidosti riemukas tunnelma, vaikka haikea tunne jäikin. Ihmeellistä että pystyivät Kiinassa näinkin

hienosti olympialaiset vetämään kaikista vastuksista, epäilyistä, syytöksistä, ongelmista huolimatta. Ei tämän suurempaa ja kauniimpaa

kansainvälistä spektaakkelia pieni universumimme tunne. Niin kauan kuin kansat kohtaavat urheilun eikä sodan merkeissä, on toivoa.

200222 

Eivät olisi olympialaiset voineet päättyä juhlavammin Suomen kannalta. Kultaiset lätkät finaalin päätteeksi todella sykähdyttivät. Nähtiin ruudun täydeltä puhdasta miesriemua! Siihen ei ole kellään nokan koputtamista, ei edes naistutkijoilla. Kyllä vavahdutti rintaa, kun Maamme soi ja Valtteri Filppula jakoi kavereilleen mitalit kaulaan. Kotona odotti vastasyntynyt vauva. Onko täyteläisempää onnen hetkeä?

Oli myös ihmeellistä nähdä Kerttu Niskasen nousevan pronssille päin myrskyä puskien naisten hiihdossa. Niskasen sisarukset vastasivat Suomen viidestä mitalista! Itse veikkasin kokonaismääränkin pienemmäksi. Johaug jatkaa suvereenisti Björgenin kuningatartietä. Bolshunov on kiistaton kuningas. Ihmejuttuja saa nähdä urheilun saralla. Ei Kiinan kisoja sittenkään turhaan järjestetty. Kaikki sujui paremmin kuin oli pelättävissä.

Itselleni yllätykseksi tempauduin tuijoittamaan taitoluistelua, varsinkin paritansseja. Mitä taidetta ja silmäin hivelyä! Voi täydellä syyllä puhua ruumiin runoudesta. Hirvittää vain kun ajattelee harjoituksen julmaa määrää, jota tuollainen taituruus edeltää. Parhaissa pareissa pilkahti vapautunut nautinto, joka on mahdollista silloin kun kaikki liikkeet tuhansiin kertoihin harjoiteltuina hallitaan. Ei tuo tunnu olevan aina ihan inhimilisyyden rajoissa. Niinpä nuoren naisluistelijan kohtalo tosiaan suretti. Häikäisevä lahjakkuus tuhotaan mahdollisesti alkuviivoille. Lapsitähtien ura on taiteessakin veitsen terällä.

Urheiluselostajien kieli tuottaa jatkuvasti huvin ja hämmästyksen hytkeitä. Siitä pitäisi tehdä ja on kai tehtykin oma tutkimus. Jääkiekossa on vetreitä kielikuvia ja hyviä tilanneoivalluksia.  Vältetään liikoja ammattitermejä jotka vieraannuttavat meitä maallikoita. Kaupallisen kanavan studiojoukkueen kokemus ja ammattitaito olivat huippuluokkaa, ja tunnekin pääsi valloilleen. Hiihdon puolella spekuloidaan mielestäni liikaa taktisilla yksityiskohdilla ja ”suksen” luistavuuksilla. Pääselostajalla on kyllä jäntevä ote ja hyvä ääni, huumorikin pilkahtelee. Ylivertainen on silti taitoiluistelun selostajan eläytyvä herkkyys yhdistyneenä spesiaaliin alan tuntemukseen. Minäkin alan oppia nuo kolmoistulpit ja nostot ja kuolemanspiraalit.

Helpottaa silti kun kisat päättyvät. Voi taas keskittyä omiin hommiin ilman jatkuvia keskeytyksiä ja jännityksen momentteja. Kummallisesti kisat hallitsivat ajatuksia enemmän kuin olisi suotavaa. Mielestäni lajeja on nykyisellään liikaa, erityisesti kaikenlaisia ilmassa kieputteluja ja muita temppuiluja voisi karsia. Kelkkailua en ole koskaan käsittänyt urheilulajiksi. Miksi juuri latvialaiset ovat siinä hakoja?

Suomi voi olla kokonaistulokseen enemmän kuin tyytyväinen, vaikka monissa lajeissa olemme pudonneet pohjille. Jopa mäkihyppy näyttää pientä elpymisen merkkiä. Kestävyyshiihto on kuitenkin Suomen ikiaikainen leipälaji. On taas siteerattava Veikko Huovisen mietelmää: jos siinä ei tule menestystä, Suomen kansan henkinen selkäranka murtuu. Onneksi niin ei nyt näyttänyt käyvän, toivossa edelleen eletään.

Vielä on taitoluistelijoiden näytöksiä ja arvatenkin loistavia avajaisia vähän vaisummat päättäjäiset, joihin aina lyö leiman tietty surumielisyys. On eletty hetkiä, joita vielä kauan pureksitaan, kertaillaan ja analysoidaan. Ja sitten odotellaan seuraavia suurkisoja, joihin toivottavasti kuluu vielä hyvä rauhoittava tovi.

Miinuspuolelle merkittävä oman liikunnan vähäisyys. Pari viikkoa maalla ja vain muutama kerta suksilla. Oli joko liikaa lunta tai muuten huono keli. Tai sittten vaan laiskotti. Piti kohentautua, mutta liika istuminen päinvastoin pudotti kuntoa. Kohti uusia kuntolomia, ei auta.

20.2. 2022 – maaginen päiväys.

Olympiamoralismi taisi hetkeksi hellittää, kun Iivo Niskanen hiihti voittajana maaliin.  Harvasta asiasta suomalainen saa niin voimakkaita onnen sykkeitä kuin hiihdon kultamitalista, vieläpä perinteisellä tyylillä. Porilaisten marssi kajahti komeasti ja liikutti varmasti monia.

Vai olisiko palkintojenjaossa ollut paikallaan, että Iivo olisi pallilta täräyttänyt parit mielipiteet Kiinan ihmisoikeustilanteesta. Samalla olisi voinut haukkua Venäjän sotapolitiikan ja heittää pari karseaa katsetta Bolsunoviin. Olisihan se säväyttänyt. Kansainvälinen kuuluvuus ja näkyvyys olisivat olleet taattuja. Toista näin hyvää tilaisuutta tuskin tulee, ellei sitten naisten viestijoukkue riehaannu huomenna joukkomielenosoitukseen.

Johonkin tällaiseen Suomen Urheiluliiton puheenjohtaja Sami Itanin kuului urheilijoita yllyttävän kisapäivän aamutelevisiossa. Urheilijat ovat kuulemma lähtökuopissa valmiina laukomaan poliittisia mielipiteitään, mutta johtajat pirut jarruttelevat. Kiiinan kisajärjestäjätkin ovat kieltäneet mielenosoitukset, samoin pollea Olympiakomitea. Ehkä oli sittenkin parempi, että Iivo ei aukaissut suuutaan muuten kuin voiton karjahduksiin ja Maamme-lauluun loistavan hiihtonsa kunniaksi.

En tiedä kuinka kovia haluja Suomen joukkueessa ylipäänsä kytee näihin Itanin toivomiin mielenilmaisuihin. Kerttu Niskanen tai Krista Pärmäkoski eivät vaikuta kärkkäiltä lausumaan ajatuksiaan muusta kuin suksien luistavuudesta. Ilkka Herola olisi tietysti voinut ”paskahiihtonsa” jälkeen haukkua niin kisajärjestelyt kuin Kiinan poliittisen johdonkin, jos se sitten jotakin olisi auttanut.

Jukka Jalonen tosin jo jyrähti Mörkö Anttilan ihmisoikeuksista, mutta sitäkin pidettiin vähän harkitsemattomana tuiskahduksena. Suutuksissaan valmentaja voi sanoa kaikenlaista. Ei siellä Venäjälläkään kaikki asiat hyvässä kunnossa ole, mutta kovasti vaan Suomen pojat siellä liigassa kiekkoilevat. Ei kuulu vähintäkään mutinaa toisinajattelijoiden kohtelusta, kun lätkää rahasta pelataan.

Jokunen jalkapalloilija on lausunut harminsa siitä, että seuraavat MM-kisat pelataan Qatarissa, missä on satoja jo kuollutkin kisapaikkoja rakennettaessa. Tuskin kisoja silti perutaan, eihän peruttu näitä Pekingin olympialaisiakaan, vaikka Suomen Urheiluliiton johtaja sitä kesällä kuuluvasti vaati. Kovakorvaisia ovat isommat johtajat, ja urheilubisnes kautta maailman niin kovaa, että sitä ei pienillä puheilla horjuteta.

Aloittakaa nyt vaikka formulasirkuksesta ja lopettakaa se ilmastonsuojelun nimissä. Kimi Räikkönen voisi tehdä aloitteen, varmasti pääsisi historiaan, missä kyllä jo onkin tähänastisilla ajosaavutuksillaan.

Omasta puolestani nautin täysin rinnoin niin Iivo Niskasen, Aleksander Bolsunovin kuin Johannes Klœbon hiihdosta ja myös Perttu Hyvärisen hyvästä hiihdosta ja unohdin pariksi tunniksi maailman muut murheet. Sekö urheilussa niin vaarallista onkin? Vääryydet tiedostava äly himmenee ja puhdas kilpailuvietti karkaa etualalle. Ilman sitä urheilusta ei tulisikaan mitään. Kova tyyppi on se, joka ryhtyy urheilemaan parantaakseen samalla maailmassa rehottavia epäkohtia. Mohammed Ali ja muutamat muut ovat yittäneet, mutta eivät kovin kestävin tuloksin.

Muuten siellä Ylen lähetyksissä on asiantuntija, joka tähän mennessä on toivotellut köysiin, kuutamolle tai sippiin milloin minkäkin hiihtäjän, viimeksi Klœbon, jonka surullisen näköisen taivalluksen hän oli valmis hyvästelemään parin ensimmäisen kilometrin jälkeen. Norjalainen hiihti maalissa pronssille. Samoin kävi vastaavasti yhdistetyn hiihdossa. Sami Jauhojärven asiantuntemusta on vähän ikävä.

Huomenna naiset hiihtävät viestin, jonka päätteeksi tuskin viestivät käsityksiään naisten asemasta Kiinassa, vaikka aihetta varmasti olisi. Uigureistakin voisi sanasen uittaa johonkin haastatteluun. Mutta parempi että keskittyvät hiihtoon, jonka parhaiten tuntevat. Siitä voi ropista vielä lisää mitaleita. Oma niukka mitaliveikkaukseni (3) on jo joutunut ansaitusti häpeään ja hyvä niin.

11.2. 2022.

Eihän se Herola sitä mitalia sitten saanutkaan. Olemme edelleen Iiron varassa. Perjantaina paukkuu. Yhdistetyn hiihtäjien lausunnoissa toistui kolmesti määrite ”paskahiihto”. Pientä vaihtelua toivoisi sanavarastoon, vaikka kuinka ottaa päähän.

Hiihtoja ja luisteluita ja lasketteluita on hauska seurata täällä maalla paksujen kinosten saartamassa talossa. Kunto nousee, kun on tämän tätä laskeuduttava työhuoneesta portaat alakertaan tarkastamaan tilannetta telkkarista. Radiokin on väliaikoina hyvään tarpeeseen.

Selostajien helmasynti on odotusten hinaaminen pilviin. Herolan kuudes sija saatiin tuntumaan aivan fiaskolta. Yleinen liioittelu rehottaa. Norjalainen kilpailija tuomittiin kolmeen kertaan sipanneeksi ja aivan muusiksi, mutta niin vain sinnitteli lopussa hopealle. Aika hyvin sippaajalta.

Erilaisista rinnehypyistäkin odotettiin suuria. Siihen väliin Mäki pääsi yllättämään sprintissä. Reipas hiihto vailla  paineita. Nyt alkaa miesten kiekkoilu ja pian Niskasen perinteinen rynnistys pikamatkalla. Katsottavaa riittää, miutta jossakin välissä pitäisi kirjoittaakin.

Tauno auraa pääsisäänkäynnin pihaan, mutta lihasvoimaisia lumitöitäkin riittää. On tämä komea talvi, joka päivä pyryttää sakeasti.  Vielä äskettäin viisaat tietäjät pahoittelivat, että kohta ei enää ilmaston lämpenemisen vuoksi saada lumisia talvia eikä pakkastakaan – ja tässä sitä ollaan, vyötäisiä myöten hangessa kahlaamassa. Jos nämä ovat viimeisiä talvia, nautitaan niistä!

Tein kattilallisen lihasoppaa ja sillä pysyn hengissä koko viikon. Keitto on parasta silloin, kun ei ole aikaa ruuan kanssa ährätä, sitä voi aina uudelleen lämmittää. Hyvää on ja ravitsevaa.

Näin kisaviikolla voimme muistaa vanhaa kunnon estejuoksijaa Olavi Rinteenpäätä, joka eli melkein satavuotiaaksi. Miten jäikin muistiini hänen haastattelunsa viidenkymmenen vuoden takaisesta urheillulehdestä. Rinteenpään mieluisinta ajankulua oli maata kesällä nurmella, pureskella heinää, seurailla taivaalla pilvien purjehdusta ja suunnitella seuraavan juoksun taktiikkaa.

Hiihtäjät tuskin voivat näin leppoisasti kilpailuun valmistautua. Urheilusta on tullut kaikin tavoin tieteellisempää ja totisempaa. Se kuuluu myös selostajien sanastosta. Vähän ilmeen vaihtelua toivoisi sinnekin.

9.2. 2022

Olipa upeat avajaiset. Ainahan ne ovat, mutta Pekingissä oli pelkistettyä oivallusta. Digitekniikan käyttö huippuluokkaa ja näissä oloissa perusteltua. Kaikista vastuksista huolimatta oli juhlan tuntua, vaikka Hesarin pääkirjoitus sen etukäteen kielsi.

Avajaisten sankari oli järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Ciai Qi, harvinaisen pitkä kiinalainen. Linnunpesän onnellisin muna oli puolestaan presidentti Xi Jinping. Kiina tekee kisat sittenkin, vaikka vaikeuksia kasautui enemmän kuin riittämiin.

Urheilijat eivät vaikuttaneet yhtään ahdistuneilta. Päinvastoin näyttivät iloisilta kuten aina. Jos valtion päämiehiä puuttui katsomosta, kukaan ei kai heidän pönötystään kaivannutkaan. Piskuinen Suomikin marssi ledareenalle harmaissa toppatakeissaan ja Sari E heilutti lippua. Vain Ruotsilla oli ankeammat edustusasut.

Eikö ole kuitenkin hyvä, että kaikkien riitelevienkin maiden edustajat kohtaavat edes jossakin sulassa sovussa. Poliittiset ristiriidat eivät puhkea kilpakentillä, ellei niitä tieten tahtoen masinoida tai provosoida esiin. Suomme urheilijoille rauhoitusajan suurvaltojen rähinöistä.

Ihmisoikeuksista on puhuttu paljon. Samalla muistuu mieleen suuren ajattelijan ja luonnonystävän Pentti Linkolan mielipide. Hän piti ihmisoikeuksia hirvittävänä käsitteenä. Juuri ihmisoikeudet riistävät ja tuhoavat tehokkaimmin maapalloa. Linkolan loogisen opin mukaan ihmiset on pantava kovaan kuriin ja karsittava kaikki vahingolliset oikeudet. Varmaan hän olisi hyvin pettynyt Kiinan tilanteeseen – ei ihmisoikeuksien kuristamiseen, vaan niiden holtittomaan rehotukseen ja yltyviin luontoa tuhoaviin kulutusjuhliin. Ilmaisun vapaus on asia erikseen, siitä Linkolakin voisi nuhdella Xi Jinpingiä.

Kisojen avajaisissa käytettiin hienosti keskeisiä symboleja, tiikeriä ja lumihiutaletta. Ellei tämä ole taidetta niin mikä sitten. Ehdottomasti se on elokuvaohjaaja Zhang Yimonin uran huipentuma. Valtiojohtoinen taide näyttää diktatuurimaassa, mihin kaikkeen se pystyy kun resurssit ovat rajattomat. Samalla työllistettiin satatuhatta vapaaehtoista, jos ne sitten olivat vapaaehtoisia. Mielenosoituksia kisoja vastaan ei ole näkynyt.

Meidän harrastajanäyttelijä Kurvisemme sen sijaan kurvasi Kiinan koneesta Senaatintorille kuulemaan kulttuuriväen haukkumiset. Mielenosoitus tähtäsi kai siihen, että uutta pandemiaa ei saa tulla, ja jos tulee niin se ei saa ainakaan kulttuuriväen osalta johtaa rajoituksiin. Ravintoloitsijat ja matkailuväki ovat samalla kannalla. Tuore ministeri Lindén yrittää muistuttaa sairaaloiden ylikuormituksesta, mutta kuka nyt hoitajien huolista piittaisi, kun taidetta tarvitaan ja janoa sammutellaan.

Toinen mielenosoitus vastustikin Mannerheimintiellä yleensä kaikkia yhteiskunnan asettamia rajoituksia. Myös covid virus oli vastustettavien listalla ja ihan aiheesta. Seuraavaksi autoilijat järjestävät mielenosoituksen jatkuvaa lumipyryä vastaan. Eikä ole poissuljettua sekään, että vielä nähdään mielenosoitus kaikkia turhia mielenosoituksia vastaan.

Naisjääkiekkoilijoiden kaksi katkeraa tappiota voivat nekin nostattaa mielenilmauksia. Valmentaja sai hyvän syyn tulla pois kisamaasta, mutta vielä sinne jäi syyllisiä. Hyökkääjillä, puolustajilla ja maalivahdeilla on omat valmentajansa. Eikö siitä synny melko sekava soppa? Kuolemansairas Curre Lindström valmensi miehet aikanaan yksin maailmanmestareiksi. No jaa, kai hänelläkin apulaisia oli.

Joku kommentaattori vastusti valmentajan narratiivia, kun tämän mukaan vastustaja oli USA-ottelussa parempi. Eihän semmoista pidä mennä höläyttämään, muuten tappiot eskalotuvat entisestään kuten Kanadaa vastaan heti nähtiin. Urheilukielikin kehittyy, kohta naiset hiihtävät ja lisää narratiivia on luvassa. Toivottavasti tappiomieliala ei joukkueessa lisää eskaloidu.

J. L. Runebergin Hirvenhiihtäjiä muistellen 2022

PS Naiset Niskanen ja Pärmäkoski hiihtivätkin uljaasti, eikä moittimista Matinahon tai Kyllösen suorituksissa. Lupaa hyvää perinteiselle ja viestiin.