Monella suulla on jo todettu, ettei tule ikävä kulunutta vuotta. Siihen on yleisiä syitä ja voi olla myös yksityisiä. Minulla painottuvat milteipä jälkimmäiset. Harvinaisen moni asia on mennyt kohdaltani päin helvettiä. Mutta yleiset tragediat ovat toki ihmiskunnan kannalta suurempia. Niiden rinnalla omat murheet kutistuvat hiirenkorvan kokoisiksi.
Ihminen arvioi maailman tilaa usein ahtaasti omasta näkökulmastaan. Suhteellisuutta kannattaa harrastaa. Kun kallistan pääni pehmeälle pielukselle, ajattelen kyllä joka ilta kuinka onnellinen sentään olen. Ei tarvitse nukkua metron käytävällä tai haahuilla hajonneen talon raunioilla. Sähkölaskutkaan eivät ole ainakaan vielä täällä hyökyneet yli äyräiden. Mitä hittoa valitan, tämähän on kaikkiaan ylellistä elämää!
Jouluruokia riittää vieläkin juomista puhumattakaan. Voin katsealla televisiota ja lukea hyviä kirjoja pelkäämättä yhtään ohjusiskua. Tämä talo on tukevasti paikoillaan, tähän ei kohdistu mitään uhkaa. Kuvat tv-uutisissa raatelevat sisuksia sietämättömästi, ja ymmärrän niitä, jotka ovat tehneet lakon ja varjelevat itseään uusilta sotakuvilta. Noinkin läheistä todellisuutta on sittenkin vaikea mieltää ihan todeksi, niin kauhea se on. Ja sitten nuo urheat ukrainalaiset näyttävät suhtautuvan kaikkeen tyynesti ja tulevaisuuteen uskoen!
Entinen puolisoni kuului puhuvan aamulähetyksessä kauniisti uskon ja toivon merkityksestä. Totta tietysti puhui, mutta entä jos nuo peruspilarit kaikesta huolimatta sortuvat. Keskusteluihin valikoituu etupäässä voittajia eli niitä, jotka ovat selättäneet ylivoimaisen tuntuiset vaikeudet. Harvoin kuullaan sortuneiden ääniä. Mitä jos usko ja toivo sittenkin pettävät? No sitten liikutaan jo teho-osastoilla, mielenterveyden toisella puolen tai hautausmaalla. Ei näistä löydy valoisia tv-keskustelijoita.
Hauskempiin asioihin. Tunnen kriittisiä älykköjä, jotka eivät katso televisiota. Minkä sille kuitenkaan voi, että sieltä yksinäinen mies löytää valon pilkahduksia. Kuluneella viikolla riemastutti ruotsalainen sarja Äntligen! Juuri tuon tyyppinen hirtehisen totinen huumori iskee suoraan suoneeni, olkoonkin alkulähde itämaista tekoa. Ruotsalaisilla on armoitettu kyky horjuttaa kansallisten instituutioiden, jopa Nobel-palkinnon perusteita elegantisti ja hauskasti.
Sama hieno taito on briteillä, vieläkin kaikista koettelemuksista huolimatta. Olen säästellyt The Crown –sarjan uusinta jaksoa kuin kallista jouluherkkua ja katsonut vasta kaksi osaa. Ne olivat hienoja, varsinkin kaksi keskustelua tekivät vaikutuksen. Prinssi Charlesin ja pääministeri John Majorin mittely heti aluksi sisälsi kohteliaisuuteen hienosti pehmustettua valta-asemien tunnustelua. Tähänastinen huippu oli prinssi Pihilipin puhuttelu Dianalle, samalla tavoin sisäisesti vivahteita myöten tutkittu. Loistavien näyttelijöiden juhlaa, Elisabeth Debicki on häikäisevän hyvä Diana, ja varsinainen suosikkini on taas totuuksia laukova Philip, roolissa oivallinen Jonathan Pryce. Täydellinen kombinaatio rehtiyttä ja sarkasmia.
Meillä vallanpitäjien kuvaukset sortuvat turhan usein pinnalliseen ja ilkeämieliseen satiirin yritykseen vailla sydämellisyyttä tai perimmäistä avoantoa kohteille. Tässäkin briteistä voisi ottaa oppia. Myös älykkäässä ilkeydessä he ovat tarpeen tullen ylivoimaisia. Melkein mikä tahansa meille asti rantautunut brittisarja kannattaa katsoa.
Välipäivinä on myös viimein aikaa lukea. Pukki toi muun ohessa Olli Jalosen ehdokasromaanin Stalker-vuodet, jonka vähäeleinen totisuus kyllä puree tarkoin havainnoin, mutta puolivälissä odotan jo, että jotain merkittävää alkaisi tapahtua. Indonesian lähetystön kuvaus on sinänsä kiintoisaa. Muistaakseni Olli sanoi semmoisessa joskus työskennelleensä, ja se näkyy. Pinossa odottaa muita paksuja opuksia, nyt ei tarvitse vilistää äänikirjan vietävänä, vaan voi keskittyä ihan oikeaan lukemiseen.
Vuotta on ilahduttavan vähän jäljellä, hemmetti kun on hauskaa vaihtaa uuteen lukemaan. Paremman, onnellisemman ja iloisemman Uuden Vuoden 2023 toivotukset kaikille kanssakulkijoille ja kaukaisemmillekin!
Sylvesterin päivänä 2022
