Panu Rajala

Kävinpä Åbo Svenska Teaterissa ja kuulin ja näin taas kerran Cavalleria rusticanan ja Pajazzon. Klassisia kelpo esityksiä, Tuomas Parkkisen ohjaamia ja Jonas Rannilan kapellimestaroimia. Edellinen kulki perinteisiä uria paitsi miljöönsä puolesta, jälkimmäiseen Parkkinen oli keksinyt enemmän omia metkujaan.  Idea siitä että molemmat tapahtuvat samana päivänä ja samojen kirkonmenojan jälkeen oli tavallaan näppärä.

Minua ihmetytti jonkin verran Pajazzon valmstelujen sijoittaminen kalseaan kylpyhuoneeseen ja varsinkin se, että tenori Aldo di Toro joutui vetämään kuuluisan aariansa suihkussa vettä valuvana. Vähän säälitti. Mikä ihme oli perustana? Mutta seuralaiseni Salla keksi heti selityksen: kun niin monet amatöörit ovat vetäneet kotioloissaan saman aarian suihkussa, miksei se tässäkin toimisi? Olkoon näin, mutta onhan di Toron kokenut ammattilainen ja esiintynyt useilla Euroopan oopperalavoilla, toivottavasti kuivana.

Ei hän sentään joutunut laulamaan aariaa alasti, mikä on miesten kohdalla uusi trendi ja toteutettu viimeksi Kansallisoopperan Salomessa. Jaakko Ryhänen kertoi nähneensä jossakin Saksassa Ryöstön Serlajista, missä basso jylisi osuutensa munasillaan. Jaska ei vaikuttaut erityisen ihastuneelta ideaan. Nyt häneltä on ilmestynyt elämäkerta kuten niin monesta muusta. Ryhäsellä on toki kaarta enemmän kuin monilla poppareilla.

En olisi löytänyt tietäni Åbo Svenskaniin, ellei erityinen syy olisi yllyttänyt. Marjan tyttärenpoika Asla (12) suoritti lapsikuorossa oopperadebyyttinsä lavalla. Uskon että pojalle oli aikamoinen elämys tutustua taiteilijayhteisöön sisältä päin ja vieläpä yhdessä maan kauneimmista teatteritaloista. Virkeästi hän siellä kuorossa italiaa veteli. Ties mitä seuraamuksia tällaisesta voi herkimmässä iässä koitua. Solistit (Essi Luttinen, Sam Furness ja muut) olivat kaikki laatuluokkaa ja kuoro iskussa.

Toinen tapaus sukupiirissä on Elinan (Ylivakerin) sisarentyttären Liisa Hietasen näyttely Tampereen Taidemuseossa. Siellä on edustava kokoelma Liisan kudonnaistöitä, jotka ihmeellisesti luovat eloon tuttuja malleja kuten vaikka ikänsä huonekaluja kaupanneen liikemies Aulis Jalaskosken unohtumattoman hahmon. Ei sitä päivää ennen vanhaan, ettei olisi Aulista torilla tai raitilla tavannut – ja nyt tapaamiset hänen kuolemansa jälkeen jatkuvat taiteen keinoin. On siellä myös Weijo Koskiranta, vanha kunnon muusikko ja Myllykolun veteraani. Niin elävästi Liisa on heidät kuvannut, että aluksi luulin Weijoa oikeaksi ja pallilla istuvaa vahtimestaria taideteokseksi.

Lisäksi omakin tyttäreni Alma tekee vaihteeksi come backin Tampereelle ja on ohjannut muistorikkaalle Telakalle uuden näytelmän Metsän pelko. En ole sitä vielä nähnyt, mutta Aino siitä raportoi ja samoin pitkän linjan kriitikki Katarina Fleming. Moderni tyylilaji ei avaudu kuulemma ihan helposti, mutta Ainon mielestä esityksessä on jopa salavihkaista huumoria. Metsää tarkastellaan hyvin monenlaisesta näkökulmasta. Viimeksi Alma niitti mainetta Turussa Kirjojen huoneellaan vai oliko se päinvastoin..

Hauskaa  kun nuoret rynnistvät ja viimein voivat esiintyä ilman rajoituksia. Vappu tulee tänne Hämeenkyrön maille vaisun eleettömästi, saa nähdä lähdenkö edes Taataa lakittamaan illan suussa. Ilohan on sisimmästä kiinni, ei tässä mitään suurta karnevaalia kaivatakaan, riiittää kun Tapparan fanit riehuvat Tampereella. Poikani Vilho vannoo, että Ilves on seuraava mestari. Sitä odotellessa, vallatonta Vappua!

30.4. 2022

Maailmanpolitiikka on tehnyt jälleen palveluksen Mika Waltarin tuotannolle. Äskeisten sotatapahtumien valossa voimme lukea vaikkapa Johannes Angelosta  uusin silmin. Mariupolin säälimätön murskaaminen tapahtuu saman Mustanmeren rantamilla kuin taannoin Konstantinopolin piiritys viisi ja puoli sataa vuotta sitten. Yhtymäkohtia on muitakin. Sulttani Muhammed II osmannijoukkoineen valloitti Konstantinopolin pääasiassa tykkitulella. Nyt on tykkien tilalla ohjukset ja raketit, mutta taktiikka on sama.

Johannes Angelos (1952) kuvaa idän ja lännen ratkaisutaistelua 1453, jolloin aikakausi kääntyi uudeksi. Waltaria kiinnostivat akakausien murrokset ja suuret aiheet, joilla oli heijastuspintaa uudempaan aikaan. Waltari kutoi tiiviisti kirjoittamansa valloitusdraaman lomaan mustan hehkuvan rakkauskertomuksen. Mikä vahinko, että Dino De Laurentis luopui romaanin filmaushankkeesta 50-luvulla. Yhtenä syynä oli, että Turkki vastusti kuvauksia aidolla tapahtumapaikalla sekä turkkilaisten avustajien massakäyttöä.

Waltari kuvasi läntisen avun hajanaisuuden Itä-Rooman pääkaupungille. Venetsia lähetti joitain laivoja, mutta siihen konkreettisen avun mobilisoiminen jäi. Viidessä vuosisadassa läntinen Eurooppa on suuresti ryhdistynyt ja pystyy nyt yksimieliseen toimintaa. Waltari varmaan onnittelisi hämmästyneenä vanhaa mannerta, josta hän ammensi koko tuotantonsa. Johannes Angeloksessa kuvataan myös kirkkojen jakautuminen latinalaiseen ja idän ortodoksiseen, suurimpana kiistan aiheena kolmen kirjaimen lisäys filio-que. Uskontunnustukseen täytyi kuulua paavin mukaan myös poika pyhän hengen ohella.

Kun väärä tunnustus kuultiin Sofian kirkon seremoniassa, kansan valtaa viha ja epätoivo. Kajahtaa tuo kohtalokas huuto: ”Mieluummin turkkilaisten turbaani kuin paavin mitra.” Konstantinopolin kohtalo on silloin jo sinetöity. Nyt Ukrainan ylpeä vastarinta on toista maata kuin itäromalaisten alistuvaisuus, jota Johannes sivullisena saa todistaa. Sinuhe taipui uskomaan, että kaikki toistuu eikä mitään uutta ole auringon alla, mutta nyt historia osoittaa väitteen osaltaan vääräksi silmiemme edessä. Kaikki ei ole palannut ihan ennalleen ja paljon on muuttunut aikojen saatossa. Silti historia painaa, myös kirkkojen historia. Putinin toiminta nojaa historian perusteisiin, samanlaisiin kuin Muhammedin toiminta aikanaan, mutta näkymä on sittenkin erilainen. Länsi pystyy nyt lujempaan vastarintaan kuin taannoin turkkilaisia vastaan. Jos pakotteet tehoavat, jää nähtäväksi.

Toinenkin kirja voi nyt näyttää erilaiselta. On tullut tavaksi vähätellä Waltarin nuorekkaan reipashenkistä armeijakirjaa Siellä missä miehiä tehdään (1931). Viimeksi tällä viikolla kuultiin MIka Waltari -seuran tilaisuudessa esitelmöitsijän arvio, että se on puhtoinen ja heiveröinen kirja verrattuna Pentti Haanpään rankasti armeijaa kritisoivaan kirjaan Kenttä ja kasarmi (1928). Mutta voisiko nyt jo kysyä, kumpi teos valmisti paremmin Suomen puolustustahtoa kohtalon syksyyn 1939. Haanpään kritiikissä oli varmaan perää, mutta  aika lievää armeijan simputus oli sttenkin verrattuna vaikka Amerikan tai Venäjän sotalaitosten hirvittävään koulutukseen ja kurinpitojärjestelmään. Eivätkä tulokset jälkimmäisen kohdalla ole tämän kummempia kuin nyt nähdyt tuhotyöt.

Suomalainen päällystö, vänrikit etunenässä, lähtivät talvisotaan samanlaisen isänmaallisen intomielen vallassa, jolle Waltarin kirjoitukset osaltaan loivat perustaa. Myös Haanpää joutui omakohtaisesti todistamaan arvostelemansa sotalaitoksen tarpeellisuuden, kun hän rivimehenä taisteli naama lumessa talvisodassa Pelkosenniemen rintamalla. Siitä kertoo Otavan kilpailussa palkittu romani Korpisotaa (1940).

Waltarin samanaikaista talvisotaromaania Antero ei enää palaa voi sitäkin pitää hyväuskoisen idealistisena kuvauksena kansasta, joka uhrimieltä kaihtamatta pysäyttää vihollisen rajoilleen. Sen tavoitteena ei niinkään ollut taiteellinen toteutus, vaan kannustus kansalliseen yksimielisyyteen, jota sinä aikana tarvittiin. Voi vain arvailla, millaisia kirjoja, elokuvia ja muita teoksia Ukrainan sota aikanaan synnyttää. Viitteitä on jo olemassa. Ehkä kansalliselle tilitykselle ei silloin naureskella kuten Waltarin palkkatyönä kirjoittamalle propagandalle, joka kuitenkin edusti lajinsa valioluokkaa, Waltarin ei tarvinnut koskaan sortua valhepropagandaan, riitti vahva sinivalkoinen väritys.

Habent fata sua libelli, totesi Waltari toisinaan alakuloisen tyynesti. Kirjoilla on kohtalonsa, niin myös kirjojen vastaanotoilla, jotka ovat aina riippuvaisia ajankohdan tunnelmista ja tapahtumista, kulttuurin kaarteista ja politiikan tarpeista.

22.4. 2022

Joskus kauan sitten saimme Marjan kanssa päähämme, että menemme naisten päivänä naisten tansseihin Tarvashoviin. Se oli varmaan Marjan idea, koska oltiin hänen silloisella kotiseudullaan Tarvasjoella. Liityimme pitkään jonoon, ja kun pääsimme sisään, kuka seisoikaan vastassa ja jakoi naisille punaisia ruusuja isosta ämpäristä: Ilkka Kanerva. Näinkin Ike keräsi kannatusta maakunnasta.

Ikeä tulee oikein ikävä. En muista kuinka tutustuimme, mutta se ei ollut vaikeaa: kaikki suomalaisethan olivat Iken kavereita. Hänellä oli tuo armoitettu kyky lähestyä kaikkia kuin vanhoja tuttuja. Nyt hänen omaperäisiä kielikuviaan ei enää kuulla. Hän selvisi kommelluksistaankin nopeasti ja putosi aina jaloilleen. Nyt hänet muistetaan vakavana valtiomiehenä ja reippaana urheilumiehenä. Osanotto eksoottiselle Elina Kanervalle, viime hetkillä antoivat vihkiä itsensä.

Suuri tapaus kohahti kohdalleni kuluvalla viikolla. Kävin ensimmäisen kerran tutustumassa Tampereen ylpeyteen, Nokia-areenaan. Poikani Vilho on vannoutunut Ilves-fani ja vei minut katsomaan matsia Ilves-TPS.  Siellä sitten huusimme ja lauloimme Ilveksen päädyssä 10 000 katsojan meressä. En ole suuri jääkiekon harrastaja, mutta huumaava tunnelma vei mukaansa.  Mikään teatteri ei pysty saamaan aikaan vastaava latausta, ei lähellekään.

Mahtava laitos tulee keräämään kohta kaikki merkittävät matsit ja konsertit, kun Hartwall-areena on pois pelistä eikä HIFK ole saanut (onneksi) uutta areenaa sinne Stadikan kylkeen. Tampere jyrää. Kun ei iskisi vauhtisokeus. En kuulu siihen joukkoon, joka näitä kansoittaa, mutta kannustaa sopii etäältä.

Vaikka kuinka hihkuimme, mikään ei auttanut: Ilves hävisi jatkoajalla. Pyyhtiä tuikkasi Turulle voittomaalin. Ehkä Eemeli Suomi ei ollut parhaassa vireessä. Välieräotteluita on valtavan paljon, mutta taloudellisesti ne tuottavan hyvin, kun yleisöä riittää kahdessa kaupungissa. Tänä iltana on totuuden hetki Ilveksellä. Jatkaako vai putoaako? Jääkiekkoliiga ei paljon pitkäperjantain sanomasta perusta, täysi rähinä taas päällä areenalla.

Matti Kuusela kirjoittaa Aamulehdessä viisaasti Tampereen ortodoksisen kirkon historiasta ja nykyisyydestä. En ole minäkään sen sisällä käynyt kuin kerran: lavastaja Enska Suomisen hautajaisissa. Kirkko on varmasti lähemmän tutustumisen arvoinen. Kirkkohearra Aleksej Sjöberg ottaa räväkästi kantaa Ukrainan sotaan ja arkkipiispa Kirillin mielipiteisiin. Kirkon vahtimestari on harmissaan, kun jääkiekkofanit käyvät pelin jälkeen kusella kirkon takapihalla. Tunnustan että minäkin piipahdin kuusen juurella, kun odottelin poikaani portilla. Olkoon viimeinen kerta! Kaupunki tai seurakunta voisi laittaa asiallisen pömpelin lähettyville, olisi armon työ sekin.

Kuuntelin Matteus-passion radiosta taas alusta loppuun, kummasti se virittää juuri oikeaan tunnelmaan kiirastorstain iltana. On yksinäinen rauha mietiskellä hiljaisessa talossa, korkeintaan pöllön huhuilu kuuluu. Ihminen ei aina kaipaa seuraa. Kuu vasta kerää täysinäisyyttään, ensimmäisenä sunnuntaina kevätpäivän tasausta seuraavan täysikuun jälkeen me ylösnousemusta taas juhlimme. Se on ihan kohta.

Pitkäperjantaina 2022

Kuluneen viikon kiistaton draamasankari oli presidentti Volodymyr Zelenskyi. Hän keräsi taas kaikki pisteet puhuessaan Suomen eduskunnalle. Ei olisi voinut aiemmin kuvitella tällaista tilaisuutta edes mahdollisesksi. Presidentti ja kansanedustajat kunnioittivat in corpore sotaa käyvän maan päämiestä. Ei voisi selvemmin ottaa kantaa urhean Ukrainan puolesta isoa pahaa Venäjää vastaan. Kuuluuko kolinaa, pyöriikö Kekkonen haudassaan?

Zelenskyin tuottama ja tähdittämä satiirisarja Kansan palvelija antaa pohjaa ja syvyyttä ajankohtaisille tapahtumille, vaikka suoria yhteyksiä ei etsisikään. Sen notkea toteutus ja rennon terävä osumaherkkyys epäkohtiin herättää ihailua. Erityistä on satiirin hyväntuulisuus ja lämmin ihmiskuvaus. Meillä ei ole aikoihin ylletty vastaavaa. Kun kotimainen kriitikko tuomitsi sarjan ”huonoksi” aamun tv-keskustelussa, hän ei osannut nähdä niin sanottua kontekstia. Sarja puhuttelee juuri seuraamuksillaan ja ulottuvuuksillaan.

Viikon toiseksi paras draamakokemus oli kohdallani Svenska Teaternin Pappan ja erityisesti Asko Sarkolan syvällinen roolisuoritus. Florian Zellerin näytelmä on nähty hienona elokuvana, mutta Amos-näyttämöllä pääsemme kansallisesti nahakkain aiheen kanssa. Anthony Hopkinsin bravuuria, aggressiivista muistihäiriöiden tulkintaa, vastaa Sarkolan pehmeämpi, inhimillisesti hätääntynyt eläytyminen, jossa pienet vivahteet puhuttelevat. Marcus Grothin ohjaus myötäilee ja antaa tilaa näyttelijällle, muut täydentävät. Mestarit asialla.

Joskus tulee tuo korvaamaton tunne:  tua res agitur. Sinun asiaasi ajetaan. Kun ikää karttuu, näitä asioita katsoo ikään kuin lähempää, läsnä olevana, mahdollisena tulevaisuutena. Toivottavasti ei vielä, mutta kiitos taas taiteen keinoin esitetystä varoituksesta.

Jos oli tässä syvä ihmisyys tuntuvilla, KOM-teatterin Runarissa ja Kyllikissä tavoite oli päinvastainen. Kuvattiin kollektiivia karkeasti veistetyin ihmisyypein. Vaikutelmaa korosti mekaaninen ratkaisu sukupuolten vaihdossa. Näin yksilölliset piirteet peittyivät ja yleistykset nousivat hallitsemaan. Täällä Helsingin kuplassa saamme vahvistuksen taas sille. että maalaiset ovat tyhmiä, yksiviivaisia, seksuaalisesti häiriintyneitä, uskonnon riivaamia ja väkivaltaisia. Näin maailma on entisellään, ja Jussi Kylätaskun 1970-luvulta periytyvä näkemys yhä voimassa.

Entäs jos Kyllikki Saaren ratkaisematon tragedia olisikin nähty uuden tutkimuksen valossa? Tarjolla olisi ollut Teemu Keskisarjan mainio kirja Kyllikistä ja ”mysteerin ihmisten historiasta” viime vuodelta. Siinähän patinoitunut tapaus päivitetään raikkaalla tavalla, seikkaperäisen selvityksen keinoin. Paljon uusia piirteitä on tullut esiin, Keskisarja on päässyt ennen tuntemattomien lähteiden äärelle. Tuntuu kuin hän olisi jo viittä vaille ratkaissut mysteerin. Pahiten teatteriesitys polkee vanhanaikaisia uria kirkkoherran parodisesti väännetystä tulkinnassa. Keskisarja näyttää papin kohdalla aivan toisen ja paljon hurjemman mahdollisuuden.

Kun Lauri Maijalan ohjaus etsii voimaa tehokkaista joukkokohtauksista, juuri kollektiivin toimintaa Isojoella Keskisarja avaa uudella otteella. Sehän oli sosiaalisesti vilkas ja aktiivinen yhteisö, missä seksuaalinen väkivalta oli peitettynä läsnä ja purkautui koko kansaa järkyttävällä tavalla. Jos joku olisikin dramatisoinut Keskisarjan tulokset, siitä olisi voinut tulla hyytävän valaiseva vérité-draama, jossa yksilölliset ihmiskuvat olisivat heränneet tuoreesti eloon. No ehkä se on jo liikaa pyydetty.

Teatteri voi aina puolustautua sillä, että se ei kuvaa (kuten ei Kylätaskukaan) yksityistä tapausta, vaan pyrkii kansalliseen yleistykseen. Missähän Komin tulkinta muuten tapahtuu? Tampereella käydään ja kaikki henkilöt kuulostavat karjalaisilta evakoilta. Pohjanmaata tämä ei ainakaan ole eikä oikein Hämettäkään. Yleistyksen ei tarvitsisi välttämättä johtaa hahmottomaan epämääräisyyteen.

Siinä viikon draamoja kerrakseen; nyt vastaan tulee hiljainen viikko, pääsiäinen ja maailmanhistorian suurin draama, jonka verroille ei mikään inhimillinen tulkinta ylety.

9.4. 2022

Elokuvaelämys keskellä Helsingin kevättä! Samalla iloinen jälleennäkeminen. Suomalainen klassikko on kaivettu haudasta ja ravisteltu uuteen eloon.

Aku Louhimies on ohjannut ja myös käsikirjoittanut yhdessä näyttelijänsä Inka Kallénin kanssa elokuvan Odotus. Se perustuu vapaasti Juhani Ahon parhaaseen romaaniin Papin rouva (1893) – ei suinkaan tutumpaan Juhaan, kuten Hesarin kriitikko erehtyi uskomaan. Kauan onkin odotettu, että Papin rouvasta tehtäisiin hienovireinen elokuva. Veteraani Matti Kassila moitti aikanaan nuoria ohjaajia siitä, että he eivät ota aiheiksi vahvoja klassisia teoksia, kuten maailmalla paljon tehdään. Nyt Louhimies on tarttunut toimeen.

Odotus herättää aluksi todella odotuksia. Onko kuvaus nyt näin litteätä ja ulkokohtaista vailla Ahon psykologista syvyyttä? Mutta tilanne kohenee koko ajan loppua kohden. Alkaa kirkastua tekijöiden kokonaan uusi lähtökohta,. Tämä kolmikko – Mikko, Elli ja Olavi – on tuotu hyvin perinteiseen saaristomaisemaan, mutta samalla nykyaikaan uudenlaisine tarpeineen ja toimineen. Tämä koskee erityisesti papin rouvaa Elliä, jonka seksuaalinen halu on elokuvan keskiössä.

Olihan se Ahollakin, mutta tässä kuvauksessa paljaampana ja voimakkaampana. Elokuva vaikuttaa tyydyttämättömän naisen kamppailulta kohti onnen täyttymystä, jota hän ei ihan saavuta. Mutta yritys on estottomampi ja kursailemattomampi kuin toistasataa vuotta vanhassa romaanissa. joka sekin oli aikanaan varsin uskallettu. Inka Kallén luo vähän empivän mutta sitten mutkattomasti heittäytyvän nykynaisen, joka ei kaihda aviomiehen pettämistä omassa kodissaan miehen maatessa alakerrassa.

Tästä syntyy jännitteinen selvittely, jossa pökkelömäinen sanailu lähenee jo Aki Kaurismäen elokuvia. Varsinkin miesten on vaikea ilmaista itseään kihelmöivässä tilanteessa. Heidän välinen suhteensa jääkin auki, samoin Ellin ja Olavin rakkaus loittonee ja raukeaa tyhjiin. Miehet – niin kotoinen pappi kuin maailmalta palaava tutkija – jäävät tässä kolmiossa ulkokehälle, heidän tehtävänsä on toimia vain katalysaattoreina Ellin kuohuville tunteille. Aku Hirviniemi tekee pappina kerrankin vakavan roolin ja Andrei Alén täydentää jotensakin hämmentyneen Olavin rakastajan roolin salskealla olemuksellaan. Enemmän tässä ollaan naisesta kiinnostuneita kuin hänen kohteistaan. Inka Kallénia näytetään anteliaasti alasti ja on syytäkin, niin hivelevän kauniisti häntä kamera hyväilee.

Suurin ero Ahon henkilöihin on se, että Elli ei ole tässä kaihoisa ja kohtaamaton nainen. Hänellä näyttää olevan vanhastaankin vilkas seksielämä miehensä kanssa ja uuteen yritykseen hän tekee rivakan aloitteen. Hänen syvin tasonsa, rakkauden euforian tavoittelu ei kuitenkaan täyty. Nainen haluaa aina enemmän. Se kerrotaan mustikanpoiminnan kielikuvalla: mies poimii yhden mättään tyhjäksi, kun taas nainen hamuaa aina seuraavaa. Melko suora ja rohkea tulkinta tekijäryhmältä, saa nähdä kuka tai mikä taho siihen puuttuu. Onko se feministinen näkemys vaiko jotain muuta?

Elokuvassa on kauniita ja hauskoja silmäniskuja suomalaisuuden kliseille, maiseman, linnunlaulun, musiikin, uinnin ja saunomisen merkeissä – viimeksi mainittu jää yllättävän vähälle. Ainekset ovat koossa, tekijät ikään kuin leikitellen herkuttelevat vanhojen mestarien raiviomailla. Tärkein rakkauskohtaus tapahtuu tietysti korkeimmalla ja uljaimmalla maisemapaikalla – juuri näin Ahokin tapahtumiaan asetteli. Seilin saari on antoisa kuvauspaikka, ohut kristllinen silauskin tapahtumien ylle valetaan.

Sunnuntaisen näytännön huipensi yllätys: tekijät Kallén, Alén ja Louhimieskin ilmestyivät lopuksi keskustelemaan yleisön kanssa nähdystä. Lämmin ele! Toivottavasti sana lähtee kulkemaan: viel´on kotimainen elokuva voimissaan.

3.4. 2022

PS Viime jutussani jäi kertomatta, että Moskovassa on Mestarin ja Margaritan kirjoittajan Mihail Bulgakovin kotimuseo kuten niin monen muun kirjailijan museot – Helsingissä ei ainuttakaan. Vahinko vain, että Bulgakovin museo taitaa jäädä nyt käymättä – kiitos Putinin järjettömän sodan.

Mihail Bulgakov (1891-1940) kirjoitti romaania Mestari ja Margarita lähes koko parhaan aikuisikänsä. Sitä ei koskaan hänen elinaikanaan julkaistu. Hän valmistui lääkäriksi kotikaupungissaan Kiovassa, muutti 1921 Moskovaan ja toimi siellä pääasiassa näytelmäkirjailijana, kunnes hänet 1929 leimattiin vastavallankumoukselliseksi ja julkaisutoiminta loppui siihen. Hänellä oli kuitenkin onni kuolla munuaisten vajaatoimintaan ennen kuin Stalin ehti ammuttaa hänet.

Bulgakovin suuri pääteos julkaistiin lähes 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen 1966-1967, silloinkin sensuroituna. Romaanin vetävä nimi Saatana saapuu Moskovaan keksittiin Helsingissä WSOY:n käännöskirjallisuuden osastolla. Suomentaja oli Ulla-Liisa Heino ja romaanin esitteli suomalaisille Esa Adrian, aikanaan neuvostovastaiseksi leimattu ahkera kääntäjä. Suomennos ilmestyi vain pari vuotta venäjänkielisen laitoksen jälkeen.

Romaanin alku on harvinaisen komea. Muistan kuinka se ensilukemalla jysähti tajuntaan. Sitten rakenne haarautuu kolmeksi romaaniksi, jotka limittyvät monimutkaisin langoin yhteen. On pääjuoni eli Woland-paholaisen ja hänen maagisen seurueensa tihutyöt Moskovassa, joiden keskeiseksi uhriksi joutuu runoilija Ivan Nikolajevitš Ponyrev alias Bezomnyi.  Sitten on Pontius Pilatuksen ja Ješua Ha-Notsrin raamatullinen taso ja lopuksi vielä tärkein ydintaso, Mestarin ja Margaritan tarina, joka tulee kai lähimmäs Bulgakovin omaa kohtaloa.

Näin ollen 500-sivuinen romaani ei todellakaan ole helppo sovitettava näyttämölle. Sen päätasojen sivussa ja alla risteilee joukko rönsyjä, jotka innostavat tai hämmentävät lukijaa. Satiiriset ja parodiset kuvaukset Kirjailijaliiton, Varietee-teatterin ja mielisairaalan toiminnoista liittyvät 1930-luvun stalinistiseen todellisuuteen, josta on tietysti houkutus etsiä rinnakkaisuuksia myöhempiin aikoihin. Bulgakov väritti parodioita surrealistisiin mittoihin, mutta se ei estänyt aikalaisia huomaamasta hänen todellisia tarkooituksiaan.

Teos on nähty meillä ainakin Kansallisteatterissa ja nyt Tampereen Teatterissa. Näin jälkimmäisen version, jonka on sovittanut ja ohjannut Antti Mikkola. Hän on selvinnyt mahdottomasta tehtävästä  kohtalaisen urheasti. Alkupuoli on lupaavaa mäiskettä, loppu hajoaa pakosta ja latistuukin, mutta syynsä on kyllä alkuteoksessa. Mikkola pelasti uusintaensi-illan hyppäämällä sairastuneen Jukka Leistin paikalle Pilatukseksi ja näytteli maaherran oivallisesti. Esityksessä on paljon lavastuksen ja puvustuksen ansioita. Keräämänsä mainelauseet esitys pääosin ansaitsee.

Bulgakov kertoo Jeesuksen kärsimysnäytelmän omalla maanläheisellä tavallaan vailla vähintäkään mystifiointia. Paholainen Woland väittää olleensa paikan päällä todistajana. Tapaukset kulkevat toisin kuin yhdessäkään evankeliumissa. Miten tämä tarina nivoutuu 30-luvun satiiriin? Magia ja mystiikka säästetään uudemmalle aikatasolle, kun ne on Raamatun ajoista puolestaan poistettu, paradoksi sekin. Pilatuksen ja Ješuan kohtaamiset jäävät vähän erillisiksi, ei voi mitään. Bulgakov on ilmeisesti ammentanut aiheita isänsä, kiovalaisen teologian professorin, tietovarastosta. Kiehtovaa olisi vertailla, kuinka tämä kaikki vertautuu Putinin aikaan ja ortodoksisen kirkon kohonneeseen asemaan Venäjällä, mutta omat kyvyt eivät riitä näin huimiin hyppyihin. Aihe ansaitsisi syvällisen tutkielman, ehkä sellainen on jossakin tehtykin.

Yllättävintä on, että Mestarin ja Margaritan tarinaan päästään kirjassakin kovin myöhään. Saattaa johtua romaanin kivulloisesta syntyhistoriasta. Tarvittaisiin pirullisen perehtynyt stalinismin, teologian ja kremlologian tutkija, joka voisi kirkastaa tasojen syvimmät ja tämänpäiväiset merkitykset. Jos nyt kaikille selityksiä löytyykään, sillä vapaa fantasia viettää Bulgakovin kerronnassa villin melankolista riemujuhlaa. Mestari ja Margarita uhkaavat jäädä taustahahmoiksi. Tampereen Teatterissa käykin niin, että pääroolia kannattelee loppuun saakka runoilija Ivan Nikolajevitš, mihin vaikuttaa suuresti Ville Majamaan loistava roolityö. Muitakin kelpo näyttelijöitä lavalta löytyy.

Vähän liian helppoa on lopultakin osoitella suoria tai käänteisiä yhtymäkohtia Ukrainan sodan todellisuuteen ja Venäjän nykyiseen politiikkaan, mutta ainahan taidetta tutkitaan omasta elettävästä ajankohdasta käsin. Tällöin tehdään väistämättä myös vääryyttä monitulkintaiselle teoksella. Bulgakovin romaanin sisin väistää dramatsoinnin lainalaisuuksia ja teatterisovitius puolestaan yksinkertaistavia selitysyrityksiä. Silti kannattaa yrittää omilla älynystyröillä. Teatterin johtokunnan entinen puheenjohtaja määritteli vaatenaulakolla yrimekkäästi: ”Täysosuma ja oikeaan aikaan.” Tähänkin voi hyvällä tahdolla yhtyä.

2.4. 2022

Samuel Beckettin vanha näytelmä tuntuu tänään tulevan suoraan kohti. Jotakin me nytkin odotamme, sodan loppumista, viruksen väistymistä tai vain kevättä. Se ainakin tulee eikä anna loputtomiin odottaa itseään kuten Godot. Kannatti se uudelleen katsastaa perjantaina Tampereen Teatterissa, jonka päänäyttämö oli viimeistä sijaa myöten täynnä. Sielä me istuimme odottamassa kukin jotakin.

Täällä Villa Viehätyksessä odotin seuraavaa iltaa ja laitoin saunan lämpiämään. Sitä ennen kävin haudalla ja yritin vimmatusti saada lyhtykynttilää syttymään hyytävässä viimassa. Onnistui noin 16. tulitikulla. Kylämme on jääkannen peitossa ja arktisen myrskyn armoilla. Hyvä kun pihallaan pystyssä pysyy.

Vietin Earth Houria takkahuoneessa saunan jälkeen. Koko talo kyyristyi kynttilän valossa muistamaan tasan vuosi sitten tapahtunutta. Silloin Marjaan iski valtava tuska ja verenpurkaus aivoihin.

Aika pysähtyi, alkoi uusi jakso elämässä. Tasan vuosi sitten hänet todettiin kuolleeksi. Mietin sitä muistoissani, mutta en päässyt yhtään sen edemmäs. Aika tuntui vain seisovan eikä ajatus sen edemmäs nytkähtäyt.

En odota häntä palaavaksi. Se olisi ollut yhtä turhaa kuin Vladimirin ja Estragonin odotus. Mutta odotus itsessään voi olla arvokasta. Jotakin uutta on varmasti tulossa, emme vielä tiedä mitä. Millainen maailmanaika tästä avautuu.  Godot on joissakin tulkinnoissa nähty Jumalan vertauskuvana. Miljoonat kristityt odottavat Jeesuksen paluuta maan päälle. Onko mitään järkeä odottaa vainajien ylösnousemusta? Mihin ne mahtuisivat? Menee yli ymmärryksen. Niin on tarkoituskin, uskon asioita ei voi ylipäänsä ymmärtää.

Kun ensimmäinen vaimoni Elina kuoli, halusin uskoa hänen henkensä leijuvan edelleen keskuudessani. Toinen avioliittoni liittyi tähän uskomukseen. Vähitellen uskoni petti ja toivoni hiipui. Ei heitä saa takaisin muuten kuin muistoissa, niissä sitäkin elävämmin. Puhelen paljon Marjan kanssa, vaikka en odota hänen vastaavan saati palaavan.

Myös Vladimirin ja Estragonin odotus väljähtyy näytelmän mittaan. Ei kuulu Godota. Onko tätä olemassakaan? Martti Suosalo ja Mika Nuojua ovat taidokkaan räjähtäneitä kulkureita turhine toiveineen. Heihin ei kannata samastua, he ovat menneen maailman desperadoja. Pentti Kotkaniemen ohjaamassa tulkinnassa päähenkilöiksi nousevat yllättäen Pozzo ja hänen orjansa Lucky. Vaikutelma vahvistuu Ville Majamaan ja Tomi Alatalon loistavista roolisuorituksista. He näyttävät vieraileville tähdille, että Tampereellakin osataan. Alatalon ajatuksellinen virtuoosinumero on ällistyttävä.

Nämä ovat toisaalta aivan tämänaikaisia tyyppejä, maailman diktaattorit alamaisineen tulevat mieleen. Joku voisi nähdä näytelmässä allegorian Venäjän ja Ukrainan suhteesta. Pozzo nöyryyttää onnetonta Luckyä, mutta tämä riehaantuukin näyttämään todelliset kykynsä. Aiemmin näkemissäni tulkinnoissa sivuhenkilöt eivät ole nousseet näin vahvoiksi hahmoiksi.

Odottaminen voi olla arvokkaampaa kuin itse päämaalin saavuttaminen. Liike kohti päämäärää on kuitenkin toista kuin staattinen odottaminen. Onko Beckettin näytelmä sittenkin aikansa elänyt? Pelkkä passiivisuuden näyttäminen ei sytytä suurta toiveikkuutta. Olkoon, näytelmä herättää ainakin kysymyksiä ja sekin on jotakin. Joku sanoo, että tyhjän saa pyytämättäkin. Katsoja saa itse täyttää tyhjiön ja vastata kysymyksiinsä.

Sota ei ainakaan lopu odottamalla, vaan aktiivisilla toimilla. Niihin Euroopan ja Amerikan valtiaat ovat nyt kovasti ryhtyneet. Näin vilkkaasti ei ole liikuttu eikä kokoustettu aikoihin. Voi kun saataisiin myös tuloksia! Pelkkä liike ei säästä ihmishenkiä. Monelle rauhanaktivistille on järkytys, että ratkaisuun voidaan päästä vain sotimalla. Koko kasvuikäni minun ikäpolvelleni on saarnattu ihan muuta. Olkoot keinot mitkä hyvänsä, pääasia että huomenna hän tulee – ei Godot vaan Rauha.

27.3. 2022

Olin Lontoon yliopistossa opettamassa, kun Tšernobylissä räjähti. Sain ensi tietoja vuokraemäntäni Daily Telegrafin etusivulta, kun palasin aamulenkiltä. Vähän hätkähdytti. Lisätietoja tuli tipottain. Suomi näytti etupäässä vaikenevan tapauksesta.

Vuokraemäntäni Sorica McLaghlin uskoi, että Suomi on mennyttä. Hän onnitteli minua sen johdosta, että perheeni oli juuri viettämässä pidennettyä pääsiäistä Lontoossa. ”Nyt voitte kaikki jäädä tänne, ei kannata palata enää sinne rautaesiripun taakse.” Hän oli hyvin pettynyt, kun ensin perhe palasi kaikessa rauhassa ja sitten minä. Hän hyvästeli meidät kuin tuhoon tuomitut.

Tapaus palasi elävänä mieleeni, kun olin katsomassa Uljas Pulkkiksen oopperan A Chernobyl -Storyn esitystä Musiikkitalossa. Voimakas elämys se oli, vaikka räjähdyksestä on kulunut pian 36 vuotta. Ukrainan sota on nostanut muistot taas eläviksi, ja ooppera tuntuukin nyt polttavan ajankohtaiselta.

Ooppera on amerikkalaisen ja suomalaisen taideyliopiston yhteistyö ja saanut odottaa ensi-iltaa jo pari vuotta, eikä korona jätä sitä vieläkään rauhaan. Sairastapaukset aiheuttivat nytkin peruutuksia, mutta esitys ehdittiin sentään kaikessa komeudessaan ja kaameudessaan nähdä. Aikamoista pauketta kuullaan, itse räjähdys tuntuu suorastaan vaikuttavalta. Luonnon elementit, metsän eläimet asettuvat ihmisen synnyttämää teknologista hävitystä vastaan. Glenda Dawn Gossinin libretossa tehdään ihme kiepautus: luonto lopulta voittaa ja tuhoutunut maisema palautuu elinvoimaiseksi reservatiksi. Ihminen ei pystykään lopulliseen hävitykseen.

Ulja Pulkkis on säveltänyt maagisesti sykkivää, tehokkaan iskuvoimaista musiikkia, mutta myös hivelevän kauniita aarioita varsinkin keskeiselle luontoihmiselle Lanalle (Maria Turunen). Tyylilaji vaihtuu nopeasti, kun hallinnon taistelut ja jälkiselvitykset ydinonnettomuudesta leimahtavat. Rytmi säilyy tiheänä. Kun Hannu-Ilari Lampila (HS) kuulee musiikissa viitteitä Prokofjeviin ja Šostakovitsiin, sitä voi pitää kovana ja osuvana huomionosoituksena. Samalla viikolla kuultiin Šostan sellokonserttoakin Musiikkitalossa.

Uljas Pulkkiksen kanssa meillä on ollut tekeillä toinen ajankohtainen ooppera Raatteen tie, jonka ensi-ilta koetaan heinäkuun alussa lähes alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Suomussalmella. Emme varmaan kumpikaan aavistaneet, kun tätä produktiota lähdettiin suunnittelemaan, millaisen kehyksen Venäjän sotapolitiikka teokselle luo. Kiitos vain Putinille ilmaisesta mainonnasta, vaikka hänen tekonsa eivät muuten ansaitse vähääkään kiitosta.

Monen kommentoijan voimin on jo todettu, kuinka samankaltaisia ja yhtä huonosti suunniteltuja yrityksiä ovat niin Suomen katkaisuyritys 1939 kuin nyt tämä Ukrainan ”sotilaallinen erityisoperaatio”. Suurvalta luottaa kömpelöön voimaansa eikä ymmärrä pienten kansojen oikeutettua puolustustahtoa. Raatteen tie tulee osaltaan osoittamaan, kuinka pieni ja sisukas Suomi taisteli ja tuhosi vähillä voimin pari vihollisen divisioonaa kapealle korpitielle. Kohtalon kummallinen yhteys on siinä, että silloinkin uhrit olivat pääosin ukrainalaisia. Voi vain kuvitella millä kaikella Ukrainan puolustustaistelu tulee hedelmöittämään maan rikasta kulttuurielämää ja laajemminkin maailman tilittävää taidetta – kunhan tästä sodasta ensin päästään.

x x x

Kirjailija, rikosreportteri Jarkko Sipilä kuoli yllättäen kesken työnsä.  Lausun muistolleen kiitokset jäntevistä ja pätevistä rikosromaaneista, joissa varsinkin poliisin tutkimustyö kaikkine menetelmineen on asiantuntevasti kuvattu. Samoin Helsingin laita-alueiden kuvaajana Sipilä on tarkka ja hyvä havainnoitsija. Hänen kirjojensa opastuksella voisi retkeillä tuntemattomilla kerrostaloalueilla, varastopihoilla ja kansanbaareissa sekä tietysti poliisitalossa. Onneksi hän ehti kirjoittaa monta dekkaria, jotka Veikko Honkanen on erinomaisesti lukenut äänikirjoiksi.

Kevättalven vainajia ovat myös ikimuistoinen Anneli Sauli ja vekkulimainen viihdyttäjä Aarre Elo. Molempia tunsin sen verran, että jään kaipaamaan. Anneli teki pitkän monipuolisen uran elokuvissa ja teatterissa, sensuelli luonnonlahjakkuus ja taisteleva kommunisti hän oli. Arska oli kiva työtoveri Ylen puolella, kun vähän aikaa heiluin Maikkarissa. Hänen vaimonsa Outi opiskeli kirjallisuutta, kun olin yliopistolla assistenttina, tulimme hyvin juttuun. Persoonallisuudet katoavat, syntyykö uusia?

Tasa-arvon päivänä 19.3. 2022

Kaksi hyvää kotimaista nykynäytelmää. Eikö ole ihmeellistä, parin päivän välein nähtynä. Teatteri tuottaa yllätyksiä.

Näytelmän nimi Mikko Räsäsen tulevaisuus ei nyt heti luvannut suuria. Mutta sieltä kuoriutuikin rehti kuvaus miehistä, jotka rakentavat jalkojemme alla Helsingin viemäreitä ja muita verkkoja. On näytelmässä naisiakin, etupäässä toimistossa ja johtavassa luokassa. Pormestarikin on nainen. On myös parodinen väläys ylemmän keskiluokan perhe-elämästä.

Mika Ripatin kirjoittama näytelmä osoittaa vankkaa asiantuntemusta eikä ihme: tekijä rakentaa ammatikseen Staran kaupunkitekniikkaa. Hän sanoo kirjoittavansa näytelmiä viikonloppuisin ja aamulla ennen työmaalle lähtöä. Tällaisiakin siis vielä on kovin ammattilaistuneessa kirjailijakunnassa! Omakohtainen työelämän tuntemus on palvellut todentuntuista kuvausta. Syntyy elävää rosoista jälkeä.

Nimiosaa esittävää Martti Suosaloa ei juuri rasvahkaisesta duunarista erottaisi, niin aidosti hän tämänkin henkilön ruumiillistaa. Erikoisen muuntautumiskykyinen näyttelijä, Ajatellaan nyt vaikka välimatkaa Sibeliuksesta Mikko Räsäseen. Pääteemaksi nousee isän ja pojan lämpimästi kuvattu suhde, sukupolvien ketju ja työväenluokkaisen ajattelun muutokset ja toisaalta vanhat perinteet. Muutkin näyttelevät hyvällä perusotteella. Vain Räsäsen vastapeluria palvelumuotoilija (!) Lasse Kososta esittävä  Rauno Ahonen yltyy kovin karikatyyrimäisiin otteisiin, mutta ehkä haluttiin tämän verran panna halvalla Ripassoa nautiskelevaa herraluokkaa. Lopussahan Kosonen nousee jopa sankariksi ja pelastaa… jaa, ei kerrota enempää.

Sanoisin niin, että juuri tällaista dramatiikkaa Helsingin Kaupunginteatterin tulisikin esittää. Ehkä se ei ole suurta taidetta, mutta se poimii aiheet läheltä, maan alta, oman kaupungin rakenteista, myös yhteiskuntapoliittisista rakenteista. Näytelmä jatkaa suorastaan Kansannäyttämön ja Työväenteatterin perinteitä, joista uljas teatteri on kasvanut. Ripatin repliikit ovat suoria ja ytimekkäitä, tässä ei hienostella. Tietoakin saadaan siitä miten infrastruktuurimme toimii. Ihmeellistä sekin, että vihreää innostusta pyöräteihin rohjetaan vähän ironisoida! Reilua kursailematonta kansanteatteria, sopii suositella kaikille kaupunkilaisille.

x x x

Toiseen todellisuuteen harpataan Kansallisteatterissa, Juha Jokelan kiitetyssä näytelmässä Dosentit. Tai ei aivan toiseen, työelämän valtasuhteista on kysymys kummassakin teoksessa, niin erilaisia kuin ovatkin. Jokela osoittaa hänkin hyvää asiantuntemusta kuvatessaan yliopistomaailmaa muutosten kourissa. Hänellä on ollut päteviä apureita kuten ohjelmavihkoon esseen kirjoittanut Hanna Suutela, oman entisen oppiaineeni seuraaja Teatterin ja draaman tutkimuksessa Tampereella.

Tämä oli omakohtaisesti kiinnostava näytelmä sikäli, että elinikäinen dosentti olen minäkin. Näytelmä ei varsinaisesti kerro dosenttien asemasta kuten alusta voisi kuvitella, vaan lähtee siitä, että professoritkin ovat samalla usein dosentteja, senkin kokemuksen jaan. Muuten tulee paljon tuttua ja myös uutta asiaa vanhalle yliopistomiehelle. Nimittäin minä taisin päästä juuri parahiksi alta pois, kun nämä uudistukset ja leikkaukset oikein toden teolla alkoivat yliopistoissa myllätä. Luojan kiitos että pääsin, ei näytä olevan herkkua siellä taistella.

Jokelan näytelmän alkupuoli on mainiota ja odotuksia lataavaa draamaa, mutta jostain syystä loppuoli laskee ja hajoaa, Draaman ydin eli erimielisyydet sosiaalipsykologian professorin tutkimusryhmän ja yliopiston johdon välillä tuntuvat sitenkin aika pieniltä. Kun niistä kasvaa totaalinen välirikko ja professorin lamaannus, kehitys on aika loivasti kuvattu. Välillä minusta tuntui, että dekaania esittävä Tommi Korpela puhui näytelmässä eniten järkeä ja professori alkoi luisua hiukan hysteeriseen suuntaan. Hyvä näytelmä antaa mahdollisuudet erilaisiin painotuksiin.

Hajoamiseen vaikuttivat muutamat turhat juonteet. Tässäkään ei selvitä ilman lesbosuhdetta, joka irrallisena ei tuo ydinasioihin mitään lisää. Miksi Aapo valokuvailee äitään? Ei sekään selviä, Lisäksi kiista ex-miehen tutkielman julkaisemisesta tuntui vähän haetulta, eikö siihen nyt olisi saatu helposti ratkaisu. Ehkä Jokela halusikin kuvata myös sitä, kuinka herkkähipiäisiä reviirinsä vartijoita tutkijayhteisön jäsenet ovat.

Ria Kataja on lyhyesti sanoen erinomainen keskeisessä professorin roolissa. Hänessä tunnistin joitakin vanhan urani varrella kohtaamiani naisprofessoreita. Tosin Kataja on sensuellimpi ja vivahteissaan herkempi kuin tapaamani tapaukset. Kyllä ovat kylmääviä sekä rehtori (Maria Kuusiluoma) että tutkija (Fiona Eskola), tällaisia ehdottomia asioittensa ajajia yliopisto on varmaankin kasvavassa määrin pullollaan elleivät ole jo lannistuneita. Joten ei voi puhua mistään mustavalkoisesta yliopistolaitoksen puolustuspuheesta. H-P Björkman välimaaston miehenä, mahona käytännöllisen filosofian professorina on mainio, turhan lyhyt rooli vain.

Olen joskus ennenkin ollut havaitsevinani, että kirjoittajan ei useinkaan kannata ohjata omaa näytelmäänsä. Tässäkin Jokelan ohjaus sortuu kummallisen levottomaan pöytien ja sohvien kanniskeluun ja motivoimattomaan siirtyilyyn sinne tänne, jotka vain rikkovat älykkään tekstin intensiteettiä,

Hei, kaksi hyvää nykynäytelmää! Kumpikin iskee työelämän keskeisiin ongelmiin. Vakavan puoleisia mutta niin on aikakin. Onpa Helsingin katsojilla älyllistä juhlaa tarjolla.

13.3. 2022

Joel Elstelä on tehnyt erään ennätyksen. Hän on romaanissaan Sirkusleijonan mieli luonut ehkä Suomen kirjallisuushistorian vastenmielisimmän henkilöhahmon. Ei ole yllätys että tyyppi on natsi ja SS-mies. Taisimme kyllä tietääkin, että nämä olivat pääsääntöisesti aika pahoja ihmistyyppejä. Miksi siis tarvitaan uusi todiste?

Natsiupseeri on romaanissa nimeltään Steinwampe eli Kiviuuni, ja hänen tehtävänsä on panna resuinen sirkusseurue Zircco Fantastico aisoihin ja muuttaa sen ohjelmisto vallitsevan ideologian mukaiseksi. Hän nöyryyttää pahan kerran sirkuksen johtajan Egon Heuchlerin, jonka on luovuttava isänsä luomasta sirkusmuodosta. Eletään vielä Saksan paraatimarssin aikaa 1940. Prosessi etenee verkkaisesti ja irvokkaana loppuna sirkuslaiset saavat esittää uudet numeronsa itselleen valtakunnanjohtaja Himmlerille ennen kuin heidät kuljetetaan Auschwitzin tuhoamisleirille. Ei siis mikään mieltä riemastuttava tarina. Kuka lukee tällaista mielikseen, ihan vapaaehtoisesti? Ehkä voi nauttia raskaasta kielipoljennosta, johon on tosin roiskittu liikaa adjektiiveja.

Mika Waltari -seurassa keskusteltiin eilen tästä Jopin romaanista, joka ylsi yllättäen Finlandia-ehdokkaaksi. Jopi kertoi kirjoittaneensa sen huvikseen, ennen muuta hän halusi huvitella kuvailemalla sirkuksen groteskeja tyyppejä ja heidän melko mustia kokemuksiaan. Tämä hiukan yllätti. Voiko kirjailija tosiaan ”huvitella” keksimällä mahdollisimman raadollisia  elämänkohtaloita. Onkohan se jonkinlaista elämän traagisuuden torjuntaa? Siinä suhteessa vähempikin riittäisi eikä tarvitsisi edes etsiytyä historiaan. Nykypäivä tarjoaa etsimättä mahdollisimman kouraiseva tragedioita tiedotusvälineiden täydeltä.

Yhdeksi selitykseksi ilmeni, että kirjailija halusi tuoda paholaisen lähikuvaan, antaa pahuudelle niin sanotusti kasvot. Silti näin saatanallinen hahmo pakkaa jäämään kliseeksi nostettuna kolmanteen potenssiin. Mustareunainen silaus hirtehistä huumoria helpottaa hiukan. Tämä natsi ei ole vain sadisti, vaan myös ihrainen löllykkä, pedofiili, huijari ja varas. Tietysti hän on järjestelmän uskollinen palvelija. Huipennuksena hänen käy todella huonosti, ehkä vielä huonommin kuin sirkuslaisten. Voi sanoa että pahiksella on kirjaimellisesti paskainen loppu.

Jonkun verran myötätuntoa kirjailija suo sirkuksen taiteilijoille ja varsinkin johtajalle, mutta huijarinsa on myös tämän lumpenproletariaatin joukossa. He ovat sakkia, joka on ensimmäisenä siivottava voitollisten sotilassaappaitten jaloista. Ehkä on hyvä nähdä sekin, että taiteilijat ovat joskus olleet tosiaan ahtaalla. Sirkuslaiset eivät ole aikoiihin saaneet muuta palkkaa kuin ylöspidon vankkureissa. Voisiko se lieventää meidän hyvinvointiaikamme kulttuuriväen alituisia valituksia?

Jopi sanoi, ettei halunnut laittaa kirjaan teatteriseuruetta, se olisi ollut liian ilmeistä ja osoittelevaa. Sirkuslaiset ovat sekalaisempi sakki, siihen kuuluu myös eläimiä. Vanha leijona on kärsimysnäytelmän todellinen keskushenkilö, kuten romaanin nimikin viittaa. Jopi tunnusti, ettei ole koskaan pitänyt sirkuksesta – kuten en minäkään. Lisää vastenmielisyyden painolastia! Miksi siis kertoa tämä sysimusta ja ylipitkä epopea? Ehkä taas opetukseksi, kun samat uhkaavat merkit vähän nostavat päätään ympärillämme. Paralleeleja ei kannata koskaan liioitella. Ajankohtaisuudet ovat monesti liian helposti osoitettavissa.

Pohdimme tilaisuuden jälkeen aktiivisen kuulijan kanssa, voisiko joku joskus kuvata aidosti positiivisen fasistin – tai edes siedettävän? Sellaisen puhdashenkisen ja asiaan uskovan kuin on se nuori sotilas, joka nousee kirkkain silmin laulamaan Cabaret-elokuvan eräässä kohtauksessa. Hänkin kohtaa pian todellisuuden. Elstelän romaaniin ilmaantuu kyllä sympaattinen ja ihmisystävyyden aatetta puolustava natsi, joka ainoana auttaa kolhittua Egonia tämän vammoissa. Hän tutkii työkseen rotugenealogiaa. Kai arvaatte, että hänen nimekseen paljastuun lopussa – Mengele.

Ei siis toivoa tämän kirjan henkilögalleriassa. Eikä paljon muutenkaan tänä aikana, kun katsomme ympärillemme. Venäjän pääfasisti tekee kaikkensa, estääkseen sen, että pahuutta voisi tulkita edes ymmärtävässä valossa. Putinia itseään tohtisi tuskin kukaan enää kuvata myönteisesti, ei edes hänen vanha ihailijansa Matti Klinge, joka sentään pystyy monenlaisiin historiantulkintoihin. Klinge ei ole koskaan tunnustanut ”talvisodan hengen” olemassaoloa, se on hänen mukaansa vain jälkeenpäin keksitty myytti – ja nyt se jumankauta on levinnyt Ukrainaan! Historia ei sääli parhaitakaan selittäjiään.

10.3. 2022