Panu Rajala

Vilkasta elämää kotimaassa. Puhuin tiistaina Eino Leinosta ja suhteestaan Sibeliukseen Hämeenlinnassa. Sibelius-seura järjesti tasokkaan tilaisuuden vanhassa Wetterhoffin kutomossa, jossa Leinoa asui jonkin aikaa käydessään Normaalilyseota. Saman koulun poikia oli Janne sekä myös I. K. Inha. Oli mukava tutustua maineikkaaseen kulttuurilaitokseen. Elina Arlin säesti itseään kitaralla ja lauloi kauniisti säveltämiään Leinon runoja. Keskusteluakin syntyi, paikalla mm. vanha opiskelukaveri Juhani Niemi. Juhani Koivisto, oopperan entinen dramaturgi ja Haanpään ja Toivo Kuulan tuntija, toimi ylimpänä promoottorina.

Tuskin olin selvinnyt Hämeenkyröön, kun oli taas polkaistava maantielle ja ajettava Poriin. Sieltähän Suomalaisen Teatterin toiminnan katsotaan varsinaisesti alkaneen lokakuussa 1872. Sen kunniaksi pidettiin juhlat päivälleen 150 vuotta myöhemmin. Juhlaan oli erityinen syy sikälikin, että samalla julkistettiin Risto Ojasen kirjoittama Porin Teatterin historiateos. Olen sen syntyvaiheita seurannut ja vähän auttanutkin Ristoa kovassa urakassa.

Julkistaminen tapahtui Raatihuoneen kauniissa salissa, missä kuultiin ensin tutkija Laura-Elina Ahon esitelmä teatterin merkityksestä Suomi-neidon identiteetin rakentumiselle. Risto Ojanen esitteli mahtavaa kaksiosaista teostaan, ja kaunista lauluakin kuultiin. Pidin pyydetyn kommenttipuheenvuoron ja kerroin teatterihistorioiden osuudesta kansallisen identiteettimme vahvistajina. Viimeksi on tullut kaksikin täydennystä Kansallisteatterin historiaan. En malttanut olla muistuttamatta omista historioistani ja varsinkin siitä, että TTT:n historia kasvoi kolmiosaiseksi. Mutta nyt Riston kirja on kiistatta kaikista komein.

Juhlaan loi oman synkän varjonsa äkkiä tullut tieto Osmo Pekosen kuolemasta Ranskassa pyöräretkellä. Sitä oli vaikea sulattaa, vaikka samalla nautimme herkullista ateriaa Raatihuoneen kellarissa ja kuulimme vanhojen teatterinjohtajien hersyviä anekdootteja uriensa vaiheilta. Paikalla Reino Bragge, Patrik Drake ja Porin nykyinen johtaja Kristian Lindroos. Risto on myös teatterin entinen johtaja ja otti minunkin Herra Untolan aikanaan ohjelmistoon. Kaipasimme paikalle vähän Kansallisteatterin nykyistä johtajaa. Vahvasti ristivaloinen tilaisuus.

Teatterissa näimme tutun musikaalin Evita, jossa ei suurempaa moittimista, Lindroosin eheä ohjaus – paitsi että jokin kotimainen uutuus olisi tehnyt juhlanäytelmänä terää. Koronalle ei teatteri voinut mitään, musikaali oli varmaan vanhaa ohjelmistoa. Onhan palvotun Eva Peronin vaiheissa jotain ajankohtaista saumaa, ainakin vallan sortumisen kuvauksessa. Putinilla ei  ole edes näkyvää vaimoa, johon kansa voisi suunnata vihansa, vaan mies saa yksin vastata hirveistä sotarikoksistaan.

Ajelimme Sina Kujansuun kanssa syysyön halki kotiin ja hän jatkoi tästä Tampereelle. Sinakin on ohjannut Porissa Tuula-Liina Variksen näytelmän, joten kaikki langat solmiutuvat tähän Suomen kauneimpaan teatteriin. Ihailin vielä kotona tämän Naissankarista Idän pikajunan arvoitukseen -teoksen uljasta taittoa ja sisältöä. Riittää siinä tutkimista talvipäivinäkin, jos sen mielii kunnolla selättää.

Samalla jäin pitkään miettimään hyvän ystäväni Osmo Pekosen järkyttävää kohtaloa. Kaksi jysähdystä samalla Porin reissulla, Riston kirja ja Osmon poistuminen. On molemmista nielemistä, pohdittavaa ja paljonkin vielä kerrottavaa. Osmo lienee yhä Ranskassa vai miten on, tervetuloa lopulta kotimaan multiin. Missä liikkunee hänen gallialainen henkensä? Elämä on täynnä arvoituksia.

14.10. 2022

Taisin tulla Istanbuliin jo kuudennen kerran, ja silti näin siellä paljon uutta. Vanhaakin tarkastelin uusin silmin.

Ensimmäisestä yksinäisen miehen junamatkastani on kulunut 15 vuotta. Silloin asuin Pera Palace hotellissa, mistä kaikki asukkaat heitettiin keskellä yötä ulos. Syynä maksamattomat verot ja omistajan vaihdos. Melko raju toimenpide joka tapauksessa. Saimme norjalaisen rouvan ja hänen lapsensa kanssa lähteä yön selkään etsimään tihkusateessa uutta majapaikkaa. Maineikas hotelli oli päässyt huonoon kuntoon.

Nyt Pera Palace loisteli kunnostettuna komeimmillaan. Arabiraha tai kiinalainenko on tehnyt tehtävänsä. Ensimmäisenä iltana teimme matkaseurueen kanssa testihyökkäyksen baariin ja nautimme pakolliset gin tonicit. Kyllä olikin juhlavaa. Herkullisia aterioita nautimme toisaalla ja ilahdutimme sydäntämme viinillä

Liisa Huhtalan johtama Etelämatkojen seurue asui hotelli Richmondissa Peran pääkadun Istiklalin varrella. Mainio maja sijaitsi keskellä hirmuista kansankuhinaa. Bussi oli aina jätettävä Pera Palacen alapuolelle. Liikenne kaupungissa on entistäkin tukkoisempaa. Liikkuminen on hidasta, mutta sen kestää, kun jännittävät nähtävyydet odottavat.

Olimme Mika Waltarin jäljillä, mutta ehdimme puhua myös Pierre Lotista ja vähän Orhan Pamukistakin, kaikki huomattavia Istanbulin kuvaajia. Keskeiset kohteet Tokapi ja Hagia Sofia olivat pitkien jonojen päässä, mutta mikäs jonottaessa kauniilla säällä ja hyvässä seurassa. Silti kadehdin jälleen Waltaria, joka sai matkustaa herrasmiehenä ilman turistien tuomia vaivoja. Kun hän meni tutkimustensa pääkohteeseen Hagia Sofiaan, siellä oli hänen lisäkseen yksi merimies. Nyt paikalla pyörii päivittäin tuhansia niin oikea- kuin vääräuskoisia.

Eniten oli muuttunut juuri Hagia Sofia, jonka Recep Taíip Erdogan on palauttanut moskeijaksi. Pitkään se oli museona, jolloin liikkuminen oli vapaampaa. Enää ei pääse toiseen kerrokseenkaan, ja juhlava permanto on peitetty matoilla, ikonit ja taulut vaatekaistaleilla. Mosaiikeista on nähtävillä oikeastaan vain yksi. Silti paikalla voi aistia edelleen historian käännekohtia, joita Waltarin Johannes Angelos (1952) jäntevästi ja havainnollisesti kuvaa. Ulkoisesi vanha jyhkeä ortodoksikirkko (kuva yllä) on jokseenkin ennallaan.

Dolmabachen palatsiin tutustuin kunnolla vasta nyt, kun Liisa sitä erinomaisesti esitteli. Tämä oli viimeisten sulttaanien koti ja täällä Turkin uudistaja Kemal Atatürk myös kuoli Hänen maineensa on edelleen korkealla. Kävin seuralaisen kanssa tervehtimässä hänen muistomerkkiään Taksim-aukiolla. Huvittavaa muuten kuinka vahtimestarit hoputtivat turistiryhmiä pikajuoksuun palatsin halki. Liisa piti kulkumme rautaisen levollisena.

Ehkä antoisin elämys oli lopulta risteily Bosporin salmen rantoja myöten. Ihastelimme samoja näkymiä, joita Orhan Pamuk on suorastaan hyväillen maalaillut muistelmakirjassaan Istanbul (2003). Vahinko että hänen oma huikea luomuksensa Viattomuuden museo ei tällä kerralla mahtunut ohjelmaan. Sitä esitellään varsin satunnaisesti, aukiolokin on onnen kauppaa. Siitä ja sen kirjallisesta pohjasta voisin tässä essehtiä pitkään. Tietysti kävimme myös basaareissa ja missä kukin itsekseen kuljeskeli.

Sekä Waltari että Olavi Paavolainen viivähtivät eri aikoina Pierre Lotin kahvilassa Kultaisen sarven partaalla. Kahvilaa oli nyt kovasti laajennettu ja modernisoitu, mutta itse vanha museohuone oli onneksi säilynyt kuvineen ja tauluineen. Loti oli alkuaan ranskalainen meriupseeri, joka hullaantui haaremin ristikon läpi näkemäänsä sulttaanin vaimoon  siinä määrin, että muutti pysyvästi Turkkiin. Kun hänen etärakastettunsa kuoli, hän kirjoitti aiheesta menestysteoksen Aasian tytär (Aziyade). Lotin sentimentaalisia teoksia tuskin kukaan enää lukee, mutta kahvila on hänen muistomerkkinsä. Siellä istuskeli etupäässä aasialaisia asiakkaita.

Sinne mekin kiipesimme ja silmäilimme Kultaiselle sarvelle, jonka yllä riippui raskaita pilviä. Matkan ainoa sadekuuro koettiin.  Muuten oli taivaallisen aurinkoista ja lämmintä. Istanbul näytti kauneimmat kasvonsa jos kohta myös tukalimman tungoksensa. Kannatti verestää muistoja ja oppia uutta. Mika Waltari -seuran puheenjohtaja Juha Salo raportoi matkasta lisää seuran Facebook-sivuilla, ja seuran kokouksessa 18.10. klo 18 pohdimme lisää Bysantin olemusta Paavo Hohdin asiantuntevalla johdolla. Tilaisuus Töölön kirjastossa on avoin yleisölle.

12.10 2022

Kansanradiota tulee usein kuunnelluksi. Siellä kansa saa purkaa mieltään vapaasti. Ainakin tuntuu että ennakkosensuuri on höllä. Niinpä sieltä tärskähtää toisinaan hyvinkin suoria kommentteja aikamme ilmiöistä. Voisi olla hyödyllistä kuultavaa päättäjile ja johtajille.

Mutta kenen päähän pälkähtää tehdä ooppera Kansanradiosta? Tuntuu aika keinotekoiselta idealta. Onhan aihetta muunneltu aiemmin muuhunkin muotoon, mutta oopperan luonne tuntuu sotivan radio-ohjelmien karskia kansanomaisuutta vastaan,

Mutta tekivätpä vain. Timo Väntsi laati libreton ja ohjasi, Seppo Pohjola sävelsi. Tekijämiehet ilmeisen vakavissaan asialla. Kolme laulajaa, valioluokkaa, ja kaksi  nukettajaa. Juonellisena runkona kuljetettiin 98-vuotiaan Ailin elämäntarinaa. Näistä tarpeista syntyi voi sanoa kodikas kamariooppera Almin saliin Helsingissä.

Mitä olisin kaivannut lisää: olisipa edes muutama tosi räväkkä kohtaus otettu mukaan kansan suusta. Nyt nähtiin ja kuultiin leppoisia elämäntapaohjeita, sinänsä tutunomaisia väläyksiä arjen tuntumasta. Joku särmikkäämpi sivallus Kansanradion laajasta varastosta olisi terästänyt kummasti oopperaa. Sauli Tiilikainen minut ystävällisesti haastoi tätä katsomaan ja siellähän poika veteli ilmavaivattoman hernekeiton keitto-ohjetta täysin palkein. Komiikan pirskahdukset olivat esityksen piristeitä. Muut laulajat kuvassa Aki Alamikkotervo ja Tiina Vahevaara.

Ooppera saattaa lähteä kiertämään Kansanradion varsinaisille syntysijoille eli maakuntiin. Vastaanotto voi niissä olla suosiollisempi kuin yltäkylläisen tarjonnan pääkaupungissa.

Tavallisten ihmisten ongelmista kertoi myös Ryhmäteatterin kotimainen kantaesitys, Anna Krogeruksen Vaellus. Siinä joukko seurakunnan työntekijöitä lähtee pohjoiselle vaelluksella selvittääkseen työpaikkansa suhdeongelmia. Kuulostaa hyvin tyypilliseltä ja nykypäiväiseltä. Johdon tarjoama konsepti on tietysti näennäinen, ihmisten annetaan puhua, mutta ratkaisut on jo tehty, Ajatuksena on saada heidät itse keksimään  ennalta päätetyt toimintamallit. Uskonasioitakin vähän sivutaan.

Sanailu kulkee lupaavan luontevasti siihen saakka, kun näytelmä sortuu surrealistiseen kuolemankokeiluun. On aika riskaabelia tappaa henkilö näyttämöllä ja herättää taas henkiin. Kuolemanjälkeinen monologi ei tuo puhujalleen eikä henkilöiden suhteisiin mitään ratkaisevaa uutta. Loppu lätsähtää yleiseen alistumiseen. Kuolema saa realistiset kasvot. Voi harmi, sinänsä kiintoisat ainekset valuvat hukkaan.

Tämä on nyt vain yhden katsojan kokemus. Voihan olla että Ryhmiksen vakituinen katsojakunta löytää näytelmästä lisää syvyyksiä. Yritys on kuitenkin sympaattinen. Kotimaisia nykynäytelmiä ei ole liikaa, sopii niitä silmäillä, vaikka pettyisikin. Ponnekkaasti tämä näyteltiin, ohjaus on kokeneen Laura Jäntin.

5.10. 2022

Onpa hankalaa matkustaa nykyisin junalla Helsingistä Turkuun. Molemmissa päissä asemat ovat sekaisin. Turku on remontissa ja pitää ostaa lippu Kupittaalle. Helsingissä saa kävellä puolimatkaan kohti Pasilaan ennen kuin laituri löytyy.  Mutta junaan ehdin ja perille päästiin.

Kupittaan taksikuski kertoi, että italialaiset laitteet eivät toimi Suomessa. Pendolino on epävarma peli ja Turun Funinkulaari kantaa nimeä Juminkulaari. Taksi kuitenkin toimi ketterästi ja ehdin niukin naukin Messukeskuksen Auditorioon. Siellä odotti Juhani Salokannel malttamattomasti kirja kädessä.

Puhelimme virolaisen A. H. Tammsaaren romanista Korpiojan isäntä, jonka Juhani on kääntänyt uudelleen suomeksi. Edellinen Ida Grünthalin suomennos ilmestyi 1929 ja itse romaani 1922.  On siis syytä juhlistaa 100-vuotiasta kirjaa ja sen uutta ilmettä.

Tietysti vertailin käännöksiä ja katsoin kiinnostuneena, kuinka Juhani kääntää sanan ”esitekijä”. No sehän on talossa tarvittava etumies, jota sanaa Sillanpääkin käytti. Entä miten nykyaikaistuu ”loinen”? Se on Salokanteleen auktorisoimana alustalainen.

Tammsaaren arkaaisesti jutustelevan kerrontatyylin kääntäjä onnistuu sävyiltään säilyttämään , vaikka modernisoi yleisilmeen. Eikä ihme, hän on harjoitellut kääntämällä Tammsaaren Totuus ja oikeus –romaanisarjan viisi osaa ja lisäksi teoksen Rakastin saksalaista. Varmaan hän pystyisi samalla vauhdilla kirjoittamaan uuden Tammsaaren romaanin eikä kukaan ei huomaisi eroa.

Kun suomalainen lukija tarttuu kirjaan, jonka nimi on Korpiojan isäntä, hän varmaan odottaa raivaajaeeposta Koskelan Jussin malliin. Kun hän ryhtyy lukemaan, yllätys on täydellinen. Kysymyksessä onkin kahden nuoren talollisen rakkausromaani, joka noudattaa omia käänteitään ja päättyy jysähtävään ratkaisuun. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, samalla kurkistus Pohjois-Viron entiseen elämään.

Salokannel vertaa tätä Korpiojan juttua Juhani Ahon Papin rouvaan, ja saman tyyppisestä täyttymättömästä rakkaudesta onkin kysymys.  Minulle tuli mieleen Sillanpään Miehen tie, jossa vaaliheimolaisuuden teema saa onnellisen täyttymyksen. Juhani vetää jälkisanoissaan vielä yhteyslangan Pariisin eksistentialisteihin saakka. Tuore suomennos kannattaa lukea, kustantaja on Aviador.

Kirjamessuilla oli muutenkin mukava kuljeskella pitkästä aikaa. Piispa Eero Huovinen, vanha koulutoveri, näkyi esittelevän muistelmiaan. Entiseltä työtoverilta Päivi Kososelta kuulin ruokalassa kirjallisuudetutkimuksen uusista suuntauksista. Kertomus ja tarinallisuus ovat nyt pöydällä päällimmäisinä. Ville Hytönen ja Jukka Mallinen kertoivat Putin-vitsejä. Mikä se on, joka ei liiku eikä kanna eikä pane. Venäjän liikekannallepano.

Tapasin uuden johtajan Vilja-Tuulia Huotarisen ja toivotin onnea ja menestystä. Siitä on 30 vuotta kun olin näiden messujen päätoimikunnan puheenjohtajana. Väkeä liikkui aika vilkkaasti ja kävijämäärä oli lisääntynyt, joten kyllä vanhimat kirjamessut tästä taas lähtevät vetämään.

3.10. 2022

Maria Petterssonin väitetyn plagiaattitapauksen yhteydessä minunkin kirjani Intoilija (2015) on uudelleen nostettu esiin. Seppo Puttonen haluaa vielä kerran muistuttaa taannoisesta ”paljastuksestaan”, joka koski kirjani suoria lainauksia Inhan omista kirjoituksista.

Väännetään tämä nyt kerran vielä rautalangasta, Petterssonin Historian jännät naiset on tietokirja, johon pätevät normaalit lähteiden merkitsemisen käytännöt. Minun kirjani I. K. Inhasta on sen sijaan minä-muotoinen romaani, joka sallii suuremmat vapaudet aineiston käsittelyssä ja merkinnässä.

Tietokirjoissani ja elämäkerroissani olen aina merkinnyt huolellisesti lähteet. Kun romaanissa Inha kertoo itse omasta elämästään, tuntui hyvin luonnolliselta, että hän saa matkakertomuksissaan käyttää osaksi omaa autenttista ääntään. Niissä jaksoissa ei siis lainata eikä käytetä kenenkään toisen tutkijan tai kirjoittajan tekstiä, vaan minä-kertojan omia artikkeleita. Kun puhuja lainaa itse itseään, sitaattimerkinnät ovat tarpeettomia. Jaksot uppoavat luontevasti muuhun itsenäiseen kerrontaan. Tämän käsitti hyvin Hesarin kirjallisuustoimittaja Jukka Petäjä vastauksessaan aikanaan Puttoselle.

Kirjassani on keskeinen kirjallisuusluettelo, mikä tapa on viime aikoina yleistynyt myös romaaneissa. Ihan välttämätönhän se ei ole, mutta auttaa lukijaa syventämään aihetta ja valaisee tekijän käyttämää lähdepohjaa.

Kaunokirjallisissa teoksissa ovat käyttäneet lainamateriaalia ilman lähdetietoja monet kirjailijat, meillä esimerkiksi Paavo Rintala, Pentti Saarikoski, Matti Pulkkinen ja Paavo Haavikko. Niistä ei kukaan ole perään haukkunut. Martti Anhava on hyvin ja monipuolisesti valaissut Haavikon tapauksia elämäkerrassaan.

Olikohan juuri Matti Pulkkinen, joka lausahti, että ”romaani on kuin sika, kaikkiruokainen”. Kukaan ei ole väittänyt vastaan.

25.9. 2022

Tuskin olin päässyt Kuusamosta kun jo piti keskittyä Lontoon suurenmoisiin hautajaisiin. Ei voi kuin ihailla brittien taitoa järjestää loisteliaita seremonioita. Kaikki sujuu millilleen niin kuin pitää eikä näy jännitystä tai hermoilua. Kaikki vierii omalla juhlavalla, vuosisatojen koulimalla painollaan. Parasta teatteria tällä vuosituhannella.

Sitä paitsi kuningattaren hautajaiset pystyivät aidosti liikuttamaan katsojaa. Itku ei ollut kaukana, kun valtikat poistettiin kuningattaren arkulta. Näkyi siinä olevan jälkeläisilläkin pidättelemistä. Huippukohdissa nousin seisomaan tuoliltani, ja aivan samaa kertoi eräs ystävättäreni. Charles III:lla on kova tehtävän edessä. Aika paljon hän saa tyriä ennen kuin monarkia alkaa heilua, niin korkeissa kantimissa se on juuri nyt.

Meidän tasavaltalaisten täytyi täällä pohjan perillä tyytyä Loirin yleisöltä suljettuihin hautajaisiin. Ennakkoarviot yleisön ryntäyksestä liioittelivat huomattavasti. Rippikirkkoni edustalle kerääntyi pari kourallista uteliaita katsomaan, kuinka julkkikset hipsivät kukkineen kirkkoon. Kovin merkittäviä lausuntoja ei heiltä herunut. Poliisin varaamia turvatoimia ei tarvittu. Loiri-ilmiö on paljolti median luomus. Juha Typpö tekee Hesarissa ennätyssyvän kumarruksen vertaamalla Loiria asemansa puolesta kuningatar Elisbetiin. Verraton taiteilija ansaitsi joka tapauksessa hartaan ja itsensä näköisen tilaisuuden kuten on kerrottu.

Tampereellakin tapahtui. Pitkästä aikaa nousin portaat Raatihuoneelle juhlimaan Tampereen Teatterikerhoa, joka täytti jo pari vuotta sitten 75 vuotta. Nyt vasta päästiin kohottelemaan laseja. Olin itse järjestämässä kerhon 50-vuotisjuhlaa Rosendahlissa 1995 – auta armias kuinka aika kuluu.

Hyvin sujui tämäkin juhla. Apulaispormestari Pekka Salmi ja kerhon puheenjohtaja Tuula Martikainen kertoivat hauskasti ja asiallisesti kerhon historiasta. Sitten meidät haastettiin Esko Raipian kanssa muistelemaan omia kokemuksiamme kerhon piirissä ja Pyynikillä. Eskohan olisi puhunut koko illan ja minäkin sain kertoa kymmenvuotisesta puheenjohtajakaudestani ja siitä,  kuinka Väinö Linnan Pohjantähden ja Tuntemattoman avulla nostettiin Pyynikin Kesäteatteri syvästä alhosta kunnian kukkuloille. Akseli ja Elina keräsi heti ensimmäisenä kesänään yli 68 000 katsojaa! Johan saatiin velat peittoon ja toiminta taas pyörimään. Näistä ja muista kannattaa lukea lähemmin Rauli Lehtosen mainiosta kirjasta  Pyörivä kansanjuhla (1995).

Oli ilo olla tilaisuudessa, jossa juhlittava Teatterikerho sai asiaan kuuluvan huomion. Aivan toista kuin Myllykolun Kesäteatterin piinallisesti huitaistu juhlan tapainen 50-vuotisen taipaleensa kunniaksi viime kesänä. Näkyi murheellisesti kuinka eri tasoisesti kaupunki ja muuan ”kulttuurikunta” omia henkisiä saavutuksiaan arvostaa.

Raatihuoneella oli sitä paitsi hauska tavata vanhoja tuttuja. Teatteripöydässämme seisoskelivat niin Reino Bragge kuin Liisa Roine ja Seppo Mäki, Sani Lehtinen ja Inkeri Mertanen ja myös Tarja Kankainen ja Katarina Fleming pöydän ääreen pyörähtivät. Siinä koolla teatteritietämystä kerrakseen. Muistorikas ja ja mieltä lämmittävä ilta!

On toivottava Teatterikerholle jatkuvaa intoa ja valistusta sekä Pyynikin Kesäteatterille potkua, kun se lähtee ensi kesänä uuteen nousuun tutuilla eväillä, samalla Pohjantähdellä, millä pyörivä ”kanttura” saatiin Kalle Holmbergin johdolla komeasti kohoamaan silloin 1993-1997. Perinteet velvoittavat. Älkööt jäljet liikaa pelottako!

21.9. 2022

Mutta nyt ei Vienan Karjalaa enää valloiteta aseilla, vaan tieteen ja tutkimuksen menetelmin. Tie Vienaan -symposium Kuusamossa todisti, että Karjalan harrastus elää edelleen meillä voimallisesti. Lähes sata henkilöä kuunteli esitelmiä ja keskusteli kahtena päivänä Kuusamon opiston auditoriossa. Mitä ihmettä Vienasta vielä keksitään esille kiskoa?

Muistan kyllä lukeneeni Santeri Ivalon Juho Vesaisen nuorena minäkin, sehän on jännittävä elämäkertaromaani. Mutta mitään aavistusta ei kellään voinut olla, että arkistossa virui A. W. Ervastin käsikirjoitus samoista vienankarjalaisten ja suomalaisten taisteluista 1500-luvulla. Historioitsija Pekka Vaara toi esiin teoksen Ahma, joka ikään kuin taannehtivasti keskustelee Ivalon menestysromaanin kanssa. Nyt se on ilmestynyt painosta yli sata vuotta kirjoittamisensa jälkeen. Se kuulosti jonkin verran dokumentaarisemmalta kuin Ivalon lennokas jännitysjuoni.

Samuli Paulaharju tunnetaan uutterana kansanperinteen kerääjänä, jonka elämäntyö hakee vertaistaan. Kuuromykkien koulun veistonopettaja omisti kaiken vapaa-aikansa tutkimusmatkoille jalkapatikassa. Nyt dosentti Tiina Seppä toi näkyville Paulaharjun kirjeitä sisällissodan ajoilta 1918. Hartaasta keräilijästä paljastuukin kiivassanainen taistelija, joka palaa halusta päästä ampumaan eläviä punaisia, mutta tilaisuuksia ei avaudu. Paulaharjun kielenkäyttöä kauhisteltiin, mutta noinhan siihen aikaan yleisesti puhuttiin. Paulaharjun hurjastelusta voi lukea näytteitä Karjalan Heimon numerosta 5-6/2022.

Eräs aikamme suuntaus, identiteettipolitiikka, nosti päätään melko maltillisesti väitöskirjatutkija Tuomo Kondien striimatussa puheenvuorossa. Nykypäivän Karjala nostaa omat tunnuksensa esiin ja haluaa eroon Suomen kansallismielisestä holhouksesta. Kalevala ei ole enää Suomen kansalliseepos, vaan nimenomaan Karjalan runoteos. Mutta kannattaako näin pienen poppoon kuin meidän pirstoa itseämme yhä pienempiin identiteettiään vartioiviin lahkoihin?

Ensimmäisen päivän päätteeksi katseltiin Juhani Ahon Juhasta tehty järjestyksessä toinen elokuva vuodelta 1956. T. J. Särkän ohjaamaa värispektaakkelia kannatti katsoa uudelleen ennen muuta Kuusamon komeiden maisemakuvien takia, koskien laskuissa oli mahtia. Näyttelemistä aikanaan kovin moitittiin, mutta pidin kyllä Elina Pohjanpään herkkäilmeisestä Marjasta kovasti. Eino Kaipainen on pääroolissa paikallaan aina kun rehtiä miestä tarvitaan, mutta Veikko Uusimäki  veteli Shemeikkaa reippaasti koomisen puolelle.

Omassa esitelmässäni sunnuntaiaamuna muistin, kuinka Ilmari Kianto oli harmissaan Ahon käyttämästä tyylitellystä murrepuheesta ja muutenkin Ikiä kiukutti kollegan liian hyvä menestys. Aiheeni oli Kiannon pitkä ja kiivas taistelu Vienan vapauttamisen puolesta, joka ei koskaan johtanut toivottuun tulokseen. Mutta voi sanoa, että ainakin Kianto yritti parhaansa ilman mitään rahoitusta tai minkään organisaation tai valtion tukea. Sinnikäs yksityistaistelija!

Kiintoisaa nähdä mitä uutta Juha Hurme on Kiannosta kaivanut esiin vai tyytykö vaan syyttelemään nykyasenteitten mukaisesti rikoksista, joita ei Ikin aikana tunnettukan. Liisi Huhtalakin näkyy liittynen Pohjois-Suomen kirjallisuushistoriassaan Kiannon syyttäjiin. Sopivaa liikehdintää kun kirjailijan syntymästä tulee parin vuoden päästä 150 vuotta. Symposiumissa oli molempien päivien ajan saapuvilla tytär Raija-Liisa Kianto virkeänä kuten aina.

Professori Tuulikki Kurki tarkasteli Vienan Karjalan suomenkielisten kirjailijoiden vaikeaa asemaa puun ja kuoren välissä.  Väsymätön puuhamies Markku Nieminen kertoi Vienan saduista kirjallisen työn innoittajina. Sarjakuvataiteilija Veli-Matti Ural esitteli hienoja ruutujaan kertomuksesta, joka käsitteli Iivo Ahavan monitaitteista elämää. Minulle Ahava vilahjti vain Kiannon matkakertomuksessa, mutta täällä opin tuntemaan hänet jännittävänä soturina, jolla oli peräti kaksi keisarilta saatua Yrjön ristiä rinnassaan – Mannerheimilla oli kuulemma vain yksi. Uralin sarjakuvat eivät kurota Uraliin, vaan näyttävät tyylikkäin viivoin tämän taidemuodon uusia mahdollisuuksia.

Lopuksi Sivistysseuran puheenjohtaja Eeva-Kaisa Linna kertoi vielä heimosoturi Onttoni Miihkalista, jonka minäkin tapasin 1973 Mikko Niskasen mukana, kun hän suunnitteli tv-elokuvaa Omat koirat purivat siitä Kiannon sikaarilaatikkotempauksesta talvisodassa. Kianto nimesi vanhan ystävänsä Miihkalin (Mikko Karvosen) jupakan pääsyylliseksi, mutta kun Mikon kanssa jututimme Ruotsin puolelle siirtynyttä parrakasta patriarkkaa Mikael Karresundia, en minä ainakaan vakuuttunut Kiannon ja Niskasen vainoharhaisista tulkinnoista. Mutta elokuvaan ne draamallisista syistä tietysti siirtyivät.

Mainio symposium, kannatti lentää edestakaisin. Kiitos toisen päivän puheenjohtajalle Senni Timoselle, joka minut mukaan houkutteli, sekä kaikille muille järjestäjille, sutjakasti sujui viikonloppu opiston tiloissa. Oikein sopiva katkos kirjoitustyöhön, vaikka Kuusamoa emme paljon ehtineet katsella ja sitä paitsi koko ajan tihkusatoi, joten sisätiloissa viisastuttiin ja henkisesti rikastuttiin. Mietin tutkiikohan mikään muu  kansa maailmassa yhtä innokkaasti luovutettujen alueidensa perintöä kuin tämä pikkuinen Suomi.

Tänään 19.9. 2022  on Mika Waltarin syntymäpäivä ja kohta seuraamme vuosisatojen suurimpia hautajaisia, joten ohjelmaa ja kirjoittamistakin taas riittää.

Kerta ensimmäinen, kokemus sinänsä. Istuin syytetyn penkillä Pirkanmaan käräjäoikeudessa ja kolme nuorta naistuomaria silmäili minua tuimasti. Alusta pitäen oli selvää, että he eivät juuri kallistaneet korvaansa puolustukselleni.  Varmaankin heillä oli valmis käsitys asian laadusta ja tulevasta tuomiosta.

En nyt rupea julkisesti jurputtamaan tuomiosta, valitus on valmisteltava huolella asiantuntijan kanssa. Selvää ainakin on, että tuomio on kohtuuton. Kaksi keväistä kävelyä vanhaa polkuani pitkin maksaisi minulle 30 päiväsakkoa ja korvauksineen lähes 7000 euroa! Kotirauhaa en edes hipaissut. Sen suojelu ei syytteen tavoitteena ollutkaan, vaan minun mielenrauhani johdonmukainen häirintä.

Muistan jo isäni vanhana juristina siteeranneen Olaus Petrin tunnettua tuomarin ohjetta: Mikä ei ole kohtuus, ei voi myöskään olla oikeus. Tähän ja terveeseen järkeen on nyt turvattava.

Mutta sarjahaastaja ei tähän lopeta. Kun tulin Sepänkadulle, täällä odotti jo kuudes rikosilmoitus vuoden sisään. Olen vahingossa pannut väärän kuvan nettiin blogini yhteyteen! Kuolleen vaimoni ottaman hilpeän, täysin tunnistamattoman varjokuvan lempivästä pariskunnasta – eli asianomistajista. No Helsingin Poliisilaitoksella on arviointikyky tallella: asiassa ei ole syytä epäillä rikosta, esitutkintaa ei toimiteta. Kun haulikolla ampuu, aina joku hauli osuu, nyt jo kaksi kuudesta.

Oli viillytettävä hermoja koettelemuksen jälkeen. Olikin tarjolla Seppo Pohjolan sävellyskonsertti Sellosalissa. ”Syysserenadi” esitteli seitsemän kantaesitystä, kaikki kompaktin lyhyitä ja hyvinkin erilaisia. Kuulimme moderneja sävellyksiä ja  energistä soitantaa. Vahvat melodiset vetäisyt tekivät minuun suurimman vaikutuksen. Sellainen oli Baroque and Roll, jonka hauskasta unenomaisesta syntyhistoriasta säveltäjä kertoo käsiohjelmassa.  Komeasti soi myös Pohjola Quartet. jonka Seppo on omistanut äidilleen Aino Pohjolalle. Hänet olen tavannut monesti Hämeenkyrössä, missä teimme Sepon kanssa viisi vuotta sitten Sillanpää-oopperan.

Mieleen jäi päällimmäisenä soimaan silti Trio viululle, sellolle ja pianolle (Tami Pohjola, Senja Rummukainen ja Eveliina Sumelius-Lindblom soittivat) – siinä Pohjola myöntää itsekin olevansa romanttisimmillaan. Ei ollenkaan hullumpi irtautumisyritys ikävistä mietteistä. Kyllä olo pikkuisen helpottui. Uni ei silti tahtonut tulla. Onneksi Hesari kolahti kolmelta, ja siinä ilahdutti asiallinen ja jopa hauska juttu tästä viheliäisestä oikeusjutusta. Eteenpäin elämään!

7.9.2022

Helsingissä julkistettiin kaksi merkittävää kirjaa: nuoren Aaro Hellaakosken elämäkerta ja valikoima Otto Mannisen runoja. On syytäkin nostaa klassikkoja, etteivät vallan unohdu.

Pekka Tarkan Nuori Aaro on innostavaa luettavaa. Pekka on tutkinut tarkasti Helaakosken (ennen toista ällää) suvun, perheen, elämänvaiheet, opinnot, luonnontieteelliset tutkimukset, kosketukset kuvataiteisiin ja varhaiset runot. Piirtyy esiin yrmeä ja itsetietoinen nuorukainen, joka hyökkäilee auktoriteetteja vastaan, niin Gallen-Kallelaa, Eero Järnefeltiä kuin Kansallisteatteriakin. Kaveria pidettiin taiteen häirikkönä ja hän sai myös vastahyökkäyksiä.

Kirja on painava ja erityisen hienosti kuvitettu. Tarkka on päässyt käsiksi ennen tuntemattomaan aineistoon ja innostunut kuin nuori tutkija. Tyyli on täsmällistä, yksityiskohtaista ja silti joustavaa. Runoanalyysit solahtavat elämän kuvauksiin, niitä ei rasiteta liialla oppilastilla. Kuinka tyhmiltä tuntuvat taas takavuosien rajanvedot, että tutkijan ei pidä puuttua kirjailijan elämään! Tarkka konkretisoi taiteen ja runotuotannon, sitoo aikaan ja elämään kuten teki myös luonnontutkija Hellaakoski.

Olen vasta ohittanut sisällissodan tapahtumat, joita kuvataan vaihteeksi valkoisten näkökulmasta. Juhani Siljon kohtalo tulee Hellaakosken rinnalla esiin. Aaro ei ehtinyt rintamataisteluihin tai Tampereen valtaukseen, mutta suoritti suojeluspalvelua sodan loppuvaiheissa. Sivistyneistön asemaa ja osuutta 1918 sodassa on yleensä kartoitetttu huomattavasti vähemmän kuin punaisten taistelua ja tappiota.

Kustannusyhtiö Siltalassa tapasin vanhaa opiskelukaartia enemmän kuin moneen aikaan. Tuntui että puolet huonekunnasta on aikanaan istunut Pekka Tarkan praktikumeissa Liisankadulla opettelemassa tarkkaa lukemista ja tulkintaa. Kotimaisen kirjallisuuden laitos tuotti ryöpsähdyksen taitajia kirjalliseen elämään. Pekka näyttää edelleen mallia meille oppilailleen, vielä yhdeksännellä vuosikymmenellä voi pystyä näin jäntevään teokseen. Kannustavaa, mennään perässä.

Otto Mannisen syntymästä on kulunut 150 vuotta, mutta mitään suurempaa messua ei ole hänestä pidetty. Siksi oli paikallaan, että WSOY julkaisi uuden valikoiman hänen runojaan ja järjesti sen kunniaksi rattoisan pienen matinean kustantamon tiloihin. Tellervo Krogerus on toimittanut kompaktin, käteen ja taskuun sopivan kirjan Kiveen uursi. Se on rautaisannos Mannista, tätä lapidaarisen ja älyllisen sanonnan mestaria. Tellervo myös esitteli runoilijan alkuvaiheita ja käännöstyötä, josta Manninen kai nykyisin parhaiten tunnetaan. Ystävänsä Eino Leinon varjoon hän on nyttemmin liiaksi jäänyt.

Runonäytteitä kuulimme Jussi Lehtosen eleettömästi lukemina. Suuresti huvitti taas kekseliäillä riimeillä leikittelevä mutta sanomaltaan satiirisen vakava Rauhanmies. Se on mitä ajankohtaisin runo, joka pitäisi lähettää Vladimir Putinille. Vahinko vain, että sitä on mahdotonta kääntää venäjäksi. Vai mitä sanotte tästä:

Miks soittain lähdet sotihin? / Tuo routa porsaan kotihin, / tai suistut surman otihin, /pääs puhki pusket vaan. / Ei kuku onnenkäkesi, / jos sonnustatkin väkesi, / sun pieni pieksämäkesi / se siellä peitotaan.

Nuori koulupoika Hellaakoski oli sitä mieltä, että Mannisen runot ovat niin vaikeatajuisia, että niiden sulattelu ei suju tavallisilta lukijoilta. Tämä on ainakin helposti tajuttavaa. Paljon Manninen kyllä tuottaa päänvaivaakin, kannattaa aina yrittää.

Julkistamismatineassa oli saapuvilla edustava otos Mannisen sukua, mikä nosti tilaisuuden arvoa. Vanhoja norsseja ovat tietysti Manniset, joista historioitsija Ohto Manninen oli paria luokkaa minua ylempänä. Sotiemme historiaa on Ohto tutkinut läpikotaisin, Sillanpäähänkin hänellä oli vinkki Eljas Erkon kautta. Hankalia kirjailijoita olivat kustantajilleen sekä Manninen että Sillanpää, hitaita ja kalliita, mutta tulokset pysyvät.

Tällaiset kirjajuhlat ovat parasta viihdettä, ihan niidenkin takia kannatti käydä Helsingissä, vaikka syksy ja sadonkorjuu jatkuvat vielä täällä maalla. Mannisen kunniaksi pidetään avoin seminaarin vielä syksymmällä SKS:n juhlasalissa. Ja Nuorta Aaroa on luettava rauhassa loppuun. Maaotteluakin on katsottava televisiosta, vaikka mieli teki mennä suorastaan paikan päälle. Uusittu Stadika on vielä näkemättä!

Kekkosen syntymäpäivänä 3.9. 2022

PS Juha Hurme näkyy Kuukausiliitteen mukaan käyttäneen vapaasti elämäkertani aineistoa uudessa kirjassaan Ilmari Kiannosta, vain vähän raflaavammin ja röyhkeämmin. Olkoon ja menköön, toivottavasti lähteitä on sentään merkitty. Siinäkin suhteessa Tarkan kirja on esikuvallinen.

Ei auta, täytyy jatkaa bileitä omin päin, kun Sanna Marinin veto jo lopahti.

Mittariin tuli maaginen luku 77, pitihän sitä vähän juhlistaa pienessä lähipiirissä. Laajempi kehä onnitteli ilmoitse koneen kautta, heille lämpimät kiitokset!

Syötiin, juotiin, saunottiin ja hillitysti hilluttiin. Soitannollis-lyyrinen esitys huipensi kotoperäisen tilaisuuden. Mutta sade yllätti kesken pehmeän illan eikä päästy polttamaan rantatulia. Kokot säilyi vieläkin! Tosin täällä sisämassa mitään venetsialaisia voi viettää, ne on rannikon juhlia eikö vain.

Pystyn kyllä lukemaan kirjojakin. Muistelmat aika lailla kiinnostavat. Eeva Lennon ja Esa Nieminen ovat kertoneet elämästään, joka on lahjoittanut kummallekin ansaittuja itsetyytyväisyyden hetkiä. Väittelin Eevan kanssa politiikasta Lontoossa joskus 1980-luvulla, nyt näen hänen kirjastaan kuinka ylivoimaista vastustajaa yritin vähillä tiedoillani pommittaa. Eeva jyräsi Thatcherin aivan matalaksi. Sama linja jatkuu muistelmissa. Hän tuntee niin Pariisin kuin Lontoon suhdanteet kuin oman käsilaukkunsa.

Esa Niemisen kanssa seikkailimme Irlannissa Millstreetin pubeissa sillä välin kun Katri keskittyi euroviisuunsa ”Tule luo”.  Esalle Katri Helena ja Paula Koivuniemi ovat olleet kruunun jalokiviä, joiden loistetta hän on parhaansa mukaan kirkastanut. Tuloksissa ei ollut moittimista, mutta nyt viimein linjat näyttävät katkenneen. Esakin luulee, että minä olin hyvin ylimielinen ja väheksyvä aviopuoliso liitossa Katrin kanssa. Yleinen väärinkäsitys on oikaistava, kunhan pääsen tästä jatkamaan muistelmiani. Muuten Esan kirjasta saa kohtalaisen runsaan tietopaketin kevyen musiikin taustaviidakoista.

Vähän järeämpää juttua on Kari Salosaaren 700-sivuisissa muistelmissa Sisyfoksen osa. (2013). Kun se ilmestyi, katsoin siitä joitain kiintoisimpia osia ja nyt vasta luin kokonaan (vähän harpaten). Onkohan meillä koskaan julkaistu yhtä perinpohjaista selvitystä siitä, kuinka ja miksi kertojan jokseenkin kaikki pyrkimykset ovat epäonnistuneet. Salosaari oli teatterimaailman suuria kummajaisia, omassa semioottisessa tiede- ja taidekäsityksessään ainutlaatuinen ilmiö. Hän oli edeltäjäni Tampereen yliopiston dramaturgian lehtorina. Virka muutettiin professuuriksi kun astuin remmiin.

Olen mykistynyt hiljaisesta ihailusta, kun olen lukenut Salosaaren tiheitä teoreettisia selvityksiä ohjaamistaan koeluontoisista näytelmistä. Miltei aina hän sai kritiikeissä turpiinsa, mutta se ei häntä lannistanut. Yhä uudelleen hän lähti vierittämään kiveä vuorelle. Hän oli tieteellispohjainen taiteilija, jolla totisesti oli visio ja näkemys, vaikka vastakaikua ei paljon tullut. Muistan hänen tyylikkään väitöstilaisuutensa, jonka keskusteluista kukaan ei tainnut ymmärtää mitään paitsi kaksi vastaväittäjää, Eero Tarasti ja Claes Zilliacus. Hyvin kirjoitettua järkälettä ei voi suositella ihan kenelle hyvänsä teatterin harrastajalle. Tästäkin lisää omissa muistelmissani.

Äänikirjat sopivat kun olen marjapuskissa tai kauhoin läpi arkistojani. Herman Lindqvistin Napoleon-kirja tarjosi alkukielellä hyvän kertauskurssin historiallisista sodista. Elettiin aikaa, jolloin Euroopassa sodittiin jatkuvasti. Peter Englund kuvaa Kaarle XII:n Pultavan sotaretkeä niin karmaisevasti, että pahaa tekee. Miten mieletöntä sotaa käytiin Ukrainassa jo yli 300 vuotta sitten. Joskus on hyvä lukea sietämättömiä kirjoja niin silmät vähän avautuvat.

Mutta nyt omiin kirjoitustöihin juhlaviikonlopun jälkeen. Haikeaa, hiljaista mutta karaisevaa. Loiri oli eilen kolmella kanavalla yhtaikaa. Turhapuroa ei voi katsoa viittä minuuttia pitempään, iskee myötähäpeä ja jonkinasteinen tyrmistys. Sen sijaan hänen mietteissään siellä Inarin rannalla oli jotakin vilpitöntä ja uskottavaa. Tappion maisemista melkein valtion hautajaisiin. Hyvä kun järki voitti.

29.8.2022